Galaksit

Kirin tukka on mennyt takkuun. Istun ikkunalaudalla tummanvioletin verhon takana ja tuijotan, kun hän yrittää repiä ruskeaa feikkisulkaa takun keskeltä irti repimättä kumpaakaan rikki. Kiri on jo riisunut yöpaitasilleen. Hänen sirot olkansa tempoilevat. Minua on alkanut hirvittää se määrä katseita, jotka saan kiinni Kirin paljailta olilta tai nenänpäältä tai raotetulta suulta. Mistä lähtien ne sinne asti ovat karanneet? Eivät ne ainakaan minulta ole lupaa kysyneet.

“Voi nahkiainen”, Kiri mutisee, kun takku ei vapauta sulkaa vieläkään.

“Laitetaanko normaalit valot?”

Huoneessa on Kaamoksen valitsemat ledit, joiden karmiini ja purppura tanssivat vuorotellen seinällä. Kynttilöitä on toisella ikkunalaudalla, niissä on aidot liekit, tietenkin.

Kiri pudistaa päätään.

“Haluatko sä kokeilla?”

Istuudun lattialle Kirin kasaamille suurille tyynyille. Niissä kaikissa on taivaankappaleiden kuvia kultaisella kuviolla. En ole hyvä käytännön asioissa, mutta yritän napata Kirin tukasta niin hennosti kuin osaan. Sydämeni sykähtelee sellaiseen rytmiin, että sen voisi kuvitella kielivän lähestyvästä vaarasta. Kirin lähellä oleminen on alkanut aiheuttaa sellaisia tuntemuksia. Olemme taittaneet matkaa vasta viikon, mutta hänen eloisat säikeensä ovat alkaneet tarrata kiinni omiini. Onnekseni Kiri ei näe niitä.

Nyppäisen Kirin pikkuletistä tiukasti.

“Auts!” Kiri kiljahtaa, mutta huomaa pian tumman sulan kämmenelläni. “Sait sen pois! Ah, sankarni.”

Mikä on Kirille pelkkä nopea halaus painaa hermostossani hätätilan päälle. Sydän pomppii minkä kerkeää ja suussa maistuu muovilta.

“Tänään saatiin paljon aikaiseksi. Mä tykkään siitä Jooasta, vaikka se onkin varas. Siitä tulee Riko mieleen”, Kiri sanoo. Hyvä, asiaan palaaminen saa ajatukseni pois siitä, miten lähellä hän on ja kuinka hänen yöasunsa toinen olkain on valahtanut uhkaavasti alas.

“Joo, se on ihan hyvä penska. Mitä luulet, salaako se meiltä jotain?”

Kiri pudistaa päätään. Hän ei ole riisunut vielä kaikkia mahdollisia kilkkeitä tukastaan. Ehkä hän ei aiokaan, olen nähnyt hänen nukkuvan korut ja sulat tukassaan.

“En usko. Mutta tiedätkö mitä?” Kirin puromaisen liplattava ääni madaltuu aavistuksen. Hän kumartuu kuiskaamaan korvaani:

“Mä olen varma, että Kaamos salaa.”

Hätkähdän taaemmas.

“Kaamosko? Kaiken sen jälkeen, mitä hän on eteemme tehnyt? Enpä tiedä…”

“Sano mun sanoneen”, Kiri nyökkää ja lysähtää selälleen tyynyille niin, että purppurainen valo pyyhkäisee hänen ylitseen. Livumme galaksien halki, hän ja minä.

“Tuu mun viereen”, Kiri kuiskaa, ja koska jos jokin tässä tilassa on lumottua, se on tuo hänen pehmeä äänensä ja nuo hänen suuret maailmoja kantavat silmänsä.

Kaadun suurelle violetille tyynylle Kirin vierelle ja tuijotan kattoa. Toinen projektori huoneen nurkassa heijastaa sinne hitaasti liikkuvia tähtikuvioita. Koska tyynyt ja peitot meidän alla on kirjailtu täyteen samanlaisia kuvioita, on kuin leijuisimme kaikkeudessa. Kiri tarttuu yllättäen minua kädestä ja puristaa. En saa suutani väännettyä hymyyn ilman, että se tuntuu irveeltä, mutta Kirin seurassa minun ei koskaan tarvitse. Riittää, kun vain olemme siinä vieretysten ja katsomme tähtien spiraalia yllämme.

Pinnan alla

Mun näkökenttä kieppuu puoliksi mustana. Huoneen yksityiskohdat ovat hataria ja kaukana, kaiken edessä on hähmäinen harso. Haukon henkeäni, mutta mun on hankalaa kuulla mun omaa ääntä. On kuin olisin pinnan alla. Ensimmäinen asia, jonka tajuan todelliseksi, on kylmä käsi mun niskalla. Vasta silloin muodot piirtyvät uudelleen mun eteen. Erotan Pihkan kalpeat kasvot sängynlaidalla. Sillä on silmissä tummaa meikkiä kuin tervaa. Sitä on ropissut poskille.

“Mitä tapahtu?” mä soperran. Mun ääni kuuluu jostain syvältä, mun on hankalaa hahmottaa vielä mun rajoja. Pihkan taakse piirtyy tumma mahonkinen kirjahylly, jonka eteen on vedetty mustat verhot. Katosta roikkuu säikeitä muistuttavien narujen varassa kultaisia kuu- ja tähtikoristeita.

“Ei mitään, sä pyörryit pieneksi hetkeksi”, Pihka sanoo. Sen ääni on kuin sen nimi; taipuisa ja notkea. Kullanruskeiden silmien katse on naulittu muhun. Pihkan käsi on kuolonkylmä, kun se koskettaa mun poskea. “Kaikki on hyvin. Sä et ole varmaan syönyt tänään tarpeeksi.”

“Emmä oo syöny tänään mitään.”

Pihka mutristaa suutaan, mutta hänen kaikki yrityksensä olla isällisen toruva valuvat aina samaan tyhjiöön. Mun tarvitsee tuijottaa sitä vain hetki, kun se on jo painamassa pientä suukkoa mun poskelle.

“Tuhma olet”, se nauraa ja nipistää mua poskesta. “Mennään laittamaan sulle jotain.”

“Et kai sä itse ole kokannut?”

“Vähän luottoa, hei.” Pihka hymyilee leveästi. “Mulla on sulle pakastepizzaa tuolla. Tuu.”

Nousen ylös niin nopeasti, että näkökenttäni täyttyy mustista pilkuista. Pihka on heti siinä pitämässä musta kiinni, ainahan se on. Tänään sen otteissa on sellaista hellyyttä, johon mun ei ole varaa takertua. Niin Kaamoksellakin aina oli, kunnes mä en enää kelvannut. Pihka on aina yhtä tahmea, sillä on pakkomielle pysytellä ihan mussa kiinni. Ehkä mä olen pohjiltani just sellainen; sääliä herätävä, autettava. Kaikkea sitä, mitä mä yritin niin kovasti olla olematta.

Pihka pitelee mua selästä, kun me kuljetaan tummien hyllyjen ohi. Pihka kolauttaa päänsä katosta roikkuvaan kuuhun. Mun sisällä nykii ja pistelee, tämä ei tunnu tavalliselta huimaukselta, mutta just nyt mulla ei ole muuta kuin sokea luotto miehen, jolla on jääkaapissaan mulle pakastepizzaa.

Perhoset

 

Kirin monivärinen hiuskuontalo on punottu kahdelle napakalle palmikolle. Ruskean, pellavanvaalean ja lilan seassa on kultaista ohutta nauhaa. Kiri on tiennyt, mitä tekee pujotellessaan tukkansa sekaan kultaa kuin säikeitä. Hän istuu kirja kädessään kynttilänvalossa takapihan parvekkeella ja näyttää niin keskittyneeltä, että en ilkeä häiritä häntä. Hänen täytyy nähdä ikkunassa pälyilevä hahmoni, kun hän kohottaa katseensa ja viittoo minua ulos kanssaan.

Elokuu vetää viimeisiä henkäyksiään. Ilman kirpeys yllättää minut, vaikka koleus on asunut nurkissa jo muutaman viikon. Vedän Kiriltä lainaamaani hapsuponchoa tiukemmin ympärilleni, vaikka suuri vaate on kuin halaus, se kietoutuu minuun kaikkialta. Istun Kirin vierelle parvekkeen puiselle lattialle ja sipaisen kädelläni nurmea. Se on aavistuksen kosteaa ja niin viileää, että sävähdän.

“Miten sä tarkenet täällä?” kysyn Kiriltä, jolla on yllään pelkkä tummanvioletti poolopaita, kerroshame ja pörröiset säärystimet.

“Sä selkeesti jäädyt. Voidaan mennä kohta sisälle. Halusin näyttää sulle yhden jutun.”

Kiri nykäisee minut kädestä nurmelle.

Astelemme kostealle takapihan nurmikolle sukkasillamme. Tähtikartasto avautuu täplikkääksi katoksi yllemme. Kirin perheen takapihan suuren pihlajan takaa kuu kurkottaa tervehtimään meitä. Niinä muutamana kertana, kun olen ollut Kirin kanssa täällä, en ole koskaan tajunnut, miten lähelle taivas tulee.

“Odota. Pysy siinä, älä liiku.”

Kiri ottaa muutaman askeleen lähemmäksi pihlajaa ja vetää letistään yhden kultaisen narun. Hän tanssittaa sitä ilmassa vain muutamia sekunteja. Puun latvusto alkaa hehkua. Valotäplät puhkovat pimeään reikiä. Kun valot alkavat liikkua ja tulla lähemmäs, en aluksi erota niiden muotoa.

Perhosia. Ne ovat hehkuvia perhosia.

Luonnon kaunis anomalia, kultasäikeiden vääristymä. Jonkin noin kauniin kutsuminen kultapedoksi tuntuisi rikokselta niitä kohtaan. Kullanhehkuiset perhoset lepattelevat kaikkialla ympärillämme ja tarttuvat Kirin pitelemään lankaan. Lanka kohoaa perhosten mukana latvustoon. Koko takapiha on hetken kuin lumouksen vallassa. Kun perhoset katoavat näkymättömiin, tuijotan vain Kiriä, jonka silmät ovat säilyttäneet hehkunsa.

Junassa

Kiri naputtaa pitkällä lilalla kynnellään junan penkin kaidetta. Tasainen naputus katkaisee vaihtuvien maisemien harmonian, mutta en keksi oikeita sanoja kertoa Kirille siitä. Olemme kulkeneet pitkän matkan pelkän pellon keskellä. Avarassa tilassa on jotain rauhoittavaa. Sydämeni on pomppinut koko matkan niin, että tunnen säikeiden kieppuvan levottomina joka puolella kehoani. Vain tappavan tasainen utuinen peltomaisema saa mieleni olemaan nytkähtämättä väärille urille.

“Sä mietit jotain”, Kiri sanoo ja keskeyttää viimein naputuksensa. Muuten hiljaisessa junassa yksittäinen napsahdus tuntui vasaraniskulta.

“Joo kai”, mutisen.

“Sä oot ollut ihan hiton rohkea, kun lähdit.”

“Älä pistä mua katumaan tätä.”

“En tietenkään. Me löydetään Riko vielä.”

En voi sanoa Kirille, että en minä hänen räkänokkaveljensä vuoksi lähtenyt. Minä lähdin, koska Kirin silmät ovat alkaneet tuikkia tavalla, joka saa säkeeni kipristelemään ja kiertymään hankaavalle mutkalle.

Olen aikeissa avata suuni, kun jokin meidän oikealla puolellamme rojahtaa melkein päällemme. Minulta kestää pitkään tajuta, että kyseessä on toinen ihminen. Kiristä pääsee kiljaisun ja henkäisyn välimuoto, kun joku rojahtaa hänen jalkojensa päälle.

Kaatuja kompuroi itsensä ennätysajassa ylös. Meitä katsovat aaltojen vaalean kuohun sävyiset sinisilmät, niin kirkkaat, että ne tuntuvat miltei epätodellisilta. Pojan tukka on kuin variksenpelätillä, vehnänvaalea ja joka puolelta pöyhössä.

“Sori, mää en kattonut yhtään eteeni”, poika takeltelee. Hänessä on jotain samaa kuin Kirin kadonneessa pikkuveljessä; samanlaiset hontelot peuran raajat ja eksyneen pikkueläimen katse. Hänen täytyy olla Rikon ikäluokkaa.

“Sattuiko suhun?” Kiri kysyy pehmeällä kiurunäänellää sen sijaan, että syyttäisi poikaa mistään. Minun tehtäväkseni jää tuijottaa silmät suurina tyyppiä, jonka kompastuminen lähetti sydämeni hätäkierrokselle. Nyt se kuvittelee juoksevansa maratonia, niin lujaa se rummuttaa.

“Ei sattunu. Sori. Moi.”

Vehnätukkainen poika singahtaa seuraavaan vauhtiin sellaisella nopeudella, että hetken epäilen onko hän todellinen laisinkaan. Katsomme Kirin kanssa pöllämystyneinä toisiamme.

“Mitä just kävi?”

“Mä en todella tiedä. Kai se vaan kaatui. Sä taisit säikähtää”, Kiri hymähtää ja kääntää koko torsonsa minuun päin. En ole ehtinyt toipua vielä pojan aiheuttamasta hätkähdyksestä kyetäkseni vastaanottamaan Kirin lempeän auran. Kun hän on kääntyneenä suuntaani hänen koko olemuksensa tuntuu säkenöivän valoaan minuun.

“Hei. Sä näytät oikeasti kauhistuneelta. Saako koskea?”

Nyökkään. Rakastan sitä, että Kiri kysyy aina. Niin moni ihminen on nähnyt minut paniikissa tai vain hivenen poissa tolaltani ja tullut heti kädet ojossa halaamaan. Joskus pystyn nielemään siitä aiheutuvan kipristelyn ja vaarantunteen kehossa, mutta useimmiten vain sysään toisen pois niin kauniisti kuin osaan.

Kirin sormuksin koristeltu käsi silittää olkaani koko sen mitalta. Mustan samettipaitani kangas rypistyy, mutta se ei haittaa. Kiri tietää, että minua pitää koskettaa lujaa ja tiukasti, kun hätä on vähällä singota minut toisiin todellisuuksiin.

Vasta usean minuutin silityksen jälkeen huomaan varjon Kirin kasvoilla. Hän katsoo ohitseni ulos ikkunasta. On alkanut jo hämärtää, valo kerii itseään pois yön tieltä.

“Tuliko sulle siitä pojasta mieleen Riko?” arvaan.

Kiri nyökkää.

“Hei”, sanon ja tartun kömpelösti Kirin kädestä, “me löydetään sun veli. Säikeet näyttää meille tien. Usko mua.”

Hymy tapailee muotoan Kirin huulilla, kunnes lopulta asettuu uomiinsa. Tunnen hänen säikeittensä tasaantuvan rytmin. Ne eivät enää tempoile kiihkeinä joka suuntaan.

Iltatee

Kaamoksen vyötäisiltä roikkuu muutama nahkainen pussi, jotka on vedetty juuttinarulla tiukasti kiinni. Mies ripottelee yrttejä kattilaan niin keskittyneesti, että ei huomaa, kun Pörrö tunkee hänen taakseen ja miltei kaataa hänet. Kultapeto päästää matalaa kehräystä hinkatessaan karvaista selkäänsä omistajansa kylkeen.

“Häiritseekö Pörrö sun keskittymistä?” kysyn, kun Kaamoksesta alkaa päästä yhtä kiihkeää mutinaa kuin kissasta hurinaa.

Minun on täytynyt yllättää mies aivan kuten kissankin, sillä hän ei pysty piilottamaan säpsähdystään ääneni kuullessaan.

“Riko! Kauanko olet seissyt siinä?”

“Muutaman minuutin? Oon katsellut, kun keität lientä. Mitä siitä tulee?”

Kaamos on kertonut minulle, että vaikka oikeita lumouksia ei ole olemassakaan, yrteillä ja rohdoilla on “merkittäviä terveysvaikutuksia”. Useimmiten se tarkoittaa sitä, että hän pakottaa kurkustani alas epämääräisen hajuista ja tuntuista mönjää, jonka maku on keskinkertainen siihen nähden, että väri muistuttaa suoliejua.

Kaamos käskee kissan siirtyä kauemmas keittiössä. Yhä tasaisesti huristen kultapeto siirtyy lattialle kuiva-ainekaapin eteen. Tummaa puista lattiaa koristaa tähtikuvioinen yötaivaansininen matto. Tähtikuvion päällä on siellä täällä kissankarvaa. Puolitoistametrisestä otuksesta lähtee sellainen määrä tuppoja päivässä, että kissoille ei auta olla allerginen, jos mielii asua Kaamoksen kanssa.

“Hyvän onnen iltateetä”, Kaamos sanoo vieno hymy huulillaan.

“Eli jotain kamalaa moskaa.”

“Noh! Eikö oppilaani pitäisi olla innoissaan ihanasta keitoksestani?”

Irvistän niin, että hampaat näkyvät. Virne tarttuu Kaamokseenkin. Hänen silmänsä ovat aina onnesta sirrillään hänen hymyillessään. En mahda sille mitään, mutta se lähettää joka kerta pehmeitä väristyksiä sisälleni. Saatan miltei tuntea, kuinka säikeet kieppuvat toisiaan vasten ja yrittävät asettua uomiinsa.

Kaamoksen keittiö on täynnä purnukoita ja käsin nidottuja kirjoja; ne ovat hänen sanojensa mukaan perintöä hänen isoäidiltään. Kaamos puhuu harvoin perheestään, joten olen ottanut saman linjan. Kirin ja vanhempien ajatteleminen täällä saisi vain säikeeni solmuun.

Pörrin hurina muodostaa tasaisen äänten peiton keittiöön. Nojaan puiseen pöytään, jolla nojuu kirjapinoja ja sytytettyjä kynttilöitä aivan niiden kyljessä kiinni. Jos tämä koko puoti palaisi jonakin kauniina päivänä poroksi, siitä olisi syyttäminen yksin Kaamoksen hajamielisyyttä. Tuijotan hetken valuvien kynttilöiden lepattavia liekkejä riistääkseni katseeni edes hetken miehestä.

Kaamosta on miellyttävä katsella. Hänen hopeinen tukkansa soljuu pitkälle selkään kuin puro. Lasit pitkän nenän päällä ovat niin pienet, että ihmettelen, miten hän näkee niillä eteensä. Tänään hänellä on yllään vaalea pellavapaita ja ruskea koukerokuvioinen liivi. Katseeni eksyy taas vyötäisiltä roikkuviin pussukoihin.

“Mitä noissa on?” osoitan nyyttejä.

“Ai, mausteita vain. Ajattelitko, että siellä olisi kuihtuneita säikeitä?”

Mielikuva hiipuvista, kohteestaan irtoavista säikeistä on niin raju, että miltei säpsähdän. Mieluiten olisin miettimättä sitä nyt, kun katseeni poukkoilee Kaamoksessa ja hänen ahtaassa keittiössään.

“En minä niitä mukanani kanna. Niille on oma paikkansa, näet sitten”, mies jatkaa, vaikka olen jo ehtinyt kuvitella pimeän varaston täynnä harmaaksi haipuneita kultasäikeitä vailla virkaa.

Kaamoksen keittämä juoma on mitä ilmeisemminkin valmis, sillä hän kaataa sitä kahteen pitkään kuumaa kestävään lasiin. Kummankin varressa on kultainen kierre, joka ulottuu jalkaan saakka. Tartun haparoivin ottein lasiin ja vastaanotan ojaveden sävyisen, mutta sitä sakeamman seoksen suu tiukaksi viivaksi puristettuna.

“Noh, yritähän nyt, se on terveellistä”, Kaamos naurahtaa ja sipaisee minua pitkällä sormellaan nenänpäähän. Ele on aivan liikaa, hän seisoo siinä miltei lähelläni. Otan muutaman askeleen taakseni, vaikka tiedän, että Kaamos näkisi kyllä säikeistäni, mitä ajattelen. Eleeni voivat kertoa hänelle mitä hyvänsä, mutta säikeet eivät koskaan valehtele.

Nostan kullalla koristellun lasin huulilleni ja siemaisen pitkän kulauksen. Tuoksu antaa paljon anteeksi, erotan basilikan ja nokkosen ja jonkin, joka antaa juomalle makean taustapotkun. Jaksan irvistellä vain hetken. Juoma ei ole niin kamalaa kuin pelkäsin. Enemmän minua hermostuttaa säikeissäni tapahtuva rauhaton liikehdintä, joka Kaamoksen on täytynyt jo havaita. En tiedä kauanko pystyn leikkimään, ettei sitä ole olemassa.

Majoituksessa

Kiri seisoo vasten karmiininpunaista valoa ja suoristaa selkänsä venytykseen. Vetäydyn kauemmas ikkunalaudalla ja nostan polvet ylös. En halua vaikuttaa siltä, että tirkistelen hänen venytyshetkeään, joten painan pääni polviin ja yritän vaikuttaa uneksuvalta. Hehkuva kohdistinvalo piirtää Kirin siluetin esiin. Pieni nöpönenä ja siro leuka, tukassa niin paljon koruja ja höyheniä, että Kiri on kuin Taikapuoti ihmismuodossa. Hän on pukenut ylleen ohuen yöasunsa, jossa on Ihmemaan Liisan kuva. Asu on tyypillistä Kiriä, hän haluaa edustaa kaikkea, mistä pitää.

Olen tuntenut Kirin vasta muutamia viikkoja ja tiedän jo kaikki hänen lempiasiansa: kristallit ja Tarot-kortit, tukkaan laitettavat koristeet, Liisa Ihmemaassa, tiukat politiikkakeskustelut ja laventeli värinä, miksei tuoksunakin. Majapaikkamme puodin yläkerrassa on täynnä seinille ripustettuja kankaita ja erilaisia kattokoukkuihin kiinnitettyjä koruja. Tähtikuvioita ja aurinkoja, yksi suuri hymyilevä puolikuu. Punainen valo osuu niihin ja saa ne heittämään vastakkaiselle seinälle kimaltavia pyörteitä. Koko huone on kuin unta, niin epätodellisilta kaikki toisiinsa kietoutuvat valot ja värit näyttävät.

Silti kaikkein kauneinta huoneessa on Kiri. Hän liikkuu niin vaivattomasti taipuessaan ylhäältä alas ja sieltä taas ylös. Kun Kiri lopettelee venyttelysarjaansa, hänestä pääsee kissamainen matala ääni, mrrp, aivan kuin Pörröstä vain hetki sitten. En tiedä huomaako hän sitä itse.

“Mitä luulet, onko hyvä idea jäädä tänne yöksi?” kysyn, kun Kiri tekee itselleen tilaa tähden- ja kuunmuotoisten tyynyjen sekaan.

“On! Tämä paikkahan on ihan mahtava. Kaamos vaikuttaa pähkähullulta, mikä on tietty hyvä juttu. Ehkä se tietää Rikosta jotain.”

“Mua vähän hermostuttaa, kun se on niin outo. Tämä koko paikka on.”

Kiri heilauttaa rannettaan sen merkiksi, että huolehdin turhia. Hän on unohtanut ranteisiin vielä kilisevät korunsa, jotka helkkyvät liikkuessaan toisiaan vasten. Katseeni jumittuu jonnekin Kirin pisamaisen nenänpään tienoille. Roikkuvien korujen heijastukset piirtävät kultaisia juovia Kirin kasvoille. Ne ovat kuin kultasäikeiden tanssia hänen ihollaan. Kaamos on todella tiennyt, mitä tehdä tällä paikalla.

“Hei. Ota rauhassa, mennään nukkumaan. Etsinnät jatkuvat huomenna.”

Kiri puristaa molempia käsiäni niin sanoessaan.

Sammutamme valot, mutta pimeässäkin erotan vielä kultaiset juovat Kirissä. Miltei henkäisen, kun tajuan niiden olevan hänen säikeensä; ne tanssahtelevat hetken hänen rinnassaan, kunnes välke himmuu ja piiloutuu jälleen katseeltani. Säikeet kieppuivat villiin, rauhattomaan rytmiin kuin levottomassa tanssissa. Päätän olla sanomatta siitä mitään Kirille.

Yhtä levoton on myös oma sydämeni, kun käyn Kirin viereen makaamaan. Kuulen hänen hengityksensä hidastuvan rytmin vielä pitkään ennen kuin oma tajuntani alkaa hämärtyä. Värit ja valot kieppuvat mielessäni yhä hetken, kunnes uni tempaisee minut peittoonsa.

Gosulookkeja