Wilhelmin mekossa on kukkia ja hänen päätään koristaa olkihattu. Hän kerää kukkia koriin tuodakseen ne sisälle. Kukat ovat hänen itsensä istuttamia, Leslie opetti hänelle, ja nyt hän katsoo joka päivä kättensä jälkeä onnellisena. Hän ei tiedä, että näen aina ikkunasta tai parvekkeelta, kuinka hän hymyilee ja silittää kukkasia keveässä mekossaan.
Hän huomaa minut, hymyilee leveästi punatuilla huulillaan ja juoksee halaamaan minua. Kukkaset miltei lentävät.
”Oho, rakas, voi, AAAA –”
”Kukkaset!”
”Apua! Äh!”
Keräämme yhdessä nauraen kukkaset takaisin koriin. Wilhelm siistii niitä hellästi kuin ne olisivat hänen lapsiaan, eläviä ja hengittäviä. Muutama kukka taittuu hieman, hän katkoo varoen niiden varret. Kun menemme sisälle, hän asettaa ne maljakkoon ja hymyilee niin pientä hymyä, että tiedän sen olevan vain hänelle itselleen tarkoitettu.
”Rakas…”
Menen aivan lähelle, otan Wilhelmiä kiinni vyötäisiltä ja painan pääni hänen kiharoihinsa. Hän tuoksuu kesältä ja itseltään. Minua heikottaa. Rakastan häntä niin paljon, että koko kehoa kipristelee.
”Olen tosi iloinen siitä, että olet puuhannut töiden ohella myös puutarhan kanssa. Se on todellisessa loistossa sinun ansiostasi. Hyvää työtä, kulta.”
Suukottelen pehmeästi hänen kaulaansa, ja hän sulaa syliini, on siinä niin rennosti kuin vain kykenee. Hän on tyytyväinen ja rauhallinen kuin kissa, jota rapsutetaan korvan takaa.
”Kiitos, olen siitä itse asiassa hyvin ylpeä. Se tuntuu oikealta.”
”Hyvä. Miten ihanaa.”
Me molemmat tiedämme, miksi se on hänelle niin tärkeä. Hänen täytyy saada nähdä, että hänen kipeät, vaikeat kätensä synnyttävät tähän maailmaan jotakin kaunista ja puhdasta. Siksi hän hymyilee niin varovasti, mutta onnellisemmin kuin koskaan. Hän on kesämekossaan niin kaunis, että henkeni salpaantuu.
”Julius, minulla olisi sinulle kerrottavaa.”
Kallistan päätäni.
”Olen halunnut tuoda tämän ilmi jo pitkään. Anteeksi, en keksi parempaa hetkeä.”
”Kerro vain.” Kylmä möykky istuu yllättäen vatsanpohjassani ja kaihertaa.
”Minä olen etsinyt sinulle terapeutin.”
”Mitä?”
Terapeutti. Joku, joka kurkistaa päähäni ja toteaa minusta asioita. Tekee muistiinpanoja, pienentää minut, pelkistää sen, mitä olen. Suutani kuivaa. En saa sanaa suustani.
”Anteeksi, että tein sellaista ilman lupaasi. Ajattelin vain, että sinä et joka tapauksessa pystyisi tai edes voisi tehdä sitä itse.”
”Minä… Miksi minä tarvitsisin terapeutin? Kulta? En ymmärrä yhtään.”
Wilhelmin ilme on täysin lohduton, mutta hän pitää katseensa minussa.
”Meillä on kaikki paremmin kuin koskaan”, parahdan.
”Juuri siksi, rakas, juuri siksi.”
”En ymmärrä…”
”Julius, kerropa montako ystävää sinulla on.”
”Barretit ja Dorian ja –”
”Ei, ei meidän perhettämme. Muita ystäviä. Vapaa-ajan tovereita, joita nähdä iltaisin, joiden kanssa mennä lounaalle tai puistoon.”
”E-… Minullahan on sinut.”
”Entä montako iltaa olet viettänyt tässä kuussa muualla kuin kotona?”
”Tuota, en yhtäkään, muistaakseni. Mitä tämä nyt on?”
”Entä montako kertaa olet ollut niin uupunut, että saat hädin tuskin hymyiltyä? Monestiko panet minua, vaikka olet aivan väsynyt? Kuinka useasti joudut silittelemään, selittämään ja tukemaan minua jokaisessa pienimmässäkin asiassa?”
”Rakas… Rakas, en ymmärrä. Etkö tahdo minua enää? Minä rakastan sinua, olet koko maailmani.”
”Sehän tässä kiikastaakin.”
Wilhelm tulee lähelle. Silmät kiiltävät jo kyynelistä.
”Minä tukehdutan sinut.”
”Ei, et, muru, sinä olet ihana etkä ole tehnyt mitään väärää.”
”En ehkä suoraan, mutta piilossa, hiljaisuudessa. Minä annan tämän jatkua, koska tämä hyödyttää minua. Koska minusta on ihanaa, että sinä et ajattele mitään muuta kuin minua. Mutta hyvä luoja, Julius, me olemme melkein nelikymppisiä aikuisia miehiä. Me emme voi tehdä enää näin. En voi antaa sinun elää vain minulle, vaikka se tuntuisi minusta elämäni täyttymykseltä. Se ei ole oikein. Se ei hyödytä minuakaan, koska en opi käyttäytymään, jos jokaista oikkuani silitetään. En opi itsenäiseksi, jos olet joka sekunti kertomassa minulle, että et jätä minua. Tahdon tulla ihmiseksi, joka luottaa, joka ei tarvitse jatkuvaa velvollisuudenomaista varmistelua.”
”Mutta… minä rakastan sinua… Ja minä olen kuvitellut, että tämä on se elämä, jonka haluat.”
”Niin minäkin olen kuvitellut, mutta tällaiset tarpeet eivät ole terveitä. Emme me elä tervettä elämää.”
”Älä sano noin… Älä vie arvoa kaikelta siltä, mitä olemme.”
”En viekään. Minkään oikeasti tärkeän ei tarvitse muuttua. Me voimme olla yhä samat ihmiset, voimme tehdä yhä samoja, ihania asioita, jotka ovat meille kalliita. Mutta en tahdo sinun elävän vain minulle. En, vaikka se merkitsisi sitä, että tuntisin itseni hillittömän turvattomaksi ja pelokkaaksi. Vain ne tunteet läpikäymällä voin tulla onnelliseksi. Ja niin voit sinäkin.”
Kyyneliä valuu hänen poskilleen, mutta hän puhuu varmemmin kuin aikoihin. Hän tulee lähemmäs, kuljettaa kädet käsilleni ja silittää kämmeniäni.
”Olet minulle suunnattoman kallis. Rakastan sinua. Tahdon, että olet onnellinen, ja minä tiedän, että näin meistä kumpikaan ei ole.”
En pysty sanomaan mitään. Vien toisen käteni hänen poskelleen, silitän kyyneliä pois. Hän painaa päänsä kättäni vasten ja sulkee silmänsä.
”Mistä minä sitten tiedän, mitä voin tehdä? Mikä on aitoa ja mikä jotakin muuta… Minua pelottaa. Rakas, minua pelottaa ihan hirveästi”, kuiskaan niin hiljaa, että hädin tuskin kuulen.
”Minuakin pelottaa. Tulen huutamaan ja katumaan tätä päätöstä vielä monesti. Mutta emme voi jäädä tähän. Emme voi todeta joskus seitsemänkymppisinä rikkoneemme toisemme lopullisesti.”
”Tiedän sen, en vain ole voinut ottaa sitä puheeksi, en ole osannut, en… Minulla ei ole tälle sanoja. En osaa elää muuten. Minkä kaiken tarvitsee konkreettisesti muuttua? Milloin voin ottaa sinut syliin, milloin saan hyväillä ja suudella sinua?”
”En tiedä vielä. Ei tehdä mitään liian nopeasti. Minäkin aion käydä puhumassa jonkun ammattilaisen kanssa. Vähän kerrallaan vain. Ole vain kuten tähänkin asti. Me osaamme tämän kyllä.”
”Pelottaa…”
”Ei hätää, rakas. Olen tässä. Olen viimein tässä.”
Wilhelm ottaa minut pitkästä aikaa syliin, kun itken. Itken hillittömästi, en enää tiedä miksi, kyyneliä vain tulee. En saa happea, vapisen hänen kapeita reisiään vasten, ja hän pitää minusta kiinni, ei anna minun tippua. Itken kaikkea sitä turvatonta ja suurta, joka tulvii elämäämme, jos avaamme tämän haavan. Mutta voimmeko olla avaamatta? Onko mahdollista, että jokin niin suuri ja kipeä tulisi koskaan ehjäksi?
Kun kyyneleet lakkaavat, nousen nojaamaan Wilhelmin olkaan. Hän pitää yhä lujaa kiinni, suukottelee päätäni ja silittää olkaani. Kuivaamme yhdessä kyyneliä, pesemme kasvoni, juomme vettä. Sitten, kuin yhteisestä ajatuksesta, suutelemme ja halaamme pitkään, seisomme eteisen aulassa niin pitkään, että kadotan ajantajuni. Hän on siinä ja minä tässä. Olemme yhdessä eikä minulla ole hätää. Me pystymme tähän kyllä. Minä luotan siihen tänä kipeänä, kauniina kesäpäivänä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti