Elossa edelleen.
Tämä vuosi on ollut elämäni raskain. Viimevuosikin oli, oikeastaan kaikki edelliset vuodet ovat olleet, mutta tämä oli sitä erityisellä tavalla. Tämä oli jotakin niin vaikeaa, että tuntui, että kaadun. Etten selviä ikinä. Yksi asia kerrallaan kaikki on tuntunut vaan hajoavan ja muuttuvan, mikään tuttu ja turvallinen ei pysy. Enkä ole koskaan ollut ihminen, joka pystyisi muutoksiin.
Viimevuodet ovat heitelleet. Multa on aina puuttunut turva, ja kaikki ne asiat, joita luulin turvaksi ja joihin koitin pesiytyä, vietiin multa yksitellen. Tämä vuosi jatkoi sitä kaavaa. Asiat, joita oon joutunut kohtaamaan, ovat olleet toinen toistaan pelottavampia ja suurempia. Ja ennen kaikkea: sellaisia, joihin en ole voinut vaikuttaa vähääkään.
Mä selvisin muutosta. Mun koti on yhä mun koti. Tuntuu, että tämänkin oli tarkoitus mennä näin. On tämä uusi elämä ja siihen kuuluu uusi koti. Niin sen pitääkin olla. Uudet tavat ja ihmiset ja silmujaan aukovat aamut. Ihmettelen. Sitä mä enimmäkseen teen, ihmettelen maailmaa ja kaikkea siinä. Tämä on ensimmäinen kokonainen vuosi tässä elämässä. Se tuntuu oikeastaan tosi merkittävältä. Lohdulliselta. Ydin mussa on yhä edelleen lapsi, joka vain pysyy toiveikkaana ja on kiitollinen kaikesta, mitä on.
Lisäksi kannan haavaa, joka ei koskaan täysin parane. On asioita, jotka tulee aina sattumaan, surua, joka tulee aina särkemään. Vihdoin, vihdoin, pystyn hyväksymään sen, missä seison. Että on olemassa tämä uusi elämä, uudet askeleet, uusi maailma. Että on olemassa surua, joka leikkaa läpi. Vihdoin on alkanut tuntua, että tämä on se elämä, jossa mun kuuluu olla. Kauan se ottikin. Ja olen vasta alussa. Mun jalat tärisee ja tuntuu, että askeleet on pienempiä kuin koskaan. Mutta se helpottaa, koska ensi kertaa vuosiin mun katse on eteenpäin.
Oon yllättänyt itseni loppuvuoden toiveikkuudella. Se on tuntunut hyvältä. Tämä on ollut vuosi, joka romahdutti mun toimintakyvyn. En oo pystynyt tekemään mitään kuten ennen. Vaikeita asioita on tullut kokoajan ja aivan liikaa, ja samalla oon toipunut burnoutista ja traumoista ja tehnyt surutyötä. Kaikkea on ollut niin paljon, että melkein naurattaa. Oon sanonut hyvästit edelliselle elämälle niin monesti, enkä tiedä, monestiko pitää vielä sanoa. Ei se ole lineaarinen prosessi. Onneksi olen armollinen tässäkin.
Olen oppinut armollisemmaksi kuin koskaan. Etenkin loppuvuodesta oon vaan mennyt syvälle itseeni ja kohdannut kaiken suurella lempeydellä. Ei ole ollut hätää, olen voinut vain olla. Loppuvuodesta oon kohdannut vaikeimman asian koko vuodessa, ja se pakotti mut hiljenemään ja menemään syvälle itseeni. Löysin toivoa. Rauhallista, silti säkenöivää toivoa. Tän ei pitäisi olla millään mahdollista, mutta olen tosi levollinen juuri nyt. Piti käydä jossain ihmisyyden rajojen toisella puolen ja todeta, että maailma kantaa. On vain luotettava. Muuta mulla ei ole. Lapsen luottamus siihen, että maailma on kaunis, sittenkin.
S,
2022
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti