Kumman vika se on, jos meistä ei tullutkaan ehjiä? Olinko se minä, joka rikoin sinut, kun en kyennyt kieltäytymään katseestasi? Olen miettinyt sitä kymmeniä kertoja; sinun kaipuutasi, sinun kipuasi. Pitkät katseet, jotka naamioit huoleksi, kunnes et enää pystynyt katsomaan minuun ollenkaan. Minä en ollut riittävän vahva antamaan sinulle sitä, mitä todella tarvitsit. Annoin sinulle välittömän ratkaisun, itseni. Oliko se minun vikani? Se, että halusin?
Se, mitä et tiennyt, tuskin tiedät vieläkään, on se, että minä rakastan sinua. Minä rakastuin siihen mieheen, joka olit, kun hymyilin sinulle. Sinun hymysi muuttui, kun aloin kutsumaan sinua omakseni. Kun sidoin sinut sanoilla itseeni, sinä rentouduit, katsoit minua kevään läike silmiesi pohjassa. Uskalsit päästää irti kaikesta ja upota minuun, kun lupasin olla sinun. Se surettaa minua. Miten pienestä se oli kiinni. Sinun turvasi. Välke kasvoillasi, joka pysyi, kun vain hengitin sinuun.
Sinä varmasti ajattelet, että vika on sinussa. Sinä olit meistä se, joka syntyi sen katseen kanssa. Et voinut kääntää sitä minusta. Olitko se sinä, joka opetti minut katsomaan sinua samoin? En usko. Minä halusin sinut, valitsin haluta, enkä syytä sinua mistään. Minä mietin, mitä olisin voinut tehdä toisin, mutta en halunnut, joten en tekisi. Tämä ikävä leikkaa koko ruumiini läpi; joinain päivinä en saa henkeä siltä. Tulisitko ehjäksi, jos palaisin? Minä en tiedä. En ole varma, sopisiko se meille – ehjänä oleminen. Tiedän, mitä sinä vastaisit. En voi olla niin itsekäs, että hengittäisin sinuun ja nykisin sinut yhteiseen hämärään. Ja silti minä löydän itseni haaveilemassa siitä niinä öinä, joina muistot eivät salli minun hengittää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti