Lapsi

(Kuningas ja ruusu, tarinan jälkeen)

Kahteen kuukauteen minä en ajattele mitään muuta kuin Remin lyhistyvää ruumista. Rintaa, jossa veri kukki kuin kaunein ruusu. Hänen hervottomia raajojaan ja lasittuvaa katsettaan. Kehoa, jota pitelin sylissäni, kun henki oli jo jättänyt sen tyhjäksi. Miten raskaalta tuntuu pidellä ihmistä, jota on rakastanut enemmän kuin mitään maailmassa. Minun paras ystäväni. Veljeni. Ainut, joka koskaan näki minut.

Elän kiven alla. Piilossa. Endelion ei jättänyt muuta vaihtoehtoa. Vihaan piilottelua ja häpeää, en tahdo niitä osakseni. En tarvitse niitä, ne eivät kuulu minulle. Silti kuljen päivästä toiseen huppu pääni suojana, jotta kukaan ei tunnista kasvojani. Endelion on takuulla antanut koko maan tietää, että heitä väliaikaisesti johtanut kuningatar on mustalla merkitty. Minä en ole se, jonka tämä kansa halusi. En koskaan ollutkaan. Nyt, kun he vihdoin tietävät sen, rinnassani tuntuu keveämmältä. Ei enää omieni teloituksia. Ei askelia, jotka kaikuivat korkeissa saleissa. Kaikki se tila, jota en koskaan kyennyt täyttämään, saa nyt kaikua tyhjyyttään. En ole siellä enkä enää koskaan olisi.

Minulla on kontakteja. Kapinallisia, joiden nurkissa nukkua. Silti jokainen hengenveto tuntuu liialta. Joka aamu joudun heräämään ja muistamaan, että Remi ei ole enää täällä. Remi nukkuu nyt siellä, mistä kaikki alkoi. Ruusupensaan suojissa, turvassa. En tiedä, mihin uskon, mutta minä toivon koko olemuksellani, että hän näkee levollisia unia. Se on kaikki, mitä voin enää koskaan toivoa ihmiselle, joka oli ainoani tässä maailmassa.

En näytä suruani kenellekään. Se on minun omani, talletan sen sisälleni ja annan sen kietoutua sydämeni ympärille. Kukaan ei tule koskaan ymmärtämään, mitä Remi merkitsee minulle. Hän on aina kanssani. Tiedän, että suru saa vielä kultareunukset. Remin perintö kuuluu minulle. Kapina ja se, mitä siitä on jäljellä. Minä vien loppuun sen, jonka hän aloitti. Keinolla millä hyvänsä. Jos en omana elinaikanani, niin sitten petaan tuleville tien kulkea.

Ja sitten on tietenkin Solas.

En tiedä, missä Solas on. Mies miltei kuoli puolestani, enkä ole voinut unohtaa hänen katsettaan, kun hän hyppäsi eteeni suojaamaan minua miekalta. Minä, joka olin omistanut koko elämäni miekkailulle, en nähnyt sen iskun tulevan. Ehkä minä en halunnut nähdä. Osa minusta tahtoi lähteä tästä maailmasta Remin kanssa, antaa ruusujen kuihtua ja kuolla. Olin väsynyt. Olen edelleen. Uupumus painaa raskaana joka raajassani jokainen päivä, jonka joudun heräämään ilman Remiä tässä maailmassa.

Veljeni tuntien Solasille on voitu tehdä mitä tahansa. Endelion ei anna anteeksi. Jos hän katsoo jonkun pettäneen hänet, petosta ei voi saada anteeksi, ei hänen maailmassaan. Vaikka hän itse puukottaa jokaista, jota voi. En koskaan unohda Remin ilmettä, kun Endelion iski aseensa hänen rintaansa. 

Toisaalta Solasin ansiosta minä elän. Veljeni on mies miesten maailmassa. Hän näki, kuinka hänen luotetuin miehensä olisi ollut valmis uhraamaan henkensä puolestani. Se säästi henkeni. Hän kunnioitti sitä, että toinen mies piti minun elämääni arvokkaana, vaikka olisi muuten lahdannut minut kuin koiran.

Minä en tahtonut tulla kenenkään pelastamaksi. En tahdo olla kenellekään velkaa. Olen tässä elämässä velkaa vain itselleni; sille pienelle lapselle, joka sulki itsensä maailmalta. Minä kuulun tasan tarkkaan itselleni.

Ja silti minä suren.

Minä menetin Remin. Minä menetin Solasin. Minulla on yhä itseni, ja se on kaikki, mitä minulla on koskaan ollut. Kenties oli virhe kuvitella, että minulla olisi koskaan ollut mitään muuta. Meillä kaikilla on vain itsemme summa. En vieläkään osaa tuntea yksinäisyyttä. Eihän minulla koskaan oikeasti ollut ketään. Vain fragmentteja. Välähdyksiä pimeässä.

Yksikään päivä ei ole samanlainen, mutta kaikista päivistäni puuttuu värit. Oliko värejä joskus? Näinkö minä pölyisiin ikkunoihin piirtyvän auringon ja mukulakivien välistä kasvavat kukkaset, vai onko maailmani peittänyt harso? On niin vaikeaa hengittää. Minä kaipaan heitä. En koskaan uskonut sen tuntuvan tältä.

Jos Solas on yhä hengissä, mitä me sanoisimme toisillemme, jos kohtaisimme? Osaisinko katsoa silmiin miestä, joka miltei kuoli puolestani? En tiedä, kuinka olisin voinut elää itseni kanssa, jos hän olisi silloin kuollut veljeni miekaniskuun. En pyytänyt häneltä sellaista. En tahtonut hänen uhrautuvan puolestani. Minä toivon, että hän on hengissä. Hänen itsensä vuoksi.

Osa minusta toivoo, ettemme koskaan enää tapaisi. Me emme ole samanlaisia. Solas ei ymmärrä minua enkä minä häntä, välillämme on useita vuosia ja kaikki ne valinnat, jotka erottavat meidät toisistamme. Rakastiko hän minua vai pelkästään ajatustaan minusta? Sitä pientä tyttöä, jota ruumiini edustaa? Pienet, olemattomat rinnat ja kapeat jalat, joiden väliin työntyä yhdellä vedolla. Joka kerta, kun todellinen olemukseni lipsui saumojen välistä ja uhkasi paljastua hänelle, hän käänsi päänsä sen luota. Hän ei tahtonut minua sellaisena kuin olen. En ole hyvä enkä pehmeä enkä valkomerkkinen. En halua olla. Enkä missään nimessä ole hänen haavekuviensa pieni tyttö, joka kaataa pellavaisiin lakanoihin.

En tiedä, rakastanko häntä. Voiko sanoa rakastavansa, jos ei pohjimmiltaan ymmärrä toista? Vaikka en minä ole koskaan ymmärtänyt ketään muuta kuin Remiä. Ja hänkin oli kaukana, niin kovin kaukana, kuten jokainen elämässäni koskaan käynyt ihminen. 

Minä muistan, miten huusin, kun Endelionin miekka haavoitti Solasia. Muistan hänen harittavan katseensa ja pistävän hajuisen verensä. Silloin minä ajattelin, että olisin ikuisesti yksin. Kaikki rakkaani jättivät minut yksi kerrallaan. Remi. Hänen äitinsä. Solas. Kaikki.

Ja nyt, kun ajattelen, että kenties Solas selvisi ja ajattelee jossakin haavekuvaansa minusta, tunnen oloni pienemmäksi kuin koskaan. Älä ajattele sitä. Se ei ole sinun. Minä en ole sellainen.

Silti haluaisin vielä kerran istua hänen syliinsä, painaa pääni hänen rintaansa vasten ja antaa hänen silittää selkääni hiljaa. Ehkä minä rakastan Solasia. Typerää, kaksi kertaa ikäistäni miestä, joka ei tule koskaan näkemään sydäntäni. Jos tämä on minun käsitykseni rakkaudesta, en voi kuin nauraa sille. Kuinka kaltaiseni voisi ikinä rakastaa jotakuta normaalisti? Ja jos rakastan jotakuta, olisiko se hän, mies, jonka otin iholleni vain estääkseni itseäni hajoamasta?

Kuluu päiviä. Harmaita, kuten siihenkin saakka. Olen värjötellyt yöni kapinallistoverin ullakolla, jonne on säilötty tämän myymälän irtaimistoa ja jokunen vanha ase. Hymähdän aina suuren jousen nähdessäni. Jos Endelion tietäisi, että tavallisella kansalla on tällaisia aarteita ullakoillaan keräämässä pölyä, hän saisi jälleen yhden syyn vainota viattomia. Peittoni on aavistuksen koinsyömä eikä minulla ole tyynyä laisinkaan, mutta tämä voittaa silti yöt, jotka nukuin silmät raollaan peläten äidin saapuvan huoneeseeni kesken uneni. Rauhatonta eläimen unta.

Tuijotan pölyisestä ikkunasta ulos kadulle. Ihmisiä kulkee yölläkin öljylamput käsivarsissaan. Viittoja ja hameenhelmoja. Mukulakivinen katu ja valkeat rakennukset. Kuu ja sen edessä toinen, veljeni luoma. Metallinen helvetti. Värähdän, kun ajattelen sitä. Sydämeni tuntuu levottomalta, jokin sisälläni ei asetu paikalleen, vaikka katson rakastamaani kaupunkia. Metallinen kuu on silti aina taivaalla muistuttamassa minua siitä, että veljeni ylivalta ulottuu taivaallekin. Taivas, joka on aina ollut ainut suojaajani. Sitä ei saa tahria.

”Teidän korkeutenne.”

Säpsähdän, vedän refleksinä puukon vyöltäni ja tähtään sen kohti tulijaa. Rekisteröin tutun äänen pimeässäkin. Se on kuiskutellut korvaani yli vuoden, saanut minut nukahtamaan pehmeään, matalaan tuntuunsa.

”Solas?” Ääneni on ohut kuin lapsella. Pelkkä kalvo.

Kun miehen siluetti erottuu kuun valaisemassa hämärässä, erotan tutut mustat suortuvat ja kulmikkaat kasvot. Vahva, luja keho. Solas näyttää aivan samalta kuten aina, vain miehen sinisten silmien katse on sameampi kuin tähän saakka. On kuin silmät olisivat vihdoin nähneet maailmasta sen, jonka minä kohtasin jo ollessani lapsi.

”Solas? Sinä olet hengissä.” Vihaan sitä, miten lattealta se kuulostaa. Se ei tarkoita mitään. Solasin kasvoilla käväisee varjo. Mies kumartuu luokseni, tarttuu hellästi puukkoa pitelevään käteeni ja siirtää sen kauemmas. Puukko putoaa ullakon lattialle ja kolahtaa. En ajattele sitä. Ajattelen vain Solasia, joka kietoo kätensä tiukasti ympärilleni ja puristaa rintaansa vasten.

Sisälläni soi nuotti. Se on hädissään. Se huutaa. Se tietää, että jos nyt annan itseni, en saa sitä enää koskaan takaisin. Jos antaudun Solasin syleilylle, hän jää rinnalleni, ja minun on elettävä sen valinnan kanssa. Minulla on ylpeyteni. Selkäranka, joka pysyy suorassa, vaikka sen taittaisi kahtia. Silti jokin miehen suuressa, lämpimässä kehossa omaani vasten saa kyyneleet kohoamaan silmiini. Olisiko se niin väärin? Olisiko väärin olla edes kerran elämässään se, joka minun olisi aina pitänyt saada olla? Eksynyt lapsi, joka tarvitsee vain vahvat käsivarret ja sen, että joku on siinä, ei lähde pois.

Olen itkenyt vuolaasti jonkun nähden viimeksi lapsena. En muista, onko kukaan koskaan reagoinut kyyneliini. En ole itkenyt kenenkään seurassa, itkin yksin, kunnes en enää itkenyt lainkaan. Nousin aina ylös. Uudelleen ja uudelleen. Painoin kaiken syvemmälle, annoin muurien kohota.

”Solas…” Pelkkä soperrus. Tarraan kaikella voimallani hänen takkinsa pörröiseen kaulukseen ja painan silmäni kiinni. Itku tulee sittenkin. En muistanut, että se tuntuu tältä. Kuumalta ja hallitsemattomalta. Vuosien odotus saa minut viimein kiinni. En tiennyt kuulostavani tältä itkiessäni. Solasin ote tiukkenee, hän ei sano mitään, pitelee vain. Hän on siinä niin kauan, kun kyyneliä riittää. Tiedän hänen itkeväkin itsekin. En tiedä, mitä me itkemme, mutta ei minun tarvitsekaan. Minulla on koko elämän verran padottuja kyyneliä sisälläni.

Yllätän itseni katsomalla Solasia silmiin kyynelten jälkeen. En kuvitellut, että ylpeyteni antaisi myöten. Kun kohtaan hänen itkusta verestävät silmänsä, huomaan ajattelevani, etten ole koskaan ennen ollut häntä näin lähellä. Hän ei ole koskaan tuntunut vertaisemmalta kuin kyyneleet silmissään.

”Lilika, minä…”

”Ssh.”

Menen lähemmäs, etsin kädelläni sen kohdan, jota veljeni miekka sivalsi. Solas sävähtää minun sipaistessani hänen kylkeään. Siihen siis sattuu edelleen. Kohtaan jälleen hänen katseensa. Solas siristää silmiään hivenen. 

”Minä en ole enää uskollinen veljellesi.”

”Sekö on ensimmäinen asia, jonka tahdot sanoa minulle?”

”Minä haluan sinun vain tietävän, että näen vihdoin.”

”Sinä näet varsin myöhään.”

Solas painaa päätään aavistuksen alaspäin. Ainut vaalea suortuva hänen hiuksissaan valahtaa kasvoille. Tekisi mieleni sipaista se pois, pyörittää sormeni sen ympärille kuten aina seksin jälkeen, kun makasin hänen kyljessään. Vaalea raita mustissa hiuksissa, pieni geneettinen oikku, rakastamani epätäydellisyys. Miten helläksi se minut aina sai. Se, että oli jotakin sellaista, johon tehdä kotinsa. Pienet yksityiskohdat.

”Sinulla on kaikki oikeus maailmassa olla minulle vihainen. Minä kielsin itseni. Minun olisi aina pitänyt olla uskollinen sinulle veljesi sijaan.”

”Kuvitteletko, että minä halusin sitä? Luuletko tosiaan, että halusin kenenkään palvelevan minua? Olet väärässä etkä tuntenut minua lainkaan, jos kuvittelet minun olevan sellainen.”

”E-en minä…”

”Minä en tahtonut sinun palvovan minua.”

”En minä sitä tarkoittanutkaan.”

”Emme näe lojaaliutta samalla tavalla. Sinä omistit elämäsi veljelleni, koska hän pelasti sinut ja Lyran kaduilta. Et koskaan tullut edes ajatelleeksi, ettei hän tehnyt sitä hyvyyttään. Endelion on pelkkä hurskastelija, joka halusi näyttää kansan silmissä hyvältä. Hän halusi mustalla merkittyjen rakastavan häntä, jotta he eivät osaisi odottaa hänen iskuaan. Endelion ei koskaan rakastanut sinua tai Lyraa. Te olitte osa hänen teatteriaan. Jotakin, jolla kalastella kansan rakkautta. Kiintiö-mustallamerkityt.”

En ole koskaan aikaisemmin erottanut silkkaa inhoa Solasin kasvoilta. Se tekee hänen piirteistään kovemmat katsoa.

”Niin, minä aloin ymmärtää sitä, kun näin, millainen hän oli Lyralle. En ikinä anna siskoni kuolemaa anteeksi.”

”Olen siitä pahoillani. En tainnut koskaan ehtiä ottaa osaa.” Huokaan syvään. ”Minä uskon, että sinun siskosi näpäytti veljeäni kunnolla. Se oli hänelle oikein.”

”Se lohduttaa minua häviävän vähän. Mikään ei tuo siskoani takaisin.”

”Tiedän sen. Sitä surua ei kukaan voi ottaa pois, olen pahoillani.”

Hän tietää, että ajattelen Remiä. Miestä, jonka olisi oikeasti pitänyt olla veljeni. Olisiko elämäni mennyt eri tavalla, jos olisinkin syntynyt hänen siskokseen enkä Endelionin? Huokaan syvään. Remi tulee aina olemaan minun veljeni. Hän kulkee jokaisessa ajatuksessani.

”Lilika, voitko sinä koskaan antaa minulle anteeksi?”

Räpyttelen silmiäni hetken.

”Minkä?”

”Kaiken sen.”

Olen hetken hiljaa.

”En tiedä. En ole ajatellut, että olisi mitään anteeksiannettavaa.”

”On paljonkin. Vannoin uskollisuutta veljellesi, vaikka hukutin sinut suudelmiin joka yö. Pimitin sinulta tietoja, koska Endelion käski. Ja… ja minä…”

Tiedän, mitä hän tarkoittaa empiessään. Hän ei uskalla katsoa minua silmiin.

”Ja sinä viettelit alaikäisen tytön?”

Tuskallinen nyökkäys.

”Saanen muistuttaa, että se olin minä, joka sinut vietteli.”

”Minä kiihotuin teini-ikäisestä. Sinä olit tosi nuori, kun katseeni nuoli sinun muotojasi ensimmäistä kertaa.”

”Tuo kuulostaa tosi pahalta, kun sanot sen noin. Ei minulla ollut mitään muotoja, ei ole vieläkään.”

”Tuota… nimenomaan.”

”Solas…”

Tartun varoen hänen hansikkaan suojaamaan käteensä. Solas ei vetäise sitä pois.

”Olen aina ajatellut, että sinä katsoit minun lävitseni. Et nähnyt sitä, kuka olin, ja kun yritin näyttää sinulle, käänsit katseesi. Syytit minua, kun paljastin merkkini.”

”Juuri siksi minä pyydän sinulta anteeksi.”

”En tahdo anteeksipyyntöjä. Tahdon muutoksen. Tahdon olla ihminen, joka kohdata tasavertaisena. Ei alempaa tai ylempää. Etkö muista, mitä sanoin sinulle? Sinun kehosi ei pitänyt minua lapsena, joten älä sinäkään pidä.”

”Olen niin pahoillani…”

”Nosta pääsi. Sinun ei tarvitse olla.”

”Minun kuningattareni…”

”En ole. En ole koskaan, ikinä elämässäni ollut kuningatar. Se en ollut minä. Se oli aave. Harhakuva. Perhonen, joka lepatti pois. Yhtä kaikki se tyttö on nyt kuollut. Se en ollut minä. Sinä halusit harhakuvan.”

Puristan Solasin kättä lujempaa. Hän ei vieläkään kohtaa katsettani.

”Solas. Ole minulle rehellinen. Kiihotuitko sinä minusta, koska minä olin lapsi?”

”T-teini-ikäinen, et lapsi…”

”Sama asia. Minä olen kuusitoista.”

”Lilika rakas…”

”Ole minulle rehellinen. Edes tämän kerran.”

Nyökkäys. Ujo, kipeä. Solasin hartiat tärisevät. Pitäisikö minun lohduttaa häntä? Miestä, joka janosi minun kehittymätöntä ruumistani? Niinhän minä aina tein. Ajattelin, ettei siinä, mitä teimme, ollut mitään väärää.

”Kiihottaisinko minä sinua, jos minulla olisi aikuisen naisen muodot?”

Solas pysyy aivan hiljaa.

”Solas…”

”En tiedä.” Hänen äänensä on aivan kuiva. ”En tiedä. Mutta minä… minä r-…”

”Et rakasta. Älä sano sitä, koska et tunne minua.”

”Et voi ottaa sitä pois minulta. Kuningattareni, minä rakastan sinua.”

”Mielikuvaasi minusta. En ole koskaan antanut todellista itseäni kenellekään.”

”Tiedätkö mitä, Lilika? Sinä sysäät minut aina pois. Joka kerta, kun yritän tulla lähemmäs. Joskus minusta tuntuu, että sinä halveksit minua koko olemuksellasi.”

Ehkä minä joskus halveksinkin. Pohjimmiltani taidan olla juuri sellainen kuin hän ajattelee. Katson ihmisten yksinkertaisia sydämiä ja tunnen vain jäytävää tyhjyyttä. Kyllä, olen halveksinut Solasia, joka ei ymmärrä tätä maailmaa eikä minua, Solasia, joka samaan aikaan janosi lapsen ruumistani ja yritti olla minulle turvallinen aikuinen, miltei kuin isä. Se kuvotti minua. Ja silti, silti halusin edes yrittää olla jokin muukin kuin äitini luomus. Kova ja kaikesta eristynyt. Yritin niin kovaa, mutta en selvästi tarpeeksi. En ymmärrä sitä, että olen edelleen lapsi. En ymmärrä kaipuuta syliin, en käsitä kyyneliäni. Enhän minä ole ollut lapsi koskaan. On pelkkää kiveksi kovettunutta ihoa ja kuivaksi näivettynyt sydän.

”En minä osaa rakastaa”, sanon äänellä, joka on pelkästään tyhjä. Se ei jaksa enää edes surra. ”Taidan olla tuhottua tavaraa, en usko, että minusta on koskaan siihen, mitä sinä tahtoisit.”

”Mistä sinä tiedät, mitä minä haluan?”

”Kerro minulle sitten.”

”Minä rakastan sinua. En tiedä, mikä meidän kohtalomme, en tiedä edes, mitä olet ajatellut kapinan suhteen. Olen kenties naiivi ja typerä, mutta minä tahdon sinut.”

”Olet oikeassa, se on oikeastaan varsin naiivia.”

”Älä kuitenkaan unohda, että olen tällä hetkellä vain mies, jolla ei ole muuta kuin rakkaus sinuun.”

”Sinulla menee vielä huonommin kuin minulla”, naurahdan kuivasti.

”Kieltämättä.”

”Tiedätkö mitä, Solas, minä manipuloin sinua aina.”

”Olen ymmärtänyt sen nyt.”

”Käytin hyväkseni sinun himoasi ja jumalointiasi, jotta pysyisin järjissäni. En ollut sinulle yhtään sen kunniallisempi kuin sinä minulle. Minä olin kokoajan tietoinen siitä, mitä tein. En halunnut sinun lähtevän, koska sinä olit kilpeni minun ja sen tosiasian välissä, että jouduin tappamaan omiani ja toimimaan vastoin sydäntäni.”

Huomaan ajattelevani jälleen Remiä. Mitä Remi olisi ajatellut, jos olisi tiennyt suhteestani paljon itseäni vanhempaan mieheen? Olisiko hän ajatellut, että tein kuten hänkin, otin kenet tahansa iholleni vain estääkseni itseäni hukkumasta? Hän tunsi minut parhaiten. Mutta olisiko hän voinut arvata, mitä sisälläni kyti, kun painauduin Solasia vasten?

”Minä tahdoin rakastaa sinua”, sanon hiljaa. ”Halusin vain olla joku, joka voisi olla aivan normaali. Halusin tuntea jotain niin inhimillistä.”

Mielessäni on kuvia. Oksennusta ja sylkeä linnan kivisellä lattialla. Äidin miekankärki leuallani. Sen kylmä tuntu. Äidin ilmeettömät kasvot. Yöttömät yöt, loputtomat. Ei sellaisille lapsille ole olemassa normaalia elämää.

”Rakastitko sinä minua?” Solas kysyy. Hänen kasvonsa ovat kuin pikkupojalla. Täynnä ihmetystä.

”En tiedä”, vastaan rehellisesti. ”En usko, että ymmärrän rakkaudesta mitään.”

”Voi, Lilika…”

Solas tulee varoen lähemmäs. Ojentaa kättään. Tunnen koko kehoa korventavaa hellyyttä, kun hän on niin arka ja varovainen kuin joku, joka ei ole koskaan vielä ymmärtänyt tunteitaan. Mitään ajattelematta kiedon käteni hänen ympärilleen, rutistan, vaikka tiedän, että hänen haavaansa sattuu. Minä vain pidän kiinni. Solasin kädet kulkevat pitkin selkääni, pysähtyvät hiuksiini. Solas painaa päänsä olkaani vasten ja vapisee.

”Mitä me nyt teemme?”

Minä tiedän siihen vastauksen vielä vähemmän kuin hän, ja silti se on hän, joka kysyy minulta. Vedän syvään henkeä. Minulle ei riitä se, mitä tuntee. Minä olen mustalla merkitty ja niin on hänkin. Olen kapinallinen, olen ruusu, en tule koskaan olemaan mitään enemmän kuin sitä. Tosiasioilla on merkitystä, niitä ei voi pyyhkiä pois. Siksi pelkkä tunne ei riitä, ei ole koskaan riittänyt.

”Sinä olet niin kaukana”, Solas kuiskaa silittäen poskeani. ”En uskalla edes suudella sinua.”

”En tahdo olla kaukana.” Nielaisen. Enkö? Olen aina vetäytynyt. Jos joku koskettaa jäätä sisälläni, sävähdän ja pakenen. Mutta silti. En halua olla ikuisesti niin kaukana, en kestä olla pelkkä äitini luomus. En ole. En ole en ole en ole. Olen itseni oma, luon itse itseni.

”Etkö?”

”En. En enää.”

”Saanko minä…” Hänen katseensa hakeutuu huulilleni. Onnistun hymyilemään. Tartun Solasia niskasta ja vedän hänet suudelmaan. Miten olenkaan kaivannut tätä. Suutelen lujemmin, kiipeän hänen vahvaan syleilyynsä ja annan hänen suuren kätensä hakeutua paitani sisälle. Se hapuilee selkääni minun suudellessani yhä häntä koko palollani.

”Mmh, Lilika… Voi, Lilika, minä…” Solas kaataa minut selälleni vasten pölyistä lattiaa. Kiskaisen hänet turkiskauluksesta alemmas ja tunnen, kuinka jokin kovenee lantiotani vasten. ”Me taidamme olla todella kamalia, rikkinäisiä ihmisiä.”

”Hah, ehkä niin, mutta niin on tämä maailmakin.”

”En halua ajatella maailmaa nyt. Haluan ajatella naista, jota rakastan.”

Olen miltei sanoa tyttöä, mutta paine jalkovälissäni on eri mieltä. Minä tiedän, mitä kehoni haluaa. Ja mieleni. Kenties, vain kenties myös kipeä, rikkinäinen mieleni. Tartun Solasia hiuksista ja nykäisen hänet lempeästi suudelmaan.

Annan tuudittavan lämmön tulla, nykäistä minut pinnan alle.