Olen ehtinyt sytyttää kynttilät ja kattaa illallisen, kun rakkaani palaa kotiin. Hän suukottaa minua poskelle jo ovella ja kävelee eteiseen potkien hieman liian suuren pikkutakin ja siistit kengät yltään. Keittiöstä kuuluu iloisia huudahduksia. Pitkän työviikon päätteeksi rakkaani pääsee valmiiksi katettuun pöytään. Olen valmistanut lihaa koko päivän, se on saanut kypsyä iltaamme varten. Rakas tulee hymyillen minua vastaan. Reaktio ei ole niin riemukas kuin toivoin, pitkän viikon väsymys erottuu hänen nuorilta, kauniilta kasvoiltaan.
”Kulta, onko kaikki hyvin?”
”On, mä oon vaan väsynyt”, hän sanoo ja tulee halaamaan minua. Hän painaa päänsä olalleni ja jättää kädet lepäämään ympärilleni. Pelkkä hänen kosketuksensa saa koko kehoni kihelmöimään.
”Tahdotko, että hieron sinua?”
Hän kohottaa päänsä ja katsoo minua pitkään. Rakas silittää poskeani ja pudistelee päätään.
”Sä yrität edelleen ihan liikaa”, hän sanoo.
”A-anteeksi… Oliko illallinen liikaa?”
”Ei, kiitos, se on tosi kaunis ele. Mutta kyllä kai sä tajuat, että en mä ole jättämässä sua? Mä tulin tänne asti sun kanssa. Mä tahdon olla sun kanssa aina.”
Silmäni täyttyvät tahtomattakin kyynelistä. Rakas tarttuu kädestä ja johdattaa samettiselle sohvalle suudeltavaksi. Hän tarttuu niskasta ja suutelee niin pitkään, että koko kehoni miltei sulaa kiinni häneen. Tahdon jäädä tähän, älä jätä minua, rakas älä jätä minua.
”Sä olet aina kompensoinut kauheasti”, hän kuiskaa silittäessään minua niskasta. Se on hänen hellin eleensä, se yhdistettynä räpytteleviin, raukeisiin silmiin. Hän pyörittelee niskani suortuvaa ja saa minut painumaan tiukemmin häntä vasten.
”Niin”, sanon hiljaa, liian häpeissäni kohdatakseni hänen katsettaan. ”Ymmärräthän sinä, että minä tunnen oloni niin riittämättömäksi…”
”Kulta.” Hänen kätensä pysähtyy niskaani. Minä rakastan häntä niin paljon. ”Sun ei oikeasti tarvitse ajatella sellaista. Kai sä tiedät, että kaiken tän ajan jälkeen mä en olisi tässä, jos en tahtoisi?”
”Mutta minulla ei oikein ole mitään, millä kompensoida ikääni ja ulkonäköäni. Muu kuin raha ja hemmottelu.”
”Mä olen edelleen ihan samaa mieltä kuin lapsena”, rakas kuiskaa silittäessään poskeani, ”sä olet komein mies, jonka mä tiedän.”
Kyyneliä valuu poskilleni. En muista, milloin olisin viimeksi itkenyt rakkaani nähden. Harvemmin annan hänen nähdä, kuinka epävarma ja kipeä olen sisältä. En tahdo hänen ajattelevan, että olen ostanut hänet omakseni. Olen syöksänyt itseni kierteeseen, jossa en voi lopettaa hänen hemmottelemistaan, koska itsetuntoni on niin käsittämättömän heikko. Samalla se vain heikkenee, koska minun on mahdotonta kuvitella, että hän todella tahtoisi jäädä luokseni ilman helyjä ja illallisia.
Rakkaani suukottelee kyyneliäni. On niin vaikeaa kuvitella, että tämä on se sama poika, joka lähetti minut vankilaan silmääkään räpäyttämättä. Samalla muistan sen pojan, joka itki vankilan pleksilasia vasten, kuinka rakastaa minua yli kaiken ja on sisältä niin tyhjä, ettei pysty mihinkään. Että minä olin hänelle ainut kiinnike elämässä, josta hän ei koskaan saanut tarpeeksi irti.
”En näytä enää samalta kuin silloin…”
”Näytät paremmalta. En tykkää mistään kiiltokuvapojuista.”
”En ole ikinä ollut kiiltokuvapoika… Sinun isäsi on. En ole kuten hän.”
”No et, mutta sulla on aina ollut upeat leukaperät ja hyvä tukka.”
”Olihan se nuorena monen mieleen, mutta en ole vuosiin ollut ihan kunnossa. On tämä maha ja kaikkea. Ja tämmöiset tikkuraajat…”
Hän muistaa takuulla yhä, miltä näytin silloin, kun hän löysi minut vuosia ennen vankilaa. Kontrolli pettäneenä ja luovuttaneena. Olen kiitollinen, että en ole enää siellä. Millään tavalla. Rakkaani ilme käy aidon surulliseksi. Hän silittelee kylkeäni ja vatsaani, vaikka yritän vetää villatakkia kehoni suojaksi.
”Tiedät kyllä, mitä mieltä olen sun kehosta”, rakas sanoo. ”Mun komea mieheni. Äläkä sitä mahaa kriiseile, sä olet aikuinen mies, ei sulla kuulukaan olla mitään pikkupojan kroppaa. Sä olet niin ihana. Rakastan sua.”
En voi vieläkään uskoa, että todella kuulen sen hänen suustaan. Hän on kivunnut syliini istumaan. Nappaan rakastani vyötäröltä ja vedän lähemmäs haarojani.
”Onneksi meistä edes toinen on yhä nuori ja kaunis…” sanon sivellessäni hänen takamustaan. Hän mätkäisee minua olkaan.
”Ei nuoruus ja kauneus ole synonyymeja! Sä olet mulle ihan vastustamaton. En anna sua kellekään, mun daddy ja rakas.”
Painan pääni hänen kaulakuoppaansa ja imen hänen tuoksuaan syvälle sisälleni. Hänen sanansa kaikuvat sisälläni, mutta ne eivät täytä minua, sillä pelkään vielä liikaa. En voi tuudittautua hänen lämpöönsä, kun hän on kahdesti aiemminkin vetäytynyt sylistäni.
”Tiedän, mitä sä mietit. Mä en oikeasti tahdo jättää sua enää ikinä. Muistatko, miten itkin sitä vankilan pleksiä vasten? Mä en ole ikinä tuntenut mitään sellaista kuin silloin. Tajusin, että mun elämä on ihan merkityksetöntä, on aina ollut. Siksi mä olen ollut niin saatanan tuuliviiri.”
”Kyllähän minä sen tiedän. Mutta silti tuntuu siltä, että tällaisen vanhan miehen luo palaaminen ei ole sitä, mitä levoton ja elämännälkäinen nuorukainen kaipaisi eniten.”
”Sä olet mun ensirakkauteni. Ensimmäinen, joka koskaan on merkinnyt mulle jotain. Mun nuoruusvuodet sun kanssa oli mun elämäni onnellisimmat.”
”Mutta kulta, se on vain nostalgiaa.”
”Sä olet mun nykyisyyteni ja tulevaisuuteni.”
”En pysty uskomaan sitä, rakkaani.”
Kutsun häntä usein hellittelynimillä. Hän tuntuu pitävän siitä, ne saavat hänet kiehnäämään minua vasten ja hymyilemään raukeasti. Pelkään, että sekin on vain keino saada hänet jäämään. Näinkö epätoivoinen todella olen?
Poika ottaa minua ranteista kiinni ja painuu päälleni vaativana. Hän painaa minut sohvalle ja painaa suukkoja joka paikkaan, johon ylettää. Se saa minut nauramaan.
”Rakas… Rakas, mitä sinä teet?”
”Kidutan sua!”
”Vai sellaista!”
Kun rakas on maannut hetken päälläni ja suukotellut minua kaikkialta, hän alkaa nykiä minua kohti illallispöytää.
”Olet laittanut jotain tosi ihanaa, en kestä”, hän hymyilee. Se saa minutkin hymähtämään.
”Tiesin, että tykkäisit.”
”Mutta sun pitää luvata, että ei enää tällaista! Ihan oikeasti. Sä olet hemmotellut mua koko mun pienen ikäni, en kestä, että oot yhä edelleen näin epävarma. Muru, mä tuun surulliseksi, kun näen, miten kovasti sä yrität. Ihan liikaa jatkuvasti. Pelkäätkö sä sen takia, mitä mä tein?”
Kohtaan varovasti hänen katseensa. Hänen silmänsä ovat suuret ja ruskeat ja täynnä tunnetta. Silitän hänen poskeaan, pojan, jota olen halunnut enemmän kuin mitään. Omaa kunniaani, töitä, arvostusta, rahaa. Enemmän kuin mitään muuta.
”Sinä sanoit kerran, että…” Nielaisen. Sen ajatteleminen saa minut tuntemaan itseni niin typeräksi. Tekisi mieli sotkea koko illallispöytä, vetää se alas lattialle, antaa kynttilöiden polttaa kaikki, mitä olen luonut. ”Se oli silloin. Sen yhden kerran. Sanoit, että olit kyllästynyt. Että en kai minä tosissani kuvitellut, että käyttäisit loppuelämäsi tähän.”
Rakkaani silmät täyttyvät surusta. Hän tarttuu minua molemmilla käsillään kädestä ja silittää kämmenselkäni karheaa pintaa.
”Sä tiedät, että mä en ole oikeasti sitä mieltä. Mä olin silloin vielä ihan hirvittävän ailahtelevainen eikä mulla ollut mitään pysyvää suuntaa elämässä. Mä kyllästyin kaikkeen ja kaikkiin. Mun piti menettää sut ymmärtääkseni, että mä todella haluan olla sun kanssa. Se ei ollut reilua sulle ja mä olin ihan vitun sairas.”
”Minä sairastutin sinut. Rakas, me molemmat tiedämme, että se on minun syytäni.”
”En silti halua sun tuntevan syyllisyyttä kaikesta. En mäkään ole kohdellut sua oikein.”
”Sinä et ole meistä se, joka kajosi alaikäiseen.”
”Me ei ehkä olla terveitä, mutta me voidaan olla onnellisia, eikö niin?”
”Oletko sinä onnellinen? Minua pelottaa. On lamaannuttavaa antaa toiselle kaikkensa ja silti tulla hylätyksi.”
Rakas puristaa kättäni kovemmin.
”En jätä sua enää. Oon sun vierellä loppuun saakka.” Hän tulee niin hellästi lähelle, että koko kehossa kihelmöi. Kiedon käteni hänen ympärilleen ja suljen silmäni. Hetken tunnen olevani vielä pieni, aivan avuton toisen syleilyssä. ”Uskotko mua?”
”Yritän joka päivä”, kuiskaan. Silitän hänen pehmeää tukkaansa.
”Mäkin yritän joka päivä näyttää sulle, että ei ole mitään hätää. Mennäänkö syömään? Ihana rakas, teit mulle illallisen.” Hän suukottaa minua poskelle ja liihottelee keittiöön.
En voi muuta kuin seurata häntä ja toivoa, että se riittää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti