”Ilta?”
Sinä olet aina ollut samanlainen. Lempiasiasi eivät koskaan muutu. Samat kuivat ruisleivät, sama hajuvesi ja deodorantti. Ja tuo katse, joka silmiisi syttyy, kun kutsun nimeäsi. Kaikki sinussa herää eloon, aivan kuin todellinen olemuksesi uinuisi piilossa ja vain minun äänelläni olisi voima tuoda se maailmaan.
Silitän sinua niskasta, ja nojaat käteeni kuin kissa, jota kukaan ei ole rapsuttanut viikkoihin. Se saa minut hymyilemään. Kaikki sinussa on aina ollut hauraampaa kuin annat olettaa.
”Mulla oli ikävä sua.”
Sanot sen joka päivä, mutta en koskaan kyllästy kuulemaan sitä. Joskus toivon, että toteuttaisit uhkauksesi ja nappaisit minut mukaasi jonnekin, jonne kukaan ei seuraisi meitä. Tiedämme, että emme voisi tehdä perheellemme niin, mutta minä tiedän myös, että ei ole mitään, mitä en vuoksesi tekisi.
Sinä sanoit joskus kauan sitten, että et tahdo olla minulle kädenlämpöinen ihmissuhde, satunnainen pano, jonka luo palata silloin, kun sattuu muistamaan. Kerroit, kuinka kaikilla on niitä tuttavia, joiden viesteihin ei halua vastata muuten kuin pakon edessä; etkä sinä halunnut olla minulle sellainen sänky, johon palaisin pelkästä velvollisuudesta. En silloin tajunnut riittävän hyvin, mitä tarkoitit.
Et ole koskaan ymmärtänyt, että minäkin jumaloin sinua. Siroja sormiasi kitaran kielillä, ujoa hymyäsi, kaikkia niitä juttuja, joita kerroit. Ihailin ja rakastin sinua aina. Et ollut koskaan minulle mitään kädenlämpöistä, sinä sykit minuun polttavaa laavaa.
”Mulla on ollut sua ikävä koko mun elämäni”, kuiskaan ja istun syliisi. On tavallinen arkipäivä, menisimme pian kauppaan, etkä sinä ymmärrä, miksi istun siihen ja katson sinua kuin sinussa olisi koko maailma.
”Onko kaikki hyvin?”
”On.” Painan pehmeän suukon suullesi, joka on vielä hämmennyksestä raollaan. Silitän yhä niskaasi ja suljet silmäsi. Jään ihollesi ja mietin, että en koskaan antaisi sinua pois.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti