Retro

- - -

Omista kuvistani ja kuvattavana toimimisesta credittiä Inkalle! Arvostamme häntä <3

Vesisiskot

Kylän tytöt siitä ensimmäistä kertaa kertoivat. Isot tytöt, vanhemmat kuin minä ja Maria. Ne, joilla oli paakkuiset ripset ja kireät topit. Niillä oli tapana kihertää ison kaupan nurkalla ja kuiskia nuoremmille ”kaikenmoisia hirveyksiä”, kuten äiti asian aina ilmaisi.

Kesä oli paahtanut selät punaisiksi, uimapuvun raja erottui Marian selästä. Kylmää juotavaa me haimme äidiltä saamallamme rahalla, kun kylän tytöt alkoivat puhella meillekin. Katsoimme Marian kanssa toisiamme huvittuneisuutemme läpi; meistä oli tullut tärkeitä. Tytöt puhuivat vain paikallisille. Mehän olimme kaupalla vain turisteja, naurettavia kärpäsiä mehiläisyhteiskunnassa. Emme olleet omassa paikassamme, sen näki tavastamme katsella ja kierrellä, kantaa ostospussia eikä heittää sitä olalle kuten paikalliset tekivät.

Tytöt aloittivat helpolla. Ne puhuivat meille pojista, mutta eivät tavalla, jolla muut heidän ikäisensä yleensä puhuivat. Maria katsoi niitä merkillinen katse vihreissä silmissään, kun ne aloittivat. Ne kertoivat meille, ettei täälläpäin ole tapana harrastaa kesäisiä suhteita poikien kanssa. Ei miestenkään, ne vastasivat, kun kysyin tarkennusta. Minua nauratti. Paikallisilla oli tietenkin oma tapansa karkottaa käenpojat lintukodosta.

Mariaa aihe näytti kuitenkin kiinnostavan. Kesti vain muutamia minuutteja päästä kiinni siihen, mitä tytöt tahtoivat meille kertoa. Niiden ilmeet muuttuivat, silmät siristyivät ja huulet supistuivat kiinni, sulkivat tyhjyyksiä jauhavat aukot. Vesisiskot, ne sihisivät, vesisiskot vievät täällä päin kaikki sellaiset tytöt, jotka kesäisin likaavat itsensä miehillä. Sotkevat neitsyytensä viattomuuden. Sellaisia ne meille puhuivat. Katsoin Marian kiinnostuksesta laajenevia silmiä kauhuni läpi. Tiesin, että isosiskona minun olisi myöhemmin käytävä merkittävä keskustelu hänen kanssaan. Tytöt ne vain pelottelivat, eiväthän ne nyt tosissaan, halusivat meidät pois paikallisten poikien kimpusta. Mutta Maria piti katseensa tytöissä. Hän ei hakenut enää vahvistusta ilmeistäni.

Maria avasi suunsa ja päästi ilmoille kysymyksen. Mitä ne vesisiskot ovat? Kaupan nurkan tytöt loivat toisiinsa katseita, jotka olivat joko aidosti pelokkaita tai laadukasta teatteria. Sitten ne kertoivat paikallisesta tarinasta, kesällä Korpijärveen hukuttautuneista nuorista neidoista, joiden kehot kylän miehet olivat runnelleet. Pilanneet. Tuhonneet. Vuosittain vesisiskot etsivät kaltaisiaan turmeltuja nuoria naisia, jotka vetää mukanaan järven tyynenä lepäävän pinnan alle.

Tartuin sisartani harteista, hymyilin väkinäisesti tytöille ja kehotin Mariaa jatkamaan matkaa kanssani. Ymmärsin tilanteen vaarallisuuden nuoremman sisareni kannalta. Hän oli siinä iässä, että jokainen totuuden muotoon väännetty harhakuvitelma oli totta, koska joku häntä vanhempi sanoi niin. Tytöt jäivät huutelemaan peräämme, – ihan tosi, vesisiskot veivät viimevuonna Leppäsen Auran – mutta minä kuljetin siskoni hiljaa pois kaupalta.

Koko matkan kuljimme hiljaa. Minä olin hiljaa, koska en halunnut tietää, mitä Maria ajatteli kuulemastaan. Marian hiljaisuudelle en silloin tiennyt syytä. Kuvittelin hänen unohtaneen, sillä mökkitiellä hän alkoi jo rupatella metsämansikoista heinänvarressa ja korpinkutsunnasta metsän laidalla. Yhdyin keskusteluun. Mökin ovella vain toinen meistä muisti kaupannurkan tytöt ja heidän pelottavat puheensa neitsyytensä menettäneitä veteen vetävistä siskoista. Se, joka muisti, en ollut minä.

Yöllä, kun olimme vetäytyneet siskonpetiin isoäidin purppuraisen viltin alle, uni vei minut matkassaan nopeammin kuin Marian. Silloin, kun sisareni katseli kattoon piirtyviä varjoja ja itki äänetöntä kipuaan pois, minä juoksin öisen Korpijärven hiljaisilla liepeillä. Todellisilla silmilläni en ollut nähnyt järveä useampaan vuoteen, mutta unessa muistoni kumpusivat lapsuudesta. Minä muistin kolme suurta veden vihreäksi nuolemaa astinkiveä rannan tuntumassa. Korkealle kohoavaa vesikasvustoa, honkia kaikkialla metsäjärven ympärillä. Hiljainen, kyläläisten silmiltä kätketty paikka. Juuri sellainen, johon olisi kuvitellut liitettävän paikallisten merkillisiä tarinoita.

Unessa tyttöjen tarinat palasivat mieleeni kuvien muodossa. Hento, harsomainen usva järven pinnan yllä hohkasi kylmää ja jotain muutakin, tummempaa, luonteeltaan oikukkaampaa kuin selvä ilkeys tai pahuus. Järvessä oli jotakin alkukantaista, sellaista, josta ihmissydän ei saanut otetta.

Usvalla oli kasvot. Useita, kortemaisia ja hauraita naisolentoja kohosi järvestä. Katsoin hiljaisuudestani, kuinka naiset – tytöt – avasivat suunsa laulaakseen. Ulos päässyt ääni ei kuitenkaan ollut laulua, vaan hiljaista, epäinhimillistä vaikerrusta. Vaikeaa ja selvästi kivuliasta. Tusina nälkäisiä, mustia silmäpareja katsoi minuun kylmän usvan keskeltä. Tunsin, millaista kipua niiden taakse mahtui, mutten saanut siitä tarkempaa otetta. Silmillä oli kyltymätön tarve, sen minä erotin niiden nälkäisestä kiillosta. Tarpeelle en löytänyt kohdetta. Kykenin vain katsomaan, kuinka olennot nousivat ja odottivat, katsoivat minuun käännellen päitään.

Kun heräsin sisareni viereltä, paita oli painautunut hikisenä selkääni vasten. Kaappikello tikitti tasaisesti, isoäidin viltti oli kuumempi kuin mansikkapelto kesällä. Maria nukkui jo. Kun käänsin kylkeäni varoen herättämästä häntä, kuvat Korpijärven usvasta ja naisista olivat jo himmenneet taka-alalle. En kääntynyt katsomaan Mariaakaan, hento tuhina riitti kertomaan sisaren nukkuvan. Jos olisin katsonut, olisin saattanut havaita kyynelen poskelle piirtämän hennon juovan.

Aamulla Maria oli puheliaampi kuin aikoihin. Vanhempamme olivat hyväntuulisia, aamukahvi tuoksui keittiössä ja paahtoleipä rasahteli hampaiden välissä. Maria jutteli innoissaan aivan kuin ei osaisi muuta kuin hymyillä ja keskustella tyhjänpäiväisyyksistä. Olin liian väsynyt vastaamaan. Nyökkäilin ja annoin vanhempiemme hoitaa puhumisen.

”Äiti, isi, asuuko täällä ketään Leppäsiä?” Maria kysyi aivan yllättäen, kesken hillovoileivän, kesken äidin lauseen, kesken viattoman aamiaistuokion, jonka ei pitänyt värjäytyä tummaksi. Äiti hiljeni täysin, isä katsoi vuoroin äitiin, vuoroin kahvikuppinsa pohjalle.

”Asui”, isä vastasi kolmen siemauksen jälkeen. Äiti pudisti päätään, antoi äänettömän viestin olla jatkamatta keskustelua. Marian katse kuitenkin tivasi vastausta.

”Jarno, älä”, äiti sanoi hiljaa.

”Tytöt ovat varmasti kuuleet kylällä juttuja. Ei siitä niin kauan ole.”

”Mitä juttuja?” oli minun vuoroni osallistua.

Äiti nousi pöydästä kuljettaen jogurttipurkin ja maidon jääkaappiin. Hän loi isään katseen, joka palautti mieleeni mustia, kyltymättömän nälkäisiä silmäpareja. Unen kylmyys piirsi vilunväreitä selkääni, kun muistin yllättäen Korpijärven kivet, usvan ja naiset. Äiti asteli pois huoneesta huokaisten syvään. Se oli ollut jo vuosia pettymyksen, mutta myös luovuttamisen merkki. Tilanne jäi isän käsiin.

”Se oli hirvittävä juttu viime kesänä”, isä huokaisi. ”Kannattaakohan minun teille sellaisia edes puhua.”

”Isi!”

”Hyvä on, hyvä on”, isä risti kätensä pöydälle, ”mutta jos Maria näkee painajaisia, se on sitten oma vika. Eikö niin?”

Maria ei tehnyt elettäkään, minä nyökkäsin hänen puolestaan ajatellen järven naisten pitkiä kynsiä ja vedenrajaan asti valuneita hiuksia.

”Leppästen nuorin tyttö, Laurako se nyt oli, löydettiin Korpijärveltä kuolleena. Tytöllä ei ollut edes vaatteita päällään. Tapausta tutkittiin aikansa, mutta kun mitään ei saatu aikaiseksi, Leppäset muuttivat pois ja tapaus jäi elämään omaa elämäänsä kyläläisten keskuuteen. Älkää kuunnelko paikallisten juttuja vesisiskoista ja muista, kuolema on kuolemaa eikä sellaisilla asioilla sovi leikkiä.”

”Aura.” Maria nousi ylös, piti katseensa pöydässä. Hiussuortuva peitti näköyhteyden valkeaksi valahtaneille kasvoille.

”Mitä sinä sanoit?”

”Sen tytön nimi oli Aura. Ei Laura.”

Isä huokaisi. ”Kyläläiset siis puhuivat teille jotakin. Maria, menisitkö hetkeksi yläkertaan? Minä puhun tästä Ellen kanssa.”

Maria poistui keittiöstä hiljaa. Hän jätti astiansa pöydälle, mutta ei osoittanut muita merkkejä loukkaantuneisuudesta. Isä otti virallisen äänensävynsä ja kääntyi suoraan puoleeni, hymy oli poissa.

”Mitä teille kerrottiin? Tiedäthän, miten herkkä Maria on kummitustarinoille ja muille hirvityksille. Hän ei saa ottaa vaikutteita tällaisesta.”

Kerroin kuulemamme vesisiskoista. Sen, että siskot vetävät mukaansa kaikki ruumiiltaan saastuneet, kaltaisensa. Meitä varoitettiin olemasta poikien kanssa, jotta vesisiskot eivät vie meitä mukaansa. En sanonut mitään Korpijärven astinkivistä, pinnan tyynestä kylmyydestä ja vesisiskojen seuraavista silmistä, jotka olivat värittäneet yötäni.

”Jestas niitä likkoja”, isä sihahti hampaidensa välistä, ”ei tuollaisia kannata kuunnella. Puhu tästä siskosi kanssa, jooko, Elle? Maria ei kuuntele minua, jos sanon, ettei mitään vetehisiä odota joka lammessa.”

Nyökkäsin. En sanonut, miten Marian kiinnostunut, mutta sisältä pelokas katse oli piirtynyt elävänä mieleeni, kun hän kuuli ruumiillisesta saastumisesta. Eivät vesisiskot ja Korpijärvi pikkusiskoani pelottaneet. En vain osannut pukea epäilyjäni sanoiksi.

Viikko kului loppuunsa rauhallisesti, aurinko soi meille monta pitkää kesäpäivää. Kun lauantai toi mukanaan pakkaamisen riemun, minä ja Maria saimme viettää paljon aikaamme ulkona. Kauppaan meitä ei enää käsketty, isä ei tahtonut Marian kuulevan uusia kylätarinoita. Kuljimme metsässä, nauroimme ja juttelimme tavallisista asioista. Vesisiskoista ja kehon häpäisystä ei puhuttu, vaikka tiesimme Korpijärven olevan aivan lähellä.

Ilta väritti taivaanrannan kirkkaanpunaiseksi, joka liukui oranssin kautta haaleaan keltaiseen. Saimme valvoa viimeisenä mökki-iltana hieman pitempään kuin tavallisesti. Maria oli oma iloinen itsensä silloinkin, kun uskaltauduin katsomaan häntä suoraan silmiin laskevan auringon värittäessä hänen otsatukkansa punaoranssiksi. Siskoni oli vasta lapsi. Hän oli hetkellisesti järkyttynyt oudosta tarinasta, siinä se. En tiennyt öisistä kyynelistä, en nähnyt hänen pesevän itseään tuntikaupalla, jotta vieras haju lähtisi pois. En nähnyt merkityksiä painettujen katseiden takana. Sisareni oli kaunis pieni tyttö laskevassa auringossa, kieltäydyin näkemästä mitään muuta.

Viimeisenä yönä näin sekavia unia vääntyneistä raajoista, kiinni puristetuista silmistä ja useista suihkussa vietetyistä tunneista. Kuulin isän valittavan äänensävyn, kun hän pauhasi ympäri vuoden Marialle vesilaskuista. Näin häpeästä painuneen katseen, näin taaksepäin kallistuneen lapsen ruumiin. Heräsin jälleen hikisenä siskonpedistä, sydän hakaten ja mustat silmät luomieni takaa katsoen. Vesisiskot olivat nähneet sen, mitä minä olin aina kieltäytynyt katsomasta silmiin. Totuuden Marian hymyhuulien takana.

Herätessäni Maria ei enää tuhissut vierelläni. Sydämeni takoi reikiä sisuksiini, juoksin alakertaan, en vaivautunut olemaan hiljaa. Jalkani tiesivät, minne mennä, vaikka minä en tiennytkään. Juoksuaskeleeni johdattivat minut yöllisen kasteen läpi. Metsä huokaili ympärilläni, taimet kuiskivat minulle tulevasta. Kun vihdoin pääsin Korpijärven rannalle, näytös oli jo käynnissä. Usva oli väistynyt kortemaisten kehojen tieltä, silmät katsoivat suoraan minuun. Minä en ollut se, jota ne odottivat luokseen. En ollut missään vaiheessa ollutkaan, niiden ikinälkä ei koskenut minua. Olin puhdas. Minua kukaan ei ollut satuttanut vasten tahtoani.

Maria sen sijaan seisoi kolmannella kivellä, hänkin vaatteetta, pitkät hiukset märkinä selkää vasten. Maria näytti rauhalliselta seistessään toisten tyttöjen kanssa, hänen hengityksensä ei kiihtynyt eikä hän etsinyt vedestä turvaa kuten suihkussa. Kun sisareni käänsi pienen päänsä minun puoleeni, tiesin, mitä odottaa. Mustat, janosta ja kivusta vapautetut silmät katsoivat minuun oman siskoni kasvoilta. Maria oli viety.

Seisoin Korpijärven rannalla koko yön. Katselin, kuinka satutetut sukivat hiuksiaan, kiersivät järven pinnalla kuin aaveet. Kuulin heidän vaikerruksensa. Sisareni ääni ei sotkeutunut kakofoniaan. Maria oli kuten hekin. Pieni ja mustasilmäinen, iho kuin vetehisellä. Sydämeni ei täyttynyt surusta. En osannut tuntea mitään, kun katsoin sisartani. Totuus paistoi tämän muuttuneesta olemuksesta. En tiennyt, kuka sisartani oli satuttanut. Sillä ei ollut merkitystä enää silloin, kun hänen silmänsä olivat muuttuneet mustiksi ja olemuksensa saanut uudenlaisen sävyn.

Auringon ensisäteet värjäsivät järven pinnan vaaleammaksi. Usva oli haihtunut, valkeista tytöistä oli jäljellä enää haparoivia heijastuksia tyynellä pinnalla. Tiesin heidän olevan siellä, pinnan alla, syvimmässä kohdassa, häpeän ja vieraiden käsien ulottumattomissa.

Kun juoksin kotiin, juoksin lujempaa kuin kehoni olisi kestänyt. Silti minusta tuntui ensimmäistä kertaa useaan vuoteen siltä, että sain henki virtasi kehooni täydellä voimallaan. Ilma kulki sisälläni, kykenin vihdoin hengittämään kunnolla. En ollut jättänyt Mariaa taakseni. Ajatus sisarestani juoksi vierelläni, vaikka hänen kehonsa oli toisaalla.

Marian ruumis löydettiin vasta seuraavana talvena, kun pilkkijä oli havahtunut turvonneeseen ja siniseen olentoon jään pinnan alla. Viranomaiset ottivat tapauksen itsemurhana, mutta vanhempieni itkiessä pilkkijä kumartui kuiskaamaan korvaani:

Aivan, kuin jään alta olisi kuulunut koputusta.

Kesäiltana

Piti postata nyt tämäkin, u jojo trash

- - -

Minusta napatut kuvat ovat ystäväni Leen käsialaa, toinen kuvissa esiintyvä sielu onkin sitten mallikseni joutunut Lee!

Paperiviiltotyttö

Kyllä minä vielä tämän yhden kestän. Yhden ainoan kerran voin kerätä itseni särkyneen lautasen, ruokaan sotkeutuneen maton ja häpeän keskeltä. Pystyn vielä nousemaan. Olen vahva. Olen vahva. Olen vahva. Minä kykenen tähän paperin rikki viiltämään elämään vielä.

*

Ensimmäisen tunnin jälkeen häpeä juoksee kehoni ylitse niin painavin askelin, että joudun työntymään pöytää vasten etten romahda polvilleni. Taukotilassa ei ole ketään, vain minä ja poriseva kahvinkeitin. Tippuvan kahvin ääni alkaa kuulostaa sitä enemmän naurulta, mitä enemmän häpeä minua runtelee. Muistelen aamua, mutta en tänä aamuna vaan kaukaisena tapahtumana, joka sattui jollekulle, kenelle tahansa. Se en ollut minä, minä olen jo kaukana sieltä, siitä on useita sumeina kulkeneita tunteja. Se tapahtui jollekulle sellaiselle, joka oli liian heikko.

Kahvinkeitin lakkaa porisemasta, kokoan minuuteni rippeet ja kaadan kahvin mustana kuppiini. Etsin maitoa taukotilan jääkaapista, mutta en ole tuonut sitä aamulla mukanani. En muista, miksi olisin jättänyt sen kotiin. Kipu hiusrajassani kuiskaa minulle, että maidon kotiin jäämiselle on olemassa syy. En ajattele kipua. Se on siedettävä, jos sen ulkoistaa. Kahvi on kahvia mustanakin. Irvistän ja kumoan koko kupillisen yhdeltä seisomalta.

”Ai, huomenta”, kuulen taukotilan ovelta juodessani kahviani, ”en tiennytkään, että olet aamuvuorossa.” Hymyilen. En minäkään tiennyt aamulla. En vain voinut jäädä kotiin muistojen raadeltavaksi.

”Ajattelin ottaa illan vapaaksi”, kuittaan työkaverin kommentin ja istuudun pöydän ääreen. Kahvikuppiin on jäänyt huulipunan jälki. Ehostus on tärkeää, muuten kasvoni saattaisivat kertoa liikaa.

Työkaverini katsoo kahvinkeitintä kysyvästi. Nyökkään. En tarvitse enempää, yksi kuppi riittää herättämään ruumiini uuteen päivään. Kehoni muistaa kaiken aiemman, mutta kahvi pyyhkii sen pois, antaa minulle uudenlaista adrenaliinia. Keho ei herätä minua enää tällaisina aamuina. Petturi on oppinut jo lamaantumaan, jättämään minut rämpimään lattialle. Kun en voi luottaa enää edes omaan kehooni, olen joutunut opettelemaan uudenlaisen elämäntavan. Kaikki onnistuu kivun läpikin.

Olen joskus kuullut sanonnan siitä, että ihminen tietää kyllä, kun raja tulee vastaan. En muista, kuka sen minulle sanoi, kuka kehtasi päästää sellaisen valheen tipahtamaan huuliltaan. Kenties olen tullut niin monen tason läpi sen jälkeen, etten enää muista, millaisena ihmisenä vastaanotin sanat. En kiinnittänyt niihin huomiota vielä silloin, mutta nyt, usean rajan jälkeen olen joutunut palaamaan sanojen sointiin korvissani.

Kyllä. Ihminen useimmiten tietää, kun kohtaa rajaksi miellettävän tilan. Se on jokaisella eri kohdassa. Rajan löytyminen ei kuitenkaan tarkoita mitään. Se antaa ihmisen jatkaa elämäänsä sumuisten töissä vietettyjen tuntien muodossa. Se jättää rakkauslaulut soimaan korneina ja kipeinä tavaratalojen vessoihin, se sallii muiden kirjoittaa runoja kauniista maailmasta. Raja ei kysy kohtaajaltaan yhtään mitään. Hymyilee vain, huiskauttaa kättään. Ai, tulit jo näin pitkälle. Mikä idiootti.

Sitä jää aina odottamaan uuden rajan löytymistä. Tason jälkeen tulee aina uusi taso. Joskus tietty määrä kipua tuntuu sietämättömältä, vuoden päästä sitä ymmärtää, että olisi saanut olla kiitollinen siihen, mitä joskus oli. Pieniin nirhaumiin selässä, niskassa. Sitä saa jälleen nauraa itselleen muistellessaan aikaa, jolloin peilit pysyivät ehjinä. Jolloin sormissa ei ollut laastareita ja huulilla niin paljon huulipunaa, että verinen hymy näytti aidolta. Mitä mahdoin toivoa sellaiselta elämältä? Kenties ulkomaanmatkaa, lasta, mitä tahansa riittävän pientä ja tavallista. Sellaiset toiveet olen saanut vetää silloisen minuuteni kanssa likaisen veden mukana jonnekin, jossa kukaan ei enää erota, miltä ne ovat joskus näyttäneet. En enää löytäisi itseäni niistä.

Joskus rajoja tulee vastaan niin monta, ettei niitä enää tunnista rajoiksi. Vasta jälkikäteen ymmärtää, että siinä se taas oli, hetki, jolloin maailma käski minun ottaa jalat alleni ja paeta. Mutta enhän minä voi. Ei se olisi pakenemista, jos en pelkää. En ole pelännyt vuosikausiin. Mikään väkivallan muoto ei ole niin hirvittävä kuin ajatus siitä, että olen oppinut kestämään sen kaiken. Työpäivän loputtua vedän matalammat kengät jalkaani ja ajattelen, että onneksi minulla on kotona joku, joka satuttaa minua niin lujaa, että tajuntani liukenee kivun tieltä. Olen oppinut kutsumaan sitä armoksi.

Kerran joku kysyi minulta, olinko kunnossa. Nauroin ja sanoin, että olen aina voinut varsin hyvin, kiitos kysymästä. En ole niin huolimaton, että jälkiä näkyisi hihan alta tai hiusrajasta. Kaikki pysyy piilossa. Nauru ja asiakaspalvelijan iloinen olemus peittää kaiken alleen, minä jaksan sitä loputtomiin. Minuahan odottaa kotona jälleen uusi kierros. Joskus kenties ymmärrän, että olen tippunut jo satojen lasien läpi huomaamatta, että olen täynnä lasinsiruja. Joinakin päivinä aivan kirjaimellisesti.

Sillä ei ole merkitystä. Kaikki, mitä haluan, on pieni valo ikkunassa, joka toivottaa minut tervetulleeksi töistä kotiin. Mietin usein, milloin minusta tuli niin säälittävä, että odotan päivässä eniten sitä hetkeä, kun minut heitetään vasten seinää ja jalkani vedetään alta. Kun joudun jälleen nousemaan ylös. Jossakin kohdassa vain luovutin ja ryhdyin itse etsimään sellaisia tilanteita. Ei niitä tullut joka päivä, mutta pelkäsin tyhjinä, kivuttomina päivinä niiden tuloa niin paljon, että lopulta ryhdyin hakeutumaan niihin päivittäin. Oli pakko. En olisi pysynyt järjissäni, jos en olisi tehnyt niin. Tyhjät päivät olisivat tippuneet väliin, olisin kadottanut kaiken.

Tänään valo ei ole päällä, huoneisto lepää hiljaisuuden kehdossa. Kävelen sisään mahdollisimman hiljaa, koska tiedän sen raivostuttavan paljon enemmän. Se antaa vaikutelman siitä, että yritän välttää kohtaamista. Sitä seuraa suuri raivo. Juuri sitä haluan. En välttämistä, vaan vihaa, jotta kipu tulee heti. Jotta minun ei tarvitse odottaa yhtään tyhjää tuntia.

Laitan keittiöön valot. Lattia lainehtii erilaisissa nesteissä. Erotan verta ja oksennusta, kaatuneen maidon. Sen, joka minun piti ottaa mukaani töihin. Niinhän siinä kävi. Se pääsi kaatumaan. Niin pääsi jokin muukin. Verta on hirvittävästi. Haju ei ole oman vereni, olen tullut sen kanssa niin tutuksi, että erottaisin sen missä tahansa muodossa. Tämä veri ei ole lähtenyt minusta.

Sitten minä muistan. Mielikuvat saapuvat palasina, mutta selvinä sellaisina. Kaatunut maito, minä polvillani. Kestän vielä tämän yhden kerran. Kestin. Nousin jälleen ylös. Olinko se minä, joka iski ensimmäisenä, sitä en enää muista. Muistan vain, mistä veri syntyi, miksen enää hakenut kaupasta uutta maitoa. Se sai jäädä, niin sai jäädä kuorenikin, revin itseni irti siitä, syöksyin jälleen uuden rajan yli ja löysin todellisen muotoni, kivun läpi kiskotun, väkisin väännetyn. Kieroumani oli valmis. Olin päihittänyt kaiken.

Kun katson verta ja siihen sotkeutuneita eritteitä lattialla, ymmärrän, etten enää koskaan palaa kotiin odottaen valoa ikkunassa. En palaa enää kotiin. Minut viedään muualle, koska veri on jäänyt lattialle ja minä olen riistänyt uudenlaisen vapauden itselleni. Minut eristetään maailmasta, koska en enää jaksanut jäädä häpeään. Koska valitsin toisen tien, adrenaliinin pienen, toivottoman sykähdyksen sisälläni. Mutta minä selviän mistä vain. Tästä lähin pärjään. Minusta pidetään huolta, koska selvisin, koska osoitin olevani nainen enkä eläin.

Nousin ylös. Olin vahva. Olen vahva.

Kuunpalasia

Tytöllä oli kultatukka niin kuin saduissa. Vaalea ja pitkä. Mikä harmi, että se oli aina kiinni, ajattelivat sukulaiset, mutta eivät koskaan tehneet asialle mitään. Lapsi itse oli hiljainen ja myöntyväinen. ”Hauska tavata, olen Lila” hän sanoi pyydettäessä, mutta muuten hän piti katseensa maassa, tutki muurahaisten järjestäytynyttä etenemistä ja ruohon tanssia tuulessa.

Tytön äiti kuittasi suvun huolestuneet katseet ja hämmennyksestä kohonneet kulmakarvat korkealla naurulla ja kädenhuiskautuksella. Meidän Lila on etevä tyttö, hiljainen ja pohdiskeleva. Äiti ei kertonut sukulaisille pienestä tytöstä, joka poimi terävimmät kivet metsäpolulta, säilytti niitä ja hymyili niille iltaisin. Kun häneltä kysyi, mitä hän niillä teki, hän kutsui niitä ystävikseen ja piilotti hymyn sisälleen. Äiti ei kertonut myöskään siitä tytöstä, joka ei antanut pitää hiuksiaan auki, vaan pyysi joka aamu äitiään sitomaan ne kiinni. Pelottaa, Lila sanoi vain, kun häneltä tiedusteli syytä ainaiseen palmikkoon.

Paljon jäi pienen lapsen sisälle. Äiti sitoi hiukset kiinni, nauroi sukulaisille ja kylän vanhoille rouville. Kertoi tarinoita tyttärestään, joka oli niin älykäs, että ymmärsi olla kehuskelematta älynlahjoillaan. Lila ei koskaan leikkinyt tai nauranut railakkaasti muiden lasten kanssa. Lilalla ei ollut ystäviä. Hänen äitinsä ei tiennyt edes hänen lempiväriään. Älykkyyttä, sitä se oli, älykkyyttä ja varovaisuutta. Meidän Lila kyllä osaa.

Lila oli kuuden ilmaistessaan ensimmäistä kertaa itseään. Vilpittömät sanat putosivat lapsen suusta kuin karamellit.

”Äiti, minä haluan lentää Kuuhun asti, kun minusta tulee iso”, Lila kertoi äidilleen piirtäessään pöydän ääressä. Silloinkaan tyttö ei katsonut äitiään silmiin, hän katsoi paperiaan aivan kuin näkisi piirtämissään tummissa koukeroissa syvempiä merkityksiä. Muutakin kuin vain lyijyä paperinpalalla.

”Kulta, eivät ihmiset osaa lentää.”

”Linnutkin osaavat. Niillä on niin kauniit siivet.”

Tyttö puhui niin aidosti, että hänen äitinsä hiljeni hämmennyksissään. Aiheesta ei puhuttu useaan vuoteen. Äiti ei koskaan ymmärtänyt, mitä Lila tarkoitti Kuuhun lentämisellä ja siivillä. Kuusivuotias tiesi kyllä, ettei ihminen voinut kasvattaa höyhenpeitettä ja liihottaa tiehensä. Silloin äiti ei ollutkaan katsonut, mitä hänen tyttärensä oli lyijykynällään paperille loihtinut.

”Kuljettaisin kättäni Kuun pinnalla, koskettaisin jokaista sen irronnutta palasta ja antaisin hennon pölyn parantaa siipeni”, Lila jatkoi aiheesta seuraavan kerran kaksitoistavuotiaana. Jälleen kerran tytär istui pöydän äärellä paperi edessään, hiukset tiukalla, pitkällä kultaletillä selässä. Hänen vaatteensa olivat kuin vuosikymmenten takaa, siistit ja piilottavat. Varovaiset, aivan kuin lapsen keho ei olisi koskaan saanut paljastua.

”Kulta, ihminen ei voi lentää”, äiti sanoi jälleen, mukaillen vuosien takaista kantaansa. Kyllähän Lilan täytyi se tietää. Lila tiesi niin paljon maailmasta ympärillään. Hän vain sulki siltä silmänsä aina välillä, uppoutui omaan päähänsä, painoi katseensa alas.

”Onhan linnuillakin siivet. Miksi ne eivät lennä Kuuhun asti, kun kerran voivat?”

”Miksi sinä Kuuhun haluaisit?”

Ensimmäistä kertaa Lila katsoi äitiään. Äiti ei muistanut ainuttakaan kertaa, jolloin Lila olisi kääntänyt harmaiden silmiensä katseen häneen, katsonut oikein kunnolla. Aivan kuin äiti olisi aina siihen asti esiintynyt Lilalle sumenneen lasin läpi haaleana heijastumana. Silloin Lila kuitenkin näki äitinsä. Hän näki, millaiset kasvot äidillä oli, millaiset silmät, millaiset hymyttömät huulet. Ja kädet, armottomat vallan välineet, täysin vailla sulkia. Lila ymmärsi ja käänsi katseen takaisin paperiinsa.

Lila ei koskaan vastannut. Vuosia kului, tytär ylitti viisitoista elinvuotta, kaunistui, kasvatti kultatukkaansa, muttei koskaan avannut sitä. Terävät kivet muuttuivat keittiöveitsiksi ja lyijykiekurat paperilla tummiksi pisaroiksi.

Tuli vääjäämättä se ilta, joka piirsi paperille aivan uudenlaiset kuvionsa. Lila istui hiljaa huoneessaan, tuijotti nurkkaa uudella tavalla samea ilme kasvoillaan. Äidin saavuttua sisään huoneeseen ilma pysähtyi paikalleen, maailma veti syvään henkeä. Lila ei kääntynyt äitinsä puoleen, hän tuijotti huoneen nurkkia kuin etsien jotakin lamaannuksensa keskeltä.

Koska Lila oli jälleen hiljaa, toimintakyvytön, äiti tuli lähelle ja alkoi avata kultatukkaa letiltä. Äiti kehui, kertoi, miten kaunis hänen pienokaisestaan oli tullut. Kehut putosivat tyhjään tilaan, ylittivät kuilun, jonka pohjalle Lila ei nähnyt. Kehut menivät samaan paikkaan kuin katseet, kosketuksetkin. Kaikki se kipu, jonka pieni keho oli jaksanut kantaa. Kaikki se valui pois hänestä äidin avatessa lettiä, Lila antoi itsensä lipua tavoittamattomiin.

”Tiedäthän sinä, miten vaikeaa äidillä on ollut”, äiti kertoi aivan samalla tavalla kuin kymmenen vuotta sitten. Äänenpainokaan ei ollut muuttunut. Äiti osasi yhä etsiä armoa tyttärestään. Lila nyökkäsi vaisusti, jatkoi yhä nurkan tuijottamista. Ajatteli keräämiään veitsiä. Ne saisivat laulaa hänelle.

Äiti kuljetti kättään avonaisten hiusten seassa, pysähtyi suukottamaan paljastettua niskaa. Lila ei edes värähtänyt. Läheisyys tuntui väärältä kaikkeen aiempaan nähden, mutta hän kesti sen, hän oli etevä tyttö kuten aina siihenkin asti. Etevä, älykäs ja hiljainen. Hänellä ei ollut varaa olla mitään muuta. Oli pakko hirttäytyä kiinni hiljaisuuteen, sillä se piti hengissä. Se ja veisten laulu iltaisin. Kiinnitetyt hiukset, jotka eristivät hänet äidin luomasta maailmasta.

Edelliset kerrat näkyivät yhä Lilan hiusrajassa, kyynärtaipeessa, kylkiluiden tienoilla. Äiti oli ollut hellä, lyönyt vaain niin lujaa, että sai oman tyydytyksensä. Purki pahuuden sisältään. Lila pysyi hiljaa koko ajan, kun kädet saivat hänet menettämään yhteytensä todellisuuteen. Kun äidin vyö piirsi linjansa keskelle selkää. Kipua ei tuntenut, jos ajatteli itsensä Kuun pinnalle hopeahippusten valoon. Ne hioisivat hänen siipensä täydellisiksi, pitäisivät hänet turvassa. Lila sulki silmänsä, kun kipu yritti tuoda itseään ilmi. Hän ajatteli kuunpalasia. Hohtavia ja kauniita.

Sitten keho antoi periksi, kipu levitti rihmastonsa ja sai hänet tekemään jotain, jota hän oli koko ikänsä onnistunut välttämään. Hän huusi ääneen. Selkään sattui, äiti löi liian lujaa, keho ei yksinkertaisesti enää hyväksynyt enempää. Lila rimpuili itseään irti, mutta äiti piti kiinni ranteista, puristi kynsiä ihon läpi, merkitsi aluettaan. Lila yritti kovempaa, raastoi ja repi, kunnes onnistui kiskaisemaan itsensä vyön alta.

Ilme äidin silmissä oli vauhkoontunut, menetetty, Lila ei kyennyt katsomaan. Yksi kerta useita vuosia sitten oli riittänyt kertomaan, ettei äidillä ollut siipiä. Äitiin ei voinut luottaa. Lila eteni huoneensa perälle, äiti seurasi, Lila sulki silmänsä, tarttui lipaston taakse piilotettuun veitseensä, puristi sitä molemmilla käsillään kykenemättä sanomaan sanaakaan. Hän pysyi hiljaisuudessa, suljettujen silmien takaisessa pimeydessä.

Kun äidin uhkaava hahmo kurottui Lilan ylle, hän tiesi veistä puristaessaan vain kaksi vaihtoehtoa. Ikiaikainen taistele tai pakene ei olisi toiminut, pakenemisen mahdollisuutta ei ollut koskaan olemassakaan. Ei ollut taivasta, jonne lentää, ei Kuuta, johon asti kavuta. Ei siipiä, jotka olisivat kantaneet. Lila olisi voinut satuttaa äitiään, tehdä kaikesta kerralla lopun. Iskeä niin lujaa, ettei äiti olisi koskaan enää kumartunut avaamaan hänen hiuksiaan.

Sellaista vaihtoehtoa ei kuitenkaan suotu lapselle, joka ei koskaan oppinut lentämään. Ensin kivet, sitten veitset. Lila osasi tuhota vain itsensä. Hänhän oli niin älykäskin, kuten kahvipöytäkeskusteluissa tuli aina ilmi. Hän tiesi kyllä, mihin iskeä, jotta se olisi varmasti kuolemaksi.

Kauhu äidin kasvoilla oli hetkellistä. Verisen kukan puhjetessa Lilan kehossa tytär tiesi voittaneensa. Äiti saisi hänet vain verenpunaan kiedottuna, kivuliaana, likaisena.

”Se haave, josta minä aina lapsena puhuin”, Lila yskähti tummanpunaista nestettä rinnalleen, ”muistathan sen vielä, äiti? Muistathan?”

Äiti oli jäänyt järkytykseensä. Hän kykeni vain haukkomaan henkeään verta vuotavan tyttärensä edessä.

”Katso minua, minä olen siellä nyt”, Lila hengähti kehonsa kumartuessa eteenpäin, ”minä olen Kuun pinnalla… Korkealta sataa jotakin kimaltavaa, äiti, minä näen sen… Aivan kuin vesipisarat voisivat olla täynnä valoa.”

Lilan keho lysähti eteenpäin, nytkähti yhden ainoan kerran ja levitti punaisen kukkansa vanhoihin lakanoihin. Lilan iskuille valmis selkä oli jäänyt paljaaksi. Tytön selässä oli kaksi hentoa, vuosia sitten himmennyttä haavaumaa. Aivan kuin selästä olisi joskus kasvanut siivet.