Laululintuni

Taivas täyttyy laulusta.

Laulun soidessa korvissani tutut kädet nostavat minut korkeammalle, tunnen, miten jokainen osa minusta antautuu luottamukselle. Minun ei tarvitse sanoa mitään, hän tietävää, että luotan henkeni hänelle, luotan siihen, että hän nostaa minut ylös viimeiselle matkalleni. Katkotut siipeni muistoina aisteissani, mielikuva sulkien avautumisesta ja vahvasta ponkaisusta ilmaan. Luottamus riittää. Mieli tietää, mitä se tekee, vaikkei kehossani olekaan enää kohtia, jotka toteuttaisivat aistieni käskyt.

Toisen silmät näkevät minut, ne tietävät, mitä minä niiltä haluan. Kohoan korkeammalle, siipien kahina hukkuu sodan ääniin. Ponnistan, annan kaiken ruumiistani, jotta pääsen silmien luo. Ne tuijottavat minuun voitonriemuisesti, luulevat saavansa minut. Tämä on viimeinen kerta, kun kynteni iskeytyvät toisen lihaan tällä tavoin. Ponnistukseni riittää kuljettamaan minut toisen luo, tunnen kaiken minussa iskeytyvän päin toista olentoa. Kynteni hänen niskassaan, nokkani valtoimenaan hänen ilmassa tanssivissa hiuksissaan.

Hän taistelee vastaan, siihenhän hänet on tehty. Annan hänen tehdä sen, sillä tiedän tämän olevan se hetki, kun jumalattaren kohtalot täytetään ja sanomattomat sanat päästetään tuskanhuutoina savun mukana ilmaan. Tunnen sivallukset ihollani, hän antaa taistelulle kaikkensa. Siivet kahisevat ilmassa, hetken minusta tuntuu, että omanikin olisivat vielä selässäni. Surkastuneet, kuolleet lihakset pyrkivät kohoamaan korkeuksiin, ja muistan, miksi siipeni riistettiin minulta. Muistaminen kirvelee saamissani haavoissa, puristan kynteni tiukemmin viholliseeni ja toivon haavojen sattuvan enemmän hänen iholleen siirrettyinä.

Huutoa on aivan liian vähän. Hänen pitää tuntea, mitä teen, hänen pitää huutaa jokainen nuotti tuskastaan ulos. Linnut eivät saa laulaa, eivät tänään, niiden pitää kirkua kurkkunsa kuiviksi kaikesta siitä, mitä tulevat menettämään. Hän ja minä kiepumme yhdessä verisessä, liian hiljaisessa tornadossa toistemme kimpussa. Hänen siipensä ja minun tyhjät kohdat selässä. Pistän hänet maksamaan. En anna kenellekään anteeksi, en tälle maalle, en olennolle kynsieni alla enkä edes jumalattarelleni. Minun elämäni on riistetty, ja annan sen näkyä.

Tuskanhuutoja ei vieläkään pääse ilmoille, vaikka tunnemme toistemme väsymyksen hidastuvista liikkeistä ja värisevistä raajoista. Kipu polttelee ohimoillani, mutta en lopeta, sillä tahdon tämän maailman peittyvän verenpunaiseen tuskaan. Olento ympärilläni tulee kuolemaan, ja niin tulen minäkin, siten se on tarkoitettu. Kivun väsyttämin raajoin annan viimeisiä iskujani vihollisen lihaan ja tiedän, että iskut jäävät viimeisikseni.

Kun pudotus alkaa, saatan yhä kuulla siipien lepatuksen korvissani ja tuntea kasvoilleni mustalta taivaalta satavat veripisarat. Maailma ylläni alkaa sumeta, ja tunnen, kuinka viholliseni kuollut paino romahtaa vierelleni. Viimeiset iskuni ovat riittäneet. Tämä maa on saanut vereni.

Vasta yksityiskohtien sumetessa ja tähtien kieppuessa ylläni ymmärrän, että linnut ovat lopettaneet laulamisen jo kauan sitten.

- - -

Inkalle ♡