Taivas

 Bethin tuumia

Minä rakastan tätä maailmaa. Rakastan nousevaa ja laskevaa aurinkoa kuin osaa itsessäni. Jokaisella hengenvedolla tulen osaksi ympärilläni heräilevää todellisuutta. Maailma on aina ollut minule hyvä. Olen pieni lapsi sen edessä, ihmettelen jokaista avautuvaa silmua ja sammaleen peittämää mätästä. On uskomatonta, että on olemassa avonainen taivas, jonka alla voin hengittää ilmaa vapaammin kuin koskaan.

Minä pelkään pimeää. Jokainen tähdetön yö muistuttaa minua luolastojen ainaisesta, rikkoutumattomasta pimeästä. Vain siniset valot kieppuivat yössä, joka ei loppunut. Minä pelkään uniani, sillä ne muistavat elämän, joka asuu yhä kehoni taitteissa ja muistuttaa itsestään niin valveilla kuin unissakin. Koskaan ei tulisi aikaa ilman miestä, jonka äänen jokaisen vivahteen osaisin ulkoa koska tahansa.

Ja silti on olemassa tämä maailma vailla tukehduttavaa kattoa. Vain ääretön taivas, jonka laidoista ei saa kiinni. Sen alla uskallan sulkea silmäni ja antaa yön tulla.

Pysähtynyt

Aika on pysähtynyt huoneessa. Mustepullo on kaatunut, tahra on kuivunut kauan sitten. Kirjepaperia on lattialla asti. Kävelen tahrojen ohi, ne eivät ole enää osa minua, kaikki täällä tuntuu keränneen pölyä ylleen. Mitä tuhlailevaa ylellisyyttä omistaa huoneita, joissa ei koskaan käy.

Nurkassa on yhä siteitä. Näen punaista.

Käännyn. Tiedän, että veri ei haise täällä enää, mutta sen pistävä muisto kieppuu kaikkialla ympärilläni. En saa henkeä. Tärisen hetken ennen kuin kerään siteet nurkasta. En saata koskea niihin. Muistutan itseäni, että minun ei tarvitse. Nämä kädet kuuluvat nyt jollekulle toiselle. Ihmiselle, joka ei tee sellaisia asioita.

”Wilhelm?”

Juliuksen ääni on aina yhtä pehmeä ja kirkas, yhä kuin nuoren pojan. Tällaisenakin hetkenä se on yhteyteni maailmaan. Hetken vain seison siinä vuosia vanhat sidetarpeet käsissäni ja tuijotan häntä avuttomana kuin lapsi.

”Voi, rakas.” Hän tulee lähelle, hän ei koskaan tiedä, missä raja menee. ”Anna minä.”

Pudistan päätäni.

”Olen pahoillani.”

Tämä minun on tehtävä itse.

”Wilhelm…” Hän kutsuu minua etunimeltä vain tietynlaisissa tilanteissa. Tämä on sellainen tilanne. Minä kävelen pois huoneesta, jätän Juliuksen keskelle repaleita ajassa. ”Wilhelm, ovatko ne viimeiset?”

Minä katson häntä pitkään.

Hän tietää vastauksen.

Meillä ei ole sanoja sille, minkä edessä olemme. Julius nyökkää hitaasti, eikä hänen katseessaan ole katkeruutta osakseni. Hän katsoo minua vuosia kestäneellä lämmöllään, joka ei ole haalistunut päivääkään.

Minä en vie pois meidän menneisyyttämme, en tee sitä tyhjäksi. Se elää yhä näissä huoneissa. Minä annan palan syyllisyyttäni pois voidakseni hengittää ilmaa edes hivenen vapaammin. Tulen lähemmäs sitä ihmistä, joka olen valinnut olla.

Aamulla

Wilhem & Julius

Sinun silmissäsi on avaruus. Se välkkyy ja spiraloi, kutsuu minua kohti. Sipaiset minua olasta, kuten teet usein kävellessäsi jääkaapille. Kosketuksessa säkenöivät kaikki ne vuodet, jotka olemme viettäneet yhdessä. Sama ele läpäisee kaikki ne ajat.

Ne vuodet, kun kynsiesi alla oli verta.

Ne hetket, kun meillä ei ollut sanoja, ainoastaan kosketus.

Naurussasi soi keväinen puro. Kysyt, otanko mangojogurttia vai päärynää, ja minä unohdun avaruuteen silmissäsi. Astun lähemmäs, vedän sinut vyötäisiltä minua vasten ja hengitän tuoksuasi niin, etten muista enää muuta. Toistat kysymyksesi, mutta minä painan pääni sinun kultaisiin kiharoihisi ja unohdun.

Äänettömät aamut

Wilhelmin silmät ovat suljetut. Hän näyttää täysin levolliselta maatessaan peitto vain puoliksi päällään. Minua hymyilyttää katsella hänen pörhistyneitä kiharoitaan, jotka käkkäräisinäkin ovat täydelliset. Suu on auki vain aavistuksen, edellisen päivän huulipunajäämiä on vielä hiven sisähuulilla. Huomaan muistelevani hänen huuliensa pehmeää tuntua kaulallani. Vatsallani.

Saan väristyksiä.

Wilhelm on levollinen vain unissaan. Kasvot ovat riisutut kaikista niistä murheista, jotka piirtävät juonteita hänen kasvoilleen hereillä. Painaudun hänen vierelleen sängylle, ja sängyn kevytkin tömähdys säpsäyttää Wilhelmin heti hereille.

”Anteeksi”, kuiskaan lempeästi, mutta hän vain kurottaa silittämään minua poskelle ja painaa huulensa omilleni. Wilhelm tekee niin usein aamuisin; suutelee ennen mitään muuta. Hän tekee sen miltei maanisella kiihkeydellä. Hän kiehnää minussa kuin pieni eläin, pysyttelee aivan lähellä, hengittää minua kuin happea.

Joskus se pelottaa minua. En tiedä, mitä sen takana on. Sille ei ole sanoja, sitä ei saa sanoittaa, koska se kuihtuu pois, jos sen tekee olevaksi. Näissä me olemme; auringon kultaamissa äänettömissä aamuissa.

Saunassa

Mikaelin ja Eliaksen ystävyyden alkuajoilta

Elias seisoo kylpytilassa näpräten limsapulloaan auki. Näen hänet pitkästä aikaa ilman pipoa. Hänen maantienvaaleat hiuksensa sojottavat joka suuntaan.

”Mikä kestää?”

”No en saa tätä auki. Saatana.”

”Joo, ok, venaa.” Ryöstän pullon häneltä. Se avautuu sihahtaen. Elias katsoo minua hetken ennen kuin näyttää minulle keskisormea.

”Come on, miten sä sait sen noilla sun rimppatassuilla auki ja mä en? Mitä piilotettuja voimia sulla oikein on?”

”Ehkä käynkin salaa salilla. Oisin horoin jätkä siellä.”

Eliasta naurattaa. Viskaan pullon takaisin hänelle. Hän juo kerralla puolet, vaikka emme ole vielä astuneet saunaan.

”Jätkä veti niinku yhdellä höräyksellä.”

”Kuuluu asiaan.”

”En kestä sua.”

”Mennäänkö?”

Olen vähällä kysyä, stressaako hän, mutta tajuan tekeväni niin itse ja vaikenen. Meidän perheemme ovat katselleet sekoilujamme jo vuoden, mutta emme ole koskaan vieneet ystävyyttämme siihen pisteeseen, että yöpyisimme toistemme luona kokonaista viikonloppua. Perheeni on tottunut Eliaksen naseviin kommentteihin TV-sarjoista, he ovat jo oppineet riitelemään tosi-TV:stä siskoni kanssa.

Elias kiskoo paitansa pois hetkessä. En uskalla kääntää katsettani heti, en tiedä, kuinka tällaiset tilanteet toimivat heteropoikien välisissä ystävyyssuhteissa. Eliaksella on isot käsivarret. Katseeni jää niihin jumiin ensimmäiseksi. Kaikki hänessä on pehmeää ja pyöreää. Tunnen poskieni helottavan, kiskon villapaidan äkkiä yltäni. Käännän katseeni Eliaksesta lattialaattoihin. En ole aikoihin ajatellut niiden sinisyyttä.

Minua harvemmin jännittää olla alasti muiden seurassa. Olemme sitä perheen kesken turhankin kasuaalisti, pyörimme milloin kukin ilman housuja olohuoneessa. Elias tekee tästä vaikeaa. Hän ei osoita ensimmäistäkään merkkiä ujostelusta, hän kantaa veden saunaan ja viskoo sitä antaumuksella löylyä. Silti minun on vaikea katsoa häneen päin. Annan hänelle tilaa, yritän sivusilmällä vilkaista, katsooko hän minuun, mutta hän ei katso. Hän on kuten kuka tahansa ystävä saunassa.

”Vittu, mä en kestä näitä sun löylyjä”, ähisen ja painun kyyryyn. ”Ihan periaatteesta en suostu olemaan eka, joka lähtee mun omasta saunasta.”

”Bro, sun kinda täytyy, koska mä en aio luovuttaa.”

”Vihaan sua. Saat sitten kerätä mut tuolta lattialta, kun pyörryn.”

”Niin varmaan”, Elias nauraa ja sihauttaa löylylle lisää vettä.

Minä olen ensimmäinen, joka poistuu saunasta. Elias nauraa minulle katketakseen seuratessaan perässä.

”Äähhähä, kukas nyt on luuseri, kuka!”

”Juon sun cokikset kohta kostoksi.”

”Sä et edes tykkää cokiksesta. Et ansaitse sen täydellistä aromia tulikuuman saunan jälkeen, koska et edes pidä siitä.”

”Fair, mutta sä et ansaitse voittaa mua saunakilpailussa mun omassa saunassa.”

”Vedän sua lempeesti turpaan kohta.”

”Vedä kuule vaan, ois eka kerta mulle.”

Eliaksen ilme vakavoituu. Hän hörppää juomastaan vain nopeasti ja pukkaa minua lempeästi olalle.

”Hyvin saunottu”, hän sanoo. ”Kumpi ottaa ekan suihkuvuoron?”

Jään tuijottamaan hänen saunasta punottavia käsivarsiaan ja kaulaa. Kaikki hänessä säkenöi juuri nyt liikaa.

”Mä otan ekan suihkuvuoron.”

Käännän hänelle selkäni.

Naurussasi

Mikaelin ja Eliaksen ensitapaaminen

Eliaksen nauru kaikuu luokan toiseen laitaan asti. Pörröinen pää on harmaan pipon peittämä. Hiivin luokan läpi hyppien takkien ja reppujen ohi päästäkseni hänen viereensä. Elias ei vilkuilekaan minuun päin, hän ei koskaan tee niin. Minun täytyy hilautua muiden poikien eteen saadakseni hänet katsomaan minuun.

”Öö, moi?” Elias mutisee nähdessään minut. Hän vetää pipoa kauemmas takaraivoon. ”Mitäs asiaa herralla?”

”No moi vaan sullekin. Sitä vain, että Mäkelä laittoi meidät pariksi bilsantunnilla. Meidän pitää tehdä esitelmä ensviikoksi. Sä et ollut bilsantunnilla.”

”Aijaa. Millanen esitelmä?”

”En mä enää muista, kirjotin johonkin ylös ne sen antamat ohjeet. Ollaanko me koskaan ees juteltu? Moro.”

”Moro äijälle. Kyllä mä sut tiiän.”

Naurahdan. Muut ovat kaikonneet ympäriltämme. Tunnin alkuun on vielä viitisen minuuttia.

”Famous as fuck”, nauran Eliakselle. ”Joo. Ei mulla varmaan muuta. Sulla on cool pipo.”

Eliaksesta pääsee epäuskoinen tyrskähdys.

”Hei kuule, feimi, missä sä haluat tehdä tota projektia? Kirjastossa? Jossain muualla? Mä oon meinaan maailman paskin muistamaan legit yhtään mitään, eli jos haluat saada sen tehtyä, tehdään se äkkiä. Sori. Mä oon aina tämmönen.”

Tujotan Eliasta hetken. Hänellä on räikeän keltainen huppari, sellainen, joita pidettiin ala-asteen ensimmäisillä luokilla. Se ei tunnu haittaavan häntä pätkääkään. Hän istuu pulpetissaan sellaisella itsevarmuudella, että en ihmettele lainkaan hänen kanssaan nauravia porukoita. Silti välitunneilla Elias on enimmäkseen yksin. On Sakkea ja Jonia ja Mikoa tuntien alussa ja käytävillä, ja silti en erota onnea Eliaksen hymystä.

Sovimme näkevämme vartin yli neljä kaupunginkirjaston aulassa. Eliaksesta kuuluu ensimmäistä kertaa kaksikymmentä minuuttia sovitun ajan jälkeen.

”Soriiii, vittu, mä olen ihan mahdoton näissä aikatauluissa. Kauanko sä oot ootellut siinä? Onko sulla kylmä?”

Hänen katseensa on jämähtänyt villakangastakkiini, jonka olen jättänyt auki. Alla on vain keväänvihreä neulepusero ja muutama uusi koru.

”Ei saakeli, sulla on varmaan kylmä. Sori sori sori. Mä voin ostaa sulle jonkun jutun aulasta, mitä sä haluat?”

”Ei tässä ole mitään hätää, mä pukeudun aina näin.”

”Ei kai sulla ole kiire?”

”Mulla on kaikki ihan hyvin, rauhotu, ei tässä mitään. En mä tartte mitään, kiitti. Ota vaan itelles, jos haluat.”

”Saako tuolta cokista? En käy täällä ikinä…”

Tyrskähdän. Elias näyttää pojalta, joka ei ole koskaan koskenut ensimmäiseenkään kirjaan.

”Kai sieltä jotain limpparia saa. Mä voisin sittenkin ottaa smoothien.”

Elias nauraa. Hän vie teatraalisesti käden suulleen kuin ei osaisi olla aidon pahoillaan reaktiostaan.

”Sori, näytän mun parhaat puolet tällai heti kättelyssä. Sä vaan tiedätkö vaikutat just sellaiselta tyypiltä, joka tilaa smoothieta.”

”Toi ei varmaan ollut kehu.”

”Se taisi olla aika neutraali toteamus.”

”Jassoo.”

”Sä olet silti feimous ja silleen. Tai varmaan juuri siksi.”

”Siis mitä sä nyt selität…”

”Sulla on varmaan eniten kavereita, mitä olen kellään nähnyt.”

”Miksi sä kiinnität siihen huomiota…”

Minä en ole edes tiennyt, että Elias on koskaan katsonut minuun kahdesti. Minun kaltaiseni pojat eivät yleensä kiinnosta sitä joukkoa, joka puhuu uusimmista peleistä ja nukkuu takapulpetissa. Olen liian siloteltu ja muovinen Eliakselle, joka on aina ollut aito.

”Sä naurat ihan inasen liian iloisesti”, Elias sanoo yhtäkkiä. Hän on ostanut meille molemmille smoothiet minun keskittyessäni muuhun.

”Mitä?”

”Niin. Sä naurat paljon porukassa, mutta mulla ei ole hajuakaan, miltä sun oikea nauru kuulostaa. Olen miettinyt sitä monesti.”

Miettinyt. Monesti. Jään tuijottamaan Eliasta pitkään. Hän ojentaa minulle mangosmoothieta. En ole koskaan kertonut hänelle pitäväni siitä. Kuoren alla kipristelee. Jokin pyrkii pintaan ja minua tukehduttaa äkisti. Eliaksen ilme on vilpitön. Hänen silmänsä ovat häkellyttävän siniset. En ole koskaan katsonut niiden pohjalle. Poskillani tuntuu jotain kosteaa. Hän ojentaa minulle paperia nopeammin kuin tajuan itkeväni.

”Kaikki hyvin? Sori, Mikael, en mä tarkottanut… Enhän mä edes tunne sua. Ääh, anteeksi. Mä olen aina niin epähieno tällaisissa.”

”Ei, kun se oli tosi hyvin sanottu. Kukaan ei vain ole koskaan sanonut mulle noin. En tiennyt, että sen voi nähdä musta.”

Minun ei tarvitse kertoa hänelle, mitä se tarkoittaa.

”Kiitos.”

Siemaisen mangosmoothieta, mutta hän tietää, etten kiitä siitä. Istumme hiljaisessa nurkkauksessa viherkasvien takana ja hörpimme smoothieitamme. Näen, kuinka Elias irvistää mansikkasmoothielle muutamaan väliin ja hihitän.

”Aikamoista analyysia sulta näin ensitapaamisella. Onko herra joku psykoanalyytikko?”

”Mä vihaan Freudia, aidosti. Sillä oli legit joku fiksaatio sen mutsiin ja se teki siitä koko maailman ongelman. Ja sen teoriat on muka coolest shit on earth.”

Räjähdän nauruun.

”No nii-in!”

Nauramme aikamme. Elias katsoo minua pitkään. Pyyhin suupielieäni, olen varma, että naamaani on jäänyt keltaisia läikkiä.

”Ei sun naamassa mitään ole.” Eliaksella on rauhallinen hymy. ”Musta vaan tuntui, että kuulin sun naurun äsken ekaa kertaa.”

En sano mitään. Jokin tanssii rinnassani, tempoilee. Elias alkaa yskiä smoothieta, ja meitä molempia naurattaa jälleen. Otan valon hänen hymyssään ja painan sen rintaani. Jätän sen lämmittämään, vaikka en tiedä, mitä se tarkoittaa.