Ensikerta

(Vanhempaan tarinaani Lumo)

Yö on utuinen kuin harso. Verhojen takaa hehkuu kaistale kuusta. Oloni on levoton, jokin tuntuu kuhisevan yössä, odottavan paljastumista. En saa nukuttua, vaikka painan päätäni suureen tyynyyn ja vedän raskasta peittoa päälleni. Sydämeni hakkaa. Mitä ikinä se tahtookaan, se ei suostu kertomaan sitä minulle.

Ovi naksahtaa auki. Hätkähdän oitis istumaan ja erotan siron, naisellisen siluetin yön hämärässä. Kuningatar Magdalena. Hänellä on yllään ihoa myötäilevä silkkinen yöasu, jonka alta näen jotakin pitsistä. Poskiani punottaa tahtomattanikin. Magdalena kävelee sänkyni päätyyn ja istuutuu. Hämärässäkin erotan, kuinka hän räpyttelee silmiään ja raottaa huuliaan.

”Teidän korkeutenne?”

”Minä tarvitsen sinua, Kidehl.” Kuningattaren äänessä on jotain aavistuksen kuumeista, jota en ole kuullut siinä koskaan ennen.

”Mitä tarkoitatte, ylhäisyys?”

Magdalenan sirot sormet pysähtyvät yöasun nyöreille ja avaavat ne hitaasti. Hän katsoo minua silmiin tehdessään niin. Yhtäkkiä hän on edessäni pelkissä alusvaatteissa. Häkellyn niin, että minusta lähtee korkea, lähes säikähtänyt ääni.

Käteni tärisevät, vetäydyn kasaan sängyn päätyä vasten. Magdalena istuu siinä alusvaatteisillaan ja räpyttelee silmiään tietäväisesti. En tiedä, mihin katsoa, kun hän on yllättäen siinä miltei paljaana edessäni. Hän on pukenut ylleen kermanväriset alusvaatteet, joiden pitsit myötäilevät hänen kaikkein kauneimpia paikkojaan. Punastuttaa. Panikoin. Apua. Hän on niin kaunis, enkä tiedä, mitä nyt pitää tehdä, kukaan ei ole koskaan kertonut minulle.

Se on hän. Nainen, jonka lämpöä en ole lakannut ajattelemasta hetkeksikään. Kaikki se loiste ja lämpö. Ja nyt hän on edessäni miltei alastomana. Rintojen kaaret ja sukkanauhat, jotka istuvat täydellisesti. Hän on niin naisellinen ja kaunis, en voi lakata tuijottamasta hänen reisiään ja kapeaa vyötäröään ja… ja… 

Punastuttaa. On niin kuuma. Pelottaa.

”Kidehl, ei mitään hätää. Tämä taitaa olla sinulle vierasta.”

”K-… Kuinka te… näin yllättäen…”

”Minä tarvitsen sinua nyt.”

Magdalena tulee lähemmäs, tarttuu kylmänhikisiin käsiini. Pelottaa. Ei hän voi minuun haluta koskea, en halua itsekään, en ole koskaan ymmärtänyt kehojen maailmaa. En omani enkä kenenkään muun. Minun kehoni pysyy aina löysien vaatteiden alla suojassa, se ei ole keho, jota kuuluisi katsoa tai koskettaa. En ole koskaan ajatellut kenestäkään sellaisia ajatuksia kuten tiedän monen ajattelevan. Jopa sellaisten sanojen sanominen tai edes ajatteleminen saa pulssini kohoamaan.

Ja nyt maailman kaunein olento on edessäni ja tiedän hänen haluavan minua. Tärisen kauttaaltani. Magdalena tuskin edes tietää, millainen keho minulla on. Eikö sillä ole hänelle väliä? Minulle sillä ei ole väliä. Keho kuin keho. Mutta hänestä minä pidän. Paljon enemmänkin kuin pidän. Paniikki nykii jo raajoissa, en ole tuntenut tällaista koskaan. Tämä tarve. Polte. Halu viedä käteni hänen lanteilleen ja kuljettaa hänet hellästi lähemmäs.

Apua hän on kuningatar en voi en saa hän on toinen ihminen hän on NAINEN en minä – 

En minä ole se josta hän haaveilee. En ole sellainen. En tiedä, millainen olen, mutta en ainakaan sellainen. Minussa ei ole tietoa eikä ymmärrystä. Ei kerrassaan mitään sellaista kovaa ja vahvaa, jota olen havainnut niissä ihmisissä, joita katsotaan kahdesti. Minä en ole koskaan ollut katseiden kohde, mutta nyt Magdalenan raukeat silmät nielevät joka piirrettäni kuin tahtoisivat imeä ne itseensä.

”Kidehl…” Magdalena vie varoen kätensä leualleni, silittää leukaperiäni ja jättää käden poskelle. Hävettää. Hän tuntee, miten kuuma poskeni on. ”Ei hätää.”

”M-… mitä te…”

”Tahdotko sinä minua?” hän kysyy.

Magdalena ujuttaa vartaloaan lähemmäs. Tunnen jonkin kuuman juoksevan haaroihini, kun Magdalenan lämmin keho asettuu päälleni istumaan.

”En tee mitään, mitä sinä et tahdo. Mutta minä tarvitsen sinua.”

”H-… haluatteko te…”

”Ole kiltti ja sinuttele minua. Edes nyt. Nyt tahdon vain olla vertaisesi.”

”Miksi te… miksi sinä teet näin?”

”Haluan sinua enemmän kuin mitään muuta juuri nyt.”

”Mutta eikö sinulla ole…”

”Ssh. Juuri nyt maailmassa olemme vain me kaksi. Haluatko sinä minua, vai olenko kaiken aikaa tulkinnut katseesi väärin?”

Onnistun pudistamaan päätäni.

”Ei. Tai siis. Et ole.” Nielaisen. Magdalenan hymy valaisee koko maailman. ”Et ole tulkinnut mitään väärin.”

”Niin arvelinkin.”

”M-… minä… Tai, ah, sinä olet vain niin…”

”Ssh ei hätää, meidän ei ole pakko tehdä nyt mitään, mihin et ole valmis.”

”Minä haluan.” Tartun Magdalenaa ranteesta. Kosketus polttaa ihoani. Hän on niin lähellä. En ole koskaan ollut näin lähellä toista ihmistä. Sydän rinnassani hakkaa niin, että sattuu. 

En tahdo, että Magdalena menee nyt pois. En tiedä, palaisiko hän koskaan, jos antaisin hänen nyt livahtaa otteestani.

”Opetatko sinä minua?” huomaan kuiskaavani.

”Totta kai, jos sitä tahdot.”

”Pitäisin siitä.”

Kunhan hän ei vain mene pois. Hädin tuskin uskallan katsoa häntä, saati koskettaa, mutta en tahdo hänen menevän. Punertavat hiukset putoilevat rinnoille ja soljuvat selkään. Magdalena on niin kaunis, että koko kehoni menee jumiin, pystyn vain tärisemään paikoillani. Minun ei tarvitse sanoa olevani täysin kokematon. Sen näkee minusta kauas.

”Ei ole hätää”, Magdalena toistaa. ”Saanko koskea sinuun? Onko mitään, mitä et missään nimessä halua minun tekevän?”

”A-… e-… tuota… apua…”

”Voi pieni, ei meidän ole pakko tehdä tätä.”

”P-pelottaa, että en ole riittävä. T-te olette… te olette niin… aaa. Ja minua pelottaa oma ruumiini. Se on minulle täysin vieras. Ettehän te edes tiedä, onko minulla…” En pysty sanomaan sitä ääneen. Olen vieraantunut jokaisesta osastani. En voi sanoa genitaaleista mitään ääneen, en saa happea ja pelottaa. Olen varma, että irtaannun itsestäni aivan pian.

”Pikkuinen, ei oikeasti ole hätää. Olen ihan tässä. Valmis ottamaan sinut juuri sellaisena kuin sinä olet.”

Pikkuinen. Se kuulostaa niin hassulta hänen suustaan, naisen, joka on paljon minua pienempi. Olen miltei kaksimetrinen ja raajani ovat kuin heiveröiset nuoret puunoksat. Olen myös Magdalenaa vanhempi, ja silti hän kohtaa minut kuin räpiköivän linnunpoikasen, jonka hän hellästi peittelee helmaansa.

”V-voisitteko te… tai siis…”

”Taas sinä teitittelet minua. Se on hurmaavaa.”

”E-”

Magdalena tarttuu minua leuasta, katsoo pitkään ja painaa huulensa omilleni. Kauhu vihlaisee minua vatsasta, en ole koskaan suudellut ketään ja nyt nainen, jonka haluan enemmän kuin mitään on yllättäen tässä. Magdalena ei hivuttaudu syliini hellästi, hän tekee sen sellaisella kiihkolla, että tunnen kuinka kehoni reagoi. Magdalenaa se ei tunnu haittaavan, hän painaa lantiotaan omaani vasten ja kietoutuu tiukasti kaulaani.

”Riisu minut”, kuningatar kuiskaa suudelmien lomassa, ”tahdon, että riisut minut.”

Magdalena lausuu sen miltei kuin sotilailleen annetun käskyn, mutta hänen sanojensa kiihko saa sen kuulostamaan joltakin, joka saa kehoni säkenöimään. Käteni tärisevät yhä, en voi, en millään voi, kuinka voisin. Hän on kuningatar ja minä hädin tuskin muistan, miltä kehoni näyttää. Mutta kun hän tarttuu pitkiin sormiini ja kuljettaa ne määrätietoisesti rinnalleen, se, mitä kehossani tapahtuu, sanelee kaiken. Pelottaa ja huimaa, mutta se jokin suuri ja tuntematon ja tavattoman kuuma sisälläni ohjaa käsiäni. Hädin tuskin ymmärrän ujuttavani sormeni pitsisten rintaliivien sisään ja tunnustelevani hänen nänniään.

Jokin tajunnassani muuttuu. Pelkistyy. On kuin näkisin itseni ulkopuolelta. Minä todella kosken häneen. Maailman ihmeellisimpään olentoon. Päässäni suhisee niin, että minun on vaikea keskittyä. Riisun Magdalenan rintaliivit ja pysähdyn vain katsomaan hänen rintojaan suu aavistuksen auki ja posket helottavan punaisina.

”Kukaan ei ole aikoihin reagoinut noin minut nähdessään”, Magdalena sanoo hymyä äänessään. ”Olet tosi hurmaava. Saa minuun koskea.”

Tiedostan olevani yhä pukeissa hivuttaessani Magdalenan lähemmäs. Hän painaa rintansa kasvoilleni, hän on niin varma ja sulava kaikessa, mitä tekee. Jokin siinä kutsuu minua kuorestani, saa minut toimimaan. Kun otan hänen rintansa suuhuni, tuudittava lämpö täyttää koko kehoni. Unohdan kaiken muun. Annan kaiken lipua kauemmas. On vain Magdalena, hänen lämmin kehonsa omaani vasten. Kun kiihko viimein saavuttaa minut, miltei säikähdän sitä. Se tulee niin voimakkaana, etten voi muuta kuin tehdä kuten se haluaa.

Kosketan ja suutelen Magdalenaa joka paikasta ja tunnen, kuinka hänen kätensä valtaavat kehoani joka puolelta.

”Mmh… ah, Kidehl, hei… Onko jotain, jonne ei saa koskea?”

”Ei”, minä kuiskaan, vaikka en ole itsekään koskenut itseeni enkä tiedä lainkaan, miltä se tuntuu.

”Tahdon kunnioittaa… ah… rajojasi.”

”T-tietysti.”

Hetken pelko jäykistää kehoni, kun ajattelen, että Magdalena ottaisi minut käteensä ja ajattelisi, että olisin mies. Tämä on ensimmäinen kerta, kun ymmärrän, että hän voisi ajatella niin. En tiedä, onko hän ajatellut asiaa ollenkaan, hän ei ole kohdellut minua kuten naista mutta ei suoraan kuten miestäkään, ja siksi olen voinut luottaa siihen, että hän näkee vain minut.

”Mm? Mikä hätänä?”

En voi keskittyä, kun hän istuu kasvot punottaen ja rinnat paljaana sylissäni.

”M-minä… Minulla on… tai siis. Anteeksi. Halusin vain sanoa, että… Toivoisin, että et näe minua miehenä tai naisena. Vaikka kehoni on… No, ajattelen sitä hyvin harvoin. Se ei edusta minulle mitään. En osaa ajatella asioista sillä tavalla.”

”Tiedän kyllä”, Magdalena sanoo ja hymyilee. ”Ei hätää. Minun ei tarvitse koskea sinua genitaalialueelta, jos et tahdo, eikä sinunkaan ole pakko koskea minuun, jos se tuntuu täysin vieraalta.”

”Haluaisin sitä. Ja…”

Miehet yleensä menevät sisälle. Niinkö se menee? Päässäni suhisee. Jos teen niin, olenko silloin mies? Apua. En tahdo olla. En ole. Ei. Huimaa ja suuta kuivaa. Magdalena tulee aivan liki ja suutelee.

”Ssh pieni, olet aivan lukossa. Haluatko puhua?”

”E-en osaa.”

”Selvä. Mitä sinä haluaisit?”

”Mennä s-… Ei en minä voi. En voi sanoa tällaisia asioita ääneen.”

”Kulta pieni.”

”Voinko minä… saisinko…”

Hivutan kättäni hänen reideltään pikkuhousujen saumalle.

”Haluaisin olla sinussa sisällä”, kuiskaan tuskin kuuluvalla äänellä, ”mutta onko se asia, jota vain miehet tekevät?”

”Voi pieni, ei tietenkään. Ei mitään hätää. Mikään sinun kehossasi ja tekemisissäsi ei tee sinusta miestä. Tule tänne, anna minä teen sinun olosi hyväksi. Näytän sinulle, miten kaunis ja arvokas sinä olet.”

Minusta pääsee epämääräinen naurunpyrskähdys.

”Kaunis? Minä?”

”Olet aivan ihana. Saanko riisua sinut?”

Nyökkään ujosti. Magdalenan sinisissä silmissä tuikkii. Kun olen kauttaaltaan alaston Magdalenan edessä, ymmärrän, etten osaa tuntea häpeää kehostani. En ole koskaan inhonnut sitä. En vain ole ollut yhteydessä siihen kuten en ole ollut yhteydessä mihinkään tässä todellisuudessa. Magdalena asettaa minut makuulle ja kuljettaa kättään lanteilta vatsalle ja pysähtyy lopulta nännilleni ja puristaa. En ole tunnistaa minusta lähtevää ääntä omakseni.

Hän on täydellinen. Aivan täydellinen. Hän käy päälleni, sallii minun kiskoa pikkuhousunsa pois ja paljastaa itsestään kaiken. Antaudun täysin. Tiedän, että hän näkee minut omana itsenäni koskiessaan minuun. Ja voi, miten hän näkeekään. 

En halua, että hän lopettaa koskaan. Hän ei saa mennä pois. Haluan olla tässä ikuisesti. Rakastanko minä häntä? Saanko minä rakastaa häntä?

Lopulta me makaamme alastomina ja hikisinä toisiamme vasten. Pyörittelen Magdalenan suortuvia sormissani ja annan hänen silittää rintakehääni. Hän piirtää sormillaan ympyröitä ihooni. En vieläkään täysin käsitä, mitä juuri tapahtui. En ymmärrä suurinta osaa kehoni reaktioista, miksi kaikki tämä neste ja humalluttava tunne vatsanpohjassa. Voisin kysyä Magdalenalta, koska tiedän, ettei hän nauraisi, mutta pidän suuni kiinni ja hehkun hänen jälkilämmössään. 

”Magdalena.”

”Niin?” hän kysyy raukeana.

”Voisitko jäädä siihen yöksi?”

”Sinun viereesikö?”

Säpsähdän.

”O-onko se typerä ajatus?”

”Ei ollenkaan.” Magdalena kiepsahtaa päälleni ja suutelee minua. En vieläkään ymmärrä, että kaikista maailman ihmisistä juuri hän tekee niin. Hän kietoo kätensä ympärilleni ja painaa päänsä rintakehälleni. Vedän peiton meidän yllemme, hengitän Magdalenan makeaa, aavistuksen persikkaista tuoksua sisääni. Tunnen hänen hengityksensä paljasta ihoani vasten.

”Voimme puhua kaikesta rauhassa aamulla”, Magdalena kuiskaa. ”Olit tosi ihana. Kiitos. Haluatko nukkua?”

”Haluan. Magdalena…”

”Niin?”

”Ei mitään.”

Hän hymähtää ja painaa suukon ohimolleni.

”Hyvää yötä, teidän korkeutenne.”

”Hyvää yötä.”