Vesisiskot

Kylän tytöt siitä ensimmäistä kertaa kertoivat. Isot tytöt, vanhemmat kuin minä ja Maria. Ne, joilla oli paakkuiset ripset ja kireät topit. Niillä oli tapana kihertää ison kaupan nurkalla ja kuiskia nuoremmille ”kaikenmoisia hirveyksiä”, kuten äiti asian aina ilmaisi.

Kesä oli paahtanut selät punaisiksi, uimapuvun raja erottui Marian selästä. Kylmää juotavaa me haimme äidiltä saamallamme rahalla, kun kylän tytöt alkoivat puhella meillekin. Katsoimme Marian kanssa toisiamme huvittuneisuutemme läpi; meistä oli tullut tärkeitä. Tytöt puhuivat vain paikallisille. Mehän olimme kaupalla vain turisteja, naurettavia kärpäsiä mehiläisyhteiskunnassa. Emme olleet omassa paikassamme, sen näki tavastamme katsella ja kierrellä, kantaa ostospussia eikä heittää sitä olalle kuten paikalliset tekivät.

Tytöt aloittivat helpolla. Ne puhuivat meille pojista, mutta eivät tavalla, jolla muut heidän ikäisensä yleensä puhuivat. Maria katsoi niitä merkillinen katse vihreissä silmissään, kun ne aloittivat. Ne kertoivat meille, ettei täälläpäin ole tapana harrastaa kesäisiä suhteita poikien kanssa. Ei miestenkään, ne vastasivat, kun kysyin tarkennusta. Minua nauratti. Paikallisilla oli tietenkin oma tapansa karkottaa käenpojat lintukodosta.

Mariaa aihe näytti kuitenkin kiinnostavan. Kesti vain muutamia minuutteja päästä kiinni siihen, mitä tytöt tahtoivat meille kertoa. Niiden ilmeet muuttuivat, silmät siristyivät ja huulet supistuivat kiinni, sulkivat tyhjyyksiä jauhavat aukot. Vesisiskot, ne sihisivät, vesisiskot vievät täällä päin kaikki sellaiset tytöt, jotka kesäisin likaavat itsensä miehillä. Sotkevat neitsyytensä viattomuuden. Sellaisia ne meille puhuivat. Katsoin Marian kiinnostuksesta laajenevia silmiä kauhuni läpi. Tiesin, että isosiskona minun olisi myöhemmin käytävä merkittävä keskustelu hänen kanssaan. Tytöt ne vain pelottelivat, eiväthän ne nyt tosissaan, halusivat meidät pois paikallisten poikien kimpusta. Mutta Maria piti katseensa tytöissä. Hän ei hakenut enää vahvistusta ilmeistäni.

Maria avasi suunsa ja päästi ilmoille kysymyksen. Mitä ne vesisiskot ovat? Kaupan nurkan tytöt loivat toisiinsa katseita, jotka olivat joko aidosti pelokkaita tai laadukasta teatteria. Sitten ne kertoivat paikallisesta tarinasta, kesällä Korpijärveen hukuttautuneista nuorista neidoista, joiden kehot kylän miehet olivat runnelleet. Pilanneet. Tuhonneet. Vuosittain vesisiskot etsivät kaltaisiaan turmeltuja nuoria naisia, jotka vetää mukanaan järven tyynenä lepäävän pinnan alle.

Tartuin sisartani harteista, hymyilin väkinäisesti tytöille ja kehotin Mariaa jatkamaan matkaa kanssani. Ymmärsin tilanteen vaarallisuuden nuoremman sisareni kannalta. Hän oli siinä iässä, että jokainen totuuden muotoon väännetty harhakuvitelma oli totta, koska joku häntä vanhempi sanoi niin. Tytöt jäivät huutelemaan peräämme, – ihan tosi, vesisiskot veivät viimevuonna Leppäsen Auran – mutta minä kuljetin siskoni hiljaa pois kaupalta.

Koko matkan kuljimme hiljaa. Minä olin hiljaa, koska en halunnut tietää, mitä Maria ajatteli kuulemastaan. Marian hiljaisuudelle en silloin tiennyt syytä. Kuvittelin hänen unohtaneen, sillä mökkitiellä hän alkoi jo rupatella metsämansikoista heinänvarressa ja korpinkutsunnasta metsän laidalla. Yhdyin keskusteluun. Mökin ovella vain toinen meistä muisti kaupannurkan tytöt ja heidän pelottavat puheensa neitsyytensä menettäneitä veteen vetävistä siskoista. Se, joka muisti, en ollut minä.

Yöllä, kun olimme vetäytyneet siskonpetiin isoäidin purppuraisen viltin alle, uni vei minut matkassaan nopeammin kuin Marian. Silloin, kun sisareni katseli kattoon piirtyviä varjoja ja itki äänetöntä kipuaan pois, minä juoksin öisen Korpijärven hiljaisilla liepeillä. Todellisilla silmilläni en ollut nähnyt järveä useampaan vuoteen, mutta unessa muistoni kumpusivat lapsuudesta. Minä muistin kolme suurta veden vihreäksi nuolemaa astinkiveä rannan tuntumassa. Korkealle kohoavaa vesikasvustoa, honkia kaikkialla metsäjärven ympärillä. Hiljainen, kyläläisten silmiltä kätketty paikka. Juuri sellainen, johon olisi kuvitellut liitettävän paikallisten merkillisiä tarinoita.

Unessa tyttöjen tarinat palasivat mieleeni kuvien muodossa. Hento, harsomainen usva järven pinnan yllä hohkasi kylmää ja jotain muutakin, tummempaa, luonteeltaan oikukkaampaa kuin selvä ilkeys tai pahuus. Järvessä oli jotakin alkukantaista, sellaista, josta ihmissydän ei saanut otetta.

Usvalla oli kasvot. Useita, kortemaisia ja hauraita naisolentoja kohosi järvestä. Katsoin hiljaisuudestani, kuinka naiset – tytöt – avasivat suunsa laulaakseen. Ulos päässyt ääni ei kuitenkaan ollut laulua, vaan hiljaista, epäinhimillistä vaikerrusta. Vaikeaa ja selvästi kivuliasta. Tusina nälkäisiä, mustia silmäpareja katsoi minuun kylmän usvan keskeltä. Tunsin, millaista kipua niiden taakse mahtui, mutten saanut siitä tarkempaa otetta. Silmillä oli kyltymätön tarve, sen minä erotin niiden nälkäisestä kiillosta. Tarpeelle en löytänyt kohdetta. Kykenin vain katsomaan, kuinka olennot nousivat ja odottivat, katsoivat minuun käännellen päitään.

Kun heräsin sisareni viereltä, paita oli painautunut hikisenä selkääni vasten. Kaappikello tikitti tasaisesti, isoäidin viltti oli kuumempi kuin mansikkapelto kesällä. Maria nukkui jo. Kun käänsin kylkeäni varoen herättämästä häntä, kuvat Korpijärven usvasta ja naisista olivat jo himmenneet taka-alalle. En kääntynyt katsomaan Mariaakaan, hento tuhina riitti kertomaan sisaren nukkuvan. Jos olisin katsonut, olisin saattanut havaita kyynelen poskelle piirtämän hennon juovan.

Aamulla Maria oli puheliaampi kuin aikoihin. Vanhempamme olivat hyväntuulisia, aamukahvi tuoksui keittiössä ja paahtoleipä rasahteli hampaiden välissä. Maria jutteli innoissaan aivan kuin ei osaisi muuta kuin hymyillä ja keskustella tyhjänpäiväisyyksistä. Olin liian väsynyt vastaamaan. Nyökkäilin ja annoin vanhempiemme hoitaa puhumisen.

”Äiti, isi, asuuko täällä ketään Leppäsiä?” Maria kysyi aivan yllättäen, kesken hillovoileivän, kesken äidin lauseen, kesken viattoman aamiaistuokion, jonka ei pitänyt värjäytyä tummaksi. Äiti hiljeni täysin, isä katsoi vuoroin äitiin, vuoroin kahvikuppinsa pohjalle.

”Asui”, isä vastasi kolmen siemauksen jälkeen. Äiti pudisti päätään, antoi äänettömän viestin olla jatkamatta keskustelua. Marian katse kuitenkin tivasi vastausta.

”Jarno, älä”, äiti sanoi hiljaa.

”Tytöt ovat varmasti kuuleet kylällä juttuja. Ei siitä niin kauan ole.”

”Mitä juttuja?” oli minun vuoroni osallistua.

Äiti nousi pöydästä kuljettaen jogurttipurkin ja maidon jääkaappiin. Hän loi isään katseen, joka palautti mieleeni mustia, kyltymättömän nälkäisiä silmäpareja. Unen kylmyys piirsi vilunväreitä selkääni, kun muistin yllättäen Korpijärven kivet, usvan ja naiset. Äiti asteli pois huoneesta huokaisten syvään. Se oli ollut jo vuosia pettymyksen, mutta myös luovuttamisen merkki. Tilanne jäi isän käsiin.

”Se oli hirvittävä juttu viime kesänä”, isä huokaisi. ”Kannattaakohan minun teille sellaisia edes puhua.”

”Isi!”

”Hyvä on, hyvä on”, isä risti kätensä pöydälle, ”mutta jos Maria näkee painajaisia, se on sitten oma vika. Eikö niin?”

Maria ei tehnyt elettäkään, minä nyökkäsin hänen puolestaan ajatellen järven naisten pitkiä kynsiä ja vedenrajaan asti valuneita hiuksia.

”Leppästen nuorin tyttö, Laurako se nyt oli, löydettiin Korpijärveltä kuolleena. Tytöllä ei ollut edes vaatteita päällään. Tapausta tutkittiin aikansa, mutta kun mitään ei saatu aikaiseksi, Leppäset muuttivat pois ja tapaus jäi elämään omaa elämäänsä kyläläisten keskuuteen. Älkää kuunnelko paikallisten juttuja vesisiskoista ja muista, kuolema on kuolemaa eikä sellaisilla asioilla sovi leikkiä.”

”Aura.” Maria nousi ylös, piti katseensa pöydässä. Hiussuortuva peitti näköyhteyden valkeaksi valahtaneille kasvoille.

”Mitä sinä sanoit?”

”Sen tytön nimi oli Aura. Ei Laura.”

Isä huokaisi. ”Kyläläiset siis puhuivat teille jotakin. Maria, menisitkö hetkeksi yläkertaan? Minä puhun tästä Ellen kanssa.”

Maria poistui keittiöstä hiljaa. Hän jätti astiansa pöydälle, mutta ei osoittanut muita merkkejä loukkaantuneisuudesta. Isä otti virallisen äänensävynsä ja kääntyi suoraan puoleeni, hymy oli poissa.

”Mitä teille kerrottiin? Tiedäthän, miten herkkä Maria on kummitustarinoille ja muille hirvityksille. Hän ei saa ottaa vaikutteita tällaisesta.”

Kerroin kuulemamme vesisiskoista. Sen, että siskot vetävät mukaansa kaikki ruumiiltaan saastuneet, kaltaisensa. Meitä varoitettiin olemasta poikien kanssa, jotta vesisiskot eivät vie meitä mukaansa. En sanonut mitään Korpijärven astinkivistä, pinnan tyynestä kylmyydestä ja vesisiskojen seuraavista silmistä, jotka olivat värittäneet yötäni.

”Jestas niitä likkoja”, isä sihahti hampaidensa välistä, ”ei tuollaisia kannata kuunnella. Puhu tästä siskosi kanssa, jooko, Elle? Maria ei kuuntele minua, jos sanon, ettei mitään vetehisiä odota joka lammessa.”

Nyökkäsin. En sanonut, miten Marian kiinnostunut, mutta sisältä pelokas katse oli piirtynyt elävänä mieleeni, kun hän kuuli ruumiillisesta saastumisesta. Eivät vesisiskot ja Korpijärvi pikkusiskoani pelottaneet. En vain osannut pukea epäilyjäni sanoiksi.

Viikko kului loppuunsa rauhallisesti, aurinko soi meille monta pitkää kesäpäivää. Kun lauantai toi mukanaan pakkaamisen riemun, minä ja Maria saimme viettää paljon aikaamme ulkona. Kauppaan meitä ei enää käsketty, isä ei tahtonut Marian kuulevan uusia kylätarinoita. Kuljimme metsässä, nauroimme ja juttelimme tavallisista asioista. Vesisiskoista ja kehon häpäisystä ei puhuttu, vaikka tiesimme Korpijärven olevan aivan lähellä.

Ilta väritti taivaanrannan kirkkaanpunaiseksi, joka liukui oranssin kautta haaleaan keltaiseen. Saimme valvoa viimeisenä mökki-iltana hieman pitempään kuin tavallisesti. Maria oli oma iloinen itsensä silloinkin, kun uskaltauduin katsomaan häntä suoraan silmiin laskevan auringon värittäessä hänen otsatukkansa punaoranssiksi. Siskoni oli vasta lapsi. Hän oli hetkellisesti järkyttynyt oudosta tarinasta, siinä se. En tiennyt öisistä kyynelistä, en nähnyt hänen pesevän itseään tuntikaupalla, jotta vieras haju lähtisi pois. En nähnyt merkityksiä painettujen katseiden takana. Sisareni oli kaunis pieni tyttö laskevassa auringossa, kieltäydyin näkemästä mitään muuta.

Viimeisenä yönä näin sekavia unia vääntyneistä raajoista, kiinni puristetuista silmistä ja useista suihkussa vietetyistä tunneista. Kuulin isän valittavan äänensävyn, kun hän pauhasi ympäri vuoden Marialle vesilaskuista. Näin häpeästä painuneen katseen, näin taaksepäin kallistuneen lapsen ruumiin. Heräsin jälleen hikisenä siskonpedistä, sydän hakaten ja mustat silmät luomieni takaa katsoen. Vesisiskot olivat nähneet sen, mitä minä olin aina kieltäytynyt katsomasta silmiin. Totuuden Marian hymyhuulien takana.

Herätessäni Maria ei enää tuhissut vierelläni. Sydämeni takoi reikiä sisuksiini, juoksin alakertaan, en vaivautunut olemaan hiljaa. Jalkani tiesivät, minne mennä, vaikka minä en tiennytkään. Juoksuaskeleeni johdattivat minut yöllisen kasteen läpi. Metsä huokaili ympärilläni, taimet kuiskivat minulle tulevasta. Kun vihdoin pääsin Korpijärven rannalle, näytös oli jo käynnissä. Usva oli väistynyt kortemaisten kehojen tieltä, silmät katsoivat suoraan minuun. Minä en ollut se, jota ne odottivat luokseen. En ollut missään vaiheessa ollutkaan, niiden ikinälkä ei koskenut minua. Olin puhdas. Minua kukaan ei ollut satuttanut vasten tahtoani.

Maria sen sijaan seisoi kolmannella kivellä, hänkin vaatteetta, pitkät hiukset märkinä selkää vasten. Maria näytti rauhalliselta seistessään toisten tyttöjen kanssa, hänen hengityksensä ei kiihtynyt eikä hän etsinyt vedestä turvaa kuten suihkussa. Kun sisareni käänsi pienen päänsä minun puoleeni, tiesin, mitä odottaa. Mustat, janosta ja kivusta vapautetut silmät katsoivat minuun oman siskoni kasvoilta. Maria oli viety.

Seisoin Korpijärven rannalla koko yön. Katselin, kuinka satutetut sukivat hiuksiaan, kiersivät järven pinnalla kuin aaveet. Kuulin heidän vaikerruksensa. Sisareni ääni ei sotkeutunut kakofoniaan. Maria oli kuten hekin. Pieni ja mustasilmäinen, iho kuin vetehisellä. Sydämeni ei täyttynyt surusta. En osannut tuntea mitään, kun katsoin sisartani. Totuus paistoi tämän muuttuneesta olemuksesta. En tiennyt, kuka sisartani oli satuttanut. Sillä ei ollut merkitystä enää silloin, kun hänen silmänsä olivat muuttuneet mustiksi ja olemuksensa saanut uudenlaisen sävyn.

Auringon ensisäteet värjäsivät järven pinnan vaaleammaksi. Usva oli haihtunut, valkeista tytöistä oli jäljellä enää haparoivia heijastuksia tyynellä pinnalla. Tiesin heidän olevan siellä, pinnan alla, syvimmässä kohdassa, häpeän ja vieraiden käsien ulottumattomissa.

Kun juoksin kotiin, juoksin lujempaa kuin kehoni olisi kestänyt. Silti minusta tuntui ensimmäistä kertaa useaan vuoteen siltä, että sain henki virtasi kehooni täydellä voimallaan. Ilma kulki sisälläni, kykenin vihdoin hengittämään kunnolla. En ollut jättänyt Mariaa taakseni. Ajatus sisarestani juoksi vierelläni, vaikka hänen kehonsa oli toisaalla.

Marian ruumis löydettiin vasta seuraavana talvena, kun pilkkijä oli havahtunut turvonneeseen ja siniseen olentoon jään pinnan alla. Viranomaiset ottivat tapauksen itsemurhana, mutta vanhempieni itkiessä pilkkijä kumartui kuiskaamaan korvaani:

Aivan, kuin jään alta olisi kuulunut koputusta.