sunnuntai 22. heinäkuuta 2018

Yön hiljaiset


Hiljaa, hiljaa, yön sormet kurottaa,
ryömii pitkin lattiaa,
älä tule, älä tule,
mun sieluain et saa

- - -

Äidillä on hymy kasvoillaan. Varovainen, vain riittävän leveä, jotta ymmärrämme sen hymyksi. Hän on käärinyt viltin minun ja veljeni ympärille, jäänyt istumaan sängynpäähän. Ei ole mitään hätää, hänen ilmeensä sanoo. Yö menee ohi kuten kaikki aiemmatkin.

Veljeni ei pelkää pimeää. Hän katsoo ikkunasta, kun valot syttyvät pellolle. Hän on joskus kertonut minulle seuranneensa turkoosia liekkiä sen tanssiessa metsän reunalle asti. Sitä pitemmälle hän ei seurannut, pelko hiipi häneen, kielsi etenemästä. Minä en voi uskoa, että sama veli, joka hymyilee pimeyden laskeutuessa raskaana harsona pellon ylle, olisi pelännyt minkään edessä. Veli ei koskaan vapise. Hän kohtaa yön hymysyin, mitä syytä hänellä olisi pelätä metsänreunaa?

Mutta veli ei käy metsässä päivisinkään. Isoisä käy päivittäin metsästämässä, palaa takaisin vasta, kun luonto on luovuttanut omastaan. Kaatuneista käytetään viimeinenkin luunpala, mitään ei heitetä pois, sillä yö osaa ottaa kaiken kaksinkertaisena takaisin, jos emme osaa arvostaa luonnon meille antamaa riittävästi.

Muu perhe odottaa päivät mökissä, pellolla, missä tahansa paitsi metsässä. Isoisä pitää perheen elossa, sillä isää ei enää ole. En osaa kuvitella maailmaa ja isää samaan lauseeseen. Maailma tuntuu nykyään pienemmältä asialta käsittää. Se mahtuu yhteen huoneeseen. Kaiverrettuihin luukuppeihin, luonnon lahjoista sotkuisiin isoihin veitsiin, väistämättä saapuvaan yöhön. Mielikuva isästä sen sijaan ei piirry enää edes silmäluomieni taa, mieleni kannattimet ovat luovuttaneet sen suhteen.

Jokainen muukin on luovuttanut perheemme isän suhteen. Ne, jotka eivät selviä yöstä, jätetään taa. Ei ole varaa jäädä kaipuuseen, kun kaikki muutkin osat elämästä ovat pysähtyneet paikoilleen kuin vaiennetut rattaat, ikuisesti kiinni toisissansa, ikuisesti jäädytettyinä hiljaisuuteen. Pelto ei liiku öisin. Hiljaisuus on hiljaisuutta, mutta vilja ei ole enää viljaa eivätkä metsän puut puita. Jos valot syttyvät pellolle, me olemme varoitettuja, tiedämme paikkamme. Pysymme hiljaa. Hengityskin kuulostaa sellaisessa vaimeudessa korvia vihlovalta.

Äiti laulaa meille. Sekin on joskus kiellettyä. En osaa määritellä kielletyn ja sallitun rajaa, sillä äiti on useimmiten se, joka kieltää. Eihän se silloin ole kiellettyä, jos hän ei sitä itse itseltään kiellä. Siispä hän laulaa. Äänen on kenties tarkoitus saatella meidät uneen. Veljeni kohdalla se onnistuu. Hänen päänsä nytkähtää, suu aukeaa autuaaseen tuhinaan. Univalo tanssii hänen päänsä yläpuolella. Minä suljen silmäni ja teeskentelen, että laulu auttaa minuakin, vaikka pelko kaihertaa sisällä ja pakottaa minut pysymään hereillä.

Voin sulkea silmäni ja esittää nukkuvani, mutta univalon puuttuminen estää valhettani muuttumasta joksikin muuksi. Äiti sukii hiuksia silmiltäni ja katkaisee laulun keskeltä. Hän tietää, etten nuku. Käsi kulkee hiuksissani ja kertoo minulle, ettei hätää ole. Tavallaan ei olekaan. Me olemme sisällä, yö on ulkona, valo pääni päällä kertoisi yölle, että sielu lepää vielä sisälläni. Ettei se ole sen otettavissa.

Muistoni kertovat minulle toisenlaisesta tarinasta. Sellaisesta, jossa isä nukkuu rauhassa. Valopa ei sytykään hänen päänsä päälle. Se pettää hänet pahimmalla hetkellä; muut nukkuvat, eivät näe, kuinka jokin ryömii pitkin lattiaa ja kurottaa kohti. Sielu lepää sisällä, kaikessa rauhassa. Sillä on harvoin kiire juosta sinivaloista täyttyvällä pellolla. Sormet ojentuvat täyteen pituuteensa, kaivavat jättämättä jälkiä. Se tuskin sattuu lainkaan, kenties vihlaisee kylmänä hetken ajan. En tiedä, missä kohtaa ihmistä sielu on. Ehkä se on jokaisella eri paikassa. Minulla se on aivan varmasti kurkussa, olen joskus kuvitellut tuntevani sen nousevan ylös, kun laulan.

Äiti poistuu sänkymme viereltä, hän ei enää yritä kanssani mitään. Hän tietää, etten nuku. Päivisin sillä ei ole merkitystä, mutta öisin havaitsen pieniä pettymyksen ryppyjä otsalla ja silmien tienoilla. Äiti tahtoisi minun nukkuvan. Mutta entä jos valoni ei sytykään? Isänkään valo ei syttynyt. Hän ei koskaan herännyt. Yö ottaa minkä haluaa.

Kun ylitämme lyhimmän tunnin, tuttu rapina kiertelee katossa. Jokin raapii kattoa, aivan kuin suuret eläimet kulkisivat mahdollisimman hiljaa, tarkoituksenaan päästä sisälle. Ovessa ei ole lukkoa, mutta sen edessä on sininen valo, pieni turvan liekki, joka kertoo yölle olla tulematta. Hiljaisuus on sanaton sopimus. Me pysymme sisällä, emme astu sen sävyttämään maailmaan.

Ja silti minua pelottaa jokaisena pimenevänä iltana. Veli nauraa minulle, sanoo, että huolehdin turhasta. Ei yö vie ketään, kenen ei ole tarkoitus lähteä. Velkoja ei ole maksettavana, olemme käyttäneet maitamme rauhassa ja pitäneet kiinni hiljaisuuden sopimuksesta. Kukaan ei hiiskahdakaan yön aikana. Minä olen ainoa, joka ei saa unta juoksemallakaan kiinni, olen ainoa, joka kuulee hitaan rapinan katon pintaa vasten. Se voi tulla sisään. En luota ääniin, ne ovat hiljaisuuden keskellä aina petoksia.

En sulje silmiäni, vaikka tiedän, että se, joka minulta jotakin tahtoo, ei näy minulle. Sillä ei ole silmiä, joihin katsoa, ei kynsiä, joilla raapia, vaikka äänen kuulenkin. Niin se vain on. Muodoton ja voimaton, silti kykenevä pitämään minua hereillä pimeimpänä hetkenä.

Aamu nousee kyllä. Se on aina tähänkin asti noussut. Silti, pimeyden raapiessa kattoa ja väsymyksen painaessa silmäluomia, taivun pelkooni vain sen verran, etten osaa kuvitella maailmaan muuta kuin yötä.

Mutta minulla ei ole hätää. Hengitän yötä sisääni, värähdän hieman. Vain hieman, jotta nimetön ulkona ei erehdy luulemaan, että minua pelottaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti