Tytöllä oli kultatukka niin kuin saduissa. Vaalea ja pitkä. Mikä
harmi, että se oli aina kiinni, ajattelivat sukulaiset, mutta eivät
koskaan tehneet asialle mitään. Lapsi itse oli hiljainen ja
myöntyväinen. ”Hauska tavata, olen Lila” hän sanoi
pyydettäessä, mutta muuten hän piti katseensa maassa, tutki
muurahaisten järjestäytynyttä etenemistä ja ruohon tanssia
tuulessa.
Tytön äiti kuittasi suvun huolestuneet katseet ja hämmennyksestä
kohonneet kulmakarvat korkealla naurulla ja kädenhuiskautuksella.
Meidän Lila on etevä tyttö, hiljainen ja pohdiskeleva. Äiti ei
kertonut sukulaisille pienestä tytöstä, joka poimi terävimmät
kivet metsäpolulta, säilytti niitä ja hymyili niille iltaisin. Kun
häneltä kysyi, mitä hän niillä teki, hän kutsui niitä
ystävikseen ja piilotti hymyn sisälleen. Äiti ei kertonut myöskään
siitä tytöstä, joka ei antanut pitää hiuksiaan auki, vaan pyysi
joka aamu äitiään sitomaan ne kiinni. Pelottaa, Lila sanoi vain,
kun häneltä tiedusteli syytä ainaiseen palmikkoon.
Paljon jäi pienen lapsen sisälle. Äiti sitoi hiukset kiinni,
nauroi sukulaisille ja kylän vanhoille rouville. Kertoi tarinoita
tyttärestään, joka oli niin älykäs, että ymmärsi olla
kehuskelematta älynlahjoillaan. Lila ei koskaan leikkinyt tai
nauranut railakkaasti muiden lasten kanssa. Lilalla ei ollut ystäviä.
Hänen äitinsä ei tiennyt edes hänen lempiväriään. Älykkyyttä,
sitä se oli, älykkyyttä ja varovaisuutta. Meidän Lila kyllä
osaa.
Lila oli kuuden ilmaistessaan ensimmäistä kertaa itseään.
Vilpittömät sanat putosivat lapsen suusta kuin karamellit.
”Äiti, minä haluan lentää Kuuhun asti, kun minusta tulee iso”,
Lila kertoi äidilleen piirtäessään pöydän ääressä.
Silloinkaan tyttö ei katsonut äitiään silmiin, hän katsoi
paperiaan aivan kuin näkisi piirtämissään tummissa koukeroissa
syvempiä merkityksiä. Muutakin kuin vain lyijyä paperinpalalla.
”Kulta, eivät ihmiset osaa lentää.”
”Linnutkin osaavat. Niillä on niin kauniit siivet.”
Tyttö puhui niin aidosti, että hänen äitinsä hiljeni
hämmennyksissään. Aiheesta ei puhuttu useaan vuoteen. Äiti ei
koskaan ymmärtänyt, mitä Lila tarkoitti Kuuhun lentämisellä ja
siivillä. Kuusivuotias tiesi kyllä, ettei ihminen voinut kasvattaa
höyhenpeitettä ja liihottaa tiehensä. Silloin äiti ei ollutkaan
katsonut, mitä hänen tyttärensä oli lyijykynällään paperille
loihtinut.
”Kuljettaisin kättäni Kuun pinnalla, koskettaisin jokaista sen
irronnutta palasta ja antaisin hennon pölyn parantaa siipeni”,
Lila jatkoi aiheesta seuraavan kerran kaksitoistavuotiaana. Jälleen
kerran tytär istui pöydän äärellä paperi edessään, hiukset
tiukalla, pitkällä kultaletillä selässä. Hänen vaatteensa
olivat kuin vuosikymmenten takaa, siistit ja piilottavat. Varovaiset,
aivan kuin lapsen keho ei olisi koskaan saanut paljastua.
”Kulta, ihminen ei voi lentää”, äiti sanoi jälleen, mukaillen
vuosien takaista kantaansa. Kyllähän Lilan täytyi se tietää.
Lila tiesi niin paljon maailmasta ympärillään. Hän vain sulki
siltä silmänsä aina välillä, uppoutui omaan päähänsä, painoi
katseensa alas.
”Onhan linnuillakin siivet. Miksi ne eivät lennä Kuuhun asti, kun
kerran voivat?”
”Miksi sinä Kuuhun haluaisit?”
Ensimmäistä kertaa Lila katsoi äitiään. Äiti ei muistanut
ainuttakaan kertaa, jolloin Lila olisi kääntänyt harmaiden
silmiensä katseen häneen, katsonut oikein kunnolla. Aivan kuin äiti
olisi aina siihen asti esiintynyt Lilalle sumenneen lasin läpi
haaleana heijastumana. Silloin Lila kuitenkin näki äitinsä. Hän
näki, millaiset kasvot äidillä oli, millaiset silmät, millaiset
hymyttömät huulet. Ja kädet, armottomat vallan välineet, täysin
vailla sulkia. Lila ymmärsi ja käänsi katseen takaisin paperiinsa.
Lila ei koskaan vastannut. Vuosia kului, tytär ylitti viisitoista
elinvuotta, kaunistui, kasvatti kultatukkaansa, muttei koskaan
avannut sitä. Terävät kivet muuttuivat keittiöveitsiksi ja
lyijykiekurat paperilla tummiksi pisaroiksi.
Tuli vääjäämättä se ilta, joka piirsi paperille aivan
uudenlaiset kuvionsa. Lila istui hiljaa huoneessaan, tuijotti nurkkaa
uudella tavalla samea ilme kasvoillaan. Äidin saavuttua sisään
huoneeseen ilma pysähtyi paikalleen, maailma veti syvään henkeä.
Lila ei kääntynyt äitinsä puoleen, hän tuijotti huoneen nurkkia
kuin etsien jotakin lamaannuksensa keskeltä.
Koska Lila oli jälleen hiljaa, toimintakyvytön, äiti tuli lähelle
ja alkoi avata kultatukkaa letiltä. Äiti kehui, kertoi, miten
kaunis hänen pienokaisestaan oli tullut. Kehut putosivat tyhjään
tilaan, ylittivät kuilun, jonka pohjalle Lila ei nähnyt. Kehut
menivät samaan paikkaan kuin katseet, kosketuksetkin. Kaikki se
kipu, jonka pieni keho oli jaksanut kantaa. Kaikki se valui pois
hänestä äidin avatessa lettiä, Lila antoi itsensä lipua
tavoittamattomiin.
”Tiedäthän sinä, miten vaikeaa äidillä on ollut”, äiti
kertoi aivan samalla tavalla kuin kymmenen vuotta sitten.
Äänenpainokaan ei ollut muuttunut. Äiti osasi yhä etsiä armoa
tyttärestään. Lila nyökkäsi vaisusti, jatkoi yhä nurkan
tuijottamista. Ajatteli keräämiään veitsiä. Ne saisivat laulaa
hänelle.
Äiti kuljetti kättään avonaisten hiusten seassa, pysähtyi
suukottamaan paljastettua niskaa. Lila ei edes värähtänyt.
Läheisyys tuntui väärältä kaikkeen aiempaan nähden, mutta hän
kesti sen, hän oli etevä tyttö kuten aina siihenkin asti. Etevä,
älykäs ja hiljainen. Hänellä ei ollut varaa olla mitään muuta.
Oli pakko hirttäytyä kiinni hiljaisuuteen, sillä se piti hengissä.
Se ja veisten laulu iltaisin. Kiinnitetyt hiukset, jotka eristivät
hänet äidin luomasta maailmasta.
Edelliset kerrat näkyivät yhä Lilan hiusrajassa, kyynärtaipeessa,
kylkiluiden tienoilla. Äiti oli ollut hellä, lyönyt vaain niin
lujaa, että sai oman tyydytyksensä. Purki pahuuden sisältään.
Lila pysyi hiljaa koko ajan, kun kädet saivat hänet menettämään
yhteytensä todellisuuteen. Kun äidin vyö piirsi linjansa keskelle
selkää. Kipua ei tuntenut, jos ajatteli itsensä Kuun pinnalle
hopeahippusten valoon. Ne hioisivat hänen siipensä täydellisiksi,
pitäisivät hänet turvassa. Lila sulki silmänsä, kun kipu yritti
tuoda itseään ilmi. Hän ajatteli kuunpalasia. Hohtavia ja
kauniita.
Sitten keho antoi periksi, kipu levitti rihmastonsa ja sai hänet
tekemään jotain, jota hän oli koko ikänsä onnistunut välttämään.
Hän huusi ääneen. Selkään sattui, äiti löi liian lujaa, keho
ei yksinkertaisesti enää hyväksynyt enempää. Lila rimpuili
itseään irti, mutta äiti piti kiinni ranteista, puristi kynsiä
ihon läpi, merkitsi aluettaan. Lila yritti kovempaa, raastoi ja
repi, kunnes onnistui kiskaisemaan itsensä vyön alta.
Ilme äidin silmissä oli vauhkoontunut, menetetty, Lila ei kyennyt
katsomaan. Yksi kerta useita vuosia sitten oli riittänyt kertomaan,
ettei äidillä ollut siipiä. Äitiin ei voinut luottaa. Lila eteni
huoneensa perälle, äiti seurasi, Lila sulki silmänsä, tarttui
lipaston taakse piilotettuun veitseensä, puristi sitä molemmilla
käsillään kykenemättä sanomaan sanaakaan. Hän pysyi
hiljaisuudessa, suljettujen silmien takaisessa pimeydessä.
Kun äidin uhkaava hahmo kurottui Lilan ylle, hän tiesi veistä
puristaessaan vain kaksi vaihtoehtoa. Ikiaikainen taistele tai pakene
ei olisi toiminut, pakenemisen mahdollisuutta ei ollut koskaan
olemassakaan. Ei ollut taivasta, jonne lentää, ei Kuuta, johon asti
kavuta. Ei siipiä, jotka olisivat kantaneet. Lila olisi voinut
satuttaa äitiään, tehdä kaikesta kerralla lopun. Iskeä niin
lujaa, ettei äiti olisi koskaan enää kumartunut avaamaan hänen
hiuksiaan.
Sellaista vaihtoehtoa ei kuitenkaan suotu lapselle, joka ei koskaan
oppinut lentämään. Ensin kivet, sitten veitset. Lila osasi tuhota
vain itsensä. Hänhän oli niin älykäskin, kuten
kahvipöytäkeskusteluissa tuli aina ilmi. Hän tiesi kyllä, mihin
iskeä, jotta se olisi varmasti kuolemaksi.
Kauhu äidin kasvoilla oli hetkellistä. Verisen kukan puhjetessa
Lilan kehossa tytär tiesi voittaneensa. Äiti saisi hänet vain
verenpunaan kiedottuna, kivuliaana, likaisena.
”Se haave, josta minä aina lapsena puhuin”, Lila yskähti
tummanpunaista nestettä rinnalleen, ”muistathan sen vielä, äiti?
Muistathan?”
Äiti oli jäänyt järkytykseensä. Hän kykeni vain haukkomaan
henkeään verta vuotavan tyttärensä edessä.
”Katso minua, minä olen siellä nyt”, Lila hengähti kehonsa
kumartuessa eteenpäin, ”minä olen Kuun pinnalla… Korkealta
sataa jotakin kimaltavaa, äiti, minä näen sen… Aivan kuin
vesipisarat voisivat olla täynnä valoa.”
Lilan keho lysähti eteenpäin, nytkähti yhden ainoan kerran ja
levitti punaisen kukkansa vanhoihin lakanoihin. Lilan iskuille valmis
selkä oli jäänyt paljaaksi. Tytön selässä oli kaksi hentoa,
vuosia sitten himmennyttä haavaumaa. Aivan kuin selästä olisi
joskus kasvanut siivet.
Huhhuh... niin pysäyttävä tarina. Mulla ei ole sanoja. Alkoi itkettää, toi tarina toi muistot mieleen... olet tosi hyvä kirjoittaja :).
VastaaPoistaKiitos paljon kommentistasi, olen otettu! Ikävää kuulla, että muistot nousivat pintaan. Toivottavasti eivät nousseet ihan väärällä tavalla :/
Poista