Biologian opettajalla on sotkuinen tukka ja aina aavistuksen nuhjuiset vaatteet. Kuluneita kauluspaitoja ja virttyneitä villatakkeja. Roikkuvat farkut ja nenälle asetetut silmälasit. Olemus herättää minussa hienoista hellyyttä, aivan kuin tämä mies tarvitsisi vain jonkun, jolle jutella ja jota halata.
Opettajan nimi on Asael ja hän on erityisen kiinnostunut opetettavasta aiheestaan. Moni tapaamani opettaja on kävelevä stereotyyppi opettajasta, mutta kukaan muu yläasteen opettajista ei ole sellainen kuin Asael. Miehen silmissä kiiltää, kun hän osoittaa karttakepillä taululta eläinten tai kasvien kuvia. Sellainen on omalla tavallaan todella ihailtavaa, palava intohimo maailmaan ympärillämme.
Moni koulusta nauraa hänelle ja pilkkaa häntä, joskus avoimestikin. Näiltä ihmisiltä puuttuu empatia ja hienoinenkin ymmärrys toisen ihmisen intohimoa kohtaan. Sieluttomia kaikki. En ole koskaan sietänyt ikätovereitani. Minulla ei ole ikinä ollut ainuttakaan ystävää. En ole koskaan ajatellut, että minulla pitäisi olla. Istun aina takapulpetissa, kirjoitan muistiinpanoja ja piirtelen vihkojen kulmiin. Saan suhteellisen huonoja arvosanoja enkä koskaan viittaa yhdelläkään tunnilla. Olen hajuton ja mauton, sekoitun massaan. Mitä vähemmän kiinnitän kenenkään huomiota, sen parempi.
Silti opettaja tuntuu huomaavan minut. En koskaan tee elettäkään puhuakseni sanaakaan luokassa, mutta Asael silmäilee minua aina. Hän tuntuu hyväksyvän hiljaisuuteni, sillä hän ei ikinä pyydä minua sanomaan tunneilla mitään. Silti huomaan, että hän tarkistaa palauttamani tehtävät aina huolellisesti ja jättää yksityiskohtaisia merkintöjä niihin. Hän tuntuu pitävän siitä, mitä teen. Minä en ole erityisen kiinnostunut koulusta, mutta tykkään katsella kiiltoa hänen silmissään.
Mitä pitemmälle syksyä menemme, sitä enemmän huomaan hänen kiinnittävän minuun huomiota. Syksy on käynyt pimeämmäksi enkä pysty enää keskittymään tehtäviin. Reputan kokeen, toisenkin. Asael haluaa järjestää minulle tukiopetusta. Tunnen, kuinka piikkini nousevat pystyyn silkasta nöyryytyksestä. Hänellä ei ole aavistustakaan. Kenelläkään ei ole. Kun hän kerran pyytää minua jäämään tunnin jälkeen luokkaan, en suostu nostamaan katsettani pulpetista.
”Kheri. Minä tiedän, että sinä olet etevä poika. Olen nähnyt, millaisia muistiinpanoja teet tunneilla. Juuri nyt sinä et kuitenkaan käytä koko potentiaaliasi ja me molemmat tiedämme sen. Onko kaikki kunnossa?”
En kohtaa hänen katsettaan enkä sano mitään.
”Kheri… Voit puhua minulle.”
Lasken puun juovia pulpetissa.
”Jos sallit minun sanovan tämän…” Asael sanoo madaltaen ääntään. Hän kumartuu yllättäen tasolleni ja nojaa kätensä pulpettiin. Kun hän tarttuu minua kädestä, säpsähdän. Hän tuijottaa paljasta rannettani. ”Olen nähnyt kyllä. Sinä voit puhua minulle mistä tahansaa aivan koska vain.”
Kavahdan voimakkaasti kauemmas ja vien kädet kehoni suojaksi. Kiskon mustan hupparini hihoja alemmas.
”Vittu sä et ole nähnyt yhtään MITÄÄN!” kiljun ja nousen ylös niin, että tuoli kaatuu. ”Mitä vittua!”
”Kheri… Hei, ei ole syytä nostaa meteliä. Anteeksi. Haluan vain sinun tietävän, että voin auttaa.”
”Sä et tiedä yhtään mistään yhtään vittu mitään. Painu helvettiin siitä holhoamasta.”
Kiskon mustan reppuni selkään ja suorastaan lennän ulos luokasta. Pingon portaat alas, sydän hakkaa, päässä jyskyttää. Vittu. Vitun vittu. Kenenkään ei pitänyt tajuta. Ulkona sataa rähmäistä lunta, syys on luovuttamassa paikkaansa talvelle. On kylmä pelkässä hupparissa, mutta minähän en valita. Rämmin kaupunginkirjastolle, lukittaudun vessaan ja hyperventiloin niin hiljaa, että kukaan ei kuule.
Vedän hupparin hihat ylös ja tuijotan käsiäni. Opettaja on siis nähnyt ne. Helvetilliset viiltojäljet olkavarresta ranteeseen. Niitä on loputon määrä. Helvetti. En halunnut kenenkään koskaan näkevän. Kuinka tarkka Asael oikein on? Paljonko sen on pitänyt tuijottaa, että se on tajunnut? Ja mitä viivoja se nyt vetää päässään? Kenenkään ei tarvitse tietää tästä mitään. Ei mitään, ainuttakaan asiaa. Kiskon sakset repunpohjaltani ja painan ne vasten rannetta. Ranteesta pulppuavat punaiset pisarat ovat ainoa asia, joka saa minut rauhoittumaan. Henkeni tasaantuu, kun näen verta. Noin. Nyt voin taas jatkaa.
Vilkaisen puhelimen näyttöä. Ei viestejä. En halua mennä kotiin. Se ei ole koti, se on pelkkä talo. Pulssini ei tasoitu. Asael tietää. Hän toisi tämän vielä esille, tavalla tai toisella. Sydämeni hakkaa kipeänä vasten rintaa. Minun täytyy mennä sinne ainoaan paikkaan, jonne voin mennä.
Talo on vanha nuorisotalo. Se sijaitsee sankan metsän kupeessa, piilossa katseilta. Graffitit ja luonnon kasvit nuolevat talon hapertuneita seiniä, toinen puoli katosta on romahtanut todennäköisesti talven lumien painosta. Täällä käy vain tietynlaisia ihmisiä. Sisällä on kätköjä, jotka tiedän joidenkin elinkeinoiksi. En ikinä koske niihin. Huoneet ovat repaleisia ja pimeitä, aika on jättänyt niihin merkkinsä. Revittyjä julisteita, hajalle potkittu sohvaryhmä. Sohvan täytteet pursuavat ulos, sen väriä en osaa enää sanoa. Julisteissa on seksivalistuskuvia. Tämä paikka tuntuu turvalliselta. Käperryn sohvan taakse kovalle, repsottavalle puulattialle ja vedän ylleni haisevan viltin, jonka olen tänne jättänyt. Tuijotan rannettani, jonka olen repinyt verille.
Opettaja tietää. Voisin vielä kertoa hänelle. Sitten tuijotan elämän kuluttamaa rakennusta ympärilläni. Katson, kuinka rähmäinen, kylmä lumi putoilee sen toiselle puolelle rikkinäisestä katosta. Lumi tanssii ilmassa. Vedän vilttiä tiukemmin ympärilleni.
On asioita, joita ei voi koskaan kertoa kenellekään.
*
Menen kouluun seuraavan kerran vasta viikon päästä siitä, kun Asael jätti minut luokkaan kanssaan. Sinä päivänä lukujärjestyksessäni ei ole biologiaa. Kun näen Asaelin käytävällä, käännyn ympäri ja pinkaisen eri suuntaan käytävää niin kovaa, että miltei törmään äidinkielen opettajaani.
”Hei, Kheri, loistavaa, minun pitkin puhua sinulle.”
Perkele. Ei.
”Menisitkö biologian luokkaan seuraavalla välitunnillasi?”
”Miksi?”
”Asaelilla on asiaa sinulle.”
Miltei irvistän, mutta onnistun pitämään reaktion itselläni.
”Okei. Kiitti.”
”Ja hei, Kheri. Puhutaan korvaavista tehtävistä sitten ensiviikolla.”
En sano mitään. Olen kiitollinen, ettei nainen ala valittaa minulle siitä, että olen ollut poissa. Hän ei ole luokanvalvojani. Kenelläkään näistä haaskalinnuista ei ole mitään oikeutta tulla lähellekään. He eivät ymmärrä mitään.
En halua mennä Asaelin luokkaan. En millään. Silti huomaan löytäväni itseni sen ovelta ennen kuin ehdin ajatella asiaa. Asaelilla on vaalea tukka löysällä nutturalla ja nuhjuinen vihertävän harmaa villatakki yllään. En voi olla ajattelematta, että hän näyttää oikeastaan todella suloiselta. Jotenkin pideltävältä, sellaisella tavalla jolla kodittomat eläimet näyttävät.
”Kheri. Hei”, mies tervehtii hymyillen sädehtivästi minut nähdessään. ”Suljetko oven? Jutellaan.”
Teen kuten käsketään. En sano mitään.
”Olen pahoillani viimekertaisesta. Se ylitti valtuuteni. Anteeksi.”
En vieläkään sano mitään.
”En tajunnut, ettei oppilasta voi lähestyä tuolla tavoin. Olin todella tökerö ja pahoittelen sitä syvästi. Tahdon silti sinun tietävän, että olen aina täällä. Minulle voi puhua.”
Nyökkään niin pienesti, että toivon, ettei hän erota sitä.
”Ja sitten yksi toinen juttu. Vähän ikävämpi. Sinun on pakko saada hyväksytty seuraavasta kokeesta, jotta voin päästää sinut kurssilta.”
Helvetti. Alan nykiä hupparini rispaantunutta hihaa.
”Mutta ei hätää sen suhteen. Olet todella etevä nuorimies ja minä voin koska tahansa pitää sinulle tukiopetusta kahdestaan. Tiedän, että pystyt siihen. Ihan varmasti pystyt. Tahtoisitko, että pidän sinulle tukiopetusta?”
Ajatus siitä, että olisin tämän miehen kanssa kahdestaan tuntikausia saa pääni huimaamaan. Entä, jos hän kysyisi jotakin? Mitä minä sitten tekisin?
”Saat harkita asiaa rauhassa. Ensimmäinen vapaa aika on perjantaina iltapäivällä. Kertoisitko minulle viimeistään torstain tunnilla, haluaisitko tulla?”
”Ei.”
”Hmm?”
”Ei tarvitse odottaa. Tulen mä.”
Hymy leviää Asaelin kalvakoille kasvoille.
”No mutta sehän on kiva juttu. Nähdään silloin siis.”
”Opettaja…”
”Niin, Kheri?”
Nielaisen.
”Ei mitään. Nähdään perjantaina.”
”Nähdään, Kheri, mukavaa päivää.”
Poistun mitään sanomatta luokasta. Ajattelen koko lopun koulupäivän ajan pelkästään häntä. Hän on aina ollut minulle pelkästään ystävällinen. Se, miksi torjun hänet niin rajusti, ei johdu hänestä. Ei tietenkään. Ei sillä ole mitään tekemistä hänen kanssaan. Itkettää. Ensimmäistä kertaa kuukausiin minua vain itkettää. Tekisi mieli mennä turvapaikkaan, kääriytyä vilttiin ja huutaa. Mutta tänään minä en voi. Tänään pitää mennä siihen paikkaan, jota minun pitäisi kutsua kodikseni.
Kun rämmin jälleen räntäsateessa tuttuun rivitaloon, sydämeni hakkaa vimmatusti. Perjantaihin on kaksi yötä. Selviäisin sen ajatuksen turvin. Sitten pääsisin olemaan Asaelin kanssa kahdestaan luokassa. Kyllä minua biologia kiinnostaa, on aina kiinnostanut. Ja kaikkein mieluiten olen kaksin hänen kanssaan, ilman meluavia ja sotkevia muita oppilaita.
Avaan oven. Viinan haju levähtää kasvoilleni heti ovella. Viisi viemätöntä roskapussia nojuu ovenpielessä, yksi kaatuu kumoon. Mädän haju peittää kaiken muun alleen. Yökkään. Hypin roskien yli. Veisin ne kohta roskakatokseen. Ensin minun pitää kiertää muu asunto läpi. Roskia on kaikkialla, keittiön karvamatolle on rikottu pullo. Sävähdän. Muisto vyöryy ylitseni rumana ja kiljuvana. Muistan, kuinka Raksu kuoli. Ainoa lemmikkini, pieni koira, lähin ja ainut ystäväni. Ainoa toivoni tässä helvetin paskaloukossa. Raksu käveli pullonpalasiin ja sen haava tulehtui. En ole koskaan antanut sitä anteeksi. Kukaan ei ole koskaan ymmärtänyt minua kuten koirani, eläimet ovat ainoita, jotka eivät syyllistä tai vaadi selityksiä. Raksun ei tarvinnut kuulla, mikä minua vaivasi. Se vain painoi kostean kuononsa poskeani vasten ja tiesi ilman sanoja.
Ikävä ärjyy sisälläni, mutta minun täytyy sivuuttaa se nyt. Astelen olohuoneesta keittiöön. Äiti röhnöttää tuolilla pää nuokkuen. En uskalla laskea, montako pulloa pöydällä on. Vilkaisen parvekkeelle, isäpuoli seisoo siellä polttamassa savuketta. Sydän hakkaa. Nielaisen. Oksettaa. Ei helvetti. En voi olla täällä. En voi. Mutta minun on ihan pakko siivota. Äiti näyttää sammuneen, toivon hänen heräävän ennen kuin isäpuoli saapuu sisälle. Siitäkin huolimatta, että tiedän hänen vain huutavan, kun hän herää.
Alan kerätä roskia keittiön lattialta. Kymmenittäin pizzakartonkeja ja puoliksi syötyjä mikroruokia, joiden jäämien päälle on muodostunut jähmeä kelmu. Lautasten nurkissa on jotain vihertävää. Itkettää. Ajattelen perjantain tukiopetusta. Asaelin rauhallista ääntä ja kärsivällisyyttä. Pudistan päätäni. Ei, en saisi laittaa kaikkea uskoani siihen. En voisi. Sellainen koituu aina tuhokseni.
Isäpuoli tulee sisään. Oksettaa ja itkettää niin, että joudun puremaan hammasta yhteen. Repisin käteni vaikka irti myöhemmin yöllä. Siihen asti pitää vaan jaksaa.
”Hei sä, penska, käy kaupassa.”
”Okei.”
”Vittu heti! Kuuletsä! Ala laputtaa saatana, täällä mitää tarvii siivota.”
Kerään itseni saman tien. Nieleskelen itkun, pitäisihän minun jo oppia olemaan olematta niin herkkä. Nappaan tavarapinojen alta ensimmäisen näkemäni kestokassin ja ravaan ovelle. Vien kädet taskuun, tarkistan rahapussin. Viisitoista euroa. Voi helvetti.
”Hei…” Nielaus. Isäpuoli istuu keittiön tuolilla ja avaa tölkkiä. ”Ei oo tarpeeksi rahaa.”
”Vittuako mulle sitä uliset! Myy vaikka persettä. Tollanen nätti vitun lutka, kyl sä jonkun namusedän perääs saisit.” Isäpuoli alkaa räkättää. ”Noni. Menes nyt siitä. On sulla rahaa, älä kuseta.”
En ajattele koko loppupäivänä mitään. En yhtään mitään. Minua ei ole olemassa. ”Kheri” on vain jonkun sairasta mielikuvitusta. Minua ei ole. Ei ole. Vannon sen.
Yön tullessa minulla ei ole mitään itseni ja sen välille. Yö tulee suoraan iholleni vaativana ja päällekäyvänä kuin toinen ihminen. Pelottaa niin, etten saa henkeä. Revin rannetta minkä ehdin, mutta se ei auta. Pelottaa ja oksettaa. En usko Jumalaan, mutta huomaan rukoilevani lähes mantrana. Ei tänä yönä. Ei tänä yönä. Olkaa niin kilttejä.
Kun kilistely ja huuto lakkaa olohuoneessa, hetken on aivan hiljaista. Rukoilen niin, että käsiin sattuu. Piilotan veitsen sängyn alle. Hengitykseni rahisee pimeässä. Kun ovi avautuu ja valokaistale pääsee sisään, minun on niin kylmä, etten tunne sormiani tai varpaitani. Ovi painuu kiinni, hiljaisuus on rikkomaton.
Mies käy päälleni varmoin ottein. Kuulen vyönsoljen kilahduksen ja tunnen kuumeiset kädet ja karvaisen vatsan kehoani vasten. En ole täällä. En ole olemassa. Tämä tapahtuu jollekulle toiselle. Pimeys ei kuule rukouksiani. Hetken on vain viinanhajuinen hengitys ja kuumat kädet.
”Hei… Isin pikku rakas, ethän oo vihanen siitä aiemmasta… Mä annan sulle rahaa jahka äiti ei näe. Mun pikku poika. Tuu tänne niin mä näytän sulle, miten nätti sä rakas oot.”
Kehoni tekee, mitä sen on tehtävä. Näen kaiken ulkopuolelta, sillä tuo en ole minä, tämä ei tapahdu minulle. Minun näköiseni poika tarttuu isäpuolta niskasta ja vetää tunkkaisen miehen päälleen ja silittää hellästi tätä niskasta. Sillä tavalla mies ei suutu. Tuo poika saattaa jopa saada olla hetken rauhassa, ehkä kukaan ei lyö sitä, jos se tekee, mitä isäpuoli haluaa. On kiltti ja hiljainen. Helvetin lutka. En pidä tuosta pojasta. Pimeässäkin näen, miten heikko se on. Mies saa tehdä sille ihan mitä haluaa.
Vihaan sitä. En ole tuo poika. En varmasti.
*
Perjantain tukiopetuksessa Asaelilla on syksynpunainen villatakki, jossa on suuret napit. Sen alla oleva musta poolopaita näyttää hyvältä sen kanssa. Istun ääneti pulpetissani ja tuijotan kasvitauluja seinällä.
”Moikka, Kheri, tosi kiva, kun tulit paikalle.”
Nyökkään vaisusti.
”Ajattelimme, että voisimme aloittaa kertauksen ihan kirjan ensimmäisistä luvuista.”
”Okei.”
”Onko jokin aihealue, joka sinulle tuntuu erityisen hankalalta?”
Asael jatkaa kuulustelua vielä pitkään. Saan vastatuksi joihinkin kysymyksiin, mutta suurin osa ei tavoita sisintäni. En ymmärrä enkä kuule. On vaikeaa keskittyä. Luokassakin haisee viina. Kehoani kolottaa, toissaöinen kosketus tuntuu joka raajassa. En mene tänään kotiin, olen päättänyt sen.
En katso Asaelia silmiin ennen kuin hän ilmoittaa aikamme päättyneeksi. En keskittynyt sekuntiakaan. Hädin tuskin ymmärrän, missä olen. Kasvitaulut ovat turvallisia. Vihreä on hyvä väri. Asael näyttää tosi kauniilta. Onkohan hän naimisissa? Hän on aika nuori. Ei varmasti vielä edes kolmeakymmentä. En ymmärrä, miksi lempeille ihmisille aina nauretaan. En osaa sanoa Asaelille mitään, vaikka ajatukseni juoksevat lujaa ja tahtoisin sanoa kaiken, mitä mielessäni liikkuu.
”Kheri. Onko kaikki hyvin?”
Liian absurdi kysymys.
”Olin ajatellut ehdottaa, että ottaisimme uusiksi ensiviikon perjantaina, mutta huomasin vapaan ajan myös tiistai-iltapäivänä. Sopisiko sinulle molempina päivinä? Voisin varata sinulle muutaman seuraavan viikon ajalle aina tiistai- ja perjantai-iltapäivät. Kyllä sinä sen kokeen läpäiset kirkkaasti, kun jaksat vain keskittyä.”
Koe. Ajatella, että jotkut keskittyvät sellaisiin asioihin. Miten onnekasta olisi, jos se olisi elämäni ainut murhe. Koe. Mutta Asael on vain mukava. En sano mitään. Nyökkään vain.
”Eli käy siis?”
”Joo.”
”Saisinko saattaa sinut kotiin?”
Säpsähdän.
”Tai vain kaupalle. Olen nähnyt sinun kävelevän sinne päin. Voisin saattaa sinut. Minulla on toinen takki mukana, voisit lainata sitä. Tuolla alkaa olla jo aika kylmä keli mennä pelkässä hupparissa.”
Äiti lupasi vuosi sitten ostaa minulle talvitakin. Sitten kevyempi syystakkinikin meni rikki heidän riidellessään. Äiti ei koskaan ostanut talvitakkia. Outoa ajatella sitä nyt.
”Kävisikö se?”
Mitähän isäpuoli sanoisi, jos menisin kotiin vieraan miehen takki päällä? Varmaan haastaisi Asaelin oikeuteen omaisuuteensa kajoamisesta.
”Tota, joo. Voin mä sitä kaupalle asti pitää.”
”Ei, kyllä sinä saat pitää sen. Minulla on takkeja.”
Tuijotan Asaelia pitkään. Olin ehtinyt unohtaa, että hänellä on vihreät silmät.
”Am…” Voisin aina kävellä turvapaikkaan ja jättää takin sinne. Niin. Se olisi hyvä. Asael hakee takin työpöytänsä päältä ja kietoo sen harteilleni. Äkillinen kosketus saa minut säpsähtämään.
”Anteeksi.”
”Ei kun… Kiitti. Tästä. Ja kaikesta.”
Hänen kätensä lepää olallani. Yllättäen huomaan nojaavani siihen. Painan silmäni kiinni, ajattelen käden lämpöä.
”Kheri.”
Säpsähdän uudelleen. Hän sanoo nimeni aina kuin se merkitsisi hänelle jotain. Kuin hän olisi syvän huolissaan. Välittäisi. Ajatus on niin suuri, että sydämeni hakkaa.
”Tiedäthän, että olen aina tässä?”
Nyökkään. Tiedän minä. Kunpa voisin vain nojata häneen ja jäädä siihen, tähän orastavaan lämmöntunteeseen kehossani.
Me kuljemme kaupalle samaa matkaa. Asael kertoo minulle siitä, kuinka pitää talvesta ja odottaa innolla sen tuloa. Huomaan hymyileväni. Asael on kaunis. Ajattelen sitä taas. Erityisen kaunis silloin, kun hän kertoo intoillen jostakin. Hän sanoo minulle hyvästit kaupalla ja heiluttaa pitkään. Kiskon karvahupullista takkia tiukemmin ylleni.
Turvapaikassa riisun takin ja vedän sen syliini. Se tuoksuu Asaelilta. Häpeä punottaa poskiani. Painan pääni karvareunukseen, haistelen ja ajattelen. On miltei kuin värjöttelisin yhä hänen lämmössään, nojaisin siihen vähään, mikä siitä jäi käteeni.
*
Minä läpäisen sen kokeen. Kolmen viikon ajan näen Asaelia kahdesti viikossa, annan hänen opettaa minua. Niistä hetkistä tulee elämäni merkityksellisimpiä, eikä hän edes tiedä sitä. Hän vain on minulle mukava kuten kenelle tahansa muullekin. Pidän hänen takkinsa, vaikka sanon, että aion palauttaa sen vielä. Hänen puolestaan saisin pitää sen, mutta kuinka voisin ikinä ottaa niin kallista lahjaa? Minä jos kuka tiedän, että mikään lahja ei koskaan ole ilmainen.
Asael ei kuitenkaan koskaan osoita haluavansa mitään takaisin. Hän ei koskaan halua mitään itselleen. Kun pääsen kokeesta läpi, hän katsoo minua ylpeydestä tuikkivin silmin ja pyytää minua jälleen jäämään tunnin jälkeen. Kukaan ei kiinnitä siihen mitään huomiota. Eivät edes ne pojat, jotka nauravat liikuntatunneilla auki raadelluille käsivarsilleni.
”Kheri, olen sinusta tosi ylpeä. Petrasit hienosti loppukurssista. Minä ajattelin ehdottaa sinulle erästä juttua, mutta vain, jos se ei kuulosta sinusta liian häiritsevältä.”
Kohotan kulmiani. Asael on oppinut lukemaan minua. Hän ei enää odota minulta verbaalisia vastauksia, ja se kohentaa aina oloani hänen seurassaan. Saan olla juuri niin rauhassa kuin toivonkin, ja silti hän huomioi jokaisen eleeni.
”Tahtoisitko tulla illalliselle kanssani? Saat päättää paikan.”
”S-sehän oli vain koe.”
”Ihan muuten vain, Kheri. Ei pelkästään kokeen vuoksi.”
”Vietkö sä useinkin oppilaita lounaalle?”
”En”, Asael sanoo hymähtäen. Erotan katseessa sekunnin hädän, joka peittyy hymyn taa. ”Ajattelin vain, että voisit olla sen tarpeessa.”
Pohdin, onko Asael voinut nähdä minut ruokalassa. Ahmin aina kaiken saamani ruoan, haen lisää. Kotona ei saa ruokaa. Minun rahani ruokkivat humalaisen äidin ja isäpuolen. Isäpuoli heittää minulle paskarahojaan saatuaan haluamansa. En helvetissä osta niillä itselleni mitään, se ei ole minun rahaani, minä en hänen rahojaan tarvitse. Minä ruokin sillä heidät. Viikonloput ovat pahimpia. Pitää selvitä sillä, mitä kaapista löytää. Onko Asael nähnyt, miten syön koulussa, ja arvannut? Hemmetti. Onhan hän nähnyt kätenikin. Hänen on pakko tietää.
”Joo. Kyllä se käy.”
”Mukava juttu. Tule minun kyydilläni. Minne haluaisit mennä?”
”Tuota… Ihan joku mäkkäri käy.”
Asael alkaa nauraa.
”Ei, kun ihan illalliselle, Kheri. Tilataan jälkiruokaa ja kaikkea.”
”Miksi sä haluaisit viedä mut illalliselle?”
Asael on pitkään hiljaa.
”Kheri, älä nyt säikähdä, mutta minä olen tarkkaillut tuota sinun tilannettasi.”
Säpsähdän tahtomattanikin, vaikka olen tiennyt hänen tehneen niin.
”Jos on mitään, mitä voin koskaan tehdä…”
Pudistan päätäni. Ei Asael voisi tehdä mitään, mikä auttaisi. Olen kaiken sellaisen ulottumattomissa.
”Tuota… Haluatko jotain siitä lounaasta? Tai siis. Mä en voi maksaa just nyt.”
”En tietenkään. Kheri, eikö kukaan ole koskaan tehnyt sinulle mitään kivaa?”
Olen hiljaa. Asaelin katse näyttää niin surulliselta. Eihän tämä hänen kipuaan ole. Onko tuollaisia ihmisiä todella olemassa?
”Säälitkö sä mua?”
”Sääli ei hyödytä ketään. Olen huolissani sinusta. Sinä olet tosi kunnollinen nuorimies.”
”Asael, minkä ikäinen sä olet? Sanot mua aina nuoreksi mieheksi, se on vähän hassua.”
”Kaksikymmentäkahdeksan”, Asael sanoo naurahtaen. ”Anteeksi, vanha tapa.”
Kaksi kertaa ikäiseni. En tiedä, miksi ajatus tuntuu möykyltä vatsassa.
”Kuulostaako ihan ikälopulta?”
”No, ei. Sähän et ole edes kolmeakymmentä.”
”Odotan sinua illalla tuossa etuparkkipaikalla. Valitse tässä iltapäivän aikana joku kiva paikka meille. Ansaitset tämän, Kheri. Ansaitset hyviä asioita.”
”Asael. Oota. Oletko ihan varma, ettet halua mitään takaisin?”
”En tietenkään. Mistä tuollaista saat päähäsi?”
Isäpuolen suuret kädet. Raskas, viinanhajuinen ruumis. Puistattaa. Ei Asael ole sellainen. Hän ei ole koskaan tehnyt mitään sopimatonta. Asael näkee jälleen, että minulla on piikit pystyssä. Hän hymyilee aavistuksen surumielisesti.
”Koulun jälkeen parkkipaikalla?”
”Joo.”
Käännyn vielä ovella.
”Asael. Kiitti.”
”Ei tarvitse kiittää”, mies vastaa hymyillen. Vatsanpohjaani vääntää, kun katson hänen hymyään. Minulta kestää hetki päästä eteenpäin, saada ajatukseni jälleen kiinni.
Me todella menemme syömään ravintolaan. En millään kehtaa ottaa haluamaani annosta, vaan valitsen halvemman vaihtoehdon enkä ollenkaan jälkiruokaa. Silti Asael tilaa itse kaksi jälkiruokaa, rakastamaani suklaajäätelöä. En tiedä, mistä hän tiesi minun pitävän siitä, vai arvasiko vain.
Istumme siinä koko illan. En halua mennä tänään kotiin. Voisin mennä turvapaikkaan, mutta uskon, että siellä on tähän aikaan viikosta jo joku. Minulla ei ole varaa joutua tappeluun nyt. Äiti ja isäpuoli tarvitsevat minua. Asael huomaa poissaolevuuteni.
”Onko sinulla jotain mielen päällä?”
Hän todella vaikuttaa joskus paljon ikäistään vanhemmalta. Sanavalinnat huvittavat minua. En vastaa mitään. En osaa valehdella, mutta en voi kertoa totuuttakaan. Ajattelen yhä sitä raivonpurkausta, jonka sain, kun hän ymmärsi minua ensimmäistä kertaa. Sysäsin hänet kauemmas, ja hän oli silti valmis auttamaan minua.
Asael tyytyy vain nyökyttelemään.
”Alan jo toistaa itseäni, mutta olen aina tässä.”
”Olen tosi pahoillani.”
”Hmm, mistä? Et ole tehnyt mitään väärää.”
”Sä vaan tuhlaat sun aikaa muhun.”
”En ole tuosta samaa mieltä.”
”Ei mua voi auttaa.”
”Kheri.” Hänen äänensä tummenee. ”Totta kai voi. Aina voi.”
Pudistan rajusti päätäni.
”Kiitti. Ja anteeksi. Jos tää olis nyt tässä. Oon tosi pahoillani. Sä yritit ja moni ei tee edes sitä. Anteeks. Tässä tää sun takki. Sori.”
Jätän takin tuolin selkämykselle ja juoksen ennen kuin Asael ehtii perääni. Hänen täytyy jäädä paikalle maksamaan. Olen niin häpeissäni, että koko kehoani kuumottaa. Kiskon hupparia tiukemmin päälleni, vedän hupun pääni suojaksi. Itkisin, jos muistaisin, kuinka itketään.
On niin kylmä. En voi mennä kotiin. Jos isäpuoli koskee minuun nyt, en tiedä, pääsenkö enää takaisin itseeni. Menetän itseni. En voi sallia sitä nyt. Ne pienet värähtelyt, joita Asaelin lämpö minussa aiheuttaa, ovat tuntuneet mahdollisuudelta. Pieniä välähdyksiä maailmasta, joka on monelle täyttä totta. Mutta enhän minä tunne Asaelia. En voisi mitenkään olla hänelle enempää vaivaksi kuin jo olen.
Raahustan loskaista tietä eteenpäin. Ahdistaa. En vain voi mennä kotiin. Kauppa on vielä auki, voisin mennä lämmittelemään sen käytäville. Myyjät seuraavat minua usein, luulevat varkaaksi, kun pyörin siellä aina. Ehkä menen sinne, siellä on lämmintä. Voin minä nukkua yöllä ulkonakin.
Jalat johdattavat tahtomattanikin minut turvapaikalle. Sisältä kajastaa valoa. Kenties joku on sytyttänyt sinne nuotion. Siellä on jo joku. En uskalla mennä lähemmäs, en tahdo saada turpiini. Kotona turpiin ottaminen riittää. On niin kylmä. Ajatukset eivät kulje. Vittu, pitäisi vaan kuolla pois. Jätin Asaelin yksin istumaan ravintolaan. Mikä pelle minäkin olen. Hävettää. Asael on alusta asti tahtonut vain hyvää, ja minä olen sysännyt miehen pois.
Kaivan repusta liiskaantuneen banaanin, on vielä nälkä, ruoka jäi kesken. Itkettää. Voisinpa itkeä. Haluan mihin tahansa lämpimään. Tekisi mieli istua kadunkulmaan, mutta sitten kaikki katsoisivat, enkä kestä sitä, en kestä ihmisiä, vihaan heistä kaikkia. Banaani ei maistu miltään. Taivaalta sataa mössöä. Jos repisin ranteeni nyt auki, minua kaipaisi vain isäpuoli, jolla ei olisi enää teinin reikää, johon tunkeutua. Sitten se löytäisi uuden muijan, jolla on alaikäisiä lapsia.
”Kheri?” Asaelin pehmeä ääni. Käännyn ympäri ja näen hänet suonvihreässä takissaan. ”Hei, Kheri, mennäänkö autoon niin jutellaan? Kaikki on ihan hyvin.”
Ei ole. Ei ole, ja haluan huutaa sen. Asael tulee lähemmäs, ja jokin minussa murtuu hänen lempeille eleilleen. Minä, joka en koskaan koske kehenkään, painun häntä vasten ja nyyhkytän. Räkäisesti ja lujaa kuin lapsi. Ei sellaista kaunista, lempeää itkua, jota yleensä itketään, vaan jotakin suurta ja vaivaannuttavaa ja kipeää. Asael ei hätkähdäkään. Hän kietoo kätensä ympärilleni ja silittää selkääni.
”Ssh, kaikki on hyvin… Ei ole hätää.”
Hänen äänensä on niin pehmeä. Sukellan siihen asumaan. Hukun siihen. Haluan kuolla niin. Miten kaunista olisikaan lähteä niin lempeällä tavalla.
”Ei ole mikään kiire minnekään. Olen tässä.”
Kun mitään ei enää irtoa, uskaltaudun kohtaamaan Asaelin kasvot. Hän pyyhkii lämpimillä hanskoillaan kyyneliäni.
”Kheri, tahtoisitko sinä tulla luokseni yöksi? Asun yksin. Sohvani saa levitettyä. Se ei olisi ongelma eikä mikään.”
En ikinä, koskaan voi ottaa apua muilta. En vain voi. Ja silti huomaan nyökkääväni. Teen sen vain siksi, että se on hän. Opettajani. Asael. Jos se olisi kuka tahansa muu, en ikinä suostuisi.
Asael asuu aivan keskustassa. Ajamme räntäsateessa ääneti hänen luokseen. Hän asuu kotoisassa rivitalossa. Asunnossa on vanhanaikaisia kalusteita ja jokunen kasvitaulu, mutta sisustus on yllättävän persoonaton siihen verrattuna, miltä Asael näyttää. Asael neuvoo, mihin voin jättää kenkäni ja hupparini.
”Lainaan sinulle jotain vaatetta. Voit käydä suihkussa sillä välin, tässä on pyyhe”, hän sanoo ojentaen pehmeän vihreän pyyhkeen minulle. ”Teen meille jotakin iltapalaa.”
Mies ei kysy kertaakaan, kaivataanko minua jossain. Hän on alusta asti tiennyt. Nyökkään kiitokseksi ja siirryn tilavaan suihkuun, jossa on sielläkin hentoa vihreää puolissa kaakeleista. Suihkun vieressä on pieni sauna. Lämmin vesi tuntuu hyvältä ihoani vasten, annan sen sataa päälleni. Ajattelen miestä, joka mitään kysymättä toi minut tänne. Hän on alusta asti kunnioittanut valitsemaani etäisyyttä ja rajojani. Hän ei tuppaa itseään lainkaan, kaikki tuntuu tapahtuvan minun ehdoillani. Tämä on kuin unta. Kukaan ei ole koskaan ollut minulle tällainen.
Ranteeni haavoja kirvelee kuumassa vedessä. Laitan vettä kuumemmalle. Kotona pitää aina säästää vettä. Olen niin pahoillani Asaelin puolesta, olen vain törkeästi käyttänyt hyväksi hänen kiltteyttään. En viitsi olla suihkussa pitempään, vaikka lämpö tuntuu ihanalta ihollani. Haavoja kirvelee yhä vain enemmän, mutta se ei haittaa, olen tottunut siihen. Säpsähdän, kun Asael koputtaa oveen.
”Ä –”
”Ei hätää, en rynni sinne. Jätän vaihtovaatteet tähän oven taakse. Voivat olla pikkuisen liian isoja sinulle, mutta katsoin jotain lämmintä. Laitoin sinulle jo sängyn valmiiksi, mutta voimme myös katsoa telkkaria, jos tahdot. Haluatko leipiin kinkkua? Laitoin myös jogurttia ja glögiä, jos tykkäät.”
Vesi juoksee kielelleni ennen kuin ehdin sanoa mitään. Kunnon ruokaa.
”Vaatteet löytyvät oven takaa. Pue ihan rauhassa.”
Pinossa on iso vihreä neule ja pitkät flanelliset yöhousut. Poskiani kuumottaa, kun kuvittelen Asaelin nukkumaan ne päällä. Tiedän, mitä muut oppilaat sanoisivat. Minut täyttää hellyys, jolle en tunnista nimeä. Flanellihousuihin ja neuleeseen sonnustautuneena ryömin sohvalle, jonka Asael on jo muokannut sängyksi. Nappaan peiton harteilleni ja käperryn sen alle niin, että minusta näkyy vain pörröinen pää. Asaelia naurattaa. Hän kaataa kahteen mukiin höyryävän kuumaa glögiä.
”En loukkaannu, jos sanot nyt, ettet pidä glögistä”, Asael naurahtaa.
Tartun mukiin kaksin käsin kuin osoittaakseni sanattomasti, miten paljon ele minua lämmittää. Sanat eivät vain tottele minua. En yksinkertaisesti osaa sanoa hänelle mitään. Asael jää tuijottamaan käsiäni. Vasta silloin ymmärrän, ettei hän katso glögimukia vaan raatelemiani ranteita. Säpsähdän.
”Minulla on sidetarpeita ja laastareita, jos tarvitset.”
Hetken olen aikeissa vain viskata glögimukin lattialle ja juosta räntäsateeseen, mutta sitten muistelen itkuani Asaelia vasten. Olen koskenut tähän ihmiseen. Se on hurjan suuri ajatus. Turvallinen, yllättäen. Huomaan nyökkääväni.
Asael nousee hakeakseen sidetarpeita. Yllätän itseni tarttumalla häntä ranteesta. En tiedä, mitä haluan. Hän jää siihen, kumartuu tasolleni ja kallistaa päätään kuin kysyäkseen. On niin lämmintä. Nämä flanellihousut ja tämä suihkunlämmin tuntu ihollani. Glögi. Ruoka. Ja Asael, joka on tehnyt pelkkää hyvää minulle. Kiepsahdan hänen kaulaansa ja olen aivan hiljaa. Kyyneliä vierii poskilleni. En ole koskaan ollut näin paljas kenenkään nähden. En kenenkään. Asael kietoo kätensä ympärilleni.
”Hei, odotas”, hän kuiskaa ja nousee niin, että pääsee vierelleni sohvalle. ”Saisinko…” Hän ojentaa käsiään, kutsuu minut syliinsä. Emmin. Kymmeniä kertoja lämmin ele on osoittautunut pohjimmiltaan lyöväksi kädeksi. Silmäkulmassa nykii. Kehoa pakottaa. En jaksa enää pelätä. En jaksa. Käperryn Asaeliin kiinni. Raajani ovat pitkään jännittyneet, mutta mitä pitempään Asael vain silittää minua ja on siinä, sitä helpommin saan hengitettyä. Me olemme siinä koko illan ja yön. Syömme hänen laittamaansa iltapalaa, pysymme aivan lähekkäin. Minä annan itseni jäädä siihen, en ajattele mitään muuta. On vain tämä mies, jonka hyvyyteen olen päättänyt uskoa, sillä se on kaikki, mitä minulla juuri nyt on.
Sitä jatkuu kuukausia. Asael vie minua ympäriinsä ja sallii minun aina joskus jäädä sohvalleen nukkumaan. Se on enemmän kuin kukaan on koskaan tehnyt minulle, ja se tuntuu täysin vilpittömältä. Alan hiljalleen luottamaan siihen, että Asael ei tahdo minulta mitään. Arvioin hänen joka elettään, mutta hän ei koskaan riko ainuttakaan rajaa välillämme. Pelkään hysteerisesti, että joku yö hänkin ryömii päälleni ja koskee minuun, mutta hän ei ikinä tee mitään sellaista. Hän laittaa meille ruokaa, juttelee kanssani ja alkaa hiljalleen huomioida kaikkia niitä pieniä asioita, joista on huomannut minun pitävän. Koulussakin hän on minulle lämmin ja kannustava, mutta sellainen hän on kaikille. Muut oppilaat eivät huomaa mitään. En tiedä, miksi tällaista kuviota pitäisi kutsua. Kaksi kertaa ikäiseni mies, joka sattuu olemaan opettajani, pitää minusta huolta. Monelle tilanne näyttäytyisi irvokkaana, mutta se turva, jonka saan Asaelista, on minulle korvaamaton. En voi menettää sitä. En tahdo. Vaikka vihaan yli kaiken olla riippuvainen kenestäkään.
Kotona on samanlaista kuin aina. Selviän jopa joulusta, kun ajattelen, että loman jälkeen pääsen taas kouluun näkemään Asaelia. Vain ne hetket, kun isäpuoli tulee huoneeseeni, saavat minut unohtamaan kaiken. Siellä en tahdo ajatella Asaelia. Asael on kaunis. Hänen nimensä on kuin laulu. En tahdo tahria ajatustani hänestä, en voi.
Eräänä iltana keittiössä riidellään, kun olen huoneessani piirtelemässä vihkoon. Tekisi mieli mennä sängyn alle kuten lapsena, mutta vastustan impulssia vain, koska he voivat tulla tännekin. Silloin he nauraisivat. Kuuntelen huutoa. En saa sanoista selvää. Kännykästä loppuu pian akku. Pitäisi hakea laturi ja jotain syötävää, mutta en voi, en yksinkertaisesti uskalla liikkua. Painaudun pieneksi ja hengitän raskaasti. Suljen silmät, vaikka huoneessani on jo pimeää. Tahdon pimeämpää. Tahdon sulautua osaksi hengittämätöntä mustaa massaa.
Jotain rasahtaa rikki. Äiti huutaa niin kovaa, että se kuuluu naapuriin. On pakko nousta katsomaan, vaikka sydän takoo reikiä rintaan. Avaan vapisten oven, koitan pysyä tolpillani. Keittiössä odottava näky on verisempi kuin odotin. Äidin pää on lyöty lavuaariin, verta putoilee parkettilattialle. Lasinsiruja on joka paikassa. Isäpuolen kyljessä on ammottava haava. Tärisen, en tiedä mitä tehdä. Pitää soittaa ambulanssi. En voi. Riidat eivät ole koskaan käyneet sellaisiksi, että jonkun ulkopuolisen olisi pitänyt tulla paikalle. Ei eieiei. En voi pettää heitä. Mutta äiti ei liiku.
”Äiti…” soperran ja kumarrun.
”Älä vitun penikka koske siihen”, isäpuoli sammaltaa tuskin ymmärrettävällä äänellä.
”Äiti, oo kiltti ja herää…”
”Vittu mä sanoin että älä KOSKE siihen!!”
Isku tulee niin yllättäen, että se kaataa minut maahan. Näen punaista. Keittiön valo pyörii. Jossain on jotain märkää. Pääni valtaa tuttu, humiseva tunne. Tämä ei lopu koskaan.
Kun seuraavan kerran ymmärrän, missä olen, isäpuoli on lysähtänyt sammuneena olohuoneen tuolille. Äiti on kammennut itsensä istumaan ja nojaa jääkaappiin. Verta on edelleen liikaa. Päässäni suhisee.
”Khe… ri. Mä oon… pahoillani.” Äiti katsoo minua suoraan silmiin. Jokin suuri ja hervoton tahtoo paeta sisältäni, oksettaa, pelottaa, apua äiti apua missä minä olen en saa henkeä. Älä katso minuun noin. Kaikkien näiden vuosien jälkeen. Nousen vapisten ylös. Päässä heittää. Hoipertelen eteiseen, nappaan hupparin ylleni. Asaelin takki on turvapaikassa, jos kukaan ei ole varastanut sitä. Ulkona on lunta. Pelottaa. Puhelimessa on akkua juuri sen verran, että saan soitettua hätänumeroon.
Minulla ei ole Asaelin numeroa, mutta osaan hänen asunnolleen. On tapaninpäivä, ketään ei liiku missään. Perheissä syödään hyvin, kuunnellaan joululauluja ja nauretaan. Kasvoiltani putoilee verta lumelle. En halunnut jäädä odottamaan ambulanssia, vaikka tuntuu, että pyörryn. Kun Asael avaa oven, hän vetää minut tiukasti syleilyynsä. Tuntuu, että jaloista lähtee tunto. En pysy kauaa pystyssä, Asael nappaa minut syliinsä ja kantaa sohvalle.
”Kheri rakas, nyt on pakko viedä sinut sairaalaan. Ihan pakko.”
”Oo kiltti… Mä rukoilen sua…”
”Oikeasti. On ihan pakko. Sinusta vuotaa verta.”
”Mä en tahdo niille mitään vaikeuksia. Mä en tahdo…”
”Rakas pieni, tiedän, että et tahdo. Mutta joskus on pakko.”
”En halua mihkään helvetin perhekotiin. En voi… oo Asael kiltti. Oon selvinny pahemmastakin. Mä soitin niille ambulanssin sinne. Nää on pintanaarmuja, tunnen sen. Mua heikottaa nyt vaan, koska se löi niin kovaa. Tärykalvoissa soi.”
”Minun on ihan, ihan pakko viedä sinut sairaalaan.”
”Asael! Pyydän! Älä oikeesti…”
Asael etsii jo autonavaimiaan.
”En voi mitenkään vain antaa sinun olla.”
”Älä… älä…”
Asael pukee takkia päällen. Hän istuttaa minut autoon. Minä vain itken. En ole koskaan maininnut hänelle sanaakaan perheestäni. Silti on kuin hän tietäisi jo kaiken.
Sairaalakäynti on nopea. Haavani puhdistetaan, mitään vakavaa ei todeta. Ohimoni sidotaan varmuuden vuoksi. Asael vie minut takaisin kotiinsa. Toinen puoli naamastani on violetinkirjava, poski turvonnut. Se näyttää pahemmalta kuin se on. Asael kerää minulle jälleen vaatteita. Hänen koko olemuksensa on surusta raskas. Hän ei kysy mitään, pitää vain huolta. Haluan hänen viereensä nukkumaan. Tahdon nukahtaa hänen turvalliseen tuoksuunsa ja herätä siihen, että hänen lämmin kehonsa on omaani vasten.
Istun Asaelin viereen sohvalle, vedän peiton päällemme ja kiepsahdan hänen syliinsä.
”Mun äiti on ollu juoppo koko ikänsä”, aloitan. Ensimmäistä kertaa koskaan haluan, että joku tietää, ja haluan sen olevan juuri hän. Kerron hänelle äidistä ja tämän miehistä, kerron humalaisina huutavista seurueista ja lasinsiruista lattialla. Turvapaikasta ja sen repaleisista seinistä, kaikesta siitä riittämättömyyden tunteesta, joka verhoilee elämääni. Siksi en koskaan puhu kenellekään. En katso kehenkään. Menen kotiin ja tiedän paikkani. Kerään roskat lattialta. Jos iskut osuvat minuun, niin sitten osuvat. Se ei ole henkilökohtaista.
Ja sitten on tietysti hän. Isäpuoli. Loputtomat yöt. Kun avaan suuni, tajuan, etten koskaan voi puhua siitä. Häpeä värittää ne yöt mustiksi. En pysty. Se ei tule minusta ulos, vaikka yritän. Tärisen paikallani ja tunnen oloni täydellisen nöyryytetyksi. En vain saata puhua siitä. Hävettää ja itkettää. Isin pikku huora.
Asael tarttuu minuun tiukemmin. Ensimmäistä kertaa koskaan hän painaa pienen suukon hiusteni sekaan. Se saa jonkin läikähtämään syvällä sisälläni. Vatsanpohjasta ottaa. Kiepsahdan hänen syliinsä niin, että näen hänen kasvonsa. Hän silittää poskeani hellästi. Tämä mies tietää nyt kaiken, melkein kaiken. Hän ei osoita ensimmäistäkään merkkiä siitä, että haluaisi lähteä pois tai näkisi minut turmeltuneena. Hänen katseessaan on pelkkää ymmärrystä ja hellyyttä. Kehoani pistelee. Minä rakastan häntä.
Ajatus on hellempi kuin mikään koko elämäni aikana. Se täyttää koko pienen kehoni. Vihdoin tähän runneltuun ruumiiseen mahtuu muutakin kuin kipu. Silitän Asaelia niskasta. Miehen ilme pehmenee. Vilkuilen toistuvasti hänen huuliaan. Asaelin kädet ovat turvallisesti ympärilläni. Toinen käsi tapailee suortuvaa niskassani. Työnnän vartaloani lähemmäs, tunnen, miten lämmin hän on joka puolelta. Minuun sattuu ja minua heikottaa, mutta Asaelin lämpö on paljon suurempaa kuin se. Suljen silmäni ja teen sen, jonka olen halunnut tehdä jo kuukausia. Painan huuleni hänen omilleen ja suutelen. Huuleni liikkuvat aivan itsestään. Hetken kauhu kutittaa vatsanpohjasta, kun luulen, ettei hän vastaa suudelmaan. Sitten Asael painaa minut lähemmäs ja suutelee minua pehmeästi takaisin.
Hetkeksi unohdan, että minuun sattuu. Asael tuntuu pehmeältä huuliani vasten, en tahdo päästää irti, sillä en tiedä mitä tämän suudelman jälkeen tapahtuu. Kun vihdoin päästämme irti toisistamme, ilme Asaelin kasvoilla on yhä hellä. Pelkään kuollakseni. Sydämeni hakkaa, hartiat vapisevat. Jos hän torjuu minut nyt, minulla ei ole paikkaa, jonne mennä. En ymmärrä, kuinka saatoin riskeerata tämän näin.
”Minun vanhempani kuuluvat erääseen uskonnolliseen yhteisöön”, Asael sanoo yllättäen. Hätkähdän. Kallistan päätäni. ”Kun olin sinua nuorempi, siinä kymmenen vuoden tienoilla, kokouksissa oli eräs mies.”
Istuudun Asaelin viereen, kun hän alkaa kertoa. Pidän käteni hänen polvellaan, en tiedä, mihin muuallekaan ne laittaisin.
”Olin sen ikäisenä nätti ja vaalea. Siihen ei vaadittu muuta. Opin silloin, millä säännöillä tässä maailmassa pelataan. Siihen, mitä se mies teki, ei auttanut rukoilu.”
Tuijotan Asaelia häkellyksen vallassa. Hänkin siis…?
”Kerroin äidilleni kerran. Tai pikemminkin yritin kertoa. Hän katsoi minua hetken ja kysyi sitten, olinko muistanut tehdä läksyni.” Asael hymähtää. ”Jeesus oli hänelle tärkeämpi kuin oman pojan hyvinvointi.”
En pysty sanomaan mitään. Asael kääntää katseensa minuun.
”Mitä minä tässä yritän sanoa, on se, että tunnistan sinussa itseäni, Kheri. Sellaisia asioita oppii tunnistamaan oppilaissa hyvin helposti, mutta sinussa se oli piilossa. Piilotit sen hyvin. Äläkä näytä noin tyytyväiseltä, se ei ole hyvä asia…”
Hymähdän. Toruuko hän minua? Kukaan ei ole koskaan torunut minua lempeän huolehtivasti. Melkein kuin isä. Painan pääni hänen olalleen. Siinä minun on hyvä.
”Olen aina nähnyt sinut. Sen hädän, joka sinussa on ollut kätkettynä. Minä tahdoin aina vain auttaa sinua, Kheri.”
Asael vetää minut syliinsä, pitää tiukasti kiinni. Kädet lepäävät vyötäisilläni. Kehoa kihelmöi, mutta pelkästään lempeällä, ihanalla tavalla. Kunpa osaisin sanoa hänelle sen, mitä ajattelen hänestä. Miten kaunis ja rakas hän on, miten paljon arvostan joka ikistä asiaa, jonka hän on eteeni tehnyt. Tahtoisin vain huutaa koko maailmalle, että tämä mies on parasta, mitä tässä olevaisessa todellisuudessa on. Sen sijaan minä vain istun hänen sylissään ja tuijotan häntä.
Asael on kaunis. En ole päässyt hetkeksikään unohtamaan sitä. Lommolla olevat posket, valkeat olkamittaiset kiharat ja aavistuksen väsynyt olemus. Minun ikäiseni pojat katsovat pornoa ja arvioivat tyttöjen vaatteiden vähäisyyttä välitunneilla, mutta minulle viehätyksen maailma on aina ollut etäinen ja hämärä. Silti Asaelin iholla minun sydämeni laulaa. Vasta, kun olen oppinut päästämään miehen lähelle, avaamaan hänelle itseäni, huomaan tuntevani lepattavaa tunnetta vatsanpohjassani. Tällaistako on haluta toista ihmistä? Se on täysin erilaista kuin kuvittelin. Ei asia itsessään ole minulle tärkeä, vaan Asael on, vain hän. Millään muulla ei ole väliä, kunhan se on hän.
En osaa sanoa hänelle mitään. Painaudun vain tiukemmin kiinni, kuljetan päätäni häntä vasten. Kiehnään kuin eläin. Häneen koskemisessa on jotain täysin saumatonta. On kuin kehoni kertoisi sanoja paremmin hänelle sen, mitä tunnen. Jatkamme suutelua, kosketukset syvenevät, tunnen kehoni innostuvan.
”Kheri… Mm, odotahan ihan hetki.”
Säpsähdän.
”Ei mitään hätää”, hän kuiskaa silittäen poskeani. ”Sitä vain, että… Jos me menemme tälle tielle, meidän täytyy olla tosi, tosi varovaisia. Minä olen sinun opettajasi ja sinä olet hyvin nuori.”
”Älä jätä mua”, parahdan.
”En tietenkään.” Sen merkiksi hän suukottaa nenänpäätäni.
”Asael, sä olet ainoa asia, jolla on väliä. Älä jätä mua.”
”Kheri rakas, en jätä sinua. Olen ihan tässä näin. Haluan olla. Pidän sinusta nyt huolta. Mutta ymmärräthän, että tällaista tilannetta ei niin vain selitettäisi kenellekään? Minkä ikäinen sinä olet?”
Käännän pääni pois kuin lyötynä.
”Tämä ei ole mikään kuulustelu. Ymmärrät varmasti.”
Nielen kyyneliäni.
”Kheri pieni…” Hän suukottaa minua poskelle, joka on jo alkanut turvota iskusta.
”Mä oon neljätoista.”
”Voi helvetti.”
En ole koskaan ennen kuullut Asaelin kiroilevan.
Asael näyttää siltä kuin harkitsisi työntävänsä minut sylistään. Kyyneleet kutittavat jo silmiäni. Purskahdan itkuun, kun Asael ei tee mitään. Silloin hän kietoo minut syleilyynsä.
”Pikkuinen, kävi mitä kävi, en jätä sinua yksin. Olen tässä.”
”Mitä me nyt ollaan? Mua pelottaa… Anteeks. Oon niin pahoillani. Sori. Sori… Mun ei pitänyt sotkea tätä millään oudolla.”
”Minä en tahtonut sinulta mitään. Tämä ei tarkoita, etten rakastaisi sinua, vaan sitä, etten ryhtynyt auttamaan sinua minkään taka-ajatuksen kanssa. Tämä taitaa kuulostaa vähän surkealta itsensä puolustelulta, mutta olen tosissani. Minulla ei ollut mitään kunniattomia aikeita. En saalistanut itselleni nuorta, herkässä iässä olevaa poikaa sänkytarkoituksiin.”
”Mä rakastan sua.”
Se on ainoa asia, jonka tiedän. Asaelkin itkee. Miten hänen kyyneleensäkin voivat olla noin kauniit? Tahdon sulautua osaksi häntä, tulla hänen sydämekseen ja keuhkoikseen, niin voin olla hänessä aina.
”Minäkin rakastan sinua, Kheri, enkä tiedä yhtään, mitä meidän pitäisi sen kanssa tehdä”, Asael kuiskaa pyöritellen suortuviani. ”Sinä olet tosi nuori ja minä olen vielä hyvän aikaa sinun opettajasi.”
”Älä jätä mua.”
”En missään nimessä jätä sinua yksin, mutta se, mitä teemme yhdessä…”
Itken yhä vain lohduttomammin.
”Mutta jos sä rakastat mua ja mä sua… Voidaanko me muka vain katsella tosi-TV:tä ja syödä popcorneja? Olisko se susta tyydyttävää?”
”No…”
”Mä en… mä en pysty harrastamaan seksiä ihan heti. Se pelottaa mua tosi paljon. Se…” Ajattelen isäpuolta ja värähdän niin rajusti, että Asael tarttuu minua käsistä.
”Meidän ei ole pakko tehdä mitään, mitä et tahdo. Ei ole pakko harrastaa seksiä. E-... En voisi elää itseni kanssa.”
”Mutta sä… Sä olet aikuinen ihminen. Haluutko sä odottaa vielä neljä vuotta siihen, että mä olen täysi-ikäinen?”
”Minä haluan vain pitää sinut elämässäni, siinä kaikki. Kaikki muu voi odottaa.”
Se rauhoittaa sydäntäni.
”Mutta mä tahtoisin vielä…” Nielaisen. ”Harrastaa seksiä sun kanssa. Joskus.”
”Kyllä, totta kai. Mutta tällaiset ovat Kheri hirmuisen isoja asioita, varsinkin tällä ikäerolla ja valta-asetelmalla. En tiedä, voisinko elää itseni kanssa, jos tekisimme nyt jotakin. Jos tämä tilanne on sinulle epätyydyttävä tai sellainen, jota et koe mukavaksi, olet aina vapaa lopettamaan. Minä tahdon vain sinun parastasi, ja koen, että olen voinut olla sinulle hyväksi. Mutta jos tunteeni sinua kohtaan vääristävät sen, mitä meillä on tässä meneillään, voin sysätä ne täysin. Tahdon vain, että sinä voisit paremmin.”
Hetken vain itken hänen sylissään.
”Asael. Mä haluaisin juuri nyt vaan sun viereen nukkumaan. Voisinko mä tulla?”
”Totta kai, rakas, tietysti sinä voit tulla.”
Asael nostaa minut syliinsä ja kantaa suoraan hämärään makuuhuoneeseen. Hän kietoo minut tiukasti peittoon ja käy viereeni makuulle. Kiepsahdan hänen päälleen ja vien huuleni hänen omilleen. En uskalla koskea häntä minnekään muualle, mutta suutelemme pitkään ja tunnen, kuinka kehoni alkaa hiljalleen tuntua raukealta ja uniselta. Asael pitää minut aivan lähellä, painan pääni hänen rinnalleen. Tunnen oloni niin uskomattoman pieneksi käpertyessäni tiukasti kiinni häneen.
”Kheri, kaikki menee vielä hyvin. Minä uskon siihen.”
Räpyttelen kyyneleet pois ja suljen silmäni. Imen Asaelin tuoksua sisääni. Turva. Turva.
”Asael. Anteeks, se sun takki… se taitaa olla vielä turvapaikassa.”
”Kulta rakas, älä yhdestä takista huolehdi. Se on vain takki.”
”Mä haen sen sulle takaisin. Anteeks.”
”Nyt nukutaan, pikkuinen. Ihan rauhassa. Kaikki on hyvin. Olen tässä.”
”Asael…”
”Niin?”
”Hyvää yötä.”
Asael pörröttää päätäni.
”Hyvää yötä, Kheri.”
*
Olen niin rakastunut. Kun kerran annan sille vallan, se täyttää ääreni kaikkialta. Joka ikinen ajatukseni on miehessä, joka on pitänyt minusta huolta, ruokkinut ja pessyt minut. Olen hänen luonaan niin paljon kuin mahdollista. Suutelemme, pidämme käsistä ja olemme iltaisin sylikkäin. Öisin nukahdan hänen tuoksuunsa.
Sosiaalityöntekijät käyvät kotona. Valehtelen niille päin naamaa, että mitään vastaavaa ei ole käynyt aiemmin. En tahdo äidille ongelmia. Enkä missään nimessä tahdo paikkaan, josta en pääse livahtamaan Asaelin luo. Tilannetta tutkitaan. Siivoan kotona, teen paljon hommia, jotta tilanne näyttää paremmalta kuin se on. Kaikki työ jää minulle. Teen sitä hysteerisellä vimmalla, jotta kukaan ei ota minua pois kotoa. Tahdon vain olla Asaelin kanssa.
Suhteemme jatkuu talven yli kevääseen. Pääsen kahdeksannelta luokalta, täyttäisin kesän jälkeen viisitoista vuotta. Kesäloma pelottaa minua. Se tarkoittaa, ettei ole enää koulua, jokapäiväistä pakopaikkaa. Ei kouluruokaa eikä pitkiä iltapäiviä. Kaikki vaikeutuu. Haluaisin mennä Asaelin luo asumaan, eikä äiti varmasti edes huomaisi, mutta isäpuoli on alkanut valittaa siitä, miten paljon olen poissa. Vietän viikkoja enimmäkseen kotona, mutta kaipaan Asaelin ihoa, ajattelen sitä joka yö. Hänen tuoksuaan ja hellää kosketustaan. Ajatus hänestä täyttää minut kaikkialta. Vain silloin, kun isäpuoli tulee huoneeseeni, en ajattele Asaelia. Isäpuoli ei saa koskaan tahrata minun rakastani.
Loppukesästä, kun kelit ovat alkaneet jo viiletä, muistan yllättäen matkalla Asaelille hänen antamansa takin. En ole käynyt turvapaikassa koko sinä aikana, kun olen ollut Asaelin kanssa. Asael on nyt minun turvapaikkani, suojani maailmaa vastaan. Oikaisen metsän kautta turvapaikalle. Ilta alkaa jo hämärtää, aurinko välkkyy puitten takaa. Kun erotan tutun rakennuksen metsän reunalla, hätkähdän. Loputkin toisen puolen katosta on romahtanut alas. Seinässä on ammottava reikä, josta kävelen sisään jalat täristen. Sisällä on sotkettu, tänne on raahattu lisää rikkinäisiä huonekaluja. Joka paikassa on murskaantunutta lasia ja puunsapäleitä. Seinät vihertävät, luonto ottaa paikkaa omakseen. Nieleskelen. Katto on räsähtänyt mätänevän sohvan päälle, juuri siihen, missä tapasin viettää öitäni. Nostelen kosteita, kylmiä puunpalasia ja etsin. Kun käteni osuu märkään karvareunukseen, alan itkeä. Revin Asaelin takin sotkun alta. Se on märkä ja haisee jätteeltä, mutta puristan sen silti tiukasti rintaani vasten ja itken hillittömästi. En liikahdakaan ennen kuin aurinko on laskenut ja antanut hämärän ripustautua kuolevan rakennuksen ylle.
En ole varma, mille kaikelle itken, vai kenties ihan kaikelle. Tiedän, etten tule tänne enää koskaan. En erota muotoja kunnolla hämärässä, enkä uskalla sytyttää sytkäriä täällä, vaikka tiedän paikan kosteaksi ja lahoksi. Näin märät rakenteet tuskin syttyisivät tuleen. Silti. Minä olen piiloutunut tänne kymmeniä, kymmeniä kertoja. Ikävä puristaa kehoani. Asaelin takki sylissäni kävelen pois paikasta, joka oli lapsuuteni ainoa turva. Kävellessäni takaisin metsänvierttä kaupunkiin tuntuu, kuin jättäisin taakseni enemmänkin kuin lahoavan rakennuksen. Jokin osa minua jää sinne. Sellainen osa, joka kuuluu yksin minulle. Palanen lapsuutta. Vaikka tiedän, etten ole koskaan ollut kunnolla lapsi, jokin hyvin pieni palanen minua tuntuu kipeänä rinnassa. Pyyhin kyyneleeni. Jää hyvästi.
Asael on laittanut meille iltapalaa. Hän avaa iloisena oven ja on vetämässä minua halaukseen, kun näkee takin sylissäni.
”Oho. Et ihan oikeasti voinut muistaa tuota vielä! Olet uskomaton…”
”Se on sun takki. Mä hain sen pois. Oon tosi pahoillani, että se on nyt tällasessa kunnossa.”
”Se taitaa olla sinulle tärkeä.”
Nyökkään.
”Jätetään se tänne. Muistoksi. Pestään se.”
Hymyilen. Asael pörröttää päätäni.
”Tein suklaapuuroa. Ajattelin, että se piristäisi.”
Halaan Asaelia tiukkaan. Itkettää edelleen.
”No? Mikä on?”
”Ei mikään”, kuiskaan. ”Kiitos, Asael. Ihan kaikesta.”
”Pikkuinen…” Asael kietoo kätensä tiukasti ympärilleni.
”Asael…”
”Niin?”
Vien käteni miehen paidan kauluksille. Puristan tiukasti.
”Mä haluaisin…” Nielaus.
Asaelin silmät suurenevat.
”Voitaisiinko me…”
”Kuule, Kheri…”
”Tiedän. Olen liian nuori. Mutta onko sillä enää väliä? Me suudellaan ja nukutaan yhdessä ja ollaan kokoajan kiinni toisissamme.”
”On.” Asaelin ääni on jäykkä. ”On sillä väliä.”
”Etkö sä halua mua?”
”Haluan”, Asael sanoo jo epätoivoisesti, ”haluan ihan järkyttävän paljon, ja siksi minua pelottaa. Tiedätkö, millaista on olla kuvion tässä päässä? Minä olin nuori, kun vanhempi mies koski minuun. En tahdo tehdä samaa sinulle.”
”Ei! Se ei olisi sama!”
”Ehkä ei sinulle ja minulle, mutta lain silmissä…”
”Asael kiltti…”
”Rakas, ei sinun tarvitse anella.” Asael suutelee minua. ”Ei koskaan. Tule, mennään sohvalle.”
Asael istuttaa minut viereensä. Hän napittaa paitaansa auki. Tunnen poskieni kuumottavan. Emme ole koskaan nähneet toisiamme alasti, Asael on aina kunnioittanut tilaani. Saan pukea ja peseytyä kaikessa rauhassa.
”Saisinko mä… riisua sut?”
Asael nyökkää lempeästi. Tartun molemmin käsin hänen paitaansa. Käteni tärisevät, kun napitan sen auki. Hätkähdän hänen kehonsa nähdessäni. Vaalealla iholla risteilee kymmenittäin arpia. Pieniä ja suuria, päällekkäisiä kuin irvokas kartasto. Muuten Asael näyttää pieneltä linnulta. Keho on selvästi aikuisen miehen, mutta hän on laiha ja kalpea. Himooni sekoittuu silkkaa hätää.
”Kaikki on kunnossa, Kheri. Siitä on vuosia”, Asael sanoo.
”Tekikö se mies tämän?”
”Hänkin.”
Minusta pakenee hätääntynyt hengähdys.
”Ei mitään hätää. Olen ehkä vuosia ollut hieman kipeä ja kankea, mutta pystyn tähän kyllä.”
”Onko s-… Ootko sä harrastanut seksiä kenenkään kanssa?” Tottakai hän on. Hän on lähempänä kolmeakymmentä.
”Nuorempana, kyllä. Mutta edellisestä kerrasta on kauan aikaa.”
”Haluatko sä puhua tästä joskus?” Silitän hänen haavojaan hellästi.
Asael nyökkää.
”Ehdottomasti. Kheri, jännittääkö sinua?”
On minun vuoroni nyökätä.
”Mmh… Tulehan hieman lähemmäs.”
Istuudun suoraan hänen haarojensa päälle. Asaelin poskia alkaa kuumottaa, kun heijaan itseäni siinä edestakaisin. Minua hävettää aavistuksen, tunnen oloni erittäin pieneksi ja nuoreksi ja kokemattomaksi. Olen ollut aikuisen miehen huora jo vuosia, ja silti minä en ole koskaan kokenut mitään itse, en oikeasti. Riisun Asaelin paidan kokonaan ja hetken vain tuijotan häntä. Painaudun tiukemmin hänen haarojaan vasten, tunnen kovenevan elimen. Poskeni ovat kuumat. On kylmä ja kuuma samaan aikaan. Asaelin kädet kiskaisevat villapaidan yltäni, rimpuilen sen pois ja istun siinä paidatta hänen sylissään. Käsivarteni peittyvät viiltohaavoihin, kehoni näyttää nälkiintyneeltä lapselta. Asael henkäisee ja nousee ylös niin, että pääsee koskettamaan minua.
”Kheri…” hän kuiskaa vasten kaulaani. ”Onko mitään, mitä et halua minun tekevän? Tahdotko, että harrastamme yhdyntää?”
”Tahdon. Saat koskea ihan joka paikkaan.”
”Minuakin saa koskettaa kaikkialta.”
Asael on se, joka tekee aloitteen. Hän riisuu minut alushoususilleni ja alkaa suudella minua joka paikasta. Kehoani pistelee ja kihelmöi, mieleni ei ole pysyä perässä. Rakastan tätä miestä yli kaiken. Halu tykyttää joka osassani. Pelottaa niin paljon, että silmissä sumenee, mutta halu on vielä sitäkin suurempi. Annan Asaelin ujuttaa alushousut jalastani ja hivellä reisiäni ja lantiotani. Pidätän hengitystä, kun hän ottaa penikseni käteensä.
”Kheri? Kaikki ok?”
”Mm-hhm.”
”Oikeasti?” Hän suukottaa korvanlehteäni. Värähdän silkasta mielihyvästä.
”Joo.”
”Jatkanko?”
”Jatka… pliis, jatka. Tunnut hyvältä.”
Asael on uskomattoman hellä. Koko kehoni täyttyy lämmöstä, kun hän koskee minuun. Kun saan lopulta hänen kaikki vaatteensa pois ja hän on täysin alaston edessäni, minusta tuntuu, ettei mikään voisi koskaan enää tulla väliimme. Ei mikään. On hurjaa nähdä toinen alasti. On niin suurta, että mies, jota olen rakastanut eniten koko maailmassa, on yllättäen paljaana edessäni, haluamassa sisälleni.
Kaikki kirpaisee vain pienen hetken. Asael hyväilee minua samalla, kuiskii jatkuvasti korvaani ja kertoo minulle, kuinka hyvä olen ja kuinka paljon hän minua rakastaa. Se saa veren pakkautumaan haaroihini. Se tuntuu miltei paremmalta kuin se, mitä hän tekee sisälläni.
Asael saa orgasmin kanssani. Sen todistaminen näin läheltä on lähes hypnoottista. Miten mies, joka on aina niin omissa maailmoissaan ja pidättyväinen, voi olla minulle jotakin tällaista. Minulle ei jää hetkeäkään epäselväksi, että hän nauttii. Hän tuntuu märältä ja liukkaalta minua vasten, kun jään makaamaan hänen päälle ja silitän hellästi hänen vatsaansa. Asael kiskaisee viltin päällemme ja suukottelee minua minkä ehtii.
”Onko kaikki hyvin?” hän kysyy.
”On”, minä kuiskaan ja suukotan hänen kaulaansa.
”Olen niin rakastunut…” Asael huokaisee. Hän kiehnää minussa kuin pikkupoika. Innoissaan ja täysin hullaantuneena. ”Kheri. Sinä olet todella, todella kaunis ja arvokas. Älä koskaan anna kenenkään saada sinua tuntemaan oloasi miksikään muuksi. Ansaitset elää ja kukoistaa.”
”Asael… Mä en tiedä, mitä sanoa.”
Hän suutelee minua hellästi.
”Ei se mitään. Ole vain siinä. Olen juuri nyt niin onnellinen, että en usko koskaan tunteneeni mitään tällaista”, hän huokaa. Onnen saattaa kuulla hänen äänestään. En ole koskaan nähnyt häntä tällaisena. Nauran. Hänen onnensa tarttuu.
”Rakas”, kuiskaan hänen korvaansa.
Tuntuu, että se, mitä nyt todistan, on jokin salassa pidetty ja pieni osa Asaelista. Kun makaan siinä hikisenä ja lämpöisenä häntä vasten, tunnen olevani enemmän elossa kuin koskaan.
Sen jälkeen me emme malta päästää toisistamme irti missään. Koulu alkaa jälleen syksyllä. On sietämätöntä olla hänen tunneillaan ilman, että voin huutaa koko luokalle, kuinka rakastan häntä. Me vaihdamme katseita alituisesti. Asael kirjoittaa joskus muistiinpanojeni sekaan suloisia pieniä viestejä. Tapailemme joskus välitunnilla. Asael jopa jättää minut kerran jälki-istuntoon ihan vain, jotta voisimme harrastaa seksiä luokkahuoneessa.
Minusta tulee päivä päivältä avoimempi ja herkempi hänen seurassaan. Me suorastaan nivoudumme kiinni toisiimme. Alan huomata, miten hulluna Asael minuun on. Suhteemme fyysinen puoli saa tulta alleen, Asael ei millään malttaisi irrottaa otettaan minusta. Me molemmat tiedämme, että meillä kummallakin on vakavia traumoja varsinkin seksuaalisella puolella. Silti yhdessäolomme on saumatonta, tai kenties juuri siksi. Ymmärrämme toisiamme tasolla, jolla kukaan ei ole aikaisemmin ymmärtänyt meitä.
Tiedän, miltä suhteemme näyttäisi kenelle tahansa muulle. Viisitoistavuotias poika ja aikuinen mies. Sävähdän joka kerta ajatukselle, että joku tuomitsisi meidät. En kestäisi sitä. Tämä mies on valoni ja kaikkeni, ei pahantekijä. Minä tiedän kyllä eron. Olen häikäisevän rakastunut, mutta en anna sen sumentaa kaikkea. Olen varovaisempi kuin Asael. Hän saattaa joskus tunneilla kuiskutella korvaani, tai hipaista minua käytävillä, tai harrastaa välitunneilla seksiä ahtaissa vessoissa. Pyydän aina häntä olemaan varovaisempi, hänen maineensa ja uransahan tässä on vaakalaudalla. Minulla ei ole mitään menetettävää. Kaikkeni on tässä miehessä.
Suhteemme on tasaisen onnellinen. Menemme läpi joulun ja pääsemme kevääseen. Äiti juo yhä, mutta kotona riidellään vähemmän. Äiti säikähti sosiaalityöntekijöitä ja sotkuja, jotka jouduimme selvittämään. En luota häneen, en luota mihinkään, mutta millään sellaisella ei ole väliä, sillä saan olla Asaelin kanssa.
Asael on koko ajan vain huolimattomampi. Kun eräänä päivänä jäämme luokkaan kahdestaan, hän painaa minut vasten ikkunalautaa ja suutelee.
”Asael, hei, nyt ihan oikeasti! Voitko edes yrittää olla varovaisempi! Se on sun duunis, joka tässä vaarantuu.”
”Mmh, jos me ihan nopeasti vain…”
”Ei, tyhmä! Ei nyt eikä missään nimessä luokassa!”
”Rakas, ihan nopeasti…”
”Ei! Hei, seis, älä hitto… Asael aaa hei, et saa!”
Hän nuolee kaulaani ja hapuilee vyötäni.
”Hei nyt sitten, joku tulee tänne pian… Lopetatkos…”
Asael painaa minut tiukemmin itseään vasten ja suutelee. Kiedon käteni hänen kaulansa ympärilleen ja suutelen takaisin, vaikka vatsanpohjassani vihloo pelko.
”Mitä hemmettiä!”
Sinkoan itseni päin ikkunaa, sysään Asaelin kauemmas. Koko kehossani tykyttää. Ruotsinopettaja seisoo ovella ja tuijottaa vuoroin minua, vuoroin Asaelia. Kauhun voi lukea kasvoiltamme. Housuni napit ovat auki.
”M-me vain –”
”Mitä täällä tapahtuu? Tai ei, en tahdo tietää. Minun ei tarvitse”, nainen sanoo ja kääntyy ympäri. Voi helvetti. Voi helvetin helvetti. Maailmani pimenee reunoista. En saa happea. Takerrun kiinni Asaelin käsivarteen ja jään siihen. Hän vetää minut aivan liki itseään ja puristaa tiukasti.
”Rakas. Mitä ikinä seuraavaksi tapahtuukin, se ei ole sinun vikasi. Mikään tästä ei koskaan ollut sinun vikasi.”
*
Seuraavat muistikuvat ovat sekavia. Muistan sen, kuinka minut erotettiin Asaelista ja minua haluttiin jututtaa erikseen. Sitä sanaa he käyttivät. ”Jututtaa”. Aivan kuin se ei muka merkitsisi kuulustelua. En suostunut, rimpuilin ja potkin. Olin koko yläasteen ollut poika, joka ei puhunut sanaakaan, harvoin edes käskettäessä, mutta silloin kiljuin täydestä kurkusta. Heiltä kesti kauan saada minut pysymään aloillani. En suostunut kohtaamaan kenenkään katsetta.
En muista siitä tilaisuudesta juurikaan muuta kuin heidän tungettelevat kysymyksensä. He halusivat tietää, mitä Asael oli minulle tehnyt ja kuinka kauan sitä oli jatkunut. Minä vaikenin. En suostunut sanomaan sanaakaan. Kaikki tuntui uhkailulta, he ottivat yhteyttä kotiin ja poliisille ja ties minne, mutta minä en sanonut mitään. Muistan vain sen, kuinka opettajat puhuivat keskenään. Asael oli ilmeisesti ottanut kaiken harteilleen. Ruotsinopettaja yritti halata minua, hän sanoi, että kaikki järjestyisi, mutta minä kavahdin rajusti kauemmas ja sähisin kuin kissa. Kukaan ei koskisi minuun ja tarjoaisi minulle oksettavaa sääliään.
Olin onnistunut luovimaan yläasteen läpi ilman, että kukaan huomasi mitään. Silloin kaikki repesi. Joka ikinen asia. En ikinä unohda, miltä opettajien katseet näyttivät, kun minä huusin kuin villiintynyt eläin. En missään nimessä tahtonut ketään lähelleni. Tahdoin Asaelin. Meidän onnemme.
Sitten tulevat elämäni pimeimmät hetket. Sumeat kuukaudet. Äiti ja isäpuoli saavat tietää. Pelkään sitä niin paljon, että sormistani lähtee tunto enkä kykene liikkumaan. Se näennäinen järkytys, joka äidin alkoholin pöhöttämät kasvot täyttää, oksettaa minua. Mitä se nainen minusta välittää? Äiti huutaa ja raivoaa, vaatii viedä Asaelin oikeuteen. Isäpuolta en uskalla katsoa. Tiedän katsomattakin, mitä hän ajattelee. Joku muu mies on vienyt hänen huoransa. Ulospäin ollaan niin hyvää miestä, niin huolissaan pienestä rakkaasta pojasta, mutta minä tiedän sen vitun sian mielenliikkeet. Ainoa hyvä asia, joka tästä seuraa, on se, että nyt isäpuoli ei uskalla koskea minuun. Olen joka yön kotona ja vihaan sitä enemmän kuin olen koskaan vihannut mitään. Piilotan Asaelin takin. Halaan sitä niinä öinä, joina tuntuu, etten enää koskaan pääse jaloilleni.
Minä en tunnista itseäni koko kuviosta. Minua ei ole hyväksikäytetty. Entä sitten, etten ole vielä täyttänyt edes viittätoista vuotta? Minä rakastan Asaelia ja hän minua. Nuo ihmiset eivät ole koskaan olleet vähääkään kiinnostuneet minusta ja elämästäni. Minä jaksan siivota heidän oksennuksiaan ja roskiaan ja väistellä nyrkkejään, ja he kiittävät minua syyttämällä rakastamaani miestä.
Seksuaalinen hyväksikäyttö. Mitä se edes tarkoittaa? Ei minua voi käyttää hyväksi, jos tahdon sitä. Eihän? Minähän se olin. Se olin minä, joka istui Asaelin syliin ja suuteli. Aina, alusta asti minä. Miksi Asael ei kerro sitä? Miksi hän ottaa harteilleen koko jutun? Emmehän me koskaan tehneet mitään väärää.
Sitten tulee pahin.
Oikeudenkäynneissä kestää seitsemän kuukautta. Seitsemän kuukautta häpeää ja kiduttavaa odotusta. Minut laitetaan menemään läpi niin nöyryyttäviä asioita, että dissosioin kaiken halki. En voi nähdä Asaelia, ja tahdon vain huutaa ja itkeä ja repiä kasvoni irti. Kehoni huutaa kaipuutaan joka yö, minuun sattuu, kun hän ei ole koskemassa minuun. Mielentilani katsotaan vain osaksi koko kuviota; kaikki se vain pahentaa Asaelin tilannetta. Mitä tahansa teenkin, sen ajatellaan olevan uhrin luontainen reaktio tapahtuneeseen. Jopa sen, kun puolustan miestä vaikka hengelläni.
Koko kaupunki tietää. En voi mennä minnekään, nuoret ja vanhat tunnistavat minut. Tuo on se poika, jota sen opettaja nussi. En voi muuta kuin pysytellä kotona. Sääli on myrkkyä. En tarvitse sääliä, ei ole mitään, mistä sääliä.
Olen enimmäkseen vihainen. Mies, joka on raiskannut minut ensi kerran, kun olin yksitoista, kehtaa syyttää rakastamaani miestä. Käytän joka päivä kaiken energiani siihen, etten räjähdä isäpuolen naamalle. Tahdon repiä mukamas huolestuneen ilmeen hänen parrakkailta kasvoiltaan. Kuole. Kuolekuolekuole.
Kun se päivä viimein koittaa, sisälläni on pelkkää tyhjää. Äiti ja isäpuoli voittavat oikeusjutun. Asael tuomitaan vuodeksi ehdottomaan vankeuteen. Vuodeksi. Ehdottomaan. Hyväksikäyttöä ei lueta törkeäksi, mutta asiaa vaikeuttaa hänen asemansa minun opettajanani. Hädin tuskin pysyn tajuissani. Kun äiti ajaa kotiin, sataa rähmäistä lunta. Vuosi sitten sain viettää tällaiset illat vilttiin kääriytyneenä Asaelin vieressä.
Minun rakkaani. Vankilassa. Käperryn takapenkille pieneksi, kun ajattelen sitä. Minun kaikkein rakkaimpani. Ei hän kestä vankilaa. Asael on herkkä ja hauras ja jokseenkin huonokuntoinen, ei hänestä ole sellaiseen elämään. Ja ennen kaikkea hänen elämänsä on pilalla. Hän ei tule koskaan saamaan töitä. Hän ei ole vielä edes kolmeakymmentä. Olen pilannut hänen elämänsä. Haluan kuolla. Repiä ranteet auki tässä ja nyt. Ainut ihminen, joka on koskaan ollut minulle hyvä, sai maksaa kipeimmän hinnan minun rakastamisestani.
”No niin Kheri, nyt me tilataan kakkua tän kunniaksi”, äiti ilmoittaa meidän päästessämme kotiin. Kakkua. Silloin minussa räjähtää. Tartun kaikkeen, mitä näen keittiön tasoilla ja kiskon ne alas. En välitä, vaikka maljakkoja menee rikki. Minä huudan ja poljen jalkaa. Rikon kaiken. Myrskyän koko talon yli kunnes mitään ei ole jäljellä. En halua tätä. En koskaan halunnut tätä.
”Kheri rakas kulta, koita nyt ymmärtää, että se mies on tehnyt väärin. Se satutti sua ja nyt se saa maksaa siitä. Me saadaan korvauksia. Voidaan elää parempaa elämää.”
Tuijotan äitiä pitkään. Tuijotan käsiäni, maljakko on viiltänyt kämmeneen haavan. Veri tuoksuu turvalta. Oksettaa.
”Sä et vittu ole tosissasi.”
Raha. Tottakai. Raha. Äiti saa rahaa.
Käyn äidin kimppuun ennen kuin tulen ajatelleeksi mitään. Lyön sitä niin kovaa kuin lähtee.
”Vitun ÄMMÄ!! Mitä sä teet!! Tajuatko sä mitä sä oot tehnyt!”
”Kheri rakas! Kheri!”
”Nyt poika! Tolla tavalla et äitiäs!”
Isäpuoli kiskoo minut irti äidistä. Lyön häntäkin, potkin ja tahdon vain kiskoa heiltä molemmilta kielet irti.
”Mitä VITTUA! Teittekö te ton kaiken, jotta te saisitte lisää ryyppyrahaa! Vittu Asaelin elämä on ikusesti pilalla teidän takia!”
”Sen miehen elämä on pilalla, koska se kajos sen alaikäseen oppilaaseen”, isäpuoli sanoo tyynesti. ”Tietenkään emme tehneet. Me ollaan tosi huolissamme susta, Kheri. Sä oot muuttunut todella paljon sen miehen tapaamisen jälkeen.”
”Ja sä! Tekopyhin kaikista paskoista! Mä en jaksa tätä enää! Sä voit vaikka tappaa mut, mutta mä en jaksa enää. En hetkeäkään.”
Isäpuolen ilme ei värähdäkään, vaikka hän tietää, mitä seuraavaksi tulee. Kovaksikeitetty paska.
”Äiti, kato tota miestä. Kato sitä.”
Kaikki ovat aivan hiljaa. Kämmenestäni vuotaa verta.
”Toi mies raiskas mut ekan kerran, kun mä olin ykstoista.”
Keittiössä on raastavan hiljaista. Hiljaisuutta voisi viiltää veitsellä. Ja sitten. Pingottuneen kireä ääni. Äiti nauraa. Jokin sisälläni yksinkertaistuu. En enää koskaan olisi sama poika tämän jälkeen.
”Jaaha, noni. Meetkö käymään kaupassa. Jos sä haluat sitä kakkua.”
Tuijotan vuoroin isäpuolta, vuoroin äitiä. Kumpikaan ei tee elettäkään sanoakseen mitään. Totuus leijuu ilmassa, mutta kukaan ei näe sitä tai tartu siihen. Suussani maistuu metalli. Tässä talossa ei jaeta oikeutta, ei niille, jotka sitä tarvitsevat. Äiti on valmis syyttämään vierasta miestä poikansa hyväksikäytöstä, mutta oman miehen vierailut makuuhuoneessani voi aina sivuuttaa jollain. Sehän on niin hyvä mies. Pitää talouden pystyssä. Ryyppää ja hakkaa, mutta mikäs siinä, kun rahaa tulee taloon.
Otan rahapussin pöydältä enkä sano enää sanaakaan.
*
Aloitan syksyllä lukion. Tapahtumista on liian vähän aikaa, otsassani on merkki. Raiskatun merkki. Tahtoisin huutaa kaikille, että ei se niin ole, minä rakastan häntä. Se ei hyödytä mitään. Totuuden puhumisella ei saa tässä maailmassa mitään aikaan.
Aikaa kuluu. Nukun joskus Asaelin takki päällä, vaikka se ei ole ikuisuuksiin tuoksunut häneltä. Pelkästään lialta. En enää muista, miltä Asael tuoksuu, en pysty palauttamaan sitä mieleeni. Kauanko menisi, etten enää muistaisi hänen äänenpainojaan ja hellää hymyään?
Mitään ei tapahdu sinä aikana, kun Asael on vankilassa. Elämäni on yhtä harmaata kuin ennen hänen tapaamistaankin. Ainoa asia, joka on muuttunut, on isäpuoli. Hän ei ole tullut makuuhuoneeseeni enää. Ehkä hän on pelästynyt. Hyvä. Vaikka ei sillä ole minulle enää merkitystä. Olisin kestänyt sen.
Saan kuulla koulussa, kun Asael vapautuu. Enemmän kuin mitään tahtoisin vain syöksyä hänen syliinsä, mutta en voi. Hän ei voi palata elämään normaalisti, enkä minä voi poistua kotoa hetkeksikään. Äiti valvoo minua jatkuvasti. Tuntuu kammottavalta nähdä hänet sellaisena. Tiedän, että sisimmässään hän välittää, mutta minun säälini ja lempeyteni on kulutettu loppuun, en pysty enää kantamaan kenenkään muun elämää.
Kuusitoista vuotta täyttäessäni muutan omaan asuntoon. Saan töitä lukion ohelle, se pitää minut kiireisenä. Kukaan ei enää vahdi minua, mutta en silti voi mennä Asaelin luokse, en vain voi. Minun on annettava meille aikaa.
Kun olen kahdeksantoista, tapahtumien alusta on neljä vuotta. Olen kuullut, että Asael on yhä hengissä, mutta jokseenkin repaleisesti kiinni elämässä. Tuntuu vaikealta ajatella sitä neljätoistavuotiasta poikaa, joka nukkui öitään resuisessa autiossa talossa ja pelkäsi viinantuoksuista kotia. Kaksi vuotta jossakin muualla saa päätäni toiseen suuntaan. Vasta, kun olen poissa paikasta, jota en suostu enää nimittämään kodiksi, minä ymmärrän, mitä Asael minulle todella merkitsi. Hänen jälkeensä on tullut useita aikuisia, jotka ovat osoittautuneet turvallisiksi. Töissä, enimmäkseen. Tuntuu, että katson heidän lävitseen siihen mieheen, joka rakasti minua pyyteettömästi. Asael ei olisi koskaan vienyt suhdettamme seksuaaliseksi, ellen olisi itse sitä ehdottanut. Asael vain rakasti minua sellaisena kuin olin. Hän tahtoi minulle aina hyvää, ja hänen hyvyytensä avasi minulle mahdollisuuden nähdä hyvää myös tässä pimeässä, minut pettäneessä maailmassa.
En aio jättää Asaelia yksin. Hän nosti minut pohjalta, ja minä tahdon tehdä saman hänelle. En ole enää pikkupoika, joka itkee lumisateessa, olen joku, joka tahtoo kohdata tapahtuneen. Neljä vuotta olen rakastanut vain yhtä miestä.
Hän asuu yhä samassa paikassa. Kestää kauan, ennen kuin hän avaa. En tiedä, millaisia ihmisiä hänen oviensa takana käy, sillä ennen hän avasi aina hetkessä. Nieleskelen suruani. Ihmiset ovat takuulla tehneet hänen elämästään helvettiä, ellei vankila jo tehnyt sitä.
Ovella seisova mies saa minut säpsähtämään. Asael on kuin varjo. Posket vielä aiempaa enemmän lommolla, huulet kuivat ja lohkeilevat. Silmät ovat sameat ja rähmäiset, tukka pesemätön. En voi reaktiolleni mitään. Kiskon oven kiinni perässäni ja suljen Asaelin syleilyyni. Kehoni huutaa. Silmäni täyttyvät kyynelistä. Rakastan sinua.
Asunnossa on sotkuisempaa kuin koskaan. Pesemättömiä vaatepinoja siellä täällä, sanomalehtiä eteinen täynnä. Hypin niiden yli ja asetun tutulle vanhalle sohvalle. Se ei ole muuttunut, se on yhä täällä. Moni muu huonekalu ei ole. Asaelin on täytynyt myydä ne. Asael seisoo pitkänä ja hontelona eteisen ja olohuoneen rajalla eikä liikahdakaan. Viiton häntä luokseni. Hän kävelee hitaasti katsomatta mihinkään.
”Anna mulle anteeksi”, minä kuiskaan.
Asael ei vieläkään katso minnekään, räpyttelee vain hiljaa.
”Kheri. Minä rakastin sinua aina. Tiesithän sinä sen?”
Nyökkään. Kyyneleet kirvelevät silmiäni.
”Rakas, tiesin sen aina. Sä et koskaan tehnyt mitään väärää.”
”En tahtonut sinulle enempää vaikeuksia kuin sinulla jo oli. Kyllä minä tiesin, mitä tein, kun ryhdyin suhteeseen neljätoistavuotiaan kanssa. Se ei kenties ollut aikeeni sinun kanssasi, mutta en sanonut ei, kun istuit syliini. Kaikki vastuu oli aina minun. Olin aikuinen mies. Annoin omille tunteilleni enemmän sijaa enkä välittänyt hyvinvoinnistasi. En ollut sinulle se, jonka olisit ansainnut. Tein väärin. Olisin voinut sivuuttaa tunteeni.”
”Ei se olis tehnyt mua onnelliseksi.”
”Kenties ei, mutta se olisi ollut vastuullisin mahdollinen teko minulta aikuisena ihmisenä.”
Pudistelen päätäni. Hän on kenties oikeassa, mutta olen ikuisesti kiitollisin siitä, että hän otti vastaan herkät tunteeni ja vastasi niihin. Tarvitsin sitä kipeästi.
”Tiedätkö, Kheri, olen ajatellut sinua kaiken tämän aikaa. En koskaan kuvitellut näkeväni sinua enää.”
Menen lähemmäs. Asael näyttää paljon ikäistään vanhemmalta. Iho on kulunut ja olemus täydellisen luovuttanut ja uupunut. Vatsanpohjassani läikkyy sama hellyys, joka siellä asui lapsena, kun istuin Asaelin oppitunnilla ja näin hänen oikaisevan tunneilla käyttämiään silmälaseja.
”Mä rakastan sua”, kuiskaan ja silitän hänen poskeaan. Se ei ole enää yhtä sileä kuin ennen. Painun hänen syliinsä, kiedon kädet hänen ympärilleen. ”Mä en koskaan lakannut rakastamasta sua. Haluan sut edelleen. Ihan aina. En ikinä enää päästä sua pois.”
Asaelin kyyneleet ovat täysin äänettömiä. Hän painaa pörröisen päänsä syliini kuin lapsi. Pitelen häntä tiukasti. On minun vuoroni olla tässä, kun hänen maailmansa hajoaa. Minä olen se, joka laittaa meille iltapalaa ja petaa sohvalle sängyn. Yöllä Asael käpertyy syliini nukkumaan. Silitän selkää, tunnen jokaisen luun ihon alla. Suukottelen Asaelia hiljaa.
”Rakastan sinua aina”, Asael kuiskaa, kun olen sammuttanut valot ja kömpinyt hänen viereensä. Silitän häntä poskesta, kurotan suutelemaan rohtuneita huulia. Hänen suutelemisensa tuntuu yhä samalta. Koko kehoni herää eloon. En tahtoisi olla missään muualla.
Minä en lähde hänen luotaan enää. Minua ei kiinnosta vähääkään, vaikka minut nähtäisiin hänen seurassaan. Hän on elämänkumppanini ja rakkauteni, en anna enää koskaan minkään tulla väliimme. Minä olen täysi-ikäinen ja minusta tulee tasavertainen aikuinen ihminen hänen rinnalleen.
Asael ei voi käydä töissä. Hän pystyy menemään ulos, ja alan menemään hänen kanssaan. Kukaan ei enää huutele hänelle kadulla tai käy käsiksi. En ole ottanut äitiin ja isäpuoleen kuukausiin mitään yhteyttä, vaikka pelkään edelleen, että he näkisivät minut Asaelin kanssa. Tämä on silti minun elämäni.
Asael on varjo itsestään. Apaattinen ja hiljainen. Mies, joka oli aina niin innoissaan, ei enää kanna hehkua silmissään. Eräänä iltana, kun tulen töistä, löydän hänet hakkaamassa päätään pöydänkulmaan. Hädissäni kerään hänet syliini ja ravistelen.
”Kulta!? Mitä ihmettä sä teet! Lopeta heti tuollainen!”
Asaelin silmissä kiiltää muukin kuin kyyneleet.
”En pysty enää”, Asael sopertaa. ”Minulla ei ole mitään. Ei yhtään mitään. Kaikki meni. Kukaan ei katso minuun kuten ennen. Oppilaitten pilkka oli pientä verrattuna siihen, millaista ihmisten raivo voi olla. En pysty edes ajattelemaan, mitä siitä seuraa, jos he näkevät sinut minun kanssani. Pelasta itsesi. Minä olen jo kuollut…”
”Rakas!”
Alan tahtomattanikin itkeä. Rakastan, että se on nykyään minulle niin helppoa.
”Rakas, et sä voi sanoa noin! En anna sun kuolla. Et sä vaan voi.”
”Katso nyt minua! Onko tämä sinusta elämää? En voi kerätä itseäni. En pysty enää.” Asael nieleskelee. Äänessä on aavistus hysteriaa. ”Minulla ei ole enää mitään. Minulta meni kaikki tämän vuoksi.”
Hän tuijottaa minua ensimmäistä kertaa koskaan ilmeellä, jota en osaa tulkita. Aivan kuin syvältä hänen sisältään kumpuaisi jokin oikeutta vaativa osa, joka syyttää minua kaikesta tästä. Peräännyn. Tunnen olevani lapsi jälleen. Ei. Eieiei. Älä sano noin. En voi muuttua muuksi kuin olen.
Ilmeeni täytyy näyttää täydellisen lohduttomalta, sillä Asael kerää itsensä ja tulee halaamaan minua. Vapisen kauttaaltani hänen sylissään.
”A-… anteeksi, mä… Sulla on kaikki syyt vihata mua. Mä pilasin sun elämän.”
”Anna anteeksi, että sanoin sinulle noin. Anteeksi, rakas. En todellakaan tarkoittanut sitä niin. Olen vain niin loputtoman väsynyt. Se, että minulla on sinut, on enemmän kuin koskaan uskalsin toivoa. Luulin, etten koskaan saisi sinua takaisin.”
Asael silittää poskeani kuten silloin ennen.
”Kunpa elämässä riittäisi se, että rakastaa. Jos riittäisi, minulla olisi jo kaikki, mitä koskaan tarvitsen.”
Itkuni lomasta ymmärrän, ettei Asael ole minulle katkera. Ei vähääkään. Hän on aina pyyhkinyt oman olemassaolonsa pois muiden tieltä, jotta he voisivat paremmin. Asael pelasti minut. Olisin tappanut itseni sinä talvena ilman häntä. Tiedän sen nyt, kun katson tämän miehen väsyneitä kasvoja. Minun rakkaani on maailman epäitsekkäin ja lempein. Sellaista sydäntä hän on jaksanut kantaa koko ikänsä.
”Asael. Mä lupaan sulle, että me saadaan vielä kaunis elämä. Mä uskon sunkin puolesta siihen. Teen kaikkeni, ihan kaikkeni.”
”Sinun ei tarvitse yrittää niin kamalasti, minä uskon kyllä. Olet minulle rakkainta, mitä on. Minulle on aina merkinnyt eniten se, että sinä elät ja voisit paremmin.”
”Rakas…”
”Olet tolpillasi. Jo se tekee minut onnelliseksi.”
”Asael… Mä säästin aina sen sun takin. Nukuin se päällä.”
Ilme Asaelin kasvoilla on täysin heltynyt. Hän vetää minut suudelmaan.
”Meillä ei ole hätää”, hän kuiskaa.
”Ei”, sanon, ”ei ole.”
Meillä ei enää koskaan olisi hätää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti