(Liittyy vanhempaan tarinaani Tulisielu)
Kuihtuneet puut kiertävät temppeliä, kehystävät sen valkeita pilareita. Köynnöskasvi kietonut lehvänsä yhden pilarin ympärille. Maassa lepää kuolleita lehtiä. Luonto tuntuu äänettömältä, se ei puhu. Temppelin portailta löydän hänet, jota olen tullut etsimään. Hän viihtyy useimmiten syrjässä, metsän sisemmissä osissa, menneisyytensä lammen äärellä.
Ogre näyttää väsyneeltä. Minä muistan hänet ryhdikkäänä ja ylpeänä olentona, joka kulki joka paikkaan arvokkaana ja hillittynä. Vihdoin ymmärrän, miten taidokkaasti hän piti kulisseja yllä kaikki ne vuosisadat. Miltä mahtaakaan tuntua peitellä sellaista hysteriaa, koko elämän leikkaavaa pelkoa kauniisiin eleisiin ja hillittyihin hymyihin.
En mahda sille mitään, että olen alkanut samaistaa Ogren nykyistä tilaa siihen, millaisessa tilassa vietin menneet vuoteni. Näen Ogren keltaisten silmien samenevasta katseesta, että hän on kadottamassa itseään. On päiviä, joina en saa häneen mitään yhteyttä. Hän ei katso minuun eikä edes eteensä. Tunnistan katseen. Sama tyhjä, väritön katse oli omilla kasvoillani ei niin kauan sitten.
On kipeää muistaa satojen vuosien jälkeen, kuka on. On kipeää muistaa muiden raivosta leiskuvat silmät ja huutavat suut. Tämä kansa vihasi minua. Osakseni suotu unohdus oli oikeastaan armollinen. On lempeää unohtaa, miten paljon vihaa voi toisten sydämissä kirvoittaa.
Kun istuudun Ogren vierelle temppelin portaille, joita pitkin köynnökset kiertelevät maahan, en tiedä, mitä ajattelen. Miksi minä oikeastaan olen hänen rinnallaan? Olen sinnikkäästi yrittänyt sitoa häntä elämään kaiken tämän ajan, vaikka hän lipsuu otteestani lakkaamatta.
”Ogre”, kutsun häntä ja koetan varoen sipaista hänen kättään. Ei reaktiota. Ogren silmissä ei kiillä. Tuntuu kammottavalta nähdä hänet tällaisena. On kuin hän olisi jo kaiken avun ulottumattomissa. Tiedän, että suurin osa täällä halveksii häntä koko olemuksellaan. On totta, että on yksin Ogren itsekkyyden syytä, että meidän yllemme lankesi kuolevaisuus. Ei ole enää yön suomaa turvaa, ei kuunvaloa pitämässä meitä ikuisesti puhtaina.
Mutta eikö Ogrea rangaista riittävästi jo sillä, että hänet on ikuisesti riistetty rakastamastaan maailmasta? Tämä ei ole enää se sama Avar, jonka vuoksi Ogre teki kaiken sen. Kuunvalo on poissa, ja se vei mukanaan elämän, joka hehkui joka puusta ja kivestä. Minä ymmärrän, miksi maailma tuntuu Ogrelle elottomalta. Kuun henkäys puuttuu kaikesta olevasta. Meitä kaikkia rangaistaan siitä, että hän halusi vain elää.
Tartun Ogrea kädestä. Hän ei ole koskaan tuntunut olennolta, jota saa niin vain koskettaa. Hän on ollut kaukainen ja ylevä. Nyt, selkä lysyssä ja pää alas painettuna tunnen suoranaista hellyyttä hänen rutistunutta olemustaan kohtaan. Hän on yhä häikäisevän kaunis. Nuoret, kuulaat kasvot ja vahvat, mutta sirot kädet. En usko, että ulkonäöllä on hänelle merkitystä, mutta en silti voi olla vilkuilematta häntä joka kerralla hivenen pitempään.
”Tänään on kaunista”, kuiskaan silittäen Ogren kämmenselkää. ”Eikö sinusta?”
Ei reaktiota. Hän vain riiputtaa päätään.
”Ogre.”
Hän kääntää päätään kurtistaen kulmiaan.
”Mitä sinä haluat minulta? Mihin sinä pyrit tällä, että juokset luokseni joka päivä? Jos tahdot hyväntekeväisyysprojektin, keksin sinulle monta parempaakin kohdetta.”
En säikähdä hänen kovia sanojaan. Ogre ei pohjimmiltaan ole koskaan osannut olla lähellä toisia, olen aina tiennyt sen.
”Minä uskon vilpittömästi, että voisin osata auttaa sinua. Tai vähintään kuunnella.”
”En käsitä, miksi tahtoisin puhua mistään. Ei ole mitään puhuttavaa.”
”On loputtomasti puhuttavaa.”
”Loputtomuutta ei ole enää olemassakaan. Me olemme kuolevaisia. Meillä on aika.”
”Minä en voi antaa sinun kadota. En vain voi.”
”Anna minun haihtua tästä maailmasta vähin äänin, se on kaikki, mitä minulta enää odotetaan.”
”Aistinko äänessäsi itsesääliä?”
”Et. Olen vain rehellinen.”
”Niin, ethän sinä kovin pidetty tietenkään ole. Mutta en ollut minäkään, moni halusi polttaa minut elävältä, jos se olisi ollut silloin mahdollista. Kukaan ei enää katso minua sillä tavalla. Kukaan ei syytä minua mistään.”
”Ei tietenkään, koska he löysivät oikean syyllisen.”
Kireä hymy leviää Ogren tummille huulille. Huokaan syvään. Hän on kauempana kuin koskaan kuvittelin. Vaikka tietenkin hän on. Miten joku, joka on pelännyt yli tuhat vuotta, voisi hyväksyä toteutuneen pelkonsa hetkessä? Menen lähemmäs. Me olemme ensimmäisiä täällä koskaan kävelleitä. Ensimmäisiä, jotka Kuu koskaan loi. Me voisimme ymmärtää toisiamme.
”Ihan tosi, Melitas, jos kaipaat pelastajan roolia, löydät helpompiakin kohteita. Minä en tarvitse enää mitään. Olen jo menettänyt itseni ja tämän maailman.”
”En minä kaipaa mitään pelastajan roolia, minä en vain pysty katsomaan vierestä, kun olento antaa itsensä hiipua pois. Näen sinun katseestasi, että pelko on kohta syönyt sinusta kaiken pois. Minä tiedän, mitä tuollainen tekee. Tiedän sen.”
”Sinä et tunne minua. En ole sinulle mitään velkaa.”
”Olet oikeassa.”
”Olet tosi itsepäinen. Ei ihmekään, että sinua syytettiin Auringon synnystä.”
”Taisin olla aika rämäpää nuorena.”
”Se oli kiinnostavaa. Haastoit muiden ajattelua.”
”En kadu mitään.”
”Et edes sitä, että sinun muistosi pyyhittiin?”
”En kadu tietä, joka johti siihen. Mutta sellaista en toivo kenellekään, siksi olen tässä. Satoja vuosia Lasian kylmyydessä vailla ajatustakaan siitä, kuka olin… Ogre, et halua tulla sellaiseksi. Tuo katseesi, se pelottaa minua. Kaikki kokemasi on niin valtavan suurta.”
”Minä en jaksa enää nostaa itseäni tästä. Miksi näkisin vaivaa? Minä… kuolen. Eikä Avaria enää ole. Ei sellaisena kuin sitä rakastin.”
Ogre kurottaa toista kättään kohti ilmaa. Valonsäde piirtää hehkullaan hänen pitkiin sormiinsa. Hän sävähtää sitä kuin se polttaisi hänen ihoaan. Ogre värähtää, pakenee ylemmäs temppelin portailla. Seuraan häntä, eikä hän estä minua istumasta uudelleen vierelleen.
Ogre pudistelee päätään pitkään, pitelee kättä sylissään kuin ajatuskin auringon kosketuksesta saisi käden tuntumaan mädäntyneeltä.
”Ei”, hän sopertaa, ”ei…”
”Ogre… Hei.”
Menen lähemmäs, kokeilen varoen koskettaa. Hän sävähtää voimakkaasti.
”Kaikki on… Kaikki on poissa. Avaria ei enää ole. On vain… tämä.” Hän sanoo sen kuin kirouksen. Katse muuttuu hysteeriseksi ja kiertää kaikkea auringonvalon koskettamaa. Minä ymmärrän kyllä. Ogrelle tämä maailma on vieras. Eloton. Auringon tahrima.
”En pääse enää koskaan kotiin”, Ogre kuiskaa. ”Se on poissa. Tämä ei ole minun Avarini. Minä kuolen tämän vieraan materian ympäröimänä…”
Hänen selkänsä kyyristyy ja kätensä hakeutuvat kurkulle, mutta eivät purista. On kuin hän ei saisi happea lainkaan. Hänen eleissään on silkkaa kuumeisuutta, erotan pelon joka nykivässä liikkeessä.
”Ogre… Hei, ei mitään hätää.”
Ogren kurkusta lähtee ääntä, jolle en löydä sanoja. Syvää valitusta. Hartiat vapisevat, koko keho tuntuu muurilta, jota ei voi ylittää. Silmät muljahtelevat aavistuksen.
”Saanko koskettaa?” Tiedän kysymyksen turhaksi. Näen jo, ettei hän ole tilassa, jossa voisi antaa minulle suostumustaan. En uskalla yrittää, en tahdo ylittää rajaa.
Entä, jos hän ei enää tokene?
Ehkä Ogre on oikeassa. Miksi minä oikeastaan välitän? Siksikö, että tahdon todella estää toista elävää olentoa kokemasta jotakin sen kaltaista kuin minä koin? Ymmärrän häntä, mutta en samaistu hänen pelkoonsa. Mitä minä olen tekemässä hänen kanssaan? Hätkähdän itseäni. En tunne tätä olentoa laisinkaan, ja silti tulen hänen luokseen joka päivä kuin hän tarvitsisi minua. Tai minä häntä?
Mielessäni juoksee ajatus. Muisto ajasta, jonka olen yrittänyt painaa syvemmälle, jotta se ei pulppuaisi enää pintaan.
Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun teen näin jonkun kanssa. Minä muistan, millainen olin Ianosin seurassa. Näin kauas, ettei hän ollut onnellinen avioliitossaan. Jotain puuttui. Minä uskalsin arvata, mitä. Kun ilmestyin hänen näkökenttäänsä, hän suhtautui minuun aluksi nuivasti. Kiireisellä saattajalla oli töitä, eikä hän ehtinyt keskittyä minuun pyörimässä hänen jaloissaan. Näin kauas, että hänen ärtyneisyytensä oli pelkkää itsepuolustusta. Hän ei osannut kohdata niitä ajatuksia, joita hänessä heräsi, kun minä pyörähtelin hänen ympärillään.
Me olimme ystäviä. Sitä me olimme ennen mitään muuta. Sain hänet hymyilemään. Tuppasin hänen seuraansa väkisin, rikoin kuoren. Ianos oli ystäväni, me olimme toisillemme rehellisiä ja hyviä. Tasavertaisia. Rakastin sitä, että sain nähdä suorasta työmiehestä niin herkän ja avoimen puolen. Aistin joka solullani, että Ianos piti minusta, vaikkei koskaan sanonut sitä.
Ja silti se oli hän, joka teki aloitteen. Hän otti minut matkalleen Lasiaan ja suuteli minua siellä. Piilossa katseilta. Kylmällä, kuolleella maaperällä hän painoi minut vasten puuta, silitti leukaperiäni ja suuteli. Sellainen meidän suhteemmekin oli, kylmä ja eloton, vaikka rakastimme toisiamme. Ianos tahtoi kipeästi olla lähelläni, mutta hän ei koskaan voinut myöntää sitä edes itselleen. En koskaan päässyt hänen kuorensa alle. Hän ei hyväksynyt sitä, että rakasti miehiä, eikä varsinkaan sitä, että rakasti minua. Helppohan hänen oli. Hän saattoi vain kävellä takaisin perheensä luokse. Minä en koskaan sanonut mitään. Rakastin häntä liikaa paljastaakseni hänet. En ollut pikkumainen. Hän ei olisi ansainnut sitä. Tai ehkä olisikin, mutta ei minulla ollut oikeutta tuomita ketään, sellainen armo ei ole yksittäisen olennon annettavissa.
On vielä paljon, jota haluaisin sanoa Ianosille. Minä tulen aina välittämään hänestä, vaikka hän ei pystyisi koskaan tunnustamaan, mitä merkitsin hänelle. Se tekee minut surulliseksi. Ei itseni vuoksi, vaan hänen. En keksi hirvittävämpää tapaa elää kuin elämä piilossa itseltään.
Huokaisen. Sitäkö minä etsin Ogrestakin? Kipinää, jonka voisi vielä löytää? Ogren paniikki kytee yhä, enkä voi tehdä muuta kuin tuijottaa ja odottaa. Kaikkein kivuliaimmilta näyttävät eleet, joista näkee, että Ogren keho on tottunut lähtemään lentoon. Nykivät liikkeet jäävät paikalleen, vartalo nytkähtelee. Ei ole enää siipiä, jäljellä on pelkkä kipeä refleksi.
”Ogre… Ei tarvitse enää pyristellä. Se on ohi.”
Vihdoin hänen keltaiset silmänsä kohtaavat omani. Katse on vauhkoontunut ja pelokas. Ikivanha olento edessäni tuntuu niin hauraalta, että hän menisi rikki, jos koskettaisin.
”Ei tarvitse enää pelätä”, kuiskaan. ”Olemme vapaita.”
”T-tämä… tämä maailma pelottaa minua. Kaikki siinä.”
Kyyneliä. Hänen silmissään on kyyneliä. Kumarrun lähemmäs, tartun häntä kädestä. Kun teen niin, hän syöksyy syliini sellaisella vauhdilla, että kupsahdan selälleni. Hän kietoo kätensä ympärilleni ja painaa päänsä rintaani vasten. Kokoan hengitystäni ja yritän ymmärtää, mitä tapahtuu. Ogre ei ole koskaan ollut tällainen. Olen kuullut hänen riippuneen vain Kuussa silloin, kun hänen henkensä oli Kuun käsissä.
”Hei…”
Ogre vain pitää kiinni ja nyyhkyttää. Tuntuu suurelta nähdä kansan entinen johtohahmo niin pikkuisena sylissäni. Nousen istumaan, painan hänet rintaani vasten. Ogre ei pysty sanomaan mitään, hän vain jää nyyhkyttämään lohduttomasti sykkivää sydäntäni vasten.
*
Minä alan nähdä häntä yhä useammin. Etsin hänet käsiini sieltä, missä keveät koivut vaihtuvat tummiksi männyiksi ja ikivanhojen puitten juuret risteilevät sammaleisessä maassa. Hän istuu kovin usein kuulammen äärellä aivan hiljaa jalat sirosti vierekkäin ja tuijottaa eteensä.
Hän on alkanut puhua minulle. Me keskustelemme kaikkien niiden vuosisatojen edestä, jotka olemme viettäneet erillämme toisista olennoista. Ogre on aina halunnut jättäytyä erilleen muista. Ymmärrän häntä. Hän näki aina vain tämän maailman. Öinen, kuunvalon värittämä Avar oli kaikki, mitä hän tarvitsi. Nyt, kun sitä ei enää ole, hän kiinnittyy siihen ensimmäiseen asiaan, joka hänellä on kaiken sen jälkeen. Minuun.
Tiedän, miten olen alkanut katsoa häntä. Kenties tiesin sen alusta asti. Jokin hänessä on vetänyt minua puoleensa, vaikka en käsitä, miksi en koskaan aikaisemmin havainnut sitä. Kenties olin liian keskittynyt etsimään rakkautta mieheltä, joka kielsi minut aina. Eikä Ogre ollut joku, jota tavoitella. Hän oli kaukana meistä kaikista. Kuunvalon siunaama.
Mutta nyt hän on aivan lähellä, ja rakastan katsella hänen eloaan. Kuolevaisuus pukee häntä. Olen huomannut pitäväni hänen ilmeistään. Ne eivät ole yhtä hillittyjä kuten ennen. Hän hymyilee leveästi niin, että hampaat näkyvät. Nyrpistelee nenäänsä ja tuijottaa kulmien alta. Ja silti hän säilyttää eteerisen auransa, jota yhä kaiken tapahtuneenkin jälkeen tekee mieli kumartaa.
Kerran, kun Aurinko on poissa taivaalta ja pimeän aika on jälleen koittanut, istumme soihdut suojanamme kuulammen rannalla. Ogre istuu kivellä ja minä kostealla nurmella hänen vieressään. Lampi on musta, tuli piirtää siihen vain pienen hehkuvan kaistaleen.
”Ogre. Rakastitko sinä koskaan Kuuta?”
Olemme puhuneet kaikesta. Pelosta ja merkityksettömyydestä. Elämästä Avarissa. Ogren omasta petollisuudesta. Kaikesta, paitsi tästä.
”En tiedä”, hän kuiskaa. ”En. En usko. Minä vain tarvitsin häntä.”
Ogren katse harhailee.
”Mutta…” Hän vie kädet sydämelleen. Mitä pitempään olen hänen seurassaan, sitä enemmän kiinnitän huomiota hänen ruumiinkieleensä. Ogre on hauras ja varovainen. ”Minusta hän oli aina kaunis.”
En voi lakata ajattelemasta, millaista häntä olisi suudella. Itse jumala rakasti tätä olentoa enemmän kuin maailmaa ja itseään. En voisi koskaan antaa Ogrelle mitään sellaista. Kuulle Ogre oli enemmän kuin minun aistini koskaan saattavat käsittää. Mutta minä tiedän, mitä lepattava tunne rinnassani yrittää minulle kertoa. Olen saanut tutustua häneen sellaisena kuin hän on. Riisuttuna ja kipeänä. Sain hänestä sen, mitä olennosta jää jäljelle, kun pelko kaluaa sen tyhjäksi. Olen rakastumassa siihen Ogreen, jota kansa ei koskaan saanut tuntea.
”Kaipaatko sinä häntä?”
”Minä kaipaan hänen valoaan. Yötä.”
”Etkö koskaan häntä itseään?”
”Minä… olen yksinäinen.”
Olen varma, että Ogre rakasti Kuuta. Ogre ei vain tunnu joltakulta, joka ymmärtäisi rakkautta. Sipaisen Ogren käsivartta. Hänen katseensa jäätyy.
”Minä rakastin Ianosia”, huomaan sanovani. Ogre kallistaa päätään.
”Saattajaa?”
Nyökkään.
”Siinä miehessä ei ole vähäisintäkään rakkautta jäljellä.”
Hymähdän.
”Olet oikeassa. Hän ei koskaan kyennyt hyväksymään suhdettamme. Hän kielsi minut, antoi kansan tuomita minut Auringon synnystä ja kapinasta Kuuta vastaan. Hän antoi minun vaipua unohdukseen. Mieti, millaista oli saattaa oma rakastajansa viimeistä kertaa Lasiaan. Hänen kasvonsa oli ainut asia, jonka muistin.”
Ogre on pitkään hiljaa ja vain tuijottaa eteensä.
”Minä en taida ymmärtää sellaisesta rakkaudesta mitään. Minä rakastin vain tätä maailmaa.”
Sipaisen hänen kättään uudelleen. Hänen eleistään näkee, että hän tietää minun tekevän sen tarkoituksella.
”Millä minä saisin sinut näkemään tämänkin maailman kauniina? Onko olemassa mitään keinoa, millä sinut saisi kuorittua tuosta pelostasi?”
Ogre tuijottaa jälleen tyhjin silmin eteensä.
”En ymmärrä, miksi koet sen velvollisuudeksesi. On erittäin epätodennäköistä, että minä tokenen koskaan. Minulle on sitä paitsi yhdentekevää, mitä kansa minusta ajattelee. En koskaan tahtonut olla heidän johtajansa. Tahdoin vain elää.”
”Sinä elät. Olet elossa. Kuolevaisuus tekee meistä elävämpiä kuin koskaan.”
”Olet kaunis, kun voit ajatella noin. Kadehdin sinua.”
”Kaunis?”
”Sinun olemuksesi on kaunis, Melitas. On aina ollut.”
”Ajatteletko todella niin?”
Ogre nyökkää. Hän ei tule vähääkään lähemmäs, mutta hämärässä erotan, kuinka hänen hartiansa tärisevät aavistuksen. Hetken mielijohteesta vien käden hänen omalleen. Haluaisin suudella häntä ihan vain testatakseni, miten hän reagoisi, mutta sydämeni pamppailee liiaksi. Entä, jos hän ei hyväksyisi sitä ja vetäytyisi, enkä saisi häneen enää koskaan yhteyttä kuten nyt? Olen käyttänyt kaiken tämän ajan päästäkseni edes hivenen lähemmäs olentoa, joka on vetäytynyt kaikista jo vuosia. En voisi pilata sitä nyt.
”Minä en pelkää vanhenemista”, Ogre sanoo hiljaa. ”Pelkään vain kuolemaa. Loputtomuutta. Ja tätä Auringon värittämää, vierasta maailmaa.”
”Se voi olla mahdollisuus. Kaiken rajallisuus voi antaa sinulle mahdollisuuksia, joita et ole koskaan ymmärtänyt kaivata.”
”Miten? Miten se on mahdollista?”
”Haluan tehdä sinut onnelliseksi.”
”Sinä? Minut?”
”Jos annat minun edes yrittää.”
”Sinähän yrität jo. Kovastikin.”
”Tahtoisin yrittää vielä enemmän. Ottaa sinua kädestä, kuljettaa kautta maan ja näyttää, ettei ole mitään pelättävää. Haluan saada sinut nauramaan ja tuntemaan olosi eläväksi jälleen. Se taitaa olla paljon toivottu.”
”Niin”, Ogre sanoo värittömästi, ”niin se on.”
Ogre vie kätensä asunsa vyötäisille, avaa monimutkaiset nyörit. Asu valahtaa alemmas jättäen selän paljaaksi. Hätkähdän. Ogre ei ole koskaan tuntunut olennolta, joka paljastaisi kehoaan noin vain.
”Melitas”, hän kuiskaa. ”Voisitko koskettaa sitä kohtaa, jossa siipeni kerran olivat?”
Vien käteni varoen hänen selälleen. Hänen ihonsa on sileä ja kylmä ja kauttaaltaan valkoinen. Erotan lapaluiden välissä kohdan, josta siivet kasvoivat. Haavauman ihossa. Painan huuleni sitä vasten, suutelen haavaa mitään ajattelematta. Ogre värähtää. Ensin hivenen, sitten lujaa.
”Jatka”, hän kuiskaa, ”jatka, minä pyydän.”
Suutelen lisää. Hellästi, pehmeästi, kuten rakastettua suudellaan.
Vien käteni hänen vyötäisilleen, sivelen siroa lantiota ja vatsaa. Suutelen hänen selkäänsä alempaa, vaikka hän ei pyytänyt sitä, ja hän hengittää raskaammin, yhä vain raskaammin. Kun hän kääntyy hitaasti ympäri, erotan hienoisen punan hänen kasvoillaan. Hän näyttää elävältä. Uskomattoman elävältä. Hän tarttuu minua leukaperistä, sivelee hetken ennen kuin suutelee minua pehmeästi.
Uppoan. Hänen suudelmansa on pehmeä ja hidas, hänen huulensa viipyilevät omillani samalla, kun hänen kätensä asettuvat suojaksi ympärilleni. Ogre painaa minut vasten nurmikkoa, joka tuntuu viileältä selkääni vasten. Ogre on kuuma ja intohimoinen minua vasten. Vien kädet hänen niskaansa ja annan hänen kuljettaa huuliaan kaulallani. Kaikki tuntuu saumattomalta ja luonnolliselta välillämme, minun ei tarvitse ajatella mitään.
Ogre avaa kaulukseni ja paljastaa rintakehäni. Hän katsoo minua hetken hienoinen hymynkare kasvoillaan ja painaa sitten huulensa rintakehälleni.
”Mmh, hei, haluatko, että pidämme soihdut tulessa?” kysyn.
Ogre kohottaa päätään, sipaisee tumman suortuvan korviensa taakse ja nyökkää.
”Tahdon sinun näkevän minusta kaiken. Voitko riisua minut?”
Mikään ei ole vuosisatoihin saanut sydäntäni läpättämään kuten hänen riisumisensa. Ogre on aina ollut saavuttamattomissa. Hänen kehonsa on jotain, jota en ole saanut edes ajatella kahdesti. Ja silti tuntuu kuin hän ei paljastaisi mitään; kuin tämä olisi vain kahden jo ennestään toisilleen tutun sydämen tapa viimein tervehtiä toisiaan.
Paljaana Ogre on vielä kauniimpi kuin osasin koskaan kuvitella. Hänen kalpea ihonsa on kuin maailmaamme taltioitunutta kuunvaloa. Jäännös jostakin, jota ei pitänyt olla enää olemassa. Hän on täysin virheetön. Jänteikäs ja kaunis. Hetken annan katseeni vain levätä hänen kehollaan. Hän on taideteos.
Kun me yhdymme toisiimme, tunnen, kuinka koko maailma elää kanssamme. Olemme yhtä vanhoja kuin todellisuus ympärillämme, ja jokin siinä, että antaudumme toisillemme, saa koko maailman hehkumaan. Kun suljen luomeni, näen pelkkää valoa.
*
Sen jälkeen en enää lähde hänen luotaan. En tyydy pelkästään palaamaan hänen vierelleen, vaan jään siihen enkä enää mene pois. Ogre hyväksyy sen, hän haluaa pitää minusta kiinni. Hän suutelee minua joskus ilman, että osaan odottaa sitä. Se saa hänet hymyilemään. Ogre on niin kaunis, kun hän hymyilee. Hän tekee niin harvoin, mutta onnistun kirvoittamaan hymyn hänen kasvoilleen yhä vain useammin. Olen oma äänekäs, riehuva itseni, ja se saa hänet näyttämään siltä kuin maailma ei satuttaisi häntä enää kaikella voimallaan.
Ogresta tulee hetki hetkeltä hellempi. Ymmärrän, että alan olla kivuliaan rakastunut häneen. Hän on oikkuileva ja töykeä ja kaikin puolin piikikäs, mutta rakastan hänen hiljaista nauruaan ja tapaansa haastaa minua keskusteluissa. Rakastan hänen fyysisyyttään ja sitä, miten vaativasti hän asettaa itsensä kehoani vasten ja katsoo minua silmiin.
Hiljalleen alan houkutella häntä muiden lähettyville. Tiedän, että moni sylkisi hänen päälleen, jos näkisi hänet julkisesti missään, mutta tahdon olla hänen kilpensä. En ole puolustelemassa sitä, mitä hän teki satojen vuosien ajan. Minä haluan vain, että hän saa edes mahdollisuuden yrittää olla joku, joka kykenee kurottamaan pelostaan ja kohtaamaan maailman vielä kerran.
Ogre huomioi minut aivan eri tavalla kuin alussa. Hän silittelee hiuksiani, nojaa minuun, kietoo käsiään vyötäisilleni. Mitä enemmän olen hänen kanssaan, sitä syvemmin tunnen häntä kohtaan ja tiedän, että hänkin taitaa tuntea minua. Hänen eleensä käyvät rennommiksi ja ilmeet hellemmiksi. En voi lakata ihmettelemästä, että saan olla maailman kauneimman olennon lähellä, ja muistan kertoa sen hänelle joka päivä. Hän nauraa, kun sanon niin. Pudistelee päätään ja tuhahtelee. Silloin suutelen häntä ja tiedän, että se, mitä tunnen hänestä, olisi lopun elämäni koti. Voisin jäädä häneen asumaan, pesiytyä. Ei tarvitse enää pelätä. Ei tarvitse olla kiinnittynyt johonkuhun, joka ei voi edes katsoa minuun päin julkisesti. Ajatus Ianosista tuntuu kaukaiselta. Se on alkanut haalistua reunoistaan. Se ei ole enää elämä, jonka valitsisin, jos saisin valita mitä tahansa. Minulla on nyt vierelläni joku, jota katson kuin vertaista, ei kuten jotakuta, jonka valo sokaisee minut.
Hiljalleen saan Ogren kulkemaan kanssani niillä poluilla, joilla usva ennen tanssi kuunkajon väistyessä aamun tieltä. Hän tulee mukaan sinne, missä muut kulkevat. Heidän katseensa keihästävät hänet yhä, mutta niistä puuttuu särmä. Minä saan luvan pitää häntä kädestä ja kuljettaa läpi hänen pelkojensa maiseman. Hän luottaa minuun.
Ogresta tulee ajan kanssa minua kohtaan niin hellä, ettei hän välitä, vaikka joku näkee suudelmamme ja lämpimät kosketuksemme. Hän sulaa täysin, kun silitän häntä niskasta ja vetäisen hänet kevyesti vyötäisiltä lähemmäs itseäni. Kaikki hänessä on niin suudeltavaa ja kaunista. Näin se siis tapahtuu. Näin minä annan itseni toiselle.
Eräänä pimeän hetkenä ennen aamunkajastusta Ogre havahtuu unestaan. Minä olen jo valveilla, olen ajatellut elämääni ja sitä, miten kaikella on taipumusta jatkua siitä huolimatta, kuinka paljon on sattunut. Maailma ei odota. Ogre räpyttelee silmiään hämärässä. Kauempana hehkuva soihtu piirtää hänet eteeni. Maailman kaunein. Kurotan suukottamaan häntä.
”Melitas”, hän kuiskaa.
”Kerro vain.”
”Olitko mietteissäsi?”
”Ainahan minä olen", hymähdän.
”Minä näin sinusta unta.”
”Millaista unta?”
”Maailmassa oli vielä yö, ja sinä olit siellä.” Suru Ogren äänessä on pelkkä muisto. ”Istuit Kuun temppelin portailla ja katsoit taivaalle. Tunnuit tietävän jotain. Ojensit minulle kättäsi ja tartuin siihen.”
Huomaan hymyileväni. En sano mitään.
”Minä tiedän, mitä se tarkoittaa”, Ogre sanoo hiljaa kohottaen katseensa minuun. Hänen kätensä hakeutuu niskaani ja vetää minut suudelmaan. ”Kiitos. Kiitos…”
Yksittäinen kyynel putoaa hänen kasvoilleen. Annan sen olla, rakastan sitä osana häntä. Merkkinä.
”Rakastan sinua.” Hän sanoo sen äänellä, joka on ohut ja nuori, aivan kuin hän olisi jälleen kuten se puhdas, nuori olento, johon itse jumala rakastui aikamme ollessa vasta alussa. ”Kiitos, että opetit sen minulle. Kiitos, että sain rakastua sinuun. Tämä on ensimmäinen kertani.”
Kiedon käteni Ogren ympärille, vedän hänet hellästi syliini ja kuljetan sormiani hänen pitkissä hiuksissaan.
”Rakastan sinua”, kuiskaan hänelle ja suukotan hänen poskeaan raukeasti. ”En aio enää antaa sinun jäädä kipuun. Se ei käy. En voi korjata sinua enkä pysty antamaan sellaisia lupauksia, mutta olen tässä ja rakastan sinua.”
Olento, joka pelkää nykyistä maailmaa ja kuolemaa enemmän kuin kukaan koskaan, hymyilee edessäni ja kietoo kätensä tiukasti ympärilleni. Hän silittää minua kohdasta, jossa siipeni kasvoivat kauan, kauan sitten. Sekin on muisto, joka käväisee mielessä vain hetken ennen kuin se painuu pimeään.
*
On enää yksi haava, joka minun on annettava pois. Kun kuljemme Ogren kanssa ihmisten keskuudessa, näen vääjäämättä Ianosin vaimoineen. Hän elää samassa maailmassa kanssani, ja viimein minä muistan muutakin kuin sen, miten häntä rakastinkaan. Enää tuo vahva ja ylpeä mies ei saa sydäntäni sykkimään. Katson häntä sellaisena kuin hän on – vanheneva mies, joka ei kyennyt hyväksymään itseään. En näe onnea hänen kasvoillaan, kun hän kulkee vaimonsa rinnalla. Tunnen pienesti polttelevaa surua häneen katsoessani. En voinut auttaa tätä miestä. En tiedä, voiko kukaan enää. Tuntuu pahalta nähdä maailman menevän eteenpäin. Hän ei ole koskaan pysynyt sen matkassa.
Vilkaisen Ogrea vierelläni. Hän nyökkää, sipaisee rannettani ennen kuin kävelen Ianosin luo. Mies ei ole aluksi näkevinäänkään minua, mutta kun menen lähemmäs, hän pysähtyy, sanoo vaimolleen jotakin ja kävelee luokseni.
”No? Olenhan jo ilmaissut kantani siitä, että –”
”En tullut siksi.”
Ianosin pää kallistuu.
”Minä rakastin sinua. Se, mitä meillä oli, oli aitoa.” Sanon sen niin, että hänen vaimonsa ei kuule. Ei ole minun asiani vetää häntä pimeään. ”Olen kiitollinen siitä, että sain rakastaa sinua, mutta nyt minulla on joku, jonka vuoksi elää.”
”M-… h-häh, mitä sinä…” Ianos vilkuilee taakseni. Jossain siellä Ogre seisoo ääneti ja odottaa minua.
”Kiitos kaikesta. Voi hyvin, Ianos.”
Katson häntä viimeisen kerran. Näkisin hänet vielä monta, monta kertaa, mutta en enää koskaan tällä tavalla. Katson mustaa partaa ja siististi kammattuja pitkiä mustia hiuksia. Komeita kasvoja, jotka näyttävät juuri nyt pelkästään väsyneiltä. Minä rakastin häntä kerran hyvin, hyvin paljon, mutta on tullut viimein aika päästää hänet pois. Aurinko välkehtii taivaalla minun kääntäessäni Ianosille selän ja kulkiessani takaisin Ogren luo. Hän vetää minut vyötäisistä kiinni itseensä ja sallii minun painaa pääni hänen olalleen. Tässä meidän on hyvä, toistemme lämmössä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti