Paljas

Hänen pelkonsa on yhä täysin silmitöntä. Niin suurta, että joka kerta, kun kohtaan sen uudelleen, hätkähdän kuin lyötynä. Osaan lukea muita, olen aina ollut hyvä havaitsemaan, mitä he ajattelevat ja miksi he toimivat kuten toimivat. Mutta tämä on jotain muuta. Tämä on suurempaa kuin hän, suurempaa kuin minä ja se elämä, jota olen tottunut elämään. Maailmassa on paljon silkkaa pahaa, mutta tämä tihkuu syvältä, tämä on mustaa ja alkukantaista. Hänen pelkonsa edessä tunnen puhdasta pakokauhua. Tarvetta juosta pois, sillä se, mikä hänen silmistään heijastuu, ei ole inhimillistä.

En pelkää häntä. En pelkää itseäni. Pelkään sitä, mitä me olemme sellaisen voiman edessä. Se ei ole tunne, se on suurempi kuin hänen ruumiinsa, se tempoo eikä mahdu häneen. Mitä sellaista minä voisin sanoa, jolla se menisi pois, jättäisi meidät rauhaan? Minä aiheutan sen hänessä. Minun edessäni hän ei ole aikuinen mies, hän on itselleen vieras, ulkopuolinen aikuisen ruumiissa.

Rakas. Minun rakkaani. Rakas Beth.

Menen lähelle, hänen huuliltaan pääsee parahdus. En uskalla sanoa mitään, sanat ovat liikaa. Kunpa tietäisin, kannattaako minun lähestyä häntä ylhäältä vai alhaalta, kunpa tietäisin edes jotakin, mitä tahansa, mistä aloittaa. Hänen pelkonsa on liian alkukantaista, jotta voisin tehdä mitään. Se saa minut ymmärtämään, että toista voi rakastaa miten paljon tahansa tuntematta tätä laisinkaan. Tämän hän on pitänyt kaikilta piilossa. Tällainen hän on, kun kukaan ei katso. Tämä on se, mitä minä saan hänestä ulos.

Ja tämän me käymme läpi aina, kun tahdon koskea häneen. Se ei koskaan helpotu. En ikinä lakkaa tuntemasta sisintäni leikkaavaa kauhua, kun pelko nielee hänet. Menen varoen lähemmäs, vien käden hänen olalleen, hän sallii minun tehdä niin. Koko ikäni olen haaveillut koskevani häneen, suutelevani hänen reisiään ja silittäväni hänen selkäänsä. Ja tässä hän on tärisevänä edessäni. Koko raastettu totuus hänen ohuen ihonsa ja sen läpi pilkottavien luittensa takana.

”Rani… Rani Rani Rani…” Näinä hetkinä hän toistelee nimeäni kuin se olisi hänen ainoa yhteytensä tähän maailmaan, tähän hetkeen.

”Olen tässä.” Vien kädet hänen poskilleen, ja hän sulaa, hän taipuu kosketukseeni. ”Olen tässä ja tahdon sinulle hyvää. Olemme täällä yhdessä. Muistatko? Olen Rani, olen hirvittävän rakastunut sinuun ja olemme tehneet näin ennenkin.”

”Ra… ni…”

”Niin. Minä tässä.”

En tiedä, kauanko olemme siinä. Istun hänen sylissään, pidän hänen kasvojaan käsissäni, kunnes hän hymyilee. Yksikään lihas kehossa ei enää nyi, hän on aivan rauhallinen ja selvän uupunut minua vasten. Hänen hymynsä on lempeän kiitollinen.

”Beth… Hei rakas. Hei.”

Hän vetää minut tiukemmin syliinsä ja painaa huulensa omilleni ennen kuin ehdin reagoida. En ole vielä oppinut, milloin minun kannattaa seurata hänen impulssejaan. Voiko hän olla varma suutelemisestani, kun hän on vielä hetki sitten tuijottanut minua aivan kauhuissaan?

”Hei, pieni, onhan kaikki okei?”

Hän nyökkää.

”Minä…” Hän vie kättäni alemmas kehollaan. Tunnen jokaisen luun. Sitäkään en koskaan lakkaa hätkähtämästä. Keho, johon koskemisesta haaveilin kaikki teinivuoteni, on kaikkien vaatekerrosten alla pieni ja linnunluinen. Pitelen häntä hellästi, mutta en kuten kallisarvoista esinettä, vaan kuten jotakuta, joka on ensimmäistä kertaa elämässään paljas toisen kanssa.

Kaikkineen. Kokonaan.

Ja kun me koskemme toisiimme, en ajattele enää pelkoa hänen silmissään. En ajattele ruusunpunaisia haaveitani, vaan sitä miestä, jonka sydän läpättää omaani vasten todellisena ja elävänä.