Erään vaasin tarina

Räsähdys halkoo ilmaa, säpsähdän ja miltei luisun nojatuolilta alas äänen löytäessä tiensä tajuntaani. Jokin on mennyt rikki, Esme vie sormen suulleen aikomuksenaan hyssytellä minua. En nähnyt mitään. Tietenkään en. Suunnaton kukkavaasi lojuu lattialla pieninä palasina kuin eronneen sielu, pyörittelen silmiäni ja odotan illan emännän havaitsevan tapaturman itse. Pystyn haistamaan nuoren veren jo nyt, Lydia inhoaa sähellystä.

”Voi ssaatana”, Esme sopertaa, humala on jo istuutunut hänen harteilleen pehmentämään hänen puhettaan. ”Lydia… tappaa mut.”

”Niin tappaa”, myönnän. ”Verisesti. Missä se muuten on?”

”Meitä on viisi paikalla, ei yksi likka voi vain kadota. Mihin se meni?”

”Lydia? Lydia! Hei?”

”No älä sitä tänne huuda, en mä halua kuolla!”

Nousen ylös ja jätän Esmen tragedioineen seisomaan vanhan puisen kaapin eteen. Kävelen ulos, aurinko ei enää paista, kesäinen sininen hämärä leijuu metsässä. Kiertelen pihaa, Valo ja Valentino seisovat terassilla selvästikin intensiivinen keskustelu meneillään. Jatkan kiertelyä, ulko-WC:n takaa kuuluu rapinaa. Käännyn. Karhu tai Lydia, toivon karhua.

Suhahdus, eläimelliset vaistoni pelastavat minut viime hetkellä, ehdin kyykistyä. Kurkistan minua kohti heitettyyn esineeseen päin, öisessä hämärässä se näyttää aivan muoviselta rantasandaalilta. Mitä kesäestetiikkaa. Lydia katsoo minuun viha silmissä kipunoiden. Huokaisen syvään.

”Kuka kusi sun muroihin tänään?”

”Painu helvettiin, Bruno.”

”Äläs nyt, mä tulin katsomaan sua. Sun kannattais tulla takaisin sisälle ennen kuin Esme rikkoo loputkin sun vanhempien kalliista vaaseista.”

”Ei kun painu –” Lydian lause katkeaa keskeltä, tytön silmät suurenevat. ”Esme rikkoi niin minkä?”

Kevyt nauru vapautuu sisältäni, kun Lydian ilme hurjistuu entisestään.

”Mä tapan sen naisen ja annan sen ruumiin mun äidille, joka haluaa syödä mut elävältä, jos sen vaasi on oikeasti vittu rikki!”

”Lydia, odota, miksi sä heitit mua sandaalilla?”

”Näytit tosi potkaistavalta siinä. Anna mun masentua rauhassa.”

”Sulla ei ole ollut masennusta vuosiin.”

”Ei kuulu asiaan. Mua kuolettaa nyt ja mä haluan kuolettua rauhassa.”

Ajattelen rikkoutunutta vaasia, mikä klisee, jokaisessa katsomassani sarjassa joku rikkoo jonkin näennäisen tärkeän posliinihässäkän, jonka merkkiä kukaan ei osaa edes sanoa. Paikallaolijat vaikenevat, illan isäntä tai emäntä keittää lopulta kahvit ja sitten nauretaan. Katsahdan Lydiaa, joka nousee horjuen slaavikyykystään. Viha silmissä on alkanut pehmentyä.

Lydia huokaisee. Hän nojaa olkaani, jonkin aikaa pitelen häntä lähelläni kuin aikana, jolloin tällaiset hetket olisivat voineet johtaa sairaalareissuun. Nykyään Lydian kädet ovat ehjät ja hymy säteilee silmiin saakka. Silti annan hänen nojata minuun hetken yön hämärän kiertyessä lempeästi ympärillemme.

”No? Joitko sä liikaa?”

”Varmaan joo. Mä rupesin ajattelemaan.”

Naurahdus pääsee suustani ilman lupaa.

”Jos sä rupeat ajattelemaan, hommat on tosi huonosti.”

Lydia lyö minua kylkeen.

”Mua rupesi vaan ahdistamaan sisällä, liian täyttä, Esme ja Valentino nauroivat ihan liikaa, säkään et sanonut mitään, mä vaan…”

Tartun Lydiaa kädestä. Lämpimät sormet kiertyvät omiani vasten.

”Mä tajuan. Ei mitään hätää. Jaksatko jo mennä takaisin? Valentino oli Valon kanssa terassilla, Esme jäi sisälle yksin sen saatanan vaasinsa kanssa.”

Lydia pudistaa rusehtavaa päätänsä mainitessani vaasin.

”Äidillä on joku mania tunkea sen kaikki arvoesineet tänne mökille, jotta niille ei käy kotona mitään. Ja kuinka kävikään! Esmestä tulee hyvä iltapala.”

Vasta mökin ovella huomaan pitäväni Lydiaa yhä kädestä. Valo ja Valentino ovat jo sisällä, en vaivaudu irrottamaan otettani Lydian lämmöstä nyt, kun saan pitää sen itselläni hetken. Valentino heiluttaa kättään kuin ei olisi nähnyt meitä koko iltana.

”No sieltähän te vihdoin saavutte! Annetaanpa aplodit karhunkesyttäjä-Brunolle!”

Ajatukseni karhusta eivät pudonneet kovin kauas puusta. Lydialla on vielä toinen sandaali jalassaan, se lentää kauniissa kaaressa ruokapöydän yli suoraan Valentinon otsaan. Poika vain nauraa.

”Ja nyt kerrotte siitä vaasista!” Lydia sähähtää. ”Tiedättekö, paljonko sellaiset maksaa?”

”Ei ole hieno vaasi tuo”, Valo mutisee nyökäten lattialla lojuvaan tragediaan päin. ”Kamala kuosi.”

”Tietääkö kukaan muka edes tuon merkkiä?” Valentino pistää väliin. Hän todistaa pointtini vaasikliseestä.

”Näkeehän sen pohjasta”, Lydia huokaisee. ”Mä Esme kuulin sun synneistä. Ala tunnustaa.”

Tummatukkainen tyttö kohdistaa suuret silmänsä suoraan Lydiaan, räpyttelee huolella. Sitten hän kävelee aivan lähelle, melkein iholle ja alkaa kikattaa. Katson pöydälle, pullojen määrä on laiton ja rukoilen, ettei Esme ole kumonnut suurinta osaa yksin.

”Pidetään rituaali”, Esme kikattaa, ”tolle noin. Tolle purnukalle. Hän uhrasi henkensä meidän puolestamme, muistakaamme häntä rakkaudella. Valontuoja, anna meille kynttilä jostain!”

Valosta pääsee epäuskoinen tyrskähdys. Poika kaivaa keittiön kaapista Lydian äidin vanhan kynttelikön, yhden mökille hylätyistä turhan kalliista säilytysesineistä. Valo on käynyt täällä niin useasti, että hän osaa jo ulkoa jokaisen tänne haudatun reliikin aivan kuten minäkin.

Esme sytyttää kynttilät, me muut vahdimme ääneti, ettei hän polta pehmeää hiuskuontaloaan samalla. Tyttö laskee kynttilän vaasinraadon viereen ja kumartuu sulkien silmänsä. Sormet ristiin, katse kohti kattoa.

”Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen murhamme”, Esme aloittaa vetäen syvään henkeä. Minun on mahdotonta pysyä hiljaa, hajoan katkonaiseen nauruun. Valo ja Lydia tekevät samoin, Valentino on jo painanut päänsä.

”Oi taivaat, kuulkaa tämän kauniin vaasivainaan kyyneleet –”

”Ei kuolleet itke!” Valentino sanoo naurunsa lomasta.

”Me maanpäälliset emme saata sellaista käsittää”, Esme sanoo silmät yhä suljettuina. ”Hänen surunsa on nähty, me syntiset kannamme joka päivä arpia hänen menetyksestään. Erityisesti minä, vitun idiootti, jonka lihaan Lydian äidin kynnet uppoavat, kun hän kuulee täällä tapahdutetusta murhasta.”

Valentino makaa pöydän alla omaan nauruunsa hautautuneena, minä pitelen päätäni. Kun Esme avaa silmänsä ja puhaltaa kynttilät sammuksiin, savu leviää kaikkialle huoneeseen. Valo kiiruhtaa avaamaan ikkunan. Hetken kaikki tekevät jotakin, keskittyvät hetkeen. Minä varastan katseen Lydialta, tarkistan, pysyykö hymy hänen silmissään. Pysyy se. Nauru peittää koko mökin hehkullaan.