Paperiviiltotyttö

Kyllä minä vielä tämän yhden kestän. Yhden ainoan kerran voin kerätä itseni särkyneen lautasen, ruokaan sotkeutuneen maton ja häpeän keskeltä. Pystyn vielä nousemaan. Olen vahva. Olen vahva. Olen vahva. Minä kykenen tähän paperin rikki viiltämään elämään vielä.

*

Ensimmäisen tunnin jälkeen häpeä juoksee kehoni ylitse niin painavin askelin, että joudun työntymään pöytää vasten etten romahda polvilleni. Taukotilassa ei ole ketään, vain minä ja poriseva kahvinkeitin. Tippuvan kahvin ääni alkaa kuulostaa sitä enemmän naurulta, mitä enemmän häpeä minua runtelee. Muistelen aamua, mutta en tänä aamuna vaan kaukaisena tapahtumana, joka sattui jollekulle, kenelle tahansa. Se en ollut minä, minä olen jo kaukana sieltä, siitä on useita sumeina kulkeneita tunteja. Se tapahtui jollekulle sellaiselle, joka oli liian heikko.

Kahvinkeitin lakkaa porisemasta, kokoan minuuteni rippeet ja kaadan kahvin mustana kuppiini. Etsin maitoa taukotilan jääkaapista, mutta en ole tuonut sitä aamulla mukanani. En muista, miksi olisin jättänyt sen kotiin. Kipu hiusrajassani kuiskaa minulle, että maidon kotiin jäämiselle on olemassa syy. En ajattele kipua. Se on siedettävä, jos sen ulkoistaa. Kahvi on kahvia mustanakin. Irvistän ja kumoan koko kupillisen yhdeltä seisomalta.

”Ai, huomenta”, kuulen taukotilan ovelta juodessani kahviani, ”en tiennytkään, että olet aamuvuorossa.” Hymyilen. En minäkään tiennyt aamulla. En vain voinut jäädä kotiin muistojen raadeltavaksi.

”Ajattelin ottaa illan vapaaksi”, kuittaan työkaverin kommentin ja istuudun pöydän ääreen. Kahvikuppiin on jäänyt huulipunan jälki. Ehostus on tärkeää, muuten kasvoni saattaisivat kertoa liikaa.

Työkaverini katsoo kahvinkeitintä kysyvästi. Nyökkään. En tarvitse enempää, yksi kuppi riittää herättämään ruumiini uuteen päivään. Kehoni muistaa kaiken aiemman, mutta kahvi pyyhkii sen pois, antaa minulle uudenlaista adrenaliinia. Keho ei herätä minua enää tällaisina aamuina. Petturi on oppinut jo lamaantumaan, jättämään minut rämpimään lattialle. Kun en voi luottaa enää edes omaan kehooni, olen joutunut opettelemaan uudenlaisen elämäntavan. Kaikki onnistuu kivun läpikin.

Olen joskus kuullut sanonnan siitä, että ihminen tietää kyllä, kun raja tulee vastaan. En muista, kuka sen minulle sanoi, kuka kehtasi päästää sellaisen valheen tipahtamaan huuliltaan. Kenties olen tullut niin monen tason läpi sen jälkeen, etten enää muista, millaisena ihmisenä vastaanotin sanat. En kiinnittänyt niihin huomiota vielä silloin, mutta nyt, usean rajan jälkeen olen joutunut palaamaan sanojen sointiin korvissani.

Kyllä. Ihminen useimmiten tietää, kun kohtaa rajaksi miellettävän tilan. Se on jokaisella eri kohdassa. Rajan löytyminen ei kuitenkaan tarkoita mitään. Se antaa ihmisen jatkaa elämäänsä sumuisten töissä vietettyjen tuntien muodossa. Se jättää rakkauslaulut soimaan korneina ja kipeinä tavaratalojen vessoihin, se sallii muiden kirjoittaa runoja kauniista maailmasta. Raja ei kysy kohtaajaltaan yhtään mitään. Hymyilee vain, huiskauttaa kättään. Ai, tulit jo näin pitkälle. Mikä idiootti.

Sitä jää aina odottamaan uuden rajan löytymistä. Tason jälkeen tulee aina uusi taso. Joskus tietty määrä kipua tuntuu sietämättömältä, vuoden päästä sitä ymmärtää, että olisi saanut olla kiitollinen siihen, mitä joskus oli. Pieniin nirhaumiin selässä, niskassa. Sitä saa jälleen nauraa itselleen muistellessaan aikaa, jolloin peilit pysyivät ehjinä. Jolloin sormissa ei ollut laastareita ja huulilla niin paljon huulipunaa, että verinen hymy näytti aidolta. Mitä mahdoin toivoa sellaiselta elämältä? Kenties ulkomaanmatkaa, lasta, mitä tahansa riittävän pientä ja tavallista. Sellaiset toiveet olen saanut vetää silloisen minuuteni kanssa likaisen veden mukana jonnekin, jossa kukaan ei enää erota, miltä ne ovat joskus näyttäneet. En enää löytäisi itseäni niistä.

Joskus rajoja tulee vastaan niin monta, ettei niitä enää tunnista rajoiksi. Vasta jälkikäteen ymmärtää, että siinä se taas oli, hetki, jolloin maailma käski minun ottaa jalat alleni ja paeta. Mutta enhän minä voi. Ei se olisi pakenemista, jos en pelkää. En ole pelännyt vuosikausiin. Mikään väkivallan muoto ei ole niin hirvittävä kuin ajatus siitä, että olen oppinut kestämään sen kaiken. Työpäivän loputtua vedän matalammat kengät jalkaani ja ajattelen, että onneksi minulla on kotona joku, joka satuttaa minua niin lujaa, että tajuntani liukenee kivun tieltä. Olen oppinut kutsumaan sitä armoksi.

Kerran joku kysyi minulta, olinko kunnossa. Nauroin ja sanoin, että olen aina voinut varsin hyvin, kiitos kysymästä. En ole niin huolimaton, että jälkiä näkyisi hihan alta tai hiusrajasta. Kaikki pysyy piilossa. Nauru ja asiakaspalvelijan iloinen olemus peittää kaiken alleen, minä jaksan sitä loputtomiin. Minuahan odottaa kotona jälleen uusi kierros. Joskus kenties ymmärrän, että olen tippunut jo satojen lasien läpi huomaamatta, että olen täynnä lasinsiruja. Joinakin päivinä aivan kirjaimellisesti.

Sillä ei ole merkitystä. Kaikki, mitä haluan, on pieni valo ikkunassa, joka toivottaa minut tervetulleeksi töistä kotiin. Mietin usein, milloin minusta tuli niin säälittävä, että odotan päivässä eniten sitä hetkeä, kun minut heitetään vasten seinää ja jalkani vedetään alta. Kun joudun jälleen nousemaan ylös. Jossakin kohdassa vain luovutin ja ryhdyin itse etsimään sellaisia tilanteita. Ei niitä tullut joka päivä, mutta pelkäsin tyhjinä, kivuttomina päivinä niiden tuloa niin paljon, että lopulta ryhdyin hakeutumaan niihin päivittäin. Oli pakko. En olisi pysynyt järjissäni, jos en olisi tehnyt niin. Tyhjät päivät olisivat tippuneet väliin, olisin kadottanut kaiken.

Tänään valo ei ole päällä, huoneisto lepää hiljaisuuden kehdossa. Kävelen sisään mahdollisimman hiljaa, koska tiedän sen raivostuttavan paljon enemmän. Se antaa vaikutelman siitä, että yritän välttää kohtaamista. Sitä seuraa suuri raivo. Juuri sitä haluan. En välttämistä, vaan vihaa, jotta kipu tulee heti. Jotta minun ei tarvitse odottaa yhtään tyhjää tuntia.

Laitan keittiöön valot. Lattia lainehtii erilaisissa nesteissä. Erotan verta ja oksennusta, kaatuneen maidon. Sen, joka minun piti ottaa mukaani töihin. Niinhän siinä kävi. Se pääsi kaatumaan. Niin pääsi jokin muukin. Verta on hirvittävästi. Haju ei ole oman vereni, olen tullut sen kanssa niin tutuksi, että erottaisin sen missä tahansa muodossa. Tämä veri ei ole lähtenyt minusta.

Sitten minä muistan. Mielikuvat saapuvat palasina, mutta selvinä sellaisina. Kaatunut maito, minä polvillani. Kestän vielä tämän yhden kerran. Kestin. Nousin jälleen ylös. Olinko se minä, joka iski ensimmäisenä, sitä en enää muista. Muistan vain, mistä veri syntyi, miksen enää hakenut kaupasta uutta maitoa. Se sai jäädä, niin sai jäädä kuorenikin, revin itseni irti siitä, syöksyin jälleen uuden rajan yli ja löysin todellisen muotoni, kivun läpi kiskotun, väkisin väännetyn. Kieroumani oli valmis. Olin päihittänyt kaiken.

Kun katson verta ja siihen sotkeutuneita eritteitä lattialla, ymmärrän, etten enää koskaan palaa kotiin odottaen valoa ikkunassa. En palaa enää kotiin. Minut viedään muualle, koska veri on jäänyt lattialle ja minä olen riistänyt uudenlaisen vapauden itselleni. Minut eristetään maailmasta, koska en enää jaksanut jäädä häpeään. Koska valitsin toisen tien, adrenaliinin pienen, toivottoman sykähdyksen sisälläni. Mutta minä selviän mistä vain. Tästä lähin pärjään. Minusta pidetään huolta, koska selvisin, koska osoitin olevani nainen enkä eläin.

Nousin ylös. Olin vahva. Olen vahva.