Välke

 (Kajon tuumia Iltasta)

Istun syliisi odottamatta. Kirja jää väliimme, sen sivu rypistyy, mutta minä en välitä, painan nopeita suukkoja kaikkialle tummiin kiharoihisi. Kysyt, mikä minuun on iskenyt, kun sulan kikattamaan kaulaasi vasten. Sinä, minä vastaan, mutta ei se riitä.

Minun pitäisi sanoa, että ajattelen jokaista kertaa, kun nostat minut ilmaan. Niitä hetkiä, kun popcornit rätisevät mikrossa ja valitset jo kymmenettä minuuttia elokuvaa, etkä siltikään päädy mihinkään. Työvalituksiasi, jotka kestävät tuplasti elokuvan valitsemisen verran. Polvista kuluneita farkkujasi. Sormiasi, jotka upotat hiuksiini. Minä ajattelen sinua ja sitä, että sain jäädä. Kaikkea sitä, mikä sen jälkeen tuli.

Nauran ja kiusaan sinua, kerron sinulle typeriä asioita sinusta itsestäsi etkä tunnu ymmärtävän, miksi olen niin iloinen. Onko kaikki hyvin, kysyt, ja minä toistelen, on, on. Tietenkin on. Minä olen iloinen, koska saan rakastaa sinua. Unohdan, kuinka hauras olet vielä, kuinka ohuella lasilla kävelemme. Kun itket, tartun sinua molemmista poskista. Annan nauruni sinulle, ja sinä otat sen. Hymyilemme toisiimme, kyyneleesi kastelevat poskeni ja kaikki meissä sekoittuu yhdeksi tunteiden välkkeeksi.

Ehjä

(Kajon ajatelmia Iltasta)

Kumman vika se on, jos meistä ei tullutkaan ehjiä? Olinko se minä, joka rikoin sinut, kun en kyennyt kieltäytymään katseestasi? Olen miettinyt sitä kymmeniä kertoja; sinun kaipuutasi, sinun kipuasi. Pitkät katseet, jotka naamioit huoleksi, kunnes et enää pystynyt katsomaan minuun ollenkaan. Minä en ollut riittävän vahva antamaan sinulle sitä, mitä todella tarvitsit. Annoin sinulle välittömän ratkaisun, itseni. Oliko se minun vikani? Se, että halusin?

Se, mitä et tiennyt, tuskin tiedät vieläkään, on se, että minä rakastan sinua. Minä rakastuin siihen mieheen, joka olit, kun hymyilin sinulle. Sinun hymysi muuttui, kun aloin kutsumaan sinua omakseni. Kun sidoin sinut sanoilla itseeni, sinä rentouduit, katsoit minua kevään läike silmiesi pohjassa. Uskalsit päästää irti kaikesta ja upota minuun, kun lupasin olla sinun. Se surettaa minua. Miten pienestä se oli kiinni. Sinun turvasi. Välke kasvoillasi, joka pysyi, kun vain hengitin sinuun.

Sinä varmasti ajattelet, että vika on sinussa. Sinä olit meistä se, joka syntyi sen katseen kanssa. Et voinut kääntää sitä minusta. Olitko se sinä, joka opetti minut katsomaan sinua samoin? En usko. Minä halusin sinut, valitsin haluta, enkä syytä sinua mistään. Minä mietin, mitä olisin voinut tehdä toisin, mutta en halunnut, joten en tekisi. Tämä ikävä leikkaa koko ruumiini läpi; joinain päivinä en saa henkeä siltä. Tulisitko ehjäksi, jos palaisin? Minä en tiedä. En ole varma, sopisiko se meille – ehjänä oleminen. Tiedän, mitä sinä vastaisit. En voi olla niin itsekäs, että hengittäisin sinuun ja nykisin sinut yhteiseen hämärään. Ja silti minä löydän itseni haaveilemassa siitä niinä öinä, joina muistot eivät salli minun hengittää.

Huomiohuora™

Miksi meidän kulttuurissamme samaan aikaan kannustetaan kaikkia individualistiseen oman edun tavoitteluun että samanaikaisesti tuomitaan ihmiset, jotka niin toimivat? Länsimainen yhteiskunta kannustaa kaikkia yksilöllisyyteen; nykyään kaikessa tuntuu tavalla tai toisella olevan kyse itsensä brändäämisestä. Kaikkiallahan sitä toitotetaan. Työelämässä pitää erottua, harrastuksissa pitää erottua, kulutustottumuksemmekin rakentavat identiteettiä. Kaikesta tehdään äärimmäisen subjektiivista, ja silti huomion “hakemista” pidetään monessa asiayhteydessä epäsuotavana. Olen aina irvistellyt jo ala-asteelta tutulle “huomiohuoraamisen” konseptille.

Breaking news: minä haluan huomiota. Noin, nyt se on sanottu, jatketaan. Oletteko koskaan pysähtyneet miettimään, miksi huomion haluamista ja hakemista oikeastaan pidetään paheksuttavana? Samaan aikaan joka tuutista tuupataan identiteettipolitiikkaa ja uniikkiuden tavoittelemista. Huomiota pitää saada, mutta sitä ei saa haluta. Sitä ilmeisesti pitäisi vain maagisesti ilmestyä. Aidosti taitavienhan ei ilmeisesti tarvitse tehdä mitään sen eteen, niinkö? Tähdet oikeassa asennossa, “jotkut ne vaan osaa”? Bullshit.

Tiedättekö, minä olen erittäin mielelläni sitten vaikka se huomiohuora. Ihan jo siksikin, että sanassa on minulle herttainen ala-astehenkinen rekisteri. Ostan sen mielelläni omakseni, mennään sillä. Haluanko provosoida tämän kaltaisilla teksteillä? I sure as hell do! Tällaiset tekstit tuntuvat paluulta jonnekin perimmäisiin ytimiin; muistan, että olen nuorempana halunnut nimenomaan kirjoittaa suoraan. Minun mielenkiintoni miellyttämiseen on palamassa loppuun ja katson kiinnostuneena, mitä kaikkea se poikiikaan.

Olen itse törmännyt koko elämäni ajan siihen, että kaikkia huomion ja validaation hakemisen muotoja tuomitaan tavalla tai toisella. Montako kertaa oikein olenkaan kuullut sukulaisten ja muiden toimesta, että joku nainen on “taas” lehdessä hakemassa huomiota, tai montako kertaa jonkun ulkomuotoa kommentoidaan huomion hakemisen näkökulmasta. Ja ylläri ylläri, kyse on lähes aina naisista. Miehet ovat aina esillä tavalla tai toisella, mutta nainen on halpa, nainen on huora, jos hän kehtaa haluta huomiota. Kiinnostavaa, miten huomion hakeminen nähdään usein säälittävänä. Älä nyt missään nimessä näytä tissejä, kaikkea sitä porukka tekeekin saadakseen TV-aikaa. Aina sama loru. Itsensä pitäisi brändätä (kuvitelkaa tähän glitteriemojit) tyylikkäästi. Ei mitään HALPAA ja MAUTONTA. Miten ikinä tämä nyt sitten halutaankin määrittää.

Harrastan lähinnä luovia asioita. Niissä se itsensä brändääminen vasta hauskaa onkin. Kaikki maailman asiat on jo kertaalleen luotu ja keksitty. Minä en ole ikuisuuksiin jaksanut kontribuutata uniikkiusharhaan enää vähääkään. Voin luoda onnellisen geneerisiä konsepteja ja liittää tuotokseni osaksi jo hyväksi todettua kaanonia. Jos jotain olevinaan uniikkia syntyy, niin hieno juttu, mutta mielestäni luomisen ja itseilmaisun vapaus on huomattavasti hauskempaa kuin se, olenko nyt Ainut Maailmassa, jolla on vaikkapa tietynlainen tarina tai kuva.

Ulkonäkö- ja pukeutumisasioissa en ole koskaan oikeastaan edes ajatellut, että joku voisi tulkita alternativemman pukeutumisen jonkinlaisena huomiohätähuutona. Olkoonkin, että pienen kylän kasvattina omasta ulkonäöstä on aina saanut kuulla. Minulle se on vain yksi itseilmaisun muoto. Ulkonäöllä ja pukeutumisella kun voi tehdä kaikenlaisia temppuja.

Palatakseni alkuperäiseen pointtiini: minusta huomion haluamisessa ei ole mitään väärää. Toki on aina hyvä reflektoida, mitä siltä haluaa ja miksi, mutta yhtä kaikki katsotuksi tulemisen tarve on meillä verissä. Me kaikki ansaitsemme hetkemme parrasvaloissa, ansaitsemme tulla nähdyiksi sellaisina kuin todella olemme. Toki huomiokeskeisyydessä ja äärimmäisessä individualismissa on aina se ongelma, että sitä ei riitä kaikille tasapuolisesti, ei tietenkään. On hyvä lähteä siitä, että tykkää siitä, mitä tekee, no matter what, mutta olisi tekopyhää kieltää, ettemme saisi toivoa katseita sille, missä olemme hyviä. Kukapa ei haluaisi validaatiota? Jos sanot, että pärjäät ilman, eikö se kuitenkin ole defenssi?

Aina pitäisi olla niin hemmetin nöyrä ja hiljainen. Tämä aikamme äärimmäinen individualismi on mielestäni erillinen keskustelu siitä, saako huomiota hakea vai ei. Sanonpahan vain, että syntyy vallan ristiriitainen tunnelma, kun toisaalta yhteiskunta odottaa itsensä brändäämistä ja toisaalta etenkin naisten pitäisi olla mahdollisimman hiljaa itsestään. No, en ole. En enää. Olen tottunut pienentämään itseni lasipurkkiin, mutta nyt on enemmän sellainen olo, että otan megafonin ja huudan.

Mitä haluan sanoa tällä on kenties se, että pitäkää ääntä. Älkää pienentäkö itseänne tai hävetkö sitä, mitä teette, vaan huutakaa se koko maailmalle. Ansaitsette olla olemassa, ansaitsette näkyä.

All eyes on me, babe, minulla ei ole mitään menetettävää.

Laavaa

Istut pöydän äärellä tuijottamassa leipälautasta edessäsi. Keittiössä palavat vain pienimmät valot.

”Ilta?”

Sinä olet aina ollut samanlainen. Lempiasiasi eivät koskaan muutu. Samat kuivat ruisleivät, sama hajuvesi ja deodorantti. Ja tuo katse, joka silmiisi syttyy, kun kutsun nimeäsi. Kaikki sinussa herää eloon, aivan kuin todellinen olemuksesi uinuisi piilossa ja vain minun äänelläni olisi voima tuoda se maailmaan.

Silitän sinua niskasta, ja nojaat käteeni kuin kissa, jota kukaan ei ole rapsuttanut viikkoihin. Se saa minut hymyilemään. Kaikki sinussa on aina ollut hauraampaa kuin annat olettaa.

”Mulla oli ikävä sua.”

Sanot sen joka päivä, mutta en koskaan kyllästy kuulemaan sitä. Joskus toivon, että toteuttaisit uhkauksesi ja nappaisit minut mukaasi jonnekin, jonne kukaan ei seuraisi meitä. Tiedämme, että emme voisi tehdä perheellemme niin, mutta minä tiedän myös, että ei ole mitään, mitä en vuoksesi tekisi.

Sinä sanoit joskus kauan sitten, että et tahdo olla minulle kädenlämpöinen ihmissuhde, satunnainen pano, jonka luo palata silloin, kun sattuu muistamaan. Kerroit, kuinka kaikilla on niitä tuttavia, joiden viesteihin ei halua vastata muuten kuin pakon edessä; etkä sinä halunnut olla minulle sellainen sänky, johon palaisin pelkästä velvollisuudesta. En silloin tajunnut riittävän hyvin, mitä tarkoitit.

Et ole koskaan ymmärtänyt, että minäkin jumaloin sinua. Siroja sormiasi kitaran kielillä, ujoa hymyäsi, kaikkia niitä juttuja, joita kerroit. Ihailin ja rakastin sinua aina. Et ollut koskaan minulle mitään kädenlämpöistä, sinä sykit minuun polttavaa laavaa.

”Mulla on ollut sua ikävä koko mun elämäni”, kuiskaan ja istun syliisi. On tavallinen arkipäivä, menisimme pian kauppaan, etkä sinä ymmärrä, miksi istun siihen ja katson sinua kuin sinussa olisi koko maailma.

”Onko kaikki hyvin?”

”On.” Painan pehmeän suukon suullesi, joka on vielä hämmennyksestä raollaan. Silitän yhä niskaasi ja suljet silmäsi. Jään ihollesi ja mietin, että en koskaan antaisi sinua pois.

Laina-ajalla

Minä rakastan aina asioita, joita en saa pitää. Kaikelle rakkaudelleni annetaan viimeinen käyttöpäivä, ja kun minä tiedän sen ennalta, en osaa jäädä, en osaa tehdä kotiani. Jään irralleni enkä osaa kiinnittyä, koska tiedän, että tulee päivä, kun minut hyvästellään. Se olen aina minä, jolle jäävät suru ja kipu; jos ne kuuluvat jollekulle toiselle, en tiedä siitä mitään.

Rakastan tienkulmia. Rakastan lähikauppoja, liikennekylttejä, graffiteja tietyissä pinnoissa, tuttuja ikkunakasveja. Rakastan sitä, että saan tehdä kotini pieniin asioihin. Niistä tulee minun omiani. Ajatuksissani ne kuuluvat minulle; ne ovat minun omat pienet kotikulmani, minun oma juttuni. Rakastan elämääni täällä kaikella sillä, mitä minulla on.

Kaikkeen rakastamaani liittyy aina ajatus luopumisesta. Kun minulle annetaan raamit, joista käsin elämääni elän, en uskalla jäädä, en kykene luomaan kotia. Ja silti olen tehnyt niin. Olen jättänyt jälkiäni tähän kaupunkiin, olen ollut elossa yön katulamppujen valossa ja kirkkaassa kevätauringossa. Elän uudelleen ihmisten nauruja, ensimmäisiä katsekontakteja ruokaloissa ja hämmennystä uusien kurssien alussa. Olen rakastanut itseni rikki, olen ollut onnellisempi kuin koskaan.

Aloitin yliopiston lapsena. Olin hajalla ja vieras itselleni, kiinni edellisessä elämässä. Halusin elää uudelleen ja uudelleen niitä vuosia, joista jouduin luopumaan. Olin aave omassa elämässäni. Tein taidetta siitä, että unelmissani on jotakin vialla, koska kun ne toteutuivat, en osannut ottaa niitä vastaan. Ne eivät tuntuneet omiltani. Nyt, kun ajattelen sitä, sain kaiken, mitä koskaan halusin. En vain tajunnut sitä varhain.

Olen monella tapaa käsittämättömän onnekas. Minulla on paljon läheisiä ihmisiä; minulla on tukiverkosto, joka ei ole hylännyt minua, vaikka traumatisoitunut pääni niin minulle väittäisikin. Törmään lempeyteen, joka korventaa minua kaikkialta. Minusta pidetään huolta; ja minä pidän muista. Minulla on todella onnekas ja kiitollinen olo siitä. Olen löytänyt ihmiset lopuksi elämääni, tässä on hyvä, tähän minä jään.

En tahtoisi luopua kaikesta siitä, joka on tuntunut minulle kodilta. Minun elämässäni on kaiken muutoksenkin keskellä enemmän pysyvyyttä kuin koskaan. Yliopiston alussa olin vielä keskellä lapsuustraumaa ja sen seurauksia. Sittemmin maailma on avautunut. Terapia, ystävät, oma koti, oma elämä. Omat kadut ja kulmat; jutut, joita kannan mukanani silloin, kun en enää ole täällä.

Huomaan miettiväni näinä hetkinä paljon Nalle Puhin sitaattia: "How lucky I am to have something that makes saying goodbye so hard." Se on resonoinut paljon. Olen rakastanut niin paljon, että en pysty edes käsittämään sitä. Olen sillä tavalla erittäin onnekas. Viimeaikoina olen keskittynyt siihen. En surkuttele itseäni enää läheskään niin paljon kuin nuorempana, olen oikeastaan aika hemmetin etuoikeutettu ja olen tiedostanut sen todella hyvin viimeaikoina. Olen kiitollinen.

Olen uskomattoman rikki siitä, että en saa pitää sitä, jonka olen kokenut kenties eniten omakseni koskaan, mutta samalla tiedän, että elämä täällä ei jatkuisi samanlaisena. Maailma menee eteenpäin ja minulla on jo koti ihmisissä, jotka olen valinnut.

Annan itseni tuulelle siipieni alla ja tiedän, että se riittää.

Lasipurkkiin

 Iltan tuumia Kajosta

Joskus minä katson sinua ja mietin, että varastan sinut itselleni. Otan kiinni enkä koskaan anna sinua kenellekään muulle. Vien sinut jonnekin, jossa kukaan ei enää koskaan kysy peräämme, jonnekin, jossa voimme mennä naimisiin eikä kukaan kyselisi papereita. Maailmassa on paikkoja, jonne voisimme kadota, ja rakas, sinä tiedät, että jättäisin kaiken, jos sinä kysyisit.

On pelottavaa olla niin hauras. On pelottavaa olla kiinni toisessa joka solulla ja luottaa, että se riittää. Minä en ole koskaan ollut riittävä itselleni, mutta et ole sinäkään, joten meitä on kaksi, eikö niin? Minä tiedän, että sain sinut kerran ajattelemaan, että vika on sinussa. Sinä olet aina ollut täydellinen. Kaikki, joka sattui, oli lähtöisin minusta. Haluan, että tiedät sen etkä koskaan unohda sitä.

Joinain päivinä sinun olemassaolosi on liikaa. Se korventaa minua joka paikasta enkä pysy itseni perässä. Sinun ei tarvitse tehdä mitään saadaksesi sitä minussa aikaan, riittää, kun vain nojailet keittiön pöytään ja kirjoitat kauppalappua puhelimesi muistioon. Kauneuttasi ei voi laittaa lasipurkkiin, mutta joskus haluaisin tehdä niin; vangita sinut pieneen häkkiin ja pitää sinut siellä vain minun katseltavanani. Mutta sinä olet vapaa ja niin sinun kuuluukin olla. Minun on vain luotettava, että sinä haluat valita minut vielä huomennakin ja pitää valosi minun nurkissani niin kauan, kun vain päätät.