Maa hengittää. Suo kuplii kuin se olisi niellyt juuri jotakin, joka ei enää koskaan näkisi päivänvaloa. Sen hyhmäinen sisus kätkee sisälleen kaiken sen, jonka kuvittelee jo unohtuneen. On elämiä, jotka eivät maksa mitään. Henkiä, jotka saavat unohtua suonsilmään, sulautua osaksi kosteaa pimeyttä.
Luonto ei ota mitään, mikä ei ole jo antanut itseään. Sille pitää antautua. Aistit peittävälle mustuudelle, joka tulee sisään nenästä ja korvista, täyttää suun ja kaihertaa kurkkua. Armoton pimeys on kaikessa vääjäämättömyydessään lempeä. Sen pohjalla ei odota mitään. Se on sulautumista maailmaan, samaan multaan, johon ruumis lasketaan.
Jossain kuuluu linnun huuto. Suo on hiljaa. Se on ollut täällä aina, katsonut vuosikymmenten sammaltuvan vuosisadoiksi. Kaikki, mitä se on sisuksiinsa niellyt, on jo osa sitä iänkaikkista laulua, jota maisema laulaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti