En kuule, mitä Rani sanoo. En, vaikka hän puhuu aivan kasvojeni edessä. Rani ei kosketa, sen verran erotan. Erottaisin heti, jos joku koskisi. Kehoni kasvattaa piikit, kukaan ei tule lähelle sen ollessa tässä tilassa. Jokin kaikuu pääni sisällä, kenties oma hengitykseni, en saa siitä enää kiinni. Kehoni on labyrintti, joka raaja jossain, jossa sen ei kuuluisi olla. Olen umpisolmu. En pysty menemään lähelle.
Rani puhuu. Ymmärrän sen, mutta mikään minussa ei rekisteröi sitä, mitä hän sanoo. Sattuu ja nykii joka paikasta, en kykene ymmärtämään puhetta edes kuullessani sitä. Kaikki hakkaa tajunnassani kipeänä ja kovaäänisenä, melu ei lakkaa, se vain voimistuu. Huidon sitä pois, mene jo, en saa henkeä. Mutta ei se mene. Kaikki asiat huutavat, en enää muista, mitä tapahtui vai tapahtuiko jotain. Ehkä kaikkea oli vain liikaa kerralla ja kaikki minussa meni jumiin. En tiedä, itkenkö. Olen liian kaukana itsestäni ymmärtääkseni, ovatko poskeni kosteat vai eivät. Hetken maailmassa on pelkkää nykivää huutoa.
Ensimmäinen asia, jonka ymmärrän, on Ranin silmät. Turkoosit ja valppaat. Hän ei tule lähelleni ennen kuin saa siihen luvan, hän näkee, missä tilassa olen. Rani ojentaa sormeaan, jotta voisin suukottaa sitä sen merkiksi, että hän saa tulla iholle. Tämä pieni ele on kulkenut matkassamme alusta asti. Se on aina merkinnyt suostumusta, se on ollut pieni sanaton kyllä. Miten huomaavainen Rani onkaan aina ollut. Suukotan sormea, jolloin Rani kietoo kätensä ympärilleni niin tiukasti, että hänen käsivarsistaan muodostuu linnake minulle piilouduttavaksi. Painan pääni hänen rintaansa vasten ja hengitän niin, että hengitykseni vinkuu. Olen turvassa nyt. Kun Rani koskee minuun, ei ole enää mitään merkitystä, miltä näytän ja kuulostan. Vaikerrus, joka minusta lähtee, on usein täysin kontrollini ulkopuolella. Saatan vain värjötellä Rania vasten ja toivoa, että tämä loppuu joskus.
Tunnen Ranin kosketuksen. Se on hyvä merkki. Maailma alkaa hiljalleen piirtyä. Haistan Ranin tuoksun, tunnen paidan kankaan poskeani vasten. Tunnen, miten kyyneleeni kastelevat sen. Rani on puristanut vahvat kätensä tiukasti minun ympärilleni. Hän ei sano vielä mitään, hän tietää, etten pysty vastaanottamaan puhetta juuri nyt.
Rani tuoksuu turvalta. Ajattelen Rania, keskitän jokaisen ajatukseni häneen. Tarvitsen konkreettisia asioita silloin, kun kaikki aistini kääntyvät minua vastaan. Ajattelen Rania, yritän keskittyä siihen, että hänellä on fyysinen keho tässä aivan omaani vasten. Hänen vahvat kätensä ja jänteikäs yläruumiinsa. Uudet vatsalihakset. Kapea, poikamainen lantio. Ja pehmeät, vaaleat hiukset, joita voisin koskettaa, jos käteni suostuisi liikkumaan. Käteni on kaukana. Kaikki ruumiissani on, yhteys on poikki. Mutta Rani. Hän on totta. Hän tuoksuu itseltään, hän tuntuu lämpimältä ja kaikki hänessä kutsuu minua takaisin tähän maailmaan.
”Beth rakas”, kuulen vihdoin ensimmäiset sanat. Kaikki muu on puuroutunut, kaikonnut minulta, mutta nämä sanat minä erotan. ”Rani on tässä.”
Hän sanoo aina nimensä rauhoitellessaan minua. Se on tärkeää. Se maadoittaa. En aina ymmärrä, missä olen ja kenen kanssa. Saati, minkä ikäinen olen. Moni kohtaus vie minut sinne, kauas, sen miehen syliin, aikaan ennen kuin Rani oli edes syntynyt. Siksi minä tahdon kuulla aina hänen nimensä. Se vetää minut kiinni nykyisyyteen. Rakastan sitä, että hän tekee niin aina kysymättä. Hän on alusta asti osannut lukea ja ymmärtää minua paremmin kuin kukaan.
”Rani on tässä, kuuletko minut? Suukota sormeani, jos kuulet.”
Minä suukotan. Tunnen lämmön hänen ihollaan.
”Ei ole mitään hätää. Olemme kotona, rakas. Istumme eteisen lattialla. Kaikki on hyvin. Voimme olla tässä ihan niin kauan kuin tarvitsee.”
Itkettää. Jokin nykivä ele syntyy kasvoilleni, minulta kestää hetki ymmärtää, että se on hymy. Rani ei koskaan pakota minua nousemaan. Kun jotain tapahtuu, hän ei ikinä tee siitä numeroa tai syyllistä minua. Hän ei koskaan tee elettäkään hoputtaakseen minua eteenpäin, vaan antaa minun maadoittua juuri niin hitaasti kuin kykenen. Se lohduttaa minua. Se palauttaa minut nopeammin itselleni.
Rani silittelee minua niin kauan, että olen aivan rauhassa. Painaudun raukeana häntä vasten, menen niin kerälle kuin minun on mahdollista näillä pitkillä raajoillani. Erotan rajani, pystyn liikuttamaan itseäni jälleen. En tee liian isoja liikkeitä, pysyn vain tässä, aivan kiinni Ranissa. Rani silittää selkääni reippain, pitkin vedoin. Suljen silmäni. Se helpottaa heti. Vähemmän ärsykkeitä. Pelkkää lempeää, lämmintä pimeää ja Ranin lujat otteet.
Kun avaan silmäni, kallistan päätäni ylöspäin, hivuttaudun hieman etäämmälle Ranista. Hänen kätensä sukii yhä minua, pitää minut kiinni tässä maailmassa. Onnistun hymyilemään ilman, että se sattuu.
”Kiitos”, kuiskaan pienellä äänellä. Ranin hymyssä on sama aurinko kuin aina.
”Hei, rakas. Ihanaa, että olet taas siinä.”
Tartun tiukasti kiinni Ranin kädestä, silitän hänen kämmenselkäänsä jatkaakseni maadoittamista. Hymyilen yhä. Rani pitää kiinni, ei päästä minua putoamaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti