Vuosi 2024

Risteyksessä ollaan jälleen.

En tiedä, mistä aloittaa. Tämä on ollut vaiheikas vuosi. En tiedä mitä sanoa, olen monessa mielessä tosi sanaton. Mulla on ollut ihania hetkiä - olen rakastanut niin paljon, kun mun koko olemuksesta lähtee, olen juossut kesäyössä, olen ollut elossa. Mä olen enemmän itseni kuin koskaan, mutta olen silti niin kesken ja niin uskomattoman hajalla. Tänä vuonna mä en ole vihannut itseäni. Vuosiin en ole kantanut sellaista taakkaa. Se tuntuu tärkeältä. Mä olen itseni ja pidän itseni puolia, vaikka en ole voinut toimia täysin autenttisesti. Mä en ole voinut puolustaa itseäni, mä en ole voinut huutaa. Muhun sattuu niin paljon.

Mä vihaan, kun mut pakotetaan kasvamaan. Edelliset vuodet ovat tehneet sitä monella eri tavalla, monesta eri syystä. Joskus siitä riittää poetiikaksi asti, mutta nyt ihan vain sattuu. En anna kaiken tän kasvaa vinoon, en suostu siihen. Mä jaksan vielä uskoa hyvään.

Niin, hyvään. Sitä on. Jos ei olisi, mä en tiedä, kuka nyt olisin. Ihmisten aito hyvyys, vaihtuvat vuodenajat; kaikki tämä kaunis, joka mua ympäröi.

Olen kirjoittanut. Paljon, itse asiassa. En oo jakanut uusimpia kokonaisia tekstejäni tänne; näissäkin asioissa mulla puhaltaa uudet tuulet ja mulla on paljon pohdiskeltavaa. Olen kirjoittanut oodin elämän pienille iloille (Hetkiemme kudelma) ja kirjoitan nyt identiteetistä, perheestä ja mielenterveydestä (Siivetön). Mä olen rakastanut mun moderneja tekstejä enemmän kuin mitään. Kirjoitan ja kirjoitin niitä heille, joita olen rakastanut eniten. Myös itselleni. En ole enää ikinä mitään velkaa kenellekään, laulan mun lauluni niille, jotka kuulevat. Kiitos, rakastan teitä aina.

Niin paljon on tultu läpi ja paljon tullaan vielä menemään. En koskaan tee uudenvuodenlupauksia, mutta joka vuosi haluan tehdä enemmän valintoja oman hyvinvointini edistämiseksi. Mun kiltteys on kahlinnut mut aloilleni, multa on riistetty siivet.

Ja silti,

oon rakastanut niin paljon. Mä jaksan vielä uskoa maailmaan. Sitä multa ei voi ikinä viedä. Maailma on kaunis.

Kaikille menneille itselleni haluan vain sanoa, että me olemme jo melkein siellä. Sua mä pidän lähellä, sä et voinut valita. Sä olet mulle aina kallis. Rauhassa vaan, me ollaan täällä vastassa.

Olen kiitollinen.

Olen valmis.

S, 2024

Kirjat 2024

Suluissa olevat luettu aiemminkin

Tammikuu
⏩️ Delia Owens: Suon villi laulu
⏩️ Fernansa Melchor: Paratiisi
⏩️ Anne Swärd: Kesällä kerran
⏩️ Siiri Enoranta: Gisellen kuolema
⏩️ Miska Valos: Sisäsiisti
⏩️ Paul Auster: Näkymätön
Yhteensä: 6

Helmikuu
⏩️ Kirsti Kuronen: Seelanti
⏩️ Sara Mesa: Pullaposki
⏩️ Niina Hakalahti: Kaleidoskooppi
⏩️ Riina Mattila: Järistyksiä
⏩️ Markku Haussila: Kaikki kauniit kukat
Yhteensä: 5

Maaliskuu
⏩️ S/S Urst: Kontakti
⏩️ Ian McEwan: Sementtipuutarha
⏩️ Akseli Heikkilä: Hiljainen vieras
Yhteensä: 3

Huhtikuu
⏩️ Riikka Pulkkinen: Raja
⏩️ John Topsell & Joseph Nigg: Lohikäärme - hoito ja kasvatus
⏩️ Maria Peura: On rakkautes ääretön
⏩️ Satu Lepistö: Hehku
⏩️ Irene Kajo: Yhdellä meistä on kokemusta epäasiallisesta kohtelusta
Yhteensä: 5

Toukokuu
⏩️ Maija Puska: Mustekala
⏩️ Erja Tulasalo: Oranssi puutarha
⏩️ Silja Liukkonen: Vippi-ihmisiä
Yhteensä: 3

Kesäkuu
⏩️ Tess Gerritsen: Jääkylmä
⏩️ Ai Yazawa: Nana
Yhteensä: 2

Heinäkuu
⏩️ Juha Matias Lehtonen: Sairaan kaunis
⏩️ Andrea Abreu: Pilvipeitto
⏩️ Elina Viinamäki: Käypä hoito
Yhteensä: 3

Elokuu
⏩️ Johanna Hasu: Ei hyvä hylätyn
⏩️ Shoko Iwami: Suzunari
⏩️ Daisuke Moriyama: Chrono Crusade
⏩️ Keiko Nobumoto: Wolf's rain
Yhteensä: 4

Syyskuu
⏩️ Virpi Hämeen-Anttila: Suden vuosi
⏩️ Siiri Enoranta: Keuhkopuiden uni
⏩️ Shuri Shiozu: Ghost!
Yhteensä: 3

Lokakuu
⏩️ Rose-Marie Peake & Outi Santavuori: Entiset heterot
⏩️ Douglas Stuart: Nuori Mungo
⏩️ Pajtim Statovci: Lehmä synnyttää yöllä
⏩️ Dess Terentjeva: Zeno

Yhteensä: 4

Marraskuu
⏩️ Annukka Salama: Asioita joista en tiennyt pitäväni
⏩️ S. K. Rostedt: Kahden veren tytär

Yhteensä: 2

Joulukuu
⏩️ Hanya Yanagihara: Pieni elämä
⏩️ Pajtim Statovci: Bolla
⏩️ Matias Riikonen: Matara 

Yhteensä: 3

KOKO VUONNA YHTEENSÄ: 43

Taivaanrannan värit

Minä en enää tiedä, kuinka maailma toimii. Sinä olet vielä siinä, seisot edessäni, pyydät minua katsomaan laskevaa aurinkoa kanssasi. Kaikki on lakannut toimimasta jo kauan sitten, en ymmärrä muotoja ja värejä, joku muu väritti ne puolestani. Minä en ole nähnyt itseäni siitä kuvasta. Se en ole minä, se en koskaan ollut minä, en saa happea, tukehdun, tukehdun.

Silti sinä olet siinä.

Sinä hymyilet, sinun hymysi on minulle tuttu. Sinun kätesi. Tapasi kävellä, tuo askellus, jonka tunnistaisin missä tahansa. Sinun naurusi, sen puromainen sointi kesäillassa. Sinä olet viimeinen ihminen maailmassa, sinun ovat auringonlaskut ja nousut, sinusta minä löydän maailman silloin, kun värit ovat jo kauan sitten sekoittuneet.

Minä en tiedä, millainen maailma on, jos 

Minä en tiedä, miten on mahdollista hengittää keuhkoilla, jotka vuotavat tervaa

Minä en tiedä, miten kukaan voi koskaan olla miten kukaan koskaan

Sinä hymyilet,

ja sinun on kevät, sinun ovat kesän laineet ja syksyn viileät tuulet, sinä olet maailma, sinun kanssasi minä tiedän, kuka olen. Sinä tartut minua kädestä ja kuljetat minut katsomaan auringonlaskua. Katso, sinä sanot, katso kuinka aurinko maalaa maailman. Ja minä katson.

Silloin minä näen sen.

Välkehtivän taivaanrannan. Kullanpurppuran. Helmiäisen aalloilla. Värit. Hengitys. Sisään ulos sisään ulos, olen tässä, näen värejä, ne ovat todellisia, sinä olet todellinen. Sinä vedät minut takaisin maailmaan.

Minä olen todellinen ja

minä olen itseni oma.

Kanssasi

Kukaan maailmassa ei ole niin kuin sinä. Sinun valollesi ei ole vastinetta, sinä olet kauneinta, mitä on. Kun loistat kirkkaana, olet kaunis, kun valosi himmuu ja uuvut, olet kaunis.

En tiedä, mitä olen tehnyt oikein, kun olet yhä siinä. Värjöttelen valossasi ja toivon, että riitän.

Rakastan jokaista osaa sinussa kuin itseäni, vapisen sinun edessäsi,

sillä kukaan ei ole koskaan ennen,

eikä kukaan koskaan

Sisko

SV: mainintoja itsemurhayrityksestä

Pikkuveli istuu pöydän ääressä lusikka seisoen keittokulhossa. Hän ei katso minua silmiin. Tämä on ensimmäinen ilta sairaalan jälkeen, kun istumme kummatkin harmaassa keittiössä. Veli ei ole laittanut kattovaloa päälle. Tiskipöydän haalea valo tuntuu irvistävän minulle. Täällä taas. Mitä muuta sinä luulit?

”Haluatko sä, että mä sanon jotakin, vai pilaako se kaiken?” kysyn. En tiedä, mitä toiselle voi sanoa enää sen jälkeen, kun on jo kertaalleen jättänyt hyvästit. Veli ei katso minua silmiin. Hän sulkee omansa hetkeksi aivan kuin ei kykenisi kohtaamaan minua ollenkaan. ”Anteeksi.”

En haluaisi pyytää anteeksi. Eihän tämä minusta johdu. Eikä hänestä. Mikään täällä ei ole meistä lähtöisin. Jos lamppu räpsii, se on mennyt rikki ajat sitten.

Veli pudistaa päätään. Viimein hän katsoo minua silmiin. Minä en ole kääntänyt katsettani hänestä kertaakaan. Äiti aina sanoo, että veljen kasvotatuoinnit tekevät hänestä mahdottoman katsoa. Minusta hän näyttää itseltään vasta nyt.

”Ei sun tarvitse pyytää multa anteeksi sitä, että sä et jaksa olla täällä.” Veljestä lähtee vaimea naurahdus, jonka hän tietää sopimattomaksi, mutta sellaisia me olemme aina olleet. Olemme kumpikin aiheuttaneet pettymyksen vanhemmillemme, kumpikin omalla tavallaan. Joskus vitsailemme, että voisimme kilpailla lopun ikäämme siitä, kumpi ehtii tuottaa enemmän pettymyksiä. Pidän niistä ajatusleikeistä. Se sisältää ajatuksen siitä, että eläisin vanhaksi.

”Mä aiheutin sulle huolta, vaikka sä olet jaksanut mua tosi hienosti nämä kuukaudet.”

”Ei sussa ole mitään jaksamista.”

Minun vuoroni hymähtää.

”Saat nurkkiisi isoveljen, joka ei olekaan veli vaan sisko, ja sitten se pitää ruokkia kuin joku kissanpentu. Ja mitä se tekee kiitokseksi, no vittu tappaa itsensä tietenkin.”

”Hei, älä puhu tuolla tavalla. Okei?”

Olemme pitkään hiljaa. Kauhon keittoa suuhuni, mutta en muista ajatella sen makua ennen kuin sitä ei enää ole lautasellani.

”Etkä sä sitä paitsi ole koskaan ollut muuta kuin sisko. Piste.”

Hymyilen. Joskus pikkuveli tuntuu yhä siltä samalta teiniltä, joka luukutti My Chemical Romancea ja Black Veil Bridesia huoneessaan ja meikkasi silmänsä niin mustiksi, että meikkitahroja löytyi aina äidin vanhoilta valkoisilta tuoleilta.

”Oot kyllä just tommonen”, sanon ja tiedän, että hän saa kiinni äänestäni.

”Odile.” Näen, että hän nielee sanoja. Hänen ei ole koskaan ollut vaikea sanoa oikeaa nimeäni. ”Oon tosi iloinen, että sä olet siinä.”

Me emme ole hyviä ilmaisemaan välitystä. Meille ei ole koskaan opetettu, kuinka toiselle sanotaan minä rakastan sinua. Tuijotan lusikkaa, joka seisoo veljen lautasella.

”Se keitto syödään kitisemättä, hei”, nyökkään kohti lautasta. Veljestä lähtee vaivalloinen naurahdus. Tiedän, että hän tekee sen vuokseni. Yrittää. Hymy pysyy kasvoilla vielä hetken. Hän ryhtyy ääneti survomaan keittoa suuhunsa.

Hymy kasvoillani on ensimmäinen pitkään aikaan, jonka tunnen sydämessäni asti.

Sairaalassa

SV: itsemurhayritys

Liittyy hahmooni Odileen

Epämääräisiä välähdyksiä. Kuvia, jotka leijuvat ylläni. Valoa, niin kirkasta, etten saa pidettyä silmiä kiinni. Kliininen, tuttu haju, jonka muistan joka kerta ennen kuin vaivun takaisin tajuttomaan pimeyteen. Kallonaamaiset kasvot. Naaman irvikuva, josta en saa otetta. Se sekoittuu joka kerta valoon. Jos huudan, en kuule sitä. Olen syvällä pinnan alla eikä kukaan koskaan kertonut minulle, kuinka pidätetään hengitystä.

Kuulen nimeni. Sen väärän, jota en ole käyttänyt kuukausiin. Silti kehoni reagoi siihen kuin omaansa. Petturi. Puhuja on lääkäri. Kuulen lukemia. Hahmot sekoittuvat toisiinsa. Kallonaamaa ei ole enää täällä. Minun on täytynyt muistaa väärin. Ehkä näin kuoleman. Naurattaa. Vain satukirjoissa kuolemalla on kasvot.

Miksi te pidätte minua elossa? Kuka antoi teille sen oikeuden?

Jonain päivänä tuijotan letkuista roikkuvaa kättäni. Se ei ole omani, olen varma siitä. Sideharso peittää kummatkin käsivarteni. Minun kehoni ei ole koskaan kuulunut minulle. Naurattaa. Kaikki katoaa jälleen valoksi, en erota rajojani huoneessa.

Muistan luvanneeni itselleni, että en saa kuolla tässä ruumiissa. Tämä ruumis on hauta. Minä tarvitsen edes jotakin, joka muistuttaisi minua todellisesta itsestäni, kuka ikinä hän onkaan. Tähän asti minulla on ollut vain nimi. Kirottu ansio. Rooli, jota en koskaan saanut, mutta josta tulin minä. Olen osannut elää siitä käsin lähes uskottavasti. Yleisö raikaa mielessäni, olen varma, että olen lääkkeistä sekaisin. Mietin ruumistani. Olen luovuttaja. En odottanut siihen asti, että olisin oma itseni. Annoin periksi. Säälittävää.

Kallonaama palaa takaisin. Tänään erotan kasvot kasvoiksi. Veljeni, sittenkin. Tämä on ensimmäinen kerta kaiken jälkeen, kun tunnen ruumiissani aitoa kipua enkä lääkeaineiden turruttamaa etäistä kaikua. Hänen on täytynyt löytää minut. Yritän muodostaa sanoja, mutta niitä ei tule, koska niitä ei ole. Veli katsoo minuun. Se riittää. Äiti ei tule. Tietenkään ei.

En erota päivää yöstä, ne eivät tarkoita enää mitään.

Joskus minä mietin, millaista olisi ollut syntyä joksikuksi toiseksi. Keneksi tahansa, joka tyytyisi elämään sellaisena kuin se on. Kai minä olen vinoutunut, kun pullakahvit ja lempeä puheensorina pöydässä eivät koskaan riittäneet minulle.

Kai minulla on jokin syy olla tässä vielä.