SV: seksuaalinen hyväksikäyttö
Voitin tällä novellilla kunniamaininnan J. H. Erkon kirjoituskilpailusta 2024. Kiitos! 🤍
Hän tulee joka yö. Mies, jonka haju peittää aitan kuivan kesäyöntuoksun ja jonka parta on karhea reisiä vasten. Raskas, nykivä hengitys ja ähkäisyt. Aina samassa rytmissä. Suu on vielä kostea, kun mies kurottaa suikkaamaan nopean suukon huulilleni. Sen jälkeen hän nousee ja vetää vyönsä kiinni, sanoja ei tarvita täällä. Vaatteita ei tarvitse riisua kokonaan, sillä hän ei jää. Hän on suuri mies, voimakas työläinen, jota tämän kylän naiset silmäilevät kahdesti, kolmestikin. Ja silti se olen minä, jonka aittaan hän tulee öisin, minä, jonka iholle hän kuiskii.
Armas oma tyttöni.
Seuraava päivä kuluu sumussa. En ole nukkunut silmäystäkään, kun nousen lypsylle. Päivä kuluu puhki, aurinko on pelkkä ohut, pingottunut kangas taivaan yllä. Ajattelen miestä, hänen hikensä tuoksua ja karheaa leukaansa. Taipuisia sanoja, jotka jäävät kiinni ihoon, merkitsevät. Katseeni etsii häntä jokaisesta pellonkulmasta ja pientareesta, mutta hän on tänään muualla, enkä minä ole se, joka saa kysyä.
Päivällisellä kuulen, kuinka rouva ystävättärineen puhuu hänestä. En istu samassa pöydässä, katselen heitä tuvan toiselta puolelta. Istun hiljaa ja kuuntelen. Vastaan odotuksia. Rouva ystävättärineen kehuu miestä asioista, joista en ole koskaan kuullutkaan. Hän on kaikissa toimissaan niin kunniallinen, niin jalo. Sanoja, joita minun suvussani ei käytetä, sillä ne täytyy ansaita.
Kyllä sinulla on sitten hyvä mies.
Rouvan mies. Naisen, joka on kaunis tavalla, jolla naiset hänen asemassaan ovat. Talon emäntä, suoraryhtinen ja arvokas. Koko ruumiini on tulessa, kun tuijotan hänen rennon siloiteltua kampaustaan. Hänen hyvä miehensä kutsuu minua öisin omakseen, kertoisinko hänelle sen? Minä tiedän, miten nämä naiset vastaisivat. He katsoisivat kulmiensa alta ja nauraisivat kontrolloitua, hillittyä naurua, joka kertoisi minulle, missä paikkani on. Pidän suuni viivana, en voi lähteä täältä, en saa tehdä sitä perheelleni.
Auringon himmeä kalvo väistyy taivaalta, ilta on haalea, se tuntuu ihoa vasten tuskin miltään. Istun aitan portailla työmekossani ja katson, kuinka lapset juoksevat pellonreunalta sisälle tupaan. Miestä ei näy vieläkään, mutta en voi kysyä. Voin vain luottaa. Aitassa tuoksuu kesäyö, valvon kapealla sängylläni niin kauan, että auringosta on jälleen kuulas ajatus taivaanrannassa. Miestä ei kuulu. Mies ei koskaan tule auringon aikaan, hän saapuu yön sinisinä, pehmeinä tunteina puhkaisemaan uneni. Nukun aavistuksen, ja aavistukseen mahtuu haavekuva hänen karheista työmiehen käsistään ja leveistä harteistaan.
Seuraavana päivänä hän on jälleen täällä, näen unieni suuret kädet rouvan harteilla. Mies hymyilee vaimolleen, ei vilkaisekaan minuun. Kyllä sinulla on sitten hyvä mies. Sisälläni juoksee jotakin kuumaa. Minä vain tuijotan auringon polttamaa kuistia, jolla he seisovat yhdessä. Lapset juoksevat tuvassa nauraen. Perhe. Kaunis, hyvä perhe, jonka voisin tuhota avaamalla suuni. Mutta eivät he uskoisi minua. Häpeä kaadettaisiin minun osakseni. Minut tässä riisuttiin paljaaksi ja suudeltiin rikki. Minun ruumiini vietteli tämän hyvän miehen aittaani joka yö. Yhtäkkiä kesäkuinen helle porottaa liian korkealta, kiedon huivin tiukemmin suojakseni ja käännyn ympäri. Huivi ei suojaa minua itseltäni. Syyllisyys polttelee ihon alla ja pelkään, että se ryöpsähtää yli; että sen voi nähdä minusta, sen, mitä tein hänen kanssaan.
Sellaisena kesä kuluu kohti loppuaan, kuumana ja hengittämättömänä. Viimeiset linnut täplittävät vielä taivasta. Kukkien kuoleva näyttely täyttää penkat ja pellonreunat. Mies ei tule aittaani koko loppukesänä. Öiden pimetessä jaksan yhä toivoa, että hänen suuri siluettinsa ilmestyisi ovelle. Ajatus lävistää koko olemukseni. Häpeä ei ole minulle vieras, mutta tällaisina öinä en muista, kuka olin ennen sitä. Toisen mies saa koskea minuun, ja tässä minä olen, kaipaamassa kosketusta kuin koko henkeni riippuisi siitä.
Ääni. Rahinaa, kolahdus, siluetti yössä. En saa ponnahtaa ylös, en saa esittäytyä tarvitsevana, muuten hän lähtee pois eikä enää koskaan kutsu minua omakseen. Leveät hartiat ja pitkä varsi piirtyvät hämärään. Mies ei sano mitään. Hän kumartuu luokseni kuten aina, äänettömänä, vaativana.
”Armas tyttöni.”
Rosoinen ääni. Se viiltää ihoani kuten pikkukivet lapsuuden kesinä, kun kaatui soraan. Hänen kouransa hapuilevat minua kaikkialta, nipistävät nännejä, puristavat reisiä, pysähtyvät vatsalle kuin etsisivät merkkejä jostakin, jota olemme yhdessä tehneet. Mutta minä olen yhä pieni ja tyhjä, hän ei ole täyttänyt minua. Sattuu.
”Pikkuiseni… Sinähän et voi vielä kantaa lasta, ethän? Sinun vuotosi ei ole vielä alkanut.”
Loppukesästä on jo viileää. Linnut eivät laula yössä. On niin hiljaista. Hiljaista ja kylmää. Mies ei toista kysymystään, hänen kätensä ovat avaamassa vyötään. Näen hänet kokonaisena, siitä on pitkä aika. Kaikki, mitä hänellä on antaa. Pelko minussa on miltei suurempi kuin hänen vaativa kehonsa.
”Et siis?”
Varmistava kysymys. Nyökkään.
”Sinä olet jo melkein siinä iässä. Oletko varma?”
Nyökkään uudelleen. En minä vielä vuoda. En pisaran pisaraa. En aiheuta sinulle harmia. Ilme hänen kasvoillaan muuttuu, kovuus pehmenee, hän vetää minut lujaa lähemmäs ja avaa reiteni. Suljen silmäni, valmistaudun sukeltamaan kesäyöhön.
Ovi käy uudelleen. Reiteni ovat auki, kaikki minusta näkyy, mies on edessäni suurena ja vahvana ja valmiina täyttämään minut. Rouva ei näytä enää rouvalta. Hämärässä erotan hänen hätäisen hahmonsa kuin hiekkaan piirretyn kuvan. Henkäys hänen huulillaan on ohut kalvo, se ei kerro mitään. Olen tuomittu. Nyt rouva näkee, mitä ihoni on kuiskinut hänen miehelleen.
”Lapsi”, kuuluu hämärässä. ”Luoja armias, hän on pelkkä lapsi…”
Ensin välähdys. Sitten korahdus, yksi ainoa, kun jokin iskeytyy miehen takaraivoon ja saa hänet jysähtämään vasten aitan lattiaa. Rouva ei ole enää rouva, se on ainoa ajatukseni. Rouva on joku muu. Hän on vihan sumentama täplä yössä. Hän hakkaa ja hakkaa, ja kun löydän itseni tekemästä samaa, huomaan kaiken tapahtuvan täysin ääneti. Kipuni ei ole enää omani, rouva ottaa osan siitä kannettavakseen, ja me iskemme niin kauan, että mitään ei ole jäljellä. On vain raato siitä rakkaudesta, jota kannoimme.
Huohotamme molemmat, kaksi naista, toinen valmis, toinen vielä vaiheessa. Kivun yhdistämät. Veren käsissämme. Minä katson häntä, en sano mitään, katson vain. Verinen käsi tarttuu toiseen, annan rouvan pitää minusta kiinni. Hiljaisuuden laskeutuessa aittaan me katsomme toisiamme ja tiedämme.
