Hiljaa, hiljaa,
yön sormet kurottaa,
ryömii pitkin
lattiaa,
älä tule, älä
tule,
mun sieluain et
saa
- - -
Äidillä on hymy
kasvoillaan. Varovainen, vain riittävän leveä, jotta ymmärrämme
sen hymyksi. Hän on käärinyt viltin minun ja veljeni ympärille,
jäänyt istumaan sängynpäähän. Ei ole mitään hätää, hänen
ilmeensä sanoo. Yö menee ohi kuten kaikki aiemmatkin.
Veljeni ei pelkää
pimeää. Hän katsoo ikkunasta, kun valot syttyvät pellolle. Hän
on joskus kertonut minulle seuranneensa turkoosia liekkiä sen
tanssiessa metsän reunalle asti. Sitä pitemmälle hän ei
seurannut, pelko hiipi häneen, kielsi etenemästä. Minä en voi
uskoa, että sama veli, joka hymyilee pimeyden laskeutuessa raskaana
harsona pellon ylle, olisi pelännyt minkään edessä. Veli ei
koskaan vapise. Hän kohtaa yön hymysyin, mitä syytä hänellä
olisi pelätä metsänreunaa?
Mutta veli ei käy
metsässä päivisinkään. Isoisä käy päivittäin metsästämässä,
palaa takaisin vasta, kun luonto on luovuttanut omastaan. Kaatuneista
käytetään viimeinenkin luunpala, mitään ei heitetä pois, sillä
yö osaa ottaa kaiken kaksinkertaisena takaisin, jos emme osaa
arvostaa luonnon meille antamaa riittävästi.
Muu perhe odottaa
päivät mökissä, pellolla, missä tahansa paitsi metsässä.
Isoisä pitää perheen elossa, sillä isää ei enää ole. En osaa
kuvitella maailmaa ja isää samaan lauseeseen. Maailma tuntuu
nykyään pienemmältä asialta käsittää. Se mahtuu yhteen
huoneeseen. Kaiverrettuihin luukuppeihin, luonnon lahjoista
sotkuisiin isoihin veitsiin, väistämättä saapuvaan yöhön.
Mielikuva isästä sen sijaan ei piirry enää edes silmäluomieni
taa, mieleni kannattimet ovat luovuttaneet sen suhteen.
Jokainen muukin on
luovuttanut perheemme isän suhteen. Ne, jotka eivät selviä yöstä,
jätetään taa. Ei ole varaa jäädä kaipuuseen, kun kaikki muutkin
osat elämästä ovat pysähtyneet paikoilleen kuin vaiennetut
rattaat, ikuisesti kiinni toisissansa, ikuisesti jäädytettyinä
hiljaisuuteen. Pelto ei liiku öisin. Hiljaisuus on hiljaisuutta,
mutta vilja ei ole enää viljaa eivätkä metsän puut puita. Jos
valot syttyvät pellolle, me olemme varoitettuja, tiedämme
paikkamme. Pysymme hiljaa. Hengityskin kuulostaa sellaisessa
vaimeudessa korvia vihlovalta.
Äiti laulaa meille.
Sekin on joskus kiellettyä. En osaa määritellä kielletyn ja
sallitun rajaa, sillä äiti on useimmiten se, joka kieltää. Eihän
se silloin ole kiellettyä, jos hän ei sitä itse itseltään
kiellä. Siispä hän laulaa. Äänen on kenties tarkoitus saatella
meidät uneen. Veljeni kohdalla se onnistuu. Hänen päänsä
nytkähtää, suu aukeaa autuaaseen tuhinaan. Univalo tanssii hänen
päänsä yläpuolella. Minä suljen silmäni ja teeskentelen, että
laulu auttaa minuakin, vaikka pelko kaihertaa sisällä ja pakottaa
minut pysymään hereillä.
Voin sulkea silmäni
ja esittää nukkuvani, mutta univalon puuttuminen estää valhettani
muuttumasta joksikin muuksi. Äiti sukii hiuksia silmiltäni ja
katkaisee laulun keskeltä. Hän tietää, etten nuku. Käsi kulkee
hiuksissani ja kertoo minulle, ettei hätää ole. Tavallaan ei
olekaan. Me olemme sisällä, yö on ulkona, valo pääni päällä
kertoisi yölle, että sielu lepää vielä sisälläni. Ettei se ole
sen otettavissa.
Muistoni kertovat
minulle toisenlaisesta tarinasta. Sellaisesta, jossa isä nukkuu
rauhassa. Valopa ei sytykään hänen päänsä päälle. Se pettää
hänet pahimmalla hetkellä; muut nukkuvat, eivät näe, kuinka jokin
ryömii pitkin lattiaa ja kurottaa kohti. Sielu lepää sisällä,
kaikessa rauhassa. Sillä on harvoin kiire juosta sinivaloista
täyttyvällä pellolla. Sormet ojentuvat täyteen pituuteensa,
kaivavat jättämättä jälkiä. Se tuskin sattuu lainkaan, kenties
vihlaisee kylmänä hetken ajan. En tiedä, missä kohtaa ihmistä
sielu on. Ehkä se on jokaisella eri paikassa. Minulla se on aivan
varmasti kurkussa, olen joskus kuvitellut tuntevani sen nousevan
ylös, kun laulan.
Äiti poistuu
sänkymme viereltä, hän ei enää yritä kanssani mitään. Hän
tietää, etten nuku. Päivisin sillä ei ole merkitystä, mutta
öisin havaitsen pieniä pettymyksen ryppyjä otsalla ja silmien
tienoilla. Äiti tahtoisi minun nukkuvan. Mutta entä jos valoni ei
sytykään? Isänkään valo ei syttynyt. Hän ei koskaan herännyt.
Yö ottaa minkä haluaa.
Kun ylitämme
lyhimmän tunnin, tuttu rapina kiertelee katossa. Jokin raapii
kattoa, aivan kuin suuret eläimet kulkisivat mahdollisimman hiljaa,
tarkoituksenaan päästä sisälle. Ovessa ei ole lukkoa, mutta sen
edessä on sininen valo, pieni turvan liekki, joka kertoo yölle olla
tulematta. Hiljaisuus on sanaton sopimus. Me pysymme sisällä, emme
astu sen sävyttämään maailmaan.
Ja silti minua
pelottaa jokaisena pimenevänä iltana. Veli nauraa minulle, sanoo,
että huolehdin turhasta. Ei yö vie ketään, kenen ei ole tarkoitus
lähteä. Velkoja ei ole maksettavana, olemme käyttäneet maitamme
rauhassa ja pitäneet kiinni hiljaisuuden sopimuksesta. Kukaan ei
hiiskahdakaan yön aikana. Minä olen ainoa, joka ei saa unta
juoksemallakaan kiinni, olen ainoa, joka kuulee hitaan rapinan katon
pintaa vasten. Se voi tulla sisään. En luota ääniin, ne ovat
hiljaisuuden keskellä aina petoksia.
En sulje silmiäni,
vaikka tiedän, että se, joka minulta jotakin tahtoo, ei näy
minulle. Sillä ei ole silmiä, joihin katsoa, ei kynsiä, joilla
raapia, vaikka äänen kuulenkin. Niin se vain on. Muodoton ja
voimaton, silti kykenevä pitämään minua hereillä pimeimpänä
hetkenä.
Aamu nousee kyllä.
Se on aina tähänkin asti noussut. Silti, pimeyden raapiessa kattoa
ja väsymyksen painaessa silmäluomia, taivun pelkooni vain sen
verran, etten osaa kuvitella maailmaan muuta kuin yötä.
Mutta minulla ei ole
hätää. Hengitän yötä sisääni, värähdän hieman. Vain
hieman, jotta nimetön ulkona ei erehdy luulemaan, että minua
pelottaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti