Terveisiä

Mulla on tosi yksinäinen olla. Sut haudattiin tänään. Mulla on sellainen tunne, että oikeastaan kukaan muu kuin äiti ei osaa olla nyt sitä, mitä toivon, ja mä en pääse millään yli siitä ajatuksesta, että äiti on tänään haudannut oman äitinsä. Mulla ei riitä minkäänlainen poetiikka näihin tunteisiin, musta tuntuu vaan pahalta. Tämä viikko on ollut muutenkin todella raskas, musta tuntuu lapselta, jota aikuiset sättii joka suunnasta. Olen ottanut osumaa tavoilla joita en haluaisi ajatella, mutta mun on ehkä pakko.

On yksinäinen olo. Mulla on kaikki hyvin, mutta jokin sattuu nyt syvältä. Äidin halaaminen ja piteleminen tuntuu hyvältä. Myös serkun lapsen leikittäminen oli tärkeää, elämä jatkuu, sukupolvi sukupolvelta. Tämä päivä oli uskomattoman kaunis, mutta raa’at tunteet on vielä jossain piilossa. Musta tuntuu joskus, että mä vaan huolehdin kaikista mun ympärillä, mutta kukaan, ei kukaan huolehdi musta sillä tavalla, mitä mä tarvisin. Sitä varten mulla on mä itse.

Just nyt tuntuu mahdottomalta ajatella, että kaikkia niitä juttuja, joita aina sanoit ja teit ei ole enää olemassa muualla kuin meidän mielissä. Sä puhuit aina ihmisistä niin värikkäin sanankääntein, et pelännyt ikinä kertoa, mitä ajattelit. Jokin siitä energiasta olisi hienoa omaksua itsekin. Tunnuit tänään lähempänä kuin aikoihin. Annoit meille sun ja mun yhteisen lempikelin, oli niin kylmää, että mun kyyneleetkin ois varmaan jäätyneet. Olit mulle kaikissa niissä lumikiteissä, joita tanssi ilmassa.

Niin. Tällaisia ajatuksia täällä. Pidä huolta äidistä, pidäthän? Se tarvitsee sua vielä, enkä voi olla sen tukena kaikessa, koska mä en osaa. Toivottavasti sulla on siellä kaikki hyvin.

Kiltteydestä, taas

Kiltteys on halpaa. Kiltteys ei oikeastaan ole olemista, se on läpi näkymistä, se on ihmisten odotuksia ja heijastumia. Kiltti ihminen ei ole kiinnostava: tämän opin ollessani viisivuotias. Hän on olemassa vain muita varten. Kun muut lapsena miettivät, mikä minusta oikeastaan teki seurassa pitämisen arvoisen, olin aina “hyvä kuuntelija”.

r̴̻̜̔̄͗̄͐̀̐͠a̵̼̩͇͑ͅj̴̳̭̹̠̤̯̘̳̠̽͐̈́a̴̝̣͈͙̼͓̤͒ẗ̷̪̱͎͙͍̖́̉̈́̿̓̚̕͜o̷̡̰͎̯̳̹̐̋̈ṅ̴͖͚̙̹͈̝̱͔͇̽̑̚ͅ ̴̡͚͉̼̠̻̭̱̯̬͒͑̊̄̏̂̀ŗ̸͚̣̭̗̪͍̋̓̔ͅa̵̡̜̫̼͉̣̘͎̔͆̊̽̕͝j̴̧͓̮̝̯̝̺͔̞͌̆̐̋̈̎͠ạ̶̝̯̰̻̾̅̈́͗͊̍̄͝ͅț̶̨͎̲͇̓͑͆̑̕̚ǒ̷̖̜̳̱̣̓̃̀n̶̛͈̝̹̹̳͒̔͋̔̀̋̓̎͜ͅ ̸̨̨̛͔͈̩̯̣̘͖͓̀̊͌͆̈́̆͛r̷̛̼̹̺̥̍ȧ̷̢̧̧̛̙̜̞͓͎͖͚̈́̒̿̽̚j̵̯̞̝̄̒͘a̶͎̮̒͊͌͋͐͆̄͝t̵̢̟̝͕͙̻̺̐̑̏͛̾̕͠͝ͅô̶̭͉̟̰͎̘̲̼͌̐̔͆̽̊͘͜͝ń̴̨̘̩̫̖̯̳̝̹̦̈́͌̎͑́͛̚

Minulle oli helppo puhua, minä kuuntelin, minä olin mitä ikinä minuun heijastettiinkin. Kiltteydelle ei ole luvassa palkkaa. Se on sitä, että nielee ja nielee ja saa kummallisia katseita silloin, kun ei osaa sanoa mitään omaa. Rajojen häivyttämistä sieltä ja tuolta, joskus muiden toimesta, joskus itsen. Pahimmillaan itsensä hukkaamista, mutta muistetaanhan kuitenkin: aina epämuodikasta ja tylsää. Kiltillä ihmisellä ei ole persoonallisuutta. Häntä ei oikeastaan ole olemassa silloin, kun häntä ei katso. Hän ei tuo itseään esiin eikä hänellä ole omia ajatuksia. Jos sisällä palaa, kukaan ei tiedä siitä mitään, koska häntä ei katsota kahdesti.

Pienenä opin tietenkin myös sen, millainen ihminen on kiinnostava. Äänekäs. Värikäs. Valoisakin, kenties, mutta ei sellaisella sisäänpäinkääntyneen hiljaisella ja hyväksyvällä tavalla, vaan räiskyvällä, kivan pirtsakalla tavalla. Ekstrovertilla ja kovaäänisellä. Myös ilkeät ihmiset ovat mielenkiintoisia, koska he sanovat, mitä ajattelevat. He ovat rohkeita ja tulisia ja kaikki maailman tarinat kertovat heistä.

En muista, minkä ikäisenä tajusin, että tulen aina olemaan ihmisille läpinäkyvä. Lempeys on itseisarvo, se on tylsää, se ei edusta mitään muuta kuin itseään. Elämässäni on onnekseni jo ne ihmiset, jotka arvostavat minua juuri sellaisena kuin olen, mutta mikään ei koskaan tuo takaisin kaikkia niitä vuosia, jotka vietin katveessa. Mikään ei myöskään tee helpompaa päivittäisistä kohtaamisista ihmisten kanssa. Se on asia, joka on nieltävä.

Siksi myös sisäinen palo käy korventavaksi. Ajatukseni huutavat, että milloin on minun vuoroni. Jopa läheiseni ovat katsoneet lävitseni, korjanneet minua ja puhuneet päälleni. Ihmiset ovat puhuneet minun lempiasioistani minun ylitseni, koska minua ei ole olemassa, minulla ei ole omaa ääntä. En oikeastaan edes halua antaa sellaista anteeksi.

Minä haluan olla olemassa. Minä palan ja minä haluan, että kaikki näkevät sen. Teen jatkuvasti jotakin sen eteen, mutta minuun sattuu ja haluan, että kaikki näkevät senkin. Olen tässä ja olen täynnä tulta.

Sinne jonnekin

Hei sinne jonnekin.

Et ole ollut poissa vielä edes päivää, mutta mulla on ikävä sua. Oon silitellyt kellokorua mun kaulassa ja lähettänyt ajatuksia sun suuntaan – kannattaa varautua, siitä tulee nyt tapa. Sä olit mulle yksi mun kasvattajista. Yksi ensimmäisistä ihmisistä, jotka uskoi muhun ja näki palasen siitä, kuka mä tulisin vielä olemaan. En hädin tuskin tiedä sitä vielä itsekään, mutta musta tuntuu, että sä tiesit jo silloin.

Kun iskä kysyi multa pienenä, oonko “isin tyttö”, vastasin, että en, vaan mummin tyttö. Niin mä aina olinkin. Sä vietit mun kanssa pitkiä kesäpäiviä, sä kuuntelit kaikkia mun juttuja ja kerroit sodasta ja siitä, kuinka kävitte varastamassa nälkäänne marjoja naapurista. Sä olit mulle mun ensimmäinen esikuva; sä olit vahva ja lempeä ja sä annoit mun aina tehdä myös kaikkea tyhmää. Ostit mulle aina samanlaisia piirrustusvihkoja, jotta voin piirtää sun luona. Kehuit aina mun piirrustuksia, ihan sama minkä ikäinen olin – ja mörähdit rakastavasti mun hurjemmillekin piirroksille. Mä pelkäsin kaikkia mutta en koskaan sua, mä rakastin soittaa sulle ja ilmestyä sitten viiden minuutin varoitusajalla käymään.

Istuit aina meistä muista erillään syömässä, et vienyt koskaan eläessäsi tilaa. Olisit saanut olla kuuluvampi ja näkyvämpi, mutta et sä koskaan ollut; sä tarjosit muistisairaana hoitokodissakin kahvia ja meidän sulle tuomia herkkuja, vaikka meidänhän ne piti tarjoilla sulle. Olen kiitollinen siitä, että vaikka unohdit paljon, joskus jopa itsesi, mä en koskaan kohdannut hämmennystä sun kasvoilla, sä tunsit mut aina. Olin sun tyttö loppuun saakka, me otettiin kuvia yhdessä ja mä kuuntelin sua silloinkin, kun en saanut kaikista sanoista selvää.

Sä elit yli yhdeksänkymmentä vuotta. En kykene ymmärtämään niin suurta aikaa, niin pitkää elämää. Arvostan niistä vuodesta jokaista, mä tiedän, että ne eivät olleet helppoja. Vaikka kerroit mulle paljon, on varmasti paljon sellaista, mitä kukaan meistä ei tiedä. Toivon, että sait kaiken sen kanssa rauhan.

Voit olla varma, että me kaikki rakastettiin sua ja tullaan aina rakastamaan. Sä pidit meidän suvun kasassa ja olit meistä jokaiselle turvakallio, mieti, meistä jokaiselle. Ketään meistä et käännyttänyt pois.

Oon tosi kiitollinen, että oot ollut niin iso osa mun matkaa aikuiseksi. Lapsuus ja nuoruus, sä näit ne kaikki, ja ehdit tuntea mut myös aikuisena. Et tiedäkään, miten paljon mä oisin halunnut kertoa just sulle sitten, kun joskus saan ensimmäisen romaanini julkaistua ja menen joskus naimisiin. Mutta kyllähän mä sitten kerronkin. Tiedän, että tuet mua kuten aina tähänkin asti.

Mä en pitkään tiennyt, minkä väriset mun silmät on. Sun silmissä oli keskellä ruskea rinkula, rakastin sitä aina, me katseltiin sitä paljon kun olin pieni. Aikuisena mun silmien keskellä oleva kullanruskea on vaan vahvistunut, mun katseessa on aina aavistus sua ja se lämmittää.

Mulla on paljon sanottavaa mutta just nyt sanat karkaa; onneksi sä et. Oot aina mun kanssa. Annoit mulle 6-vuotiaana lehden mukana saamasi kellokaulakorun. Et tykännyt siitä ja rihkamaahan se olikin, mutta siitä tuli mun kallein aarre. Se on aina ollut mun rakkain esine. Oon saanut siitä paljon kehuja ja oon aina sanonut, että mä sain sen sulta. Sen ja paljon muutakin, kyllä me molemmat tiedetään.

Mulla on ikävä sua, mutta sä kuljet mun kanssa. Meidän kaikkien. Oot kevättuulessa ja lumipyryssä, oot niissä kynttilöissä, joita viedään ensijouluna sun haudalle. Oot ajatuksissa, oot tarinoissa, oot aina mun kanssa koska yötaivas on ikuinen eikä me loputa koskaan.

Kiitos kun kuljit mun kanssa tän hetken,

mä muistan sut sillonkin kun ollaan kaikki multaa. Hyvää matkaa sinne jonnekin, mä rakastan sua aina.

S,

23.1.2026

Yö

Seela & Marras

Metsästä kantautuu lintujen levoton sirkutus, vaikka yö on jo pitkällä. En ole vieläkään oppinut, miten olennot täällä toimivat. Marras aina sanoo, että ne ovat nyt kaltaisiani, mutta kuinka ne voivat olla, kun en ymmärrä itseänikään? Nojaan mökin terassin kaiteeseen, jonka puu on jo aavistuksen kesinyt. Jossain jokin odottaa, mutta se ei kerro minulle mitään, joten saatan vain seistä ja kuunnella, kuinka yö soi.

“Tule sisään, sinun tulee kylmä”, kuuluu matala ääni takaani. Marras on riisunut sudenkarvaisen viittansa ja seisoo edessäni pelkässä pellavaisessa yöasussa.

“Eikö sinun itsesi ole kylmä?”

Hän pudistaa päätään. Marraksessa on aina jotakin poissaolevaa, aivan kuin hän ei olisi vieläkään tottunut toiseen elävään olentoon majassaan. Huulissa on yhä verenpunainen sävy ja silmät hehkuvat kuunkalpeina iäkkäiltä kasvoilta. Hän tulee lähemmäs minua kuin yleensä ja asettaa kätensä paljaalle olalleni niin, että säpsähdän.

“Sinun todella tulee kylmä. Tulehan.”

“Yö on levoton. Tuntuu kuin se yrittäisi sanoa minulle jotakin.”

Yritän vilkaista taakseni, mutta Marraksen käsi pitää pääni aloillaan. Pitkät kynnet hipovat poskeani ja yhtäkkiä muistan taas, että on hetkiä, jolloin hänen läsnäolonsa herättää jotakin kylmää vatsani pohjassa.

“Se on levoton, koska minä olen”, Marras sanoo ja katsoo jonnekin taakseni. Vilkaisen hänen katseensa suuntaan, mutta kuuset ovat pelkästään tummia ja kuun piirtämät varjot teräviä kuin ne olisi veistetty siihen muotoon.

“Miksi sinä olet levoton? Mehän olemme olleet pitkään turvassa.”

Marraksen kasvot ovat yhtäkkiä niin lähellä, että haistan kalman hänen hengityksessään. Se kulkee aina hänen mukanaan, hän on sanonut, että hän ei pääse sen hajua pakoon. Ehdin laskea juonteita hänen silmiensä ympärillä, kun hänen kätensä tapailee olkaani ja pysähtyy kaulalleni.

“Marras? Mitä sinä…”

“Eikö sinun todella tule kylmä? Mekkosi on auki tällä tavalla… Anna minä suljen sen.”

Ohuet sormet ovat kuin kalpeat luut. Marras asettaa ne mekkoni nyöreille ja sitoo niitä. Hänessä on tänä yönä jotakin kuumeista. Marras on vetäytynyt koko päiväksi mökkiinsä kirjaamaan rohtoja ylös ennen syksyn tuloa. Ilmassa tuoksuu vielä kituva kesä. Takanamme lintujen sirkutus käy kovemmaksi. Kohtaan Marraksen kuusilmät ja silloin minusta tuntuu, että näen hänet ensimmäisen kerran.

Kuume ja nälkä sekoittuvat katseessa. Kapeat sormet eivät tärise nyöreilläni, mutta ne eivät ole vieläkään irrottaneet, vaikka asu on jälleen vankasti ylläni.

“Marras…?”

Hänen huulensa avautuvat. Unohdan linnut, unohdan hehkuvan kuun. Näen vain tämän naisen, joka on aina pitänyt minut rinnallaan. Etsin vastauksia hänen katseestaan, ja kun saan vain nälän, sipaisen kokeeksi hänen poskeaan. Marraksen käsi nykäisee nyörini auki sekunnissa. Toinen käsi vetää mekkoa alemmas niin, että olan lisäksi minusta uhkaa paljastua jotakin muutakin yölle.

“Seela…” Marraksen ääni tulee syvältä kurkusta. Se on niin pimeä, että minä en saa henkeä. Kutsun häntä nimeltä, kutsun uudelleen, mutta hänen kätensä hapuilevat jo kaulaani ja olkiani, pyytävät lupaa viimeisen kerran. Linnut ujeltavat, en uskalla katsoa taakseni, yö näkee minut viimein. Se on juossut minut kiinni.

En tiedä, kuka olen, kun nyökkään. Marras on mustaa vierasta ainetta, Marras on tumma tähdetön yötaivas, joka valuu ylleni. Pitkät kynnet mekollani, mekko terassin lattialla mytyssä. Ja minä, minä paljaana kuin nuori oksa, taittuneena hänen otteissaan.

Marras kuljettaa minut sisälle mökkiin. Yrttien tuoksu sekoittuu kuolemaan hänen ihollaan. Marras pudottaa pellavan yltään, antaa minun nähdä jokaisen muhkuran ja luun ja tumman sinelmän taitteissa, joita en ole koskaan tavannut. Minua kylmää kauttaaltaan, kun seuraan häntä vuoteeseen. Kauempana tuvassa haisee märkä villa. Ikkunat on auki, yö pääsee huoneeseen, se on läpäisemätön ja sen katse seuraa minua, kun teen tekoja, joista en tunnista itseäni.

Minä pelkään, olen kauttaaltani jähmeä, ja silti minä näen kauneuden hänen kylmässä kehossaan, joka on samaan aikaan pehmoinen ja luunkova. Hän ottaa minut sylinsä ja hän on hellä, niin kammottavan hellä, kunnes suuni päästää voihkaisun ja hän vie minut kokonaan. Yö on hapetonta mustaa massaa ympärilläni, se tunkeutuu suuhuni ja jokaiseen löytämäänsä reikään, en saa henkeä en saa, yritän vetää happea mutta se on loppunut kauan sitten. Vuoteessa haisee multa ja jokin jo unohtunut.

Hengenveto, toinen, minä huohotan ja itken ja voihkin ja hänen katseensa on kaikkialla. Marras näkee minut viimein. Olen jäänyt ansaan. Tärisen ja haluan lisää, ei, haluan kuolla tähän paikkaan, tahdon hänen tukehduttavan minut ja vievän minut sinne missä Runa on. Mustaan multaan. Viisi metriä syvälle.

Ja viimein minä tiedän. Ymmärrys leviää ruumiiseeni, kun hän ottaa sen omakseen. Se olit sinä, minä itken, vaikka sanoja ei tule, kyyneliä vain. Se olit kaiken aikaa sinä. Ja silti, lisää, vielä vähän, en ole vielä täynnä. Hänestä valuu minuun kylmää ja kuumaa ja pimeää, ja kaikki valkea minussa muuttuu yhtä pimeäksi kuin hän. Lantioni liikkuu vielä hetken kuin transsissa, ja kun kaikki on ohi, hän nukahtaa viereeni kuin olisi vain vanha nainen eikä jokin iäinen ja tumma.

Katson vielä hetken hänen uurteisia kasvojaan. Silitän kylmää poskea ja itken muutaman kyyneleen, kunnes olen kuiva ja tiedän, etten voisi palata tänne enää koskaan.

Illansini

Testailin kirjoittaa Annikan hahmoista!

Siniset kukat ovat kietoneet puutarhan peittoonsa. Ilta on ylittämässä vaiheen, jossa taivaansini hajoaa tuhansiksi eri sävyiksi puiden taa. Keveää vaaleanpunaista ja väkevää purppuraa, niiden välissä värejä, jotka limittyvät ja sotkeutuvat toisiinsa. Prinsessa muistaa palvelusneidon joskus värjänneen kangasta samoilla väreillä. Hänenkin helmassaan on kerran loistanut illankoi.

“Teillä taitaa olla ikävä kotiin, prinsessa.”

Nuori nainen nostaa katseensa ja kohtaa velhon silmät. Niiden katse pysäyttää hänet aina niille sijoilleen. Jossain sisällä kuohuu, mutta sitä hänen ei ole lupa ajatella. Velhon silmät hehkuvat kuin yhdet kukista. Hetken niissä sykkii illansini ja aavistus taivaalle syttyvistä tähdistä.

Velho taputtaa kerran käsiään. Siniset kukat, joiden kaltaisia kuninkaanlinnan suurissa puutarhoissa ja kasvihuoneissa ei ole, painuvat ensin suppuun. Prinsessa pidättää hengitystään. Velho sulkee hehkuvat silmänsä, ja kun hän avaa ne, kukat avautuvat hitaasti kuin joku vetäisi ne auki näkymättömistä naruista. Kukkien sisus alkaa hohtaa. Kultainen hippu leijailee ilmaan. Tuuli ei pääse viemään sitä pois, kultahippuset levittäytyvät puutarhaan kuin pienoiskokoiset tähdet.

“En kenties voi tuoda kotianne tänne, mutta ajattelin, että pitäisitte tästä”, velho sanoo. Hymy piirtyy parrakkaille kasvoille ja saa silmät hehkumaan aiempaakin kirkkaammin. Prinsessa ottaa askeleen lähemmäs, ja silloin velho ojentaa kätensä kuin pyytääkseen tanssiin. Neito tarttuu siihen hetkeäkään harkitsematta. Kultapöly ilmassa kieppuu villimmin, kun prinsessa astuu lähemmäs velhoa. Yön verho laskeutuu, mutta kulta kietoo heidät vaippaansa.

Maailmanlopuista

Marius

“Mun äiti opetti mut pelkäämään maailmanloppua, kun mä olin alle kouluikäinen.”

Aalo nojaa kaiteeseen ja nyppii kynsikkäänsä rispaantunutta reunaa. Tuijotan sen pakkasen punertamia poskia. On niin kylmä, että hengitys höyryää kuin polttaisi tupakkaa.

“Siis mitä?” kysyn.

“Joo. Mun äiti on ollut aina täysin vakuuttunut siitä, että maailma loppuu. Ensin sen piti loppua, kun mä olin viis. Sitten silloin, kun mä olin kaheksan.”

Aalo ei katso muhun päin. Sen sormenpää punottaa. Mun tekisi mieli tarttua sitä kädestä, mutta en tiedä, onko nyt hyvä hetki. Miten mä voisin tehdä mitään, kun se puhuu mulle maailmanlopusta?

“Aina säännöllisin välein äiti vei mut kellariin odottamaan, että maailma loppuu. Mä osasin aina odottaa niitä hetkiä, vaikka muuten se oli ihan normaali mutsi.”

“Tota… wow, toi on aika… toi on aika hullua.”

“Jep. Kelaa, millasta on kuvitella jonain viisvuotiaana, että tää kaikki on oikeastaan väliaikaista.”

“Vitun kreisiä.”

“Siellä kellarissa haisi märälle.”

“Hyi.”

“Mä silti tykkäsin olla siellä. Mä menin sinne joskus, kun faija riehui. Se ei ihmetellyt, koska mutsi pakotti mut sinne aina vähän väliä.”

Mä en todellakaan tiedä, mitä sanoa. Hapuilen kiusallisesti Aalon kättä. Meidän sormet lomittuu ja vaikka on kylmä, mua silti lämmittää.

“Mä taas aattelin, että mun maailma loppuu sit, kun mä muutan tänne", sanon. "Ei vanhoja kavereita eikä sivistystä eikä hitto ees Mäkkäriä. Ja…”

Hitot mä jostain Mäkkäristä. Oikeastihan mä mietin vain isäpuolta. Äidin keräilymuumimukin palasia keittiön lattialla, kun tulen koulusta. Ne ei sano mitään, mutta mä tiedän.

Aalo puristaa mun kättä lujemmin, vaikka munhan tässä piti lohduttaa sitä.

“Kaipaatko vielä bic macia?” Aalo virnistää.

“En, tyhmä.”

Se vetää mut lähemmäs, me nojataan molemmat kaiteeseen ja yhtäkkiä sen kylmät sormet löytää mun niskan. Aalon huulet on myös kylmät, mutta niin on munkin. Lunta sataa niin, että se jää kieppumaan meidän ympärille. Se muodostaa meille turvallisen peiton. Mä uppoan suudelmaan ja oon yks iso klisee, kun mun koko kroppaa kipristää niin että halkeen.

“Kyllähän mun koti on nyt täällä, kun… äh. Älä kato mua noin”, mutisen. Aalo pussaa mua vielä kerran ja mun tekisi mieli motata sitä jollain, kun se kehtaa söpöillä yhtäkkiä.

“Se kellari on muuten edelleen olemassa.”

“Oottaako sun äiti yhä maailmanloppua?”

“Jep, nykyään se tulee sille tosin vähän useammin.” Aalo nojaa taas kaiteeseen. “Oon ihan fine nyt, mutta voit vaan kuvitella, miltä tuntuu istua viisvuotiaana kellarissa täynnä säilykeruokaa ja kelata, että kohta taivaan täyttää helvetintuli.”

Mua tärisyttää. Aalo näyttää niin nätiltä, sen hyppyrinenän pää on ihan punainen ja peroksidiblondi tukka täynnä lunta. Pipoa se ei ole suostunut tänäänkään laittamaan päähänsä, vaikka se jostain hemmetin syystä pitää sitä kuumemmalla kelillä. Mua huimaa ajatella pientä Aaloa kellarissa. Me ollaan aivan liian korkealla, jotta mä voisin ajatella liikaa sellaisia juttuja.

Menen lähemmäs, nojaan Aaloon, koska en tiedä, mitä muutakaan voisin tehdä.

Vieras

Kurki

Ravin kynä pitää ärsyttävää ääntä, kun hän naputtaa sitä pöytää vasten. Hän on piirtänyt itselleen voimakkaat rajaukset. En ole varma, mitä hän tekee pyöritellessään kynää niin, että siitä kuuluu kaamea napsutus. Luulen kysyväni siitä ääneen, mutta olenkin vain jähmettynyt tuijottamaan häntä niin pitkäksi aikaa, että hän huomaa sen.

Niin käy välillä. En puhu ääneen läheskään niin usein kuin kuvittelen. Ravi tulee lähemmäs ja hän on jälleen hellä ja minä vain lasia jonka läpi näkee.

Olen kaikki ne sanat joita en osaa sanoa tai edes ajatella ja Ravissa on loppusyksyn pimeys ja hyhmä, kun hän tajuaa jälleen kerran, ettei minusta ole siihen, mistä hän haaveili.

Tänään minä en ole Esra enkä Kurki, nimet muutenkin vain käyvät minussa ja lähtevät taas. Ne eivät tavoita sitä, kuka olen, koska en tavoita sitä itsekään. Mietin enon peltoja ja kurkia ja katson jälleen vain Raviin, ja Ravi on jo joku toinen. Kauempana minusta. En löydä takaisin ääriini, en uskalla sanoa että minua pelottaa, pelko on tavallisille ihmisille enkä minä ole koskaan ollut sellainen.

Ravin kädet jäävät harteilleni. Merkitsevät.

Minun on ikävä aikaa, jolloin olin hänen ystävänsä. Kaikki muu polttaa minuun reikiä. En voisi koskaan sanoa sitä hänelle. En voisi olla se, joka tuottaa pahimman pettymyksen.

Tällaisena hän on minulle joku muu. Vieras.