Luku 3 (Julius)
Herään vasta, kun kännykän värinä yltyy niin kovaksi, että puhelin putoaa pörrömatolle. Unikuvat kieppuvat hatarina luomieni takana, kunnes todellisuus puhkaisee ne ja havahdun tärisevään kännykkään lattialla. Koukkaan esineen haparoiden käteeni vain nähdäkseni vasta tallentamani kurssikaverin numeron ruudulla.
”Haloo?”
”Huomenta jätkälle, et kai vain ole nukkumassa?” Laurin ääni on niin reipas, että hänen on täytynyt olla hereillä jo monta tuntia. Vilkaisen kelloa. Lähemmäs kaksitoista. Mitä hittoa?
”Voi paska. Missä mun pitäisi olla?”
”Orientaatiokurssi alkaa vartin yli, siis se, jossa katsotaan kurssi-ilmoittautumisia. Muistan, kun sanoit, että haluat muistutuksen siitä.”
”Aika brutaali veto oli soittaa…”
”Eli jätkä oli nukkumassa?”
”En myönnä mitään.” Potkin lähimmät housut jalkaan. ”Kiitti, olen siellä viidessätoista minuutissa.”
”Hallikainen ei tykkää, jos tulet myöhässä, joten parempi olisi.”
Olen ulkona alle viidessä minuutissa. Tukka on pörrössä, mutta kello on kädessä ja farkkutakki juuri riittävän lämmin kesän viimeisille aurinkoisille illoille.
Minä pidän ensimmäisistä kerroista. Ensimmäisistä nauruista uusien ihmisten kanssa, ensimmäisistä tavoista, joita saa itselleen luoda uudessa kaupungissa. Siitä, kun alkaa oppia ulkoa lähikaupan kassat ja sen, mihin aikaan mitkäkin liikennevalot ovat ruuhkaiset. Uusia alkuja ja loppuja, kaikki yhdessä lempeässä loppukesän auringossa.
Saavun luennolle minuutilleen vartin yli. Lauri suo minulle leveän virnistyksen taaimmaisesta pöydästä. Suoritan walk of shamen kaikkien ohitse hänen viereensä, johon hän on ystävällisesti tai silkasta vinoilun tarpeesta varannut minulle repullaan paikan. Laurissa on samaa poikamaista kuplivuutta kuin kavereissani lukiossa. Airpodit kovissa ja hymy aina takataskussa.
”Mun piti kysyä sulta jo aiemmin, mutta tunnetko sä Ollia? Siis Lehtoa”, Lauri kysyy kävellessämme vähiten ruuhkaiseen ruokalaan. Olen vähällä rääkäistä ääneen.
”Jaa tunnenko? Se ja sen sisko Veera ovat mun lapsuudenystäviä. Mä olin Veeran kanssa viimeksi eilen syömässä. Se on yksi mun läheisimmistä ystävistä. Olen viettänyt Ollin ja Veeran lattioilla ihan laittoman paljon aikaa varsinkin teininä ja skidinä.”
”Mitä! Älä viitsi, oikeastiko? Siis ihan lapsuudesta asti tunnette?”
”Älä nyt näytä noin yllättyneeltä. Mistä sä tunnet Ollin?”
”Se on mun kanssa samassa säbäjoukkueessa. Tulit eilen ihan sattumalta puheeksi. Se ei meinannut millään uskoa, että puhutaan samasta ihmisestä, kun sanoin, että sä olet aina niin säntillinen.”
Purskahdan spontaaniin nauruun.
”No voi hitto. Nyt aamulla näit, että en todellakaan ole. Kannattaa uskoa Ollia näissä asioissa, se on katsellut mun perseilyä vähän turhankin usein.”
Olen alkanut tottua siihen, että näissä porukoissa kaikki tuntevat kaikki. Laurin spontaanin persoonan tuntien odotan, että hän tuntee vielä puolet lopuistakin lapsuuden- ja nuoruudenystävistäni. Minun tekisi mieli kysyä Wilhelmistä edes sivulauseessa, sillä miehen vaikuttava presenssi on jäänyt lymyilemään ajatuksieni perukoille. Lauri ei kuitenkaan istu kirjallisuudenopiskelijoiden stereotypiaan aktiivisuusrannekkeineen ja merkkihuppareineen. Hän ei vaikuta ihmiseltä, joka tuntisi Wilhelmin kaltaisia miehiä, mutta mitä minä tietäisin mistään.
”Sori nyt tällainen kauhea utelu, mutta Olli vähän mainitsi jotain siitä, että sä ja sen sisko olisitte seurustelleet”, Lauri hymähtää. Hänen äänessään on juuri sellainen sävy, että hän todellakin tahtoo kuulla kaiken.
”Ei mua haittaa kysymykset, tänne vaan.” Haron tukkaani ja mietin, miten Veera haluaisi minun kertovan tämän. ”Me oltiin vähän aikaa yhdessä, mutta siitä ei ihan tullut mitään. Veera on mulle tosi rakas kyllä, ollaan edelleen tosi läheisiä ystäviä.”
Lauria jaksaa innostaa parisuhdehistoriani vain hetken ennen uusia puheenaiheita. Jäämme seilaamaan lähikaupan paistopisteelle pitkäksi aikaa, kun erotan tutun vaalean kiharapehkon kauempana. Hän näyttää lyhyemmältä kävellessään mustassa pitkässä syystakissa hyllyjen välissä. Hänellä on punaista huulipunaa, joka on maalattu niin täydellisesti hänen huultensa muotoon, että se on jo lähes pelottavan tarkkaa.
Tuijotukseni jää häneen kiinni. Hän kulkee ohitsemme ja vilkaisee minua aavistus hymyä punatuilla huulillaan. Minun on täytynyt tuijottaa häntä liikaa, kun hän noteeraa minut kulkiessaan ohitseni. Jokin muljahtaa rinnassani.
Lauri säätää paistopisteellä karjalanpiirakoiden kappalemäärän kanssa, kun huomaa minun jääneen paikalleni seisomaan.
”Mikäs sulle tuli?” Lauri vilkaisee vaaleiden kiharoiden suuntaan. ”Katsoiko toi pahasti? Sillä on tapana tehdä sitä, ihan ihme jätkä. Älä sä siitä välitä, se on aina tuollainen kuningatar.”
Minusta pakenee tahtomattanikin naurahdus.
”Ei, musta tuntuu, että mä tässä tuijotin sitä. Ihan normaalisti se oli.”
”Tunnetko sen jostain?”
”En. Veeralta vähän kyselin.”
”Oho, oho, Julius is wilding”, Lauri nauraa. ”Tätä puolta en susta tiennytkään.”
”Ja niin mitä puolta?”
”No siis.” Lauri hymyilee merkittävästi.
Laurin kaltaisille jätkille muiden miesten vilkaiseminen sekunninkin ajan tarkoittaa pysyvää homon leimaa, mutta juuri nyt se vain huvittaa minua. Laurin keskittyminen palaa takaisin paistopisteen antimiin ja minä jään jälleen yksin ajatusteni kanssa. En saa sydäntäni rauhoittumaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti