tiistai 3. heinäkuuta 2018

Kuunpalasia


Tytöllä oli kultatukka niin kuin saduissa. Vaalea ja pitkä. Mikä harmi, että se oli aina kiinni, ajattelivat sukulaiset, mutta eivät koskaan tehneet asialle mitään. Lapsi itse oli hiljainen ja myöntyväinen. ”Hauska tavata, olen Lila” hän sanoi pyydettäessä, mutta muuten hän piti katseensa maassa, tutki muurahaisten järjestäytynyttä etenemistä ja ruohon tanssia tuulessa.

Tytön äiti kuittasi suvun huolestuneet katseet ja hämmennyksestä kohonneet kulmakarvat korkealla naurulla ja kädenhuiskautuksella. Meidän Lila on etevä tyttö, hiljainen ja pohdiskeleva. Äiti ei kertonut sukulaisille pienestä tytöstä, joka poimi terävimmät kivet metsäpolulta, säilytti niitä ja hymyili niille iltaisin. Kun häneltä kysyi, mitä hän niillä teki, hän kutsui niitä ystävikseen ja piilotti hymyn sisälleen. Äiti ei kertonut myöskään siitä tytöstä, joka ei antanut pitää hiuksiaan auki, vaan pyysi joka aamu äitiään sitomaan ne kiinni. Pelottaa, Lila sanoi vain, kun häneltä tiedusteli syytä ainaiseen palmikkoon.

Paljon jäi pienen lapsen sisälle. Äiti sitoi hiukset kiinni, nauroi sukulaisille ja kylän vanhoille rouville. Kertoi tarinoita tyttärestään, joka oli niin älykäs, että ymmärsi olla kehuskelematta älynlahjoillaan. Lila ei koskaan leikkinyt tai nauranut railakkaasti muiden lasten kanssa. Lilalla ei ollut ystäviä. Hänen äitinsä ei tiennyt edes hänen lempiväriään. Älykkyyttä, sitä se oli, älykkyyttä ja varovaisuutta. Meidän Lila kyllä osaa.

Lila oli kuuden ilmaistessaan ensimmäistä kertaa itseään. Vilpittömät sanat putosivat lapsen suusta kuin karamellit.
”Äiti, minä haluan lentää Kuuhun asti, kun minusta tulee iso”, Lila kertoi äidilleen piirtäessään pöydän ääressä. Silloinkaan tyttö ei katsonut äitiään silmiin, hän katsoi paperiaan aivan kuin näkisi piirtämissään tummissa koukeroissa syvempiä merkityksiä. Muutakin kuin vain lyijyä paperinpalalla.
”Kulta, eivät ihmiset osaa lentää.”
”Linnutkin osaavat. Niillä on niin kauniit siivet.”

Tyttö puhui niin aidosti, että hänen äitinsä hiljeni hämmennyksissään. Aiheesta ei puhuttu useaan vuoteen. Äiti ei koskaan ymmärtänyt, mitä Lila tarkoitti Kuuhun lentämisellä ja siivillä. Kuusivuotias tiesi kyllä, ettei ihminen voinut kasvattaa höyhenpeitettä ja liihottaa tiehensä. Silloin äiti ei ollutkaan katsonut, mitä hänen tyttärensä oli lyijykynällään paperille loihtinut.

”Kuljettaisin kättäni Kuun pinnalla, koskettaisin jokaista sen irronnutta palasta ja antaisin hennon pölyn parantaa siipeni”, Lila jatkoi aiheesta seuraavan kerran kaksitoistavuotiaana. Jälleen kerran tytär istui pöydän äärellä paperi edessään, hiukset tiukalla, pitkällä kultaletillä selässä. Hänen vaatteensa olivat kuin vuosikymmenten takaa, siistit ja piilottavat. Varovaiset, aivan kuin lapsen keho ei olisi koskaan saanut paljastua.

”Kulta, ihminen ei voi lentää”, äiti sanoi jälleen, mukaillen vuosien takaista kantaansa. Kyllähän Lilan täytyi se tietää. Lila tiesi niin paljon maailmasta ympärillään. Hän vain sulki siltä silmänsä aina välillä, uppoutui omaan päähänsä, painoi katseensa alas.
”Onhan linnuillakin siivet. Miksi ne eivät lennä Kuuhun asti, kun kerran voivat?”
”Miksi sinä Kuuhun haluaisit?”

Ensimmäistä kertaa Lila katsoi äitiään. Äiti ei muistanut ainuttakaan kertaa, jolloin Lila olisi kääntänyt harmaiden silmiensä katseen häneen, katsonut oikein kunnolla. Aivan kuin äiti olisi aina siihen asti esiintynyt Lilalle sumenneen lasin läpi haaleana heijastumana. Silloin Lila kuitenkin näki äitinsä. Hän näki, millaiset kasvot äidillä oli, millaiset silmät, millaiset hymyttömät huulet. Ja kädet, armottomat vallan välineet, täysin vailla sulkia. Lila ymmärsi ja käänsi katseen takaisin paperiinsa.

Lila ei koskaan vastannut. Vuosia kului, tytär ylitti viisitoista elinvuotta, kaunistui, kasvatti kultatukkaansa, muttei koskaan avannut sitä. Terävät kivet muuttuivat keittiöveitsiksi ja lyijykiekurat paperilla tummiksi pisaroiksi.

Tuli vääjäämättä se ilta, joka piirsi paperille aivan uudenlaiset kuvionsa. Lila istui hiljaa huoneessaan, tuijotti nurkkaa uudella tavalla samea ilme kasvoillaan. Äidin saavuttua sisään huoneeseen ilma pysähtyi paikalleen, maailma veti syvään henkeä. Lila ei kääntynyt äitinsä puoleen, hän tuijotti huoneen nurkkia kuin etsien jotakin lamaannuksensa keskeltä.

Koska Lila oli jälleen hiljaa, toimintakyvytön, äiti tuli lähelle ja alkoi avata kultatukkaa letiltä. Äiti kehui, kertoi, miten kaunis hänen pienokaisestaan oli tullut. Kehut putosivat tyhjään tilaan, ylittivät kuilun, jonka pohjalle Lila ei nähnyt. Kehut menivät samaan paikkaan kuin katseet, kosketuksetkin. Kaikki se kipu, jonka pieni keho oli jaksanut kantaa. Kaikki se valui pois hänestä äidin avatessa lettiä, Lila antoi itsensä lipua tavoittamattomiin.

”Tiedäthän sinä, miten vaikeaa äidillä on ollut”, äiti kertoi aivan samalla tavalla kuin kymmenen vuotta sitten. Äänenpainokaan ei ollut muuttunut. Äiti osasi yhä etsiä armoa tyttärestään. Lila nyökkäsi vaisusti, jatkoi yhä nurkan tuijottamista. Ajatteli keräämiään veitsiä. Ne saisivat laulaa hänelle.

Äiti kuljetti kättään avonaisten hiusten seassa, pysähtyi suukottamaan paljastettua niskaa. Lila ei edes värähtänyt. Läheisyys tuntui väärältä kaikkeen aiempaan nähden, mutta hän kesti sen, hän oli etevä tyttö kuten aina siihenkin asti. Etevä, älykäs ja hiljainen. Hänellä ei ollut varaa olla mitään muuta. Oli pakko hirttäytyä kiinni hiljaisuuteen, sillä se piti hengissä. Se ja veisten laulu iltaisin. Kiinnitetyt hiukset, jotka eristivät hänet äidin luomasta maailmasta.

Edelliset kerrat näkyivät yhä Lilan hiusrajassa, kyynärtaipeessa, kylkiluiden tienoilla. Äiti oli ollut hellä, lyönyt vaain niin lujaa, että sai oman tyydytyksensä. Purki pahuuden sisältään. Lila pysyi hiljaa koko ajan, kun kädet saivat hänet menettämään yhteytensä todellisuuteen. Kun äidin vyö piirsi linjansa keskelle selkää. Kipua ei tuntenut, jos ajatteli itsensä Kuun pinnalle hopeahippusten valoon. Ne hioisivat hänen siipensä täydellisiksi, pitäisivät hänet turvassa. Lila sulki silmänsä, kun kipu yritti tuoda itseään ilmi. Hän ajatteli kuunpalasia. Hohtavia ja kauniita.

Sitten keho antoi periksi, kipu levitti rihmastonsa ja sai hänet tekemään jotain, jota hän oli koko ikänsä onnistunut välttämään. Hän huusi ääneen. Selkään sattui, äiti löi liian lujaa, keho ei yksinkertaisesti enää hyväksynyt enempää. Lila rimpuili itseään irti, mutta äiti piti kiinni ranteista, puristi kynsiä ihon läpi, merkitsi aluettaan. Lila yritti kovempaa, raastoi ja repi, kunnes onnistui kiskaisemaan itsensä vyön alta.

Ilme äidin silmissä oli vauhkoontunut, menetetty, Lila ei kyennyt katsomaan. Yksi kerta useita vuosia sitten oli riittänyt kertomaan, ettei äidillä ollut siipiä. Äitiin ei voinut luottaa. Lila eteni huoneensa perälle, äiti seurasi, Lila sulki silmänsä, tarttui lipaston taakse piilotettuun veitseensä, puristi sitä molemmilla käsillään kykenemättä sanomaan sanaakaan. Hän pysyi hiljaisuudessa, suljettujen silmien takaisessa pimeydessä.

Kun äidin uhkaava hahmo kurottui Lilan ylle, hän tiesi veistä puristaessaan vain kaksi vaihtoehtoa. Ikiaikainen taistele tai pakene ei olisi toiminut, pakenemisen mahdollisuutta ei ollut koskaan olemassakaan. Ei ollut taivasta, jonne lentää, ei Kuuta, johon asti kavuta. Ei siipiä, jotka olisivat kantaneet. Lila olisi voinut satuttaa äitiään, tehdä kaikesta kerralla lopun. Iskeä niin lujaa, ettei äiti olisi koskaan enää kumartunut avaamaan hänen hiuksiaan.

Sellaista vaihtoehtoa ei kuitenkaan suotu lapselle, joka ei koskaan oppinut lentämään. Ensin kivet, sitten veitset. Lila osasi tuhota vain itsensä. Hänhän oli niin älykäskin, kuten kahvipöytäkeskusteluissa tuli aina ilmi. Hän tiesi kyllä, mihin iskeä, jotta se olisi varmasti kuolemaksi.

Kauhu äidin kasvoilla oli hetkellistä. Verisen kukan puhjetessa Lilan kehossa tytär tiesi voittaneensa. Äiti saisi hänet vain verenpunaan kiedottuna, kivuliaana, likaisena.
”Se haave, josta minä aina lapsena puhuin”, Lila yskähti tummanpunaista nestettä rinnalleen, ”muistathan sen vielä, äiti? Muistathan?”
Äiti oli jäänyt järkytykseensä. Hän kykeni vain haukkomaan henkeään verta vuotavan tyttärensä edessä.
”Katso minua, minä olen siellä nyt”, Lila hengähti kehonsa kumartuessa eteenpäin, ”minä olen Kuun pinnalla… Korkealta sataa jotakin kimaltavaa, äiti, minä näen sen… Aivan kuin vesipisarat voisivat olla täynnä valoa.”

Lilan keho lysähti eteenpäin, nytkähti yhden ainoan kerran ja levitti punaisen kukkansa vanhoihin lakanoihin. Lilan iskuille valmis selkä oli jäänyt paljaaksi. Tytön selässä oli kaksi hentoa, vuosia sitten himmennyttä haavaumaa. Aivan kuin selästä olisi joskus kasvanut siivet.

2 kommenttia:

  1. Huhhuh... niin pysäyttävä tarina. Mulla ei ole sanoja. Alkoi itkettää, toi tarina toi muistot mieleen... olet tosi hyvä kirjoittaja :).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon kommentistasi, olen otettu! Ikävää kuulla, että muistot nousivat pintaan. Toivottavasti eivät nousseet ihan väärällä tavalla :/

      Poista