“Mitä tapahtu?” mä soperran. Mun ääni kuuluu jostain syvältä, mun on hankalaa hahmottaa vielä mun rajoja. Pihkan taakse piirtyy tumma mahonkinen kirjahylly, jonka eteen on vedetty mustat verhot. Katosta roikkuu säikeitä muistuttavien narujen varassa kultaisia kuu- ja tähtikoristeita.
“Ei mitään, sä pyörryit pieneksi hetkeksi”, Pihka sanoo. Sen ääni on kuin sen nimi; taipuisa ja notkea. Kullanruskeiden silmien katse on naulittu muhun. Pihkan käsi on kuolonkylmä, kun se koskettaa mun poskea. “Kaikki on hyvin. Sä et ole varmaan syönyt tänään tarpeeksi.”
“Emmä oo syöny tänään mitään.”
Pihka mutristaa suutaan, mutta hänen kaikki yrityksensä olla isällisen toruva valuvat aina samaan tyhjiöön. Mun tarvitsee tuijottaa sitä vain hetki, kun se on jo painamassa pientä suukkoa mun poskelle.
“Tuhma olet”, se nauraa ja nipistää mua poskesta. “Mennään laittamaan sulle jotain.”
“Et kai sä itse ole kokannut?”
“Vähän luottoa, hei.” Pihka hymyilee leveästi. “Mulla on sulle pakastepizzaa tuolla. Tuu.”
Nousen ylös niin nopeasti, että näkökenttäni täyttyy mustista pilkuista. Pihka on heti siinä pitämässä musta kiinni, ainahan se on. Tänään sen otteissa on sellaista hellyyttä, johon mun ei ole varaa takertua. Niin Kaamoksellakin aina oli, kunnes mä en enää kelvannut. Pihka on aina yhtä tahmea, sillä on pakkomielle pysytellä ihan mussa kiinni. Ehkä mä olen pohjiltani just sellainen; sääliä herätävä, autettava. Kaikkea sitä, mitä mä yritin niin kovasti olla olematta.
Pihka pitelee mua selästä, kun me kuljetaan tummien hyllyjen ohi. Pihka kolauttaa päänsä katosta roikkuvaan kuuhun. Mun sisällä nykii ja pistelee, tämä ei tunnu tavalliselta huimaukselta, mutta just nyt mulla ei ole muuta kuin sokea luotto miehen, jolla on jääkaapissaan mulle pakastepizzaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti