Lomittunut

Tiedän rakastavani Kheriä, kun kuulen, kuinka hän kaapii vanukaspurkin reunoja.

”Mitä sinä teet?”

”Syön.”

Poika istuu risti-istunnossa lainaamissani flanellihousuissa ja kaapii huolellisesti viimeisetkin vanukkaanjäämät purkista. Vanukas on samaa, jota minulle ostettiin lapsena. Kheri syö sitä niin hellyyttävän kiitollisena, että lämpö vatsanpohjassani miltei ottaa minut hengiltä. Kaikki pojassa on niin aitoa; hänen rento asentonsa, leveä hymynsä ja lasketut muurinsa. On kuin olisin pelastanut nälkiintyneen kissanpojan kadulta, ruokkinut sitä ja saanut sen viimein luottamaan itseeni.

Minä rakastan tätä poikaa. Mitä enemmän annan ajatukselle valtaa, sitä enemmän se minulle laulaa. Vähitellen hänen katsomisensa on saanut minut yhä vain hellemmäksi. Rakastan pienimpiäkin asioita, joita hän tekee. Hänen tapaansa raapia ohimoaan hermostuneena, hänen erottuvat hymykuoppansa ja kiinni painuvat silmänsä, kun hän nauraa. Kheri on hiljainen ja varautunut, mutta kun hänet saa nauramaan, hän on kauneinta, mitä olen koskaan nähnyt. Hänen siro nenänsä. Pisamat ympäri kehoa. Ja ennen kaikkea se, miten kiitollinen Kheri on jokaisesta pienestäkin välityksen eleestä.

Pelotan itseäni. Suunnittelinko minä tämän? Olenko yksi niistä miehistä, jotka näkevät hauraan, hukassa olevan teinin ja houkuttelevat tämän luottamaan itseensä?

Pudistelen päätäni. Se kiintymys, jota tunnen nuorukaista kohtaan, tulee syvemmältä. On kuin katselisin nuorta itseäni, pitelisin ja kuiskaisin, ettei ole enää mitään hätää, kaikki helpottaisi kyllä.

”Mä taidan käydä nyt suihkussa”, Kheri sanoo. ”Mä teen tän nyt väärässä järjestyksessä. Oikeesti mun ois pitänyt syödä iltapala vasta suihkun jälkeen. Olen omaksunut sun rytmit…”

Hymähdän.

”Pyyhe on siinä pyykkikorin päällä.”

Kheri virnistää minulle leveästi kadotessaan kylpyhuoneeseen.

Lysähdän sohvanpohjalle ja painan pään käsiini. Olen kivuliaan tietoinen siitä, että pojan mentyä minulla seisoo. Poskia kuumottaa, suuta kuivaa. Helvetti, minulla oikeasti seisoo. Vedän tyynyn syliini kuin olisin itsekin vielä teinipoika, jonka tarvitsee häpeissään selitellä kehonsa reaktiota. Oksetan itseäni. Olen houkutellut alaikäisen kotiini, syöttänyt ja vaatettanut tämän ja saanut tämän kiintymään minuun. On päivänselvää, mitä Kheri tuntee nojatessaan minuun. En pysty sivuuttamaan sitä.

Kaikki vastuu on minulla. En tiedä, miksi ryhdyin siihen, mitä me nyt teemme. Tai mitä minä teen. Tukiopetuksen olisin vielä kyennyt selittämään itselleni. Kaikki ne viipyilevät katseet luokassa. Sanoin itselleni, että poika tarvitsee apuani. Se on aina ollut kipukohtani opettajana; oppilaat, joiden katseen taakse en pääse. Kaikki ne elämät, jotka ovat ulottumattomissani. En voi pelastaa jokaista luokassani käyvää nuorta. Mutta Kheri. Miksi minä valitsin juuri Kherin? Siinä oli muutakin kuin pojan eleetön olemus ja viiltoarvet ranteissa. Jokin pojassa puhui minulle alusta alkaen.

Tätä lasta ei ole kukaan koskaan nähnyt. Maailmassa on paljon lapsia, jotka rakentavat ympärilleen muurit ennen kuin täyttävät kymmenen vuotta. Olen nähnyt kymmenittäin sellaisia lapsia. Uhmakkaita katseita, kirosanoja, puristettuja nyrkkejä. Joskus pelkästään painettuja päitä ja tyhjiä silmiä. Tunnottomia. Ja silti kaikista niistä nuorista juuri Kheri oli se, jonka luo päätin kumartua. Mitä minä todella halusin, kun pyysin häntä lounaalle? Halusinko auttaa poikaa, josta näki kauas, että hänellä ei ollut kotia, ei aikuista ihmistä ruokkimassa ja katsomassa perään? Oliko se minulta täysin vilpitön teko sitten kuitenkaan, sillä nyt istun erektioni kanssa sohvalla samaisen pojan pestessään itseään suihkussani?

Hyvä luoja, millaiseksi olen antanut itseni tulla. Päässä jyskyttää, sappi maistuu kielenpäällä. Kenties aikeeni oli vilpitön. Kherissä tuntui aina jotain syvää. Olen aina huomioinut oppilaani yksilöllisesti, mutta Kherin kanssa se on aina ollut erilaista. Aivan kuin jokin pojassa olisi alusta asti ymmärtänyt minua kuten minä ymmärrän häntä.

Olet vain traumatisoitunut, ääni sisälläni sanoo. Tiedän kyllä. Suurin osa kiintymyksestäni poikaan on kiintymystä itseeni. Jokin alati kipeä osa minusta samaistaa itseään siihen, mitä näkee tässä eksyneessä lapsessa. En voi lakata ajattelemasta, millaisella kiitollisuudella ja innolla Kheri kaapi vanukaspurkin tyhjäksi. Vanukas. Asael, hän on vasta lapsi.

Kehoni on eri mieltä. Tyynnytän ajatukseni. Pelkkä mielikuva Kherin alastomasta varresta suihkussa saa minut tuntemaan itseni petturiksi. Petän hänet ajattelemalla hänestä tällaisia ajatuksia. Hän on nuori ja tarvitsee kipeästi aikuista, joka tukee ja kannustaa häntä, on hänelle hyvä. Mitä ikinä tunnenkin, laitan sen sivuun. Se on traumaoire. Pelkkää kipua. Kheri luottaa minuun. Hän ei ansaitse elämäänsä enää yhtään aikuista, joka tuottaa hänelle pettymyksen. En takuulla tekisi niin. Sitä paitsi minä tiedän, miltä tilanne näyttäisi ulkopuolisille – aikuinen mies, opettaja, joka käyttää hyväksi nuoren herkkää tilaa saadakseen tämän iholleen. Kuvotan itseäni. Kuvotan. 

”Asael, mitä sä siellä kyyristelet?” Kherin ääni kuuluu suihkun ovelta. Poika on pukenut flanellihousuni ja villapaitani ylleen ja pörröttää tukkaansa metsänvihreällä pyyhkeellä. Hellyys puristaa rintaani. Rakastan häntä. Saisin rakastaa häntä. Siihen vedän viivan. Sitä hän tarvitsee, aikuista, joka välittää hänestä aidosti.

Kheri tulee sohvalle viereeni. Hän ei uskalla tulla kiinni. Testaan tilannetta. Erotan hienoisen pettymyksen pojan kalpeilla kasvoilla, kun en tee elettäkään kutsuakseni häntä syliini. Asael, kenellä sinä nyt leikit, itselläsi vai hänellä?

Kheri ei luo katsettaan minuun. Sysään tyynyn pois ja avaan käsiäni aavistuksen.

”Tuletko sylkkyyn?”

Kheri naurahtaa, tuuppaa pyyhkeensä kauemmas ja kiepsahtaa kylkeeni kiinni. Vedän pojan tiukasti itseäni vasten, pörrötän hänen märkää tukkaansa. Ajaudumme makuuasentoon, pidän hänestä yhä kiinni. Kherin puhdas tuoksu täyttää kaikki aistini. Lopulta pääni on hänen sylissään ja käteni hänen vyötäröllään. Huomaan siveleväni hänen kylkeään, kuljettavani kättäni kohdassa, jossa villapaita paljastaa kaistaleen ihoa. Näen hänen paljaan vatsansa. En ehdi ajatella ennen kuin huomaan silittäväni sen sileää, pehmeää pintaa.

Miltei hätkähdän. Saan itseni kiinni. Siirrän käden turvallisesti ylemmäs, jätän sen pojan kylkeen kiinni. Mitä minä olen tekemässä? Sydämeni hakkaa. Yksikään opettaja, yksikään turvallinen aikuinen ei silitä oppilaan vahingossa paljastettua vatsaa. Eleen hellyys kutsuu Kheriä vain lähemmäs, hän kietoutuu minuun tiukasti ja vie kätensä tukkaani. Hänen sormensa pyöritellessä suortuviani en pysty ajattelemaan mitään muuta kuin sitä, että olen avaamassa ovea, jota en voi enää sulkea.

*

Kun kaikki lopulta johtaa meidät siihen pisteeseen, että Kheri istuu raukeana sylissäni kaiken kertomamme ja kokemamme jälkeen, minä tiedän, ettei paluuta ole. Kheri silmäilee huuliani niin tiheään tahtiin, että tiedän, mitä seuraavaksi tapahtuu. Hän on lämmin ja hellä ja niin täyttä tunnetta, että pakahdun. On jo pitkän aikaa ollut selvää, että välillämme lepää tunteita, joita kumpikaan ei ole vapauttanut. Lataus on silmitön. Kherin kädet tapailevat niskaani, minäkin huomaan silittäväni häntä. Hienoinen hermostus on luettavissa Kherin kasvoilta, mutta hän katsoo silti minua silmiin ennen kuin suutelee. Se ei ole minulle yllätys, sen pystyy lukemaan hänen jokaisesta eleestään. Sekunnin harkinta-aika. Jos vastaan suudelmaan, tiedän, mitä se tarkoittaisi. Jos en vastaa, joudun sysäämään hänet sylistäni. Silloin rakentamamme luottamus sortuu, hän pettyy ja katsoo minua kuin satutettu eläin. 

Entä sinä, Asael? Entä sinä itse?

Kaikki minussa tahtoo sulautua tähän poikaan. Jäädä häneen asumaan. Rakastan häntä. Kaikki kipeä ja hauras minussa kertoo, että hän on jotakin, jota sisimpäni on aina kipeimmin kaivannut. Maailma ympärillämme hämärtyy. Entä sitten, että hän on nuori, entä sitten, että olen hänen opettajansa, on vain tämä yksi elämä ja minä tiedän, mitä tunnen. Jos tuntemani on harhaa ja olen oikeasti vain sairas, häiriintynyt mies, sitten otan tämän harhan sillä se on kauniimpaa kuin mikään, mitä olen koskaan kokenut. Painan Kherin tiukemmin itseäni vasten ja liikutan huuliani hänen omillaan. Hän sulaa minuun pehmeästi ja varovaisesti, suutelee yhä vain uudelleen.

Tiedän, että meidän ei todellakaan pitäisi. Minun. MINUN ei pitäisi. Kheri on lapsi. Nuori. Traumatisoitunut ja kipeä. Ja silti tunnen, kuinka kaikki minussa kaipaa juuri sitä osaa hänessä. Minä en ole koskaan kyennyt olemaan ikäisteni seurassa. Perheenkaipuiset, alkoholia lauantai-iltaisin kuluttavat hyvätuloiset, puvuntakeissa viihtyvät ihmiset elävät eri elämää. Heille kaikki on niin kovin yksinkertaista. He voivat ottaa asuntolainan ja käydä salilla ja se on heille täyttä elämää. En näe itseäni heissä, mikään ei heijastu heistä. He eivät elä samaa todellisuutta.

Niinä harvoina kertoina, kun olen kohdannut ikäisissäni tai vanhemmissa ihmisissä itseäni, en ole kyennyt lähestymään heitä. He ovat jo antaneet muurien kasvaa, elämän tulla tielle. He ovat läpäisemättömissä, heidät olisi pitänyt kohdata silloin, kun heihin sattui ensimmäisen kerran.

Mutta Kheri. Hän on lähellä, niin lähellä kuin toinen olento voi olla. Saumattomasti. Häneen voin lomittaa itseni ja pysyä siellä turvassa. Osa minusta on hänessä ja osa hänestä minussa. Lähtemättömästi. Vain yksi, yhteinen hengitys.

Kun suhteemme syvenee, en lopulta pysty ajattelemaan muuta kuin sitä, että tässä hän on, poika, johon voin jättää osan itsestäni asumaan. Jokin osa minua pysyy alituisesti järjissään, ja tiedän sen siksi osaksi, joka on suurimman osan ajasta ohjaksissa. Se osa, joka osaa hymyillä muille, se joka puhuu ja opastaa nuoria töissä. Se kertoo minulle minun olevan aikuinen mies, joka on juuri ryhtynyt suhteeseen 14-vuotiaan nuoren kanssa. Nuoren, joka on valta-asemassa minuun.

Ja sitten olen minä, se, kuka todella olen. Se jokin hauras ja pieni, joka on löytänyt turvansa Kheristä. Meidän välillämme ei ole mitään. Ei ole koskaan ollutkaan. Olemme vertaiset.

Joten kun Kheri kyynelsilmin anoo minua koskemaan häneen, en voi kieltäytyä. En vain voi, vaikka tämä ei mene lainkaan kuten tämän pitäisi, ei mikään tässä. Minä tiesin alusta asti, mikä Kheri on minulle, tunnistin riskit. Seksi ei ole välttämätöntä, olisin tahtonut välttää sen niin kauan, kun sen harrastaminen ei asettaisi meitä enää vaaraan. Mutta hän on edessäni, näen hänen hauraasta, epävarmasta olemuksestaan konkreettisesti, kuinka nuori hän on. Murran hänet, jos nyt torjun hänet.

Ja minä tahdon häntä. Olen tahtonut jo pitkään.

Kun me koskemme toisiimme, jokin sisälläni selkeytyy. On kuin osa minusta olisi aina ollut aavistuksen katveessa, poissa näkäkentästäni. Ja nyt. Nyt hän kutsuu sen esiin. Annan itseni hänelle. Luoja, miten mikään voi koskaan tuntua tältä. Kaikki minussa kurottaa kohti häntä, tämä on enemmän kuin kehojen kohtaaminen, minä todella tulen osaksi häntä. En pysty ajattelemaan mitään muuta. Olemme saumattomia.

Hurmioltani kykenen silti keskittymään siihen, miltä Kheri näyttää ja tuntuu. Hän on pieni kuten hänen ikäisensä ovat, enkä enää kauhistu sitä lämpöä, jonka hänen poikamaisen kapea lantionsa ja pienet, sileät reitensä minussa aiheuttavat. Hänen pieni kehonsa herättää minussa jotakin tunnistamattoman hellää, mutta myös kiihkeää. Katsellessani häntä tuntuu, että kontrolli pettää hetkenä minä hyvänsä. Se ei ole koskaan pettänyt, enkä tiedä, mitä tapahtuu, kun niin käy.

Sitten hän voihkaisee. Jokin kosketuksistani saa sen aikaan, ja kykyni hillitä itseni loppuu siihen. Kosken häneen sellaisella palolla, että uskon kuolevani. Rakastan tätä ihmistä. Rakastan häntä. Uskon kuiskivani sitä hänen korvaansa, kerron, kuinka hyvä ja kaunis on ja miten paljon häntä rakastan. Tässä on aina ollut kysymys pelkästään hänestä.

Hän saa minut tulemaan. Minä, joka olen ollut vieras keholleni, olen pelkkää nautintoa häntä vasten. Vasta, kun ymmärrän kunnolla, missä olen ja mitä teen, huomaan, että Kheri näyttää olevan aavistuksen hämillään. Nautinnon viime rippeet lämmittävät kehoani, huomaan painavani sitä yhä tiukemmin Kheriä vasten. Vedän pojan päälleni ja suutelen.

Adrenaliinin ja nautinnon piikkiä kestää puoli tuntia. Olen Kherin syleilyssä kuin pieni poika. Ymmärrän tuntevani onnea, joka hädin tuskin mahtuu kehooni. Kiehnään häntä vasten vielä pitkään kaiken jälkeenkin.

”Mmhh… Meidän pitäisi varmaan käydä suihkussa.”

”Voidaanko mennä yhdessä?” Kheri kysyy.

”Totta kai.”

”Asael… Sä oot tosi kaunis. Kaikkialta.” Kherin kasvot punottavat ujosti. Suukotan hänen nenänpäätään.

”Niin sinäkin.”

”Siis… sä… sun…” Kheri pudistelee päätään ja hihittää. Pörrötän hänen punaista tukkaansa. ”Äh, sori, oon just tämmönen, kun meen hämilleni. Kyl sä tiiät. Niin siis. Olit äsken tosi ihana. En voi uskoa, että sain nähdä sut tuollaisena. Tai… enemminkin kokea.”

Suutelen häntä nopeasti.

”Teet minut niin uskomattoman onnelliseksi. En löydä sille sanoja. Tule lähemmäs…”

Painan Kherin alastoman kehon omaani vasten, suutelen häntä ja koskettelen häntä kaikkialta. Lopulta katseeni pysähtyy hänen käsivarsiensa arpiin. Viivojen kartasto piirtyy olkapäistä aina ranteeseen saakka. Painan huuleni hellästi vanhoille arville, suukotan niitä kaikella sillä ymmärryksellä ja rakkaudella, joka minulla hänelle on. Se saa Kherin kiehnäämään minua vasten.

”Mm… Se suihku, Asael…”

”Voisimmekohan vain jäädä tähän?”

Kheri silittää vatsaani, jolle siemennesteeni on roiskunut.

”Okei, joo”, nauran, ”mennään.”

Kheri kiskoo minut kädestä pitäen suihkuun ja suutelee jo ovella.

”Anna minä katson sinua oikein kunnolla…” kuiskaan hänelle. Aavistuksen ujona ja herkkänä hän seisoo edessäni ja kohtaa katseeni. Hän on niin kaunis.

Kheri vetää minut lähemmäs suihkun alle ja suutelee minua veden putoillessa päällemme. Kaikessa, mitä hän tekee, on aavistus nuorta intoa ja kiihkoa, joka ravistelee minua joka puolelta. En malta irrottaa hänestä hetkeksikään.

Kun makaamme jaetun peiton alla aivan kiinni toisissamme, tiedän olevani onnellisempi kuin koskaan. Tämä raukea, suihkunlämmin poika ihollani on jotakin, jota en koskaan kuvitellut tästä todellisuudesta löytäväni. En voi ajatella mitään muuta. Pidämme toisistamme jatkuvasti kiinni, ja kun nukahdan, nukahdan ajatukseeni hänestä.