Kurki
Ravin kynä pitää ärsyttävää ääntä, kun hän naputtaa sitä pöytää vasten. Hän on piirtänyt itselleen voimakkaat rajaukset. En ole varma, mitä hän tekee pyöritellessään kynää niin, että siitä kuuluu kaamea napsutus. Luulen kysyväni siitä ääneen, mutta olenkin vain jähmettynyt tuijottamaan häntä niin pitkäksi aikaa, että hän huomaa sen.
Niin käy välillä. En puhu ääneen läheskään niin usein kuin kuvittelen. Ravi tulee lähemmäs ja hän on jälleen hellä ja minä vain lasia jonka läpi näkee.
Olen kaikki ne sanat joita en osaa sanoa tai edes ajatella ja Ravissa on loppusyksyn pimeys ja hyhmä, kun hän tajuaa jälleen kerran, ettei minusta ole siihen, mistä hän haaveili.
Tänään minä en ole Esra enkä Kurki, nimet muutenkin vain käyvät minussa ja lähtevät taas. Ne eivät tavoita sitä, kuka olen, koska en tavoita sitä itsekään. Mietin enon peltoja ja kurkia ja katson jälleen vain Raviin, ja Ravi on jo joku toinen. Kauempana minusta. En löydä takaisin ääriini, en uskalla sanoa että minua pelottaa, pelko on tavallisille ihmisille enkä minä ole koskaan ollut sellainen.
Ravin kädet jäävät harteilleni. Merkitsevät.
Minun on ikävä aikaa, jolloin olin hänen ystävänsä. Kaikki muu polttaa minuun reikiä. En voisi koskaan sanoa sitä hänelle. En voisi olla se, joka tuottaa pahimman pettymyksen.
Tällaisena hän on minulle joku muu. Vieras.
