Usein minä mietin, milloin opin pelkäämään. Oliko se silloin, kun löit minua ensimmäisen kerran? Pelkäsinkö sinua jo silloin, vai opetitko sen minulle vasta myöhemmin? Minä en koskaan kantanut pelkoa mukanani, mutta hiljalleen se jäi minuun asumaan, pinttyi salaa nurkkiini.
Vaikka sinä olit se, joka annoit minulle pelon, en koskaan pelännyt sinua; en sisimmässäni. Sinä opetit, miltä tuntuu, kun toinen ihminen pimenee silmien edessä ja katoaa jonnekin, jonne inhimillinen ymmärrys ei ulotu. Minä yritin ja yritin, mutta sinä et halunnut minun ymmärtävän sinua ja pakenit joka kerralla syvemmälle sinne, minne et kutsunut minua mukaasi.
Toistelin rakastavani sinua. Se oli kuin rukous, kuin mantra, jota minun täytyi toistaa, jotta uskoisin. Ei siksi, että sinä olisit pyytänyt tai edes halunnut. Nyt, kun ajattelen sitä, tein sen ennen kaikkea itseni vuoksi. Toistelin sitä, kun kaikki pimeni, jotta minä itse olisin muistanut, miksi olin yhä siinä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti