Kevät

Sattuu.

Julius on ovella, hänen silmissään kiiltää huoli. Minun silmissäni sumenee. Julius polvistuu eteeni, sipaisee poskeani. Hän hätkähtää, jokin on vialla. Hän pitelee minua kuin olisin kaatumassa. Olen maassa ja minua hävettää. Siitä on kauan, kun olen viimeksi antanut sen viedä minut alas.

”Rakas? Mikä hätänä?”

”Ei… ei mikään.”

”Onko tuo verta?”

”Ei. E… On se.”

”Sinä tarvitset tohtoria. Tule, puetaan sinulle jotain päälle ja mennään.”

”Ei… Julius. Odota. Se on… erilaista.”

Se ei yleensä vie minua polvilleni. Se ei yleensä iske sellaisella voimalla, että tahdon vain itkeä ja luovuttaa.

”Minä…” Nielaus. Sanat puuroutuvat suussani. ”Anna sen viedä minut. Anna minun mennä.”

”Luoja. Wilhelm. Mikä sinulla on?”

Vedän syvään, raskaasti henkeä. Vasta silloin huomaan täriseväni kauttaaltani. Siksi hän pitelee minua niin tiukasti.

”Sattuu”, kuiskaan. ”Sattuu…”

En koskaan sano sitä ääneen. En anna sen näkyä. Hän ei saa huolestua. Hän on huolehtinut minusta jo tarpeeksi. Mutta kipu on kaikki, mitä olen, kun se vie minut polvilleen ja värjää tajuntani valkoiseksi.

”On päiviä, joina en kestä sitä, joina se on kaikki, mitä ajattelen. Ja minä… minä olen tavattoman väsynyt. En jaksa enää kauaa. Anna minun kuolla, Julius, minä pyydän. Anna minun kuolla…”

Muistan hetken, jona miltei aidosti kuolin. Syksy, tippuvat lehdet. Syvältä leikkaava pelko, niin halvaannuttava, että toipuminen kesti viikkoja. Itkin ja huusin Juliukselle, etten tahdo kuolla, en ole ikinä todella tahtonutkaan. Toistin sitä kuin mantraa, kun en saanut henkeä. Ja nyt ajatus kuolemasta on jo lähes lämmin, se tempoilee luomieni takana. Se ei ole raskas kuten ennen. Se on kevyt ja täynnä valoa.

”Minä en elä enää kauaa. Joten Julius, kerro minulle, kadutko sinä?”

Hän ei kiellä. Huomaan sen ensimmäisenä, vaikka tajunnassani keinuu. Valkeat pisteet peittävät todellisuuden. Joudun sulkemaan silmäni hetkeksi.

”Kadun.”

Hän sanoo sen ilman epäilyksen synnyttämiä taukoja. Sellaisella varmuudella, että saatan vihdoinkin huokaista helpotuksesta. Tässä se on. Hän katuu. Siinä se. En tunne vihaa enkä pettymystä, ainoastaan hienoista surua, joka lepattaa sydämeni tienoilla ja katoaa sitten pinnan alle.

”Kadun sitä, etten palannut luoksesi aiemmin. Kaksi vuotta aiemmin, neljä vuotta aiemmin…” Hän pudistaa päätään. ”Menetimme niin paljon aikaa. Kadun, etten ollut luonasi silloin, kun kipeimmin minua tarvitsit. Kadun, että annoin sinun satuttaa minua, koska satutit itseäsikin. Olen pahoillani, että annoin tilanteesi riistäytyä käsistä, olen pahoillani, etten kyennyt näkemään sitä aikaisemmin. Mutta tämä ei ole vielä ohi meille, ei ole…”

Ei. Rakas. En minä tätä halunnut kuulla. Pudistan päätäni.

”Sinä et ole minulle mitään velkaa.” Tuntuu hyvältä sanoa se ääneen. ”Minä taistelen omat taisteluni ja sinä omasi. Sinä et ole vastuussa mistään, mitä minä olen tehnyt tai jättänyt tekemättä.”

Silitän Juliuksen poskea. Käteni on kylmä, en tunne sormenpäitäni.

”Seison vihdoin siinä, missä haluan. Ensimmäistä kertaa elämässäni en kadu itseäni. Olen, kuka olen. Minä itse päätän siitä. Pidän siitä, millaisia kuvia mielessäni on. Mutta joskus sattuu liikaa, ja silloin minua pelottaa. Eikö se todella lopu koskaan? Kauanko joudun maksamaan? Eikö jo riitä, eikö todella…”

Vedän henkeä. Kyyneleet tuntuvat kuivilta poskillani.

”Ansaitsenko todella kaiken tämän yhä edelleen? Kenties joskus rankaisin itseäni, mutta en enää, en enää… Ehkä maailma haluaa, että minuun sattuu, ehkä se on oikein. Mutta sen ajatteleminen, se on… se on murskaavaa. Niin paljon vihaa.”

Julius ottaa minut lähemmäs, silittää hiljaa.

”Jaksa vielä vähän…”

”Julius. Jos minä kuolen tänä yönä, muistatko sinä vain kaikkein parhaimman minusta?”

Hän pitää tauon. Hän ei vieläkään kiellä ja kerro minulle, etten minä mihinkään kuole.

”Kyllä, muistan minä. Aina.”

”Sinä olet minun elämäni rehellisin, aidoin ja paljain ihmissuhde. Olen oppinut sinulta niin paljon. Kun olen poissa, toivon, että kerrot meistä kauniita tarinoita, mutta en minä pahastu, jos et.”

”Minä…” Hän nielaisee itkunsa. Hän on oppinut siinä taitavaksi viimeaikoina. ”Kerron minä. Kerron kaikille, että olit elämäni paras osa.”

”Olet niin hyvä ihminen, älä koskaan unohda sitä. Ansaitset kaiken. Kaikki, mitä pyydän sinulta, on hyvä elämä minun jälkeeni. Elä kaunis elämä, kun olen poissa. Tule onnelliseksi.”

”Wilhelm rakas… Me tarvitsemme sinulle apua. Nyt heti.”

Hän nostaa minut ylös kuin olisin pelkkä hentosiipinen lintu.

”En lähde katkerana. Sinä olet kanssani…”

”Ssh, rakkaani, shhh… Olen sinusta niin ylpeä.”

”Niin minäkin. Minä näen auringon. On niin lämmintä, aivan kuten lapsena…”

Ja sitten kaikki pimenee.

*

Linnun sirkutus herättää minut valkenevaan aamuun. Aurinko kurottaa ujosti verhojen takaa valkeaan huoneeseen. Maailma piirtyy eteeni hennoin siveltimenvedoin, kuuntelen lintua ja räpyttelen silmiäni. Hatara jomotus kieppuu tajunnassani, mutta särky on poissa. Sävyt ovat kauniita ja lempeitä. On vihdoin kevät.

”Rakas?”

Erotan Juliuksen piirteet vihdoin kunnolla. Sumu on hälvennyt. Hänen suupielensä eivät kaarru hymyyn, silmien reunoilla on hienoisia uurteita. Hätkähdän. Hän ei ole koskaan näyttänyt ikäiseltään, mutta nyt näen ensi kertaa häivähdyksen jostakin tulevasta, varoen hiipivästä uupumuksesta hänen kasvoillaan. Kurotan kättäni, vaikka tiedän, että olen kiinni letkuissa, elämäni jatkeissa.

Tuhat elämää Juliuksen kuulailla kasvoilla. Kaikkine tunteineen, itkuineen ja nauruineen. Hän kumartuu lähemmäs, ei sano mitään, painaa vain otsansa omaani vasten. Kiitollisuus tulvahtaa yli, kipu on poissa. Pelko on kaikonnut, tyyneys täyttää kehoni. Silitän Juliuksen pehmeää päätä ja painan kevyen suudelman hänen ohimolleen. Hän silittää minua hiljaa. Sitten hän kääntää katseensa ulos.

”Katso, rakas. On kevät.”

Niin. Hymyilen, pidän häntä kädestä. On kevät ja minä olen elossa.

Voikukkia

Tie on kuiva jalkojemme alla, kesäpäivä on kuumimmillaan. Frida on pukenut puvun herättääkseen vähemmän huomiota, mustat hiukset on suittu taakse kuin herrasmiehellä. Minun upea siskoni. Hänen korissaan on omenoita, minun omassani leipää. Olemme aikeissa kävellä kumpikin koteihimme, niihin taloihin, joiden seinien sisältä olemme löytäneet turvan, kun Frida pysähtyy.

”Minulla on idea.” Frida siristää silmiään.

”Sinulla on yleensä hyviä ideoita. Mutta.”

”Meillä ei ole lihaa tai muuta pilaantuvaa. Tehdäänkö pieni kunniakierros?” Siskoni nyökkää suuntaan, jossa meistä kumpikaan ei ole käynyt sitten edellisen elämän. Pukuihin pukeutuvien ei tarvitse mennä sellaisiin paikkoihin enää koskaan.

”Tuota… Minä en olisi ihan niin varma.”

”Ymmärrän. En pakota sinua. Voin mennä joskus yksin.”

”En anna sinun mennä yksin! Sinä olet… sinä et…”

”Veli rakas, olenko minä koskaan tarvinnut sinun suojelustasi? Kyllä se olen tainnut olla minä, joka tässä olen sinua suojellut, vaikka oletkin nykyään paljon vahvempi kuin ennen…”

Frida tökkää minua olkaan. Naurahdan.

”Hyvä on. Mennään vain.” Siskoni täytyy tietää, ettei hän saisi minua houkuteltua tänne etukäteen. Tämä täytyy tehdä hetkessä, suunnittelematta. Seuraan siskoani kapealle kujalle. Tänne aurinko ei paista. Se piirtää rajan todellisen elämän ja sen varjon välille. Vedän syvään henkeä. Entä, jos täällä olisi vielä joku, jonka kasvot tunnistan? Joku, joka ei koskaan päässyt pois? Sisimmässäni tiedän meidän olevan etuoikeutettuja moniin nähden. Me saimme kaiken, mistä koskaan haaveilimme.

Tartun kaksossiskoani kädestä meidän kulkiessamme eteenpäin. Nämä ovat tuttuja kulmia, mutta huomaan kaiken muuttuneen. Täällä on hiljaista. Kaikki on vaiennut, aika on pysähtynyt. Tuttuja seiniin piirrettyjä kuvia, vanhoja raaputuksia. Terävien hampaiden kuvia, joiden yli on piirretty viivoja. Haalistuneita muistoja. Frida kiskoo minut eteenpäin, näyttää minulle kaiverruksen, jonka me aikanaan teimme. Nimikirjaimemme pienen puun sisällä.

”Muistatko tämän vielä?” Fridan äänessä on lempeää nostalgiaa.

”Muistan”, hymähdän. Kuinka voisinkaan unohtaa? Pieni puu meille, jotka kasvoimme täyteen loistoomme. Muistomerkkimme ajalta, jolloin olimme pelkkiä taimia ja haaveilimme vain. Silloin kuvittelin, ettei Frida osannut unelmoida, suorastaan syytin häntä siitä, ettei toivo kimmeltänyt hänen silmissään. Olin sokea hänen tavalleen selviytyä.

Vien käteni kaiverrukselle, silitän mennyttä aikaa ja tunnen, kuinka se silittää takaisin. Me olemme sinut nyt. Vien käteni Fridan omalle, silitän sitäkin, saan siskon hymyilemään.

”Me todella saimme kaiken, emmekö saaneetkin?”

Fridan hymy levenee. Se sopii hänen kasvoilleen. Kunpa hän hymyilisi aina vain.

”Niin saimme”, hän nyökkää. ”Elämä on kaunista. Tasaista. Turvallista…”

Viimeinen sana on lähes parahdus. Käteni pysähtyy.

”Olethan sinä onnellinen, Frida? Olethan?” En tiedä, miksi anon. Miksi juuri nyt, keskellä menneisyytemme palasia.

”Olen. Ja minä tiedän, että sinäkin olet.”

En pysty pidättelemään reaktiotani. Kahmaisen Fridan syliini, jotta en itkisi, hajoaisi hänen käsilleen. On hänen vuoronsa tulla minun pitelemäkseni, hänen vuoronsa olla pieni ja rakas ja juuri siinä, sylissäni. Frida halaa minua koko voimallaan. Kosketus kertoo kaiken, mitä sanat eivät tavoita.

Kun päästämme irti, jatkamme matkaa. Niin se menee. Me kuljemme käsi kädessä eteenpäin, yhä yhdessä, yhä erottamattomat, mutta eri tavalla kuten ennen. Meidän ei tarvitse kulkea menneisyytemme sirpaleissa, me voimme olla omat, aikuiset itsemme ja silti muistella yhdessä niitä lapsia, jotka me kerran olimme.

Seuraavan kulman takana taivas putoaa syliimme, aurinko pääsee paistamaan kadulle. Kahden seinän välissä on pieni kuja, jonka mukulakivien välistä kasvaa voikukkia. Keltaisina ne kurottelevat kohti valoa, taistelevat elämästään. Meidän varhaisimmat muistomme ovat täältä. Paikasta, jossa ei silloin paistanut aurinko. Paikasta, jossa keltaiset kukat nyt kukkivat.

Frida nojaa olkaani vasten.

”Tiedätkö, minä katselin eräänä iltana, kuinka te istuitte Wilhelmin kanssa sohvalla ja keskustelitte monta kymmentä minuuttia. Et kiinnittänyt meihin muihin huomiota, mutta sanoin silloin tytöille, että tuolta kodin kuuluu tuntua. Katseelta, joka silmissäsi oli silloin.”

Silitän Fridan kämmenselkää.

”Ja minä katson usein, kuinka tytöt kaatavat sinulle teetä ja jäät hymyilemään vielä heidän mentyäänkin. Silloin kissa käpertyy usein syliisi etkä voi piilottaa hymyäsi enää keneltäkään, joka sattuu kulkemaan ohitse.”

”Ja lapsuutemme railoissa kasvaa voikukkia.”

”Voikukkia…”

Niin. Juuri niin sen pitääkin mennä. Katu on hiljaa, aurinko paistaa keltaisille kukille ja minun rinnassani on kevyt, lepattava tunne, joka kertoo kaiken olevan hyvin.

Nimesi

Siipi lepää luovuttaneena maassa, pää on painunut. Vain kuninkaallinen ryhti on ennallaan, se ei muutu, vaikka taivuttaisi. Menen lähemmäs. Haavat ovat jo ajan armahtamat, silitän hänen olkaansa hellästi. Sinisenkirjavat sulat tuntuvat tahmeilta sormiani vasten. Tahrittu kauneus. Tartun häntä käsistä, hivelen jokaista pitkää sormea ja vedän hänet mukaani altaalle.

Iltapäivän kultainen valo saa hänen sulkansa hehkumaan kymmenissä väreissä. Silti hän ei nosta päätään. Pesen hänet kaikessa hiljaisuudessa, hän antaa minun tehdä sen. Hän on yhä sietämättömän kaunis, mutta ei kuten ennen, silloin, kun hänen leukansa oli ylhäällä ja hymy pysyi kasvoilla ilkkuakseen jokaista tai tehdäkseen jokaisesta omansa. Silloin minä katsoin häntä kaukaa, ihailin sinivihreitä sulkia ja silkkisiä hiuksia. Silloin minä tiesin ensimmäistä kertaa, että leiskuvien silmien takana oli joku toinen, joku kokonaan pimeä. Pelkkä poika. Hänet minä näin.

Nyt katse on väsynyt, poika ei pysy enää piilossa. Mutta täällä vesi ei enää polta häntä. Täällä kuiskaukset ovat loppuneet ja täältä valkeus alkaa. Sivelen hänen poskeaan, hiljaa hän painaa päänsä kättäni vasten. Kummankaan ei tarvitse sanoa mitään. Ei ole vielä sanojen aika.

Kun hän avaa silmänsä, tuijotan kahta suurta tyhjiötä. Miten jokin niin kirkas voi olla niin tyhjä? Hän ei ole vielä perillä, hän eksyi puolitiessä, mutta tiedän, ettei hänen matkansa ole vielä päätöksessään. Tiedän paikan, jossa horisontti katoaa, jossa ei satu enää. Otan hänet lähemmäs, sivelen herkkiä piirteitä, katson pientä poikaa niiden takana ja painan nopean, lempeän suudelman kylmille huulille. Hän ei osaa vielä ottaa vastaan hellyyttä, hän osaa vain haluta, omistaa minut tyhjillä silmillään.

Mutta minulla on jotain, jota voin hänelle antaa. Muutakin kuin nämä hellät hetket, joita hän ei osaa pyytää, mutta jotka hän ääneti ottaa vastaan ja painautuu minua vasten kuin ei osaisi muutakaan. Minulla on hänelle jotakin suurempaa. Sana kieleni päällä, nimi, joka odottaa lausumistaan. En anna tuulien viedä sitä, en salli maailman ottaa sitä sisältäni, se lepää minussa hartaana, kunnes saan antaa sen hänelle. Kunnes hän on valmis.

Siihen saakka pidän sen sydämessäni, vaalin sitä kuin aarretta. Hänen nimeään, sitä, kuka hän oli, ennen kuin kipu väänsi hänet vinoon. Otan hänen kätensä ja silitän, ja hänen huulensa raottuvat kuin hän aikoisi sanoa jotakin. Lopulta erotan vain varovaisen hymyn, jonka tiedän yksin minulle tarkoitetuksi. Otan hänet syleilyyni, pitelen kuin lasta ja ajattelen hetkeä, jolloin saan antaa hänet takaisin itselleen. Hymy kiipeää kasvoilleni. Se hetki tulisi vielä, eikä meillä ole kiirettä.

Luola

Taivas on tyyntynyt syvän siniseksi, aurinko on pelkkä aavistus tähtiä hehkuvan yötaivaan takana. Parvekkeelta näkee suoraan merelle. Pysähdyn hetkeksi, kurotan käteni kohti pistettä, jossa taivas ja meri sekoittuvat, horisontti häviää.

Parvekkeen ovi avautuu, mies valkeassa pitsikaavussa saapuu luokseni ja katsoo kuin ei täysin tunnistaisi piirteitäni. Kuunvalossa hän on kalpeampi kuin tähdet. Hymyilen hänelle, kuljetan käteni hänen niskaansa ja sivelen hellästi. Pehmeä hymähdys pakenee hänen huuliltaan.

”Siitä on jo hetki…”

”Minä tahtoisin näyttää sinulle jotakin.”

Otan häntä kädestä, miestä, jonka olen valinnut omakseni tässä maailmassa. Kuningasta, joka ei ole nähnyt viittäkymmentä vuottakaan, mutta jonka keho on hylännyt hänet jo kauan sitten. Silmät verestävät, suonet kuultavat ihon läpi kuin iho olisi pelkkä harso. Silitän miestä hellästi niskasta ja painan kunnioittavan suukon hänen otsalleen.

Kohotan kulmiäni kysyäkseni, jaksaisiko hän seurata minua omilla jaloillaan, vai ottaisinko hänet kannettavakseni. On hetkiä, joissa jännitys rätisee niin, etten saata kysyä suoraan, sillä tiedän, että häpeä utuisissa silmissä saattaa kääntyä suuttumukseksi ja suruksi. Minä en kykene näkemään häntä sellaisena, pelkkänä haalistumana itsestään. Sairaus ei ole se, kuka hän on, mutta minä annan hänelle tilaa, suon hänelle surun ja kivun, sillä ne eivät kuulu minulle.

Vastaukseksi hän kiipeää parvekkeen laidan yli. Virnistän ja seuraan häntä. Linna on tarkoin vartioitu, mutta ei niin tarkoin, ettei kuningas rakastajineen voisi paeta vähin äänin indingonsiniseen yöhön. Rannalle päästyämme nauramme toistemme hiuksiin. Otan häntä kädestä, tahtoisin juosta, mutta vielä enemmän tahdon olla tässä hänen kanssaan, odottaa, että hän saa askeleensa otetuksi. Tähdet loistavat jo niin kirkkaina, että meri hukkuu niihin.

Kuljetan kuninkaani rantakallioiden taa pienelle luolalle. Hänen silmänsä suurenevat, hän ei ole koskaan havainnut pientä halkeamaa kallioiden takana.

”Tristan… Onko se…”

”Tule. Haluan sinun näkevän tämän.”

Hän selviää kiveltä toiselle, kunnes näen siristyvistä silmistä ja haparoivista otteista, että häneen sattuu. Hellävaroen nousen ylemmäs, nostan hänet syliini ja kuljetan alas. Emme sano siitä mitään, hän saa pitää pelkonsa. Minua pitemmäksi ja harteikkaammaksi mieheksi hän on kevyt, kannan hänet kuten olen ennen häntä kantanut neitoja rannikolla. Hän kietoo käteensä harteilleni, painaa päänsä tukkaani, ja siitä tiedän, että hän luottaa.

Luolassa on hivenen vettä, lasken kuninkaan sylistäni ja asetan hänet kivelle lähelle luolan suuaukkoa. Kahlaan hänen vierelleen, käännän hänen päänsä kohti suuaukkoa. Täältä katsoen meri ja taivas ovat yhtä, pelkkää suurta tähtikartastoa. Hän haukkoo henkeään ja katsoo minua kuin ei voisi ymmärtää, mitä todistaa omin silmin. Vien suun sormelleni. Paras on vielä näkemättä.

Kun tulikärpäset kerääntyvät luolan kattoon, koko maailma on yhtä tähtitaivasta. Minun kuninkaani ei pysty pitämään reaktiotaan piilossa, hän vie kädet suulleen ja katsoo, kuinka todellisuus kimmeltää hänen edessään tuhansien valojen voimalla. Maailma on hetken niin kaunis, että emme voi kuin hiljentyä sen edessä.

”Tämä… tämä on upeaa.” Näen hänen kasvoiltaan, kuinka kiitollisuus ja hämmennys sekoittuvat keskenään yhdeksi suureksi, vieraaksi tunteeksi. Meri voi olla kaunis. Rakastava. Hurja ja luja, mutta niin rakas, niin mieletön. Tahdon hänen näkevän sen. Tahdon hänen vihdoin ymmärtävän, että meri on muutakin kuin pelkoa ja raivoa. Tällaisena minä sen näen. Täynnä pieniä valoja, jotka johtavat aina kotiin, missä se milloinkin on.

”Kiitos”, hän sanoo ja hymyilee minulle varoen.

Hymyilen takaisin ja painan pääni hetkeksi hänen olalleen. Tähdet ja tulikärpäset tuikkivat, kaiken sen kauneus on mykistävää. Rinnassani leiskuu kiitollisuus tästä pienestä hetkestä, näistä tuhansista valoista, jotka loistavat meille kaikkeuden kannelta.

Verta punaisempi: epilogi

 Epilogi: Maailma joka jäi

Maailma, joka jäi hänen jälkeensä, on lämmin ja kaunis, aivan kuten hän toivoikin. Elämä, jonka hän jätti minun elettäväkseni, on osoittautunut arvokkaaksi ja merkitykselliseksi. Silti minä lakkaan olemasta sinä päivänä, kun hän kylmenee sylissäni, valahtaa hervottomaksi eikä enää nouse. Aika päättyy siihen. Sitä seuraavat vuodet ovat yhtä mustia kuin siihenastisetkin. Ei ole enää aurinkoa, jota jahdata.

En muista, mitä niinä vuosina tapahtui. Jälkikäteen minulle on kerrottu, että Angvarin tilanne ajautui hetkelliseen kaaokseen. Me saimme paljon apua muualta. En muista siitä mitään. En osaisi kertoa ainuttakaan asiaa, joka tapahtui hänen kuolemansa jälkeisinä vuosina. En muista yksiäkään kasvoja enkä sanoja. Pelkkää tyhjää. Viimeinen muistoni on ennustusten punainen sade, joka kasteli koko maan. Veriuhraus, merkki siitä, että vuosisatojen kärsimys oli vihdoin ohi. Sitä seurasi toisenlainen kivun ja hankaluuksien aika, se, josta minulle on vain kerrottu tarinoita. Poliittisesti epävakaat ajat, jolloin noituuden ytimeen porauduttiin ja magiakeinoja ryhdyttiin rajoittamaan entisestään. Sitten tilanne kallistui päälaelleen. Nykypäivänä magia on yleisempää kuin silloin, kun maa värjäytyi verisateesta punaiseksi. Myös luiden ulkopuolinen magia, se, jolle meistä kukaan ei osannut avata silmiään.

En koskaan nähnyt Lalethia sen päivän jälkeen. Ei nähnyt kukaan muukaan. Häntä ei koskaan löydetty. En tiedä, minne hän meni elämään elämänsä loppuun. Minä uskon, että punainen nainen kuoli tyytyväisenä ja rauhassa. Hänen rituaalinsa pelasti maailman, aivan kuten hän hartaasti toivoi. En ole osannut kantaa Lalethia kohtaan katkeruutta sydämessäni. Ilman häntä me emme olisi nyt tässä.

En nähnyt myöskään Morenia koskaan. Ajattelin häntä usein. Vuosia yritin etsiä häntä, sillä hän oli ainut, joka tiesi, mitä olin kokenut, ainut, joka olisi osannut olla lähelläni oikealla tavalla. Annoin hänelle anteeksi sen, mitä hän teki minulle. Se ei ollut hänen vikansa, se avasi omat silmäni Angvarin epäkohdille. Annoin anteeksi myös sen, että minun torjuessani hänet hän jätti minut kuolemaan. Minulle valkeni, että Moren tiesi koko ajan, mitä Lalethin oli tarkoitus tehdä rituaalissa. Olin valmis antamaan Morenille anteeksi jopa sen. Lähetin hänelle vuosien varrella kymmeniä viestejä. Toivon, että ne joskus tavoittivat hänen korvansa. Toivon, että hän löysi rauhan.

Sain viisitoista vuotta rakkaimpani kuoleman jälkeen Meredir-nimiseltä naiselta kirjeen. Minulta kesti kauan muistaa, missä olin naisen nimen kuullut. Kirjettä lukiessani kaikki valkeni minulle. Nainen kertoi kirjeessään kaiken. Sen, kuka oli, sen, mitä tiesi rakkaimmastani. Hän kertoi Rian-nimisestä miehestä, joka kuoli Lalethin rituaalin yhteydessä. Kirjettä lukiessani toivoin, että Rian, mies, jota olin katsonut silmiin, olisi yhä hengissä, jotta voisin hakata hänet kuoliaaksi ja katsoa, kuinka elämä hiipuu hänen kuvottavan lämpimistä silmistään.

Rakkaimpani vaikeni kaikki ne vuodet, jotka vietimme yhdessä, ja Meredirin kirje kertoi viimein miksi. Minä ajattelin sitä Iorinia, joka pelkäsi aivan yksin. Poikaa, joka kantoi haavansa ilman apua ja lämpöä. Olin vuosia myöhässä. En tiennyt, ja sätin siitä itseäni vuosikymmeniä.

Yritin tavoittaa Merediriä heti kirjeen jälkeen, mutta matkatessani vuorten taa minulle kerrottiin hänen kuolleen hyvin pian kirjeen lähettämisen jälkeen. Meredirin oli täytynyt tietää niin käyvän. Hän, nainen, joka olisi voinut olla Iorinin äiti, vaikutti naiselta, joka eli tasan omilla ehdoillaan. Minulle kerrottiin Meredirin tehneen parantajan töitä elämänsä viimeiset vuodet. Hän eli rauhassa yksin, ilman miestään. Se teki minut onnelliseksi. Edes yksi olento tässä maailmassa sai sen, mitä todella ansaitsi. Lempeän, ihanan lopun.

Minä menin naimisiin ja sain lapsia, kuten jokainen Angvarin hallitsija jossakin vaiheessa elämäänsä. Lapsien saannin jälkeen elämäni kuluu loppuun heidän parissaan. Politiikka asettuu aloilleen, Angvarissa vallitsevat vihdoin rauhan vuodet. Mustan veren jälkeinen aika asettuu aloilleen, elämä lepää uomissaan. Kaikki on hyvin. Ja silti minä olen jossakin muualla, hetkissä, joista on satoja vuosia, mutta jotka ovat minulle todellisempia kuin eilinen.

Iorin oli elämässäni pelkän silmänräpäyksen. Silti minun koko loppuelämäni värittyy hänen mukaansa. Kun makaan kuolinvuoteellani, kun vuodet viimein saavat minut kiinni, ajattelen rauhan aikoja, kauniita auringonlaskuja ja tätä ihanaa maailmaa, jonka hän minulle jätti. Tunnen lepattavaa kiitollisuutta kaikesta siitä, mitä sain. Silti katson ulos ikkunasta ja näen vuoret, joita emme koskaan valloittaneet.

Suljen silmäni, luomet ovat alkaneet painaa. Vedän syvään henkeä, annan rauhan löytää ruumiini. Kaikki on kovin kirkasta. Kuin välkehtivä aurinko nietosten takana. Verenpunaiset hiukset erottuvat kaiken kirkkauden keskeltä. Mustat silmät ja hymyilevät kasvot. Vihdoin. Hän ojentaa kätensä kohti minua, ja minä tartun siihen empimättä.

”Katso, Anareth, aurinko laskee vuorten taa. Jahdataanko se kiinni?”

Verta punaisempi: luku 26

 Luku 26: Punainen sade (Iorin)

Jokainen sekunti tiedostan olevani samassa rakennuksessa rakkaimpani kanssa. Makaan karhuntaljalla sivellen sen karheanpehmeää pintaa ja tuijotan, kuinka rätisevä tuli tanssii takassa. Olen Iondelin tornissa, ensimmäisessä kodissani. Ja silti minuun sattuu, silti olen yhtä vanki kuin tähänkin saakka. Laleth on eristänyt minut riimuilla torniin, kukaan ei osaa epäillä minun olevan täällä. Kansanpetturi Iorin on siellä, missä hänen vähiten oletetaan olevan. Vaikka huutaisin, minua ei kuultaisi.

Näin Laleth reagoi vihaani. Aitoihin tunteisiin, jotka vihdoin päästin valloilleen. Hän vangitsi minut sanaakaan sanomatta tänne, pois tieltään. Tiedän juhlavalmistelujen jo alkaneen. Seuraavana aamuna kansa saapuisi tänne vain uhrattavaksi. Tuijotan ikkunasta, kuinka haltiat kantavat ruokaa ja juomaa sisälle palatsiin.

Muistan tämän tunteen jostakin kaukaa. Sen, kun istun kykenemättä tekemään mitään. Olen irti niin itsestäni kuin maailmasta ympärilläni. Välitilassa, kaiken ulkopuolella. Tänne se mieskin minut aikanaan sysäsi teoillaan, paikkaan, jossa en ole mitään. Kaikki kipu teki minusta turran. Nyt kipu on toisenlaista. Mahtaakohan se mies olla tulossa nyt tänne, omaan kuolemaansa? Toivon sitä. Meredirin tähden, en itseni. Minä en tarvitse siltä mieheltä enää mitään, en edes hänen henkeään. Kaikkein vähiten tahdon hänen enää koskaan näkevän minua.

”Iorin.” Lalethin ääni. Säpsähdän. Nainen seisoo pyöreässä tornihuoneessa kanssani. Hän itse on ainut, joka kykenee rikkomaan magian piirtämät rajat.

Huuleni vääntyvät irveen kuin nurkkaan ajetulla eläimellä.

”Mitä sinä vielä tahdot minusta?”

”Iorin.”

”Älä toistele nimeäni, se ei saa minua luottamaan sinuun uudelleen. Sinä veit Anarethin muistin.”

”Anareth aavistaa, että hänen muististaan puuttuu paloja. Jonkin on täytynyt palauttaa osan muistoista.”

”Sinun magiasi on epäluotettavaa.”

”Kaikki magia on epäluotettavaa, koska olemme sen armoilla.”

”Entä minä? Mitä ajattelit tehdä hengelleni?”

”Sinä olet yhä sisarenpoikani, Iorin, ja osa suunnitelmaa.

Sisarenpoika. Tosiaan. Seikka, jonka unohdan, sillä Lalethin punaisissa silmissä ei ole koskaan hiventäkään sitä lämpöä, joka sukulaisilla yleensä on toisilleen. Laleth kallistaa päätään, kenties odottaa reaktiotani. Sitä ei tule. Silitän yhä lattialla karhuntaljaa enkä nouse ylös.

”Iorin. Minulla on sinulle tehtävä, jos otat sen vielä vastaan.”

Nieleskelen. Suussa maistuu sappi, mutta nyökkään sen merkiksi, että hän voisi vapaasti esittää minulle tehtävänsä. Se ei vielä velvoita minua mihinkään.

”Yhteys vanhimpiin on jo saatu.”

Koko elämäni kieppuu luomieni takana. Tämä tekee sen kaiken tyhjäksi. Vuodet valuvat sormieni välistä, tuuli kuljettaa ne vuorten taa.

”Siihen sinua ei enää tarvita.”

En ole mitään. En ole ikinä ollutkaan.

”Mutta veriuhraus on silti tehtävä. Sinä tiedät kyllä, kuinka se tehdään, olet kasvanut asemaasi. Olen kouluttanut sinua nämä vuodet.”

En ole mitään, mutta yhden asian minä tiedän. Minun rakkaani ei kuole niin kauan, kun veri virtaa suonissani.

”Tietenkin.” Nyökkäys. Toinen. ”Minä teen sen.”

Minä tapan kaikki. Ihmiset, jotka ovat palvelleet minua, kohdelleet minua kuninkaallisena. Uhraan heidän verensä esi-isien edessä. Ja pelastan kaikki. Pelastan Anarethinkin. Nyökkään uudelleen. Minusta ei tullut sitä, joksi minut kasvatettiin, mutta lunastan paikkani tässä maailmassa, vuodatan kaiken sen veren, jonka vuodattajaksi synnyin.

Laleth on vienyt minulta elämäntehtäväni, tehnyt tyhjäksi sen, jonka vuoksi olen kärsinyt ja pelännyt itseäni. En ole enää se, joka saa yhteyden esi-isiin, vaikka olen viettänyt täällä kaikki vuoteni vain sen vuoksi. Puren hammasta. Laleth näkee, mitä ajattelen. Hänen silmänsä siristyvät aavistuksen. Muistelen keskustelua, jonka kävimme joskus Anarethin kanssa. Laleth on haltia, jonka kasvoilta ei näe mitään, ellei tämä itse niin halua.

”Tiedän, että tämä tekee sinut katkeraksi. Aluksi päävastuu verenvuodatuksesta oli Morenilla.”

Pelkkä miehen nimen kuuleminenkin saa kehoni nykimään.

”Hän ei kuitenkaan ole näyttäytynyt. Hänet on todettu epäluotettavaksi. Sitä paitsi hänellä ei ole juuri ymmärrystä veriuhrauksista.”

Kehooni vain sattuu. Olen lähempänä luovuttamista kuin koskaan. Sormeni puristuvat taljalle. Jaksa vielä hetki.

”No? Onko sinulla minulle muuta? Sinäkö luotat, että minä osaan tehdä kaiken kuten täytyy?”

”Minä olen siellä myös.”

”Entä kaikki muu? Ajankohta, ihmiset, muuttujat? Mitä tahansa voi tapahtua.”

Laleth nyökkää tyynesti. Hänellä ei koskaan ole minulle sanoja silloin, kun niitä kipeimmiten tarvitsisin.

”Me selviämme kyllä.” Laleth kumartuu luokseni, ottaa kasvoni käsiinsä. Säpsähdän kylmiä sormia poskillani. Laleth on tuskin koskaan ollut näin lähellä minua. ”Minä uskon sinuun, Iorin.”

Ensimmäistä kertaa koskaan Lalethin äänessä on lähes upottavaa pehmeyttä. Siihen voisi hukuttautua, antaa sen viedä syvemmälle. Jos olisin nuorempi ja hauraampi, voisin kuvitella sen olevan turvallinen. Nyt tiedän, ettei ääni ole minulle tarkoitettu. Siinä on vuosia sitten haudattua surua. Tiedän, että kun Laleth katsoo minuun, hän katsoo todellisuudessa siskoonsa, äitiini, jota en koskaan saanut tavata.

Sitten Laleth menee. Riimut pysyvät, en vieläkään pääse pois. Lalethin täytyy tietää, että jos voisin lähteä, ottaisin Anarethin mukaani ja pakenisin. Nyt jään vain tuijottamaan suljettua ovea. Sormeni ovat puristuneet nyrkkiin, rystyset loistavat täysin valkoisina. Vielä hetki. Muutama tunti ennen kaaosta.

*

En ole nukkunut hetkeäkään, kun aikani koittaa. Sisimpäni täyttää levoton, voimakas tunne, josta tiedän, että riimut ovat poissa. Vedän hupun päähäni ja juoksen portaat alas. Kuvittelin astuvani keskelle juhlarientoja, viinintuoksuisia käytäviä, mutta veren haju iskeytyy vasten kasvojani heti portaiden alapäässä.

Tuttuja kasvoja. Eläviä ja kuolleita. Osa retkottaa raajat vääntyneinä lattialla. Osalla on miekka kädessä, punaiset pisarat putoilevat käytävälle. Lalethin apulaisia, jotka ovat pysytelleet piilossa kaiken tämän ajan. Verimessu on jo aloitettu. Adrenaliini kiehuu suonissani, pakottaudun eteenpäin, vaikka kuolleiden raajat ja tyhjät katseet laukaisevat minussa tuhansia muistoja ja ajatusratoja. Pelkoa siltä ajalta, jolloin ainoat haltiat, joiden kanssa vaihdoin sanoja, olivat kaikki kuolleita. Pelko on pelkkä jäänne. Sysään sen pois. Todellinen koetos on vasta edessä.

En näe Lalethia tai Anarethia missään. Päässäni jyskyttää. Sali on verinen näyttämö, kuolleita on jo enemmän kuin eläviä. Kukaan ei ole päässyt pakenemaan, kaaos on rajattu tietyille alueille. Vedän miekan tupesta ja tiedän, että kun kerran alan tappamaan, en osaa enää lopettaa. Tämän minä osaan. Tähän minut on koulutettu. En kenties täytä sitä tehtävää, johon Laleth minut alun alkaen asetti, mutta tätä minä olen tehnyt ensimmäiset kymmenen vuotta elämästäni. Hyökännyt ja väistellyt.

Isku. Toinen. Kolmas. Muistan, kuinka lapsena Anareth ihmetteli, miten olen niin hyvä taistelemaan. Minä olisin halunnut näyttää hänelle kaikki haavani ja sanoa, etteivät ne tulleet tyhjästä. En koskaan ehtinyt kertoa hänelle kaikkea. Tiedän hänen olevan minulle yhä vihainen siitä, että olen pitänyt kaiken itselläni. Ja tulen pitämäänkin. Isken ja isken, tapan näemättä suuntaa. Koko maailma on hiljaa. Haltioiden huudot ja ähkäisyt jäävät taa, aseiden kalke unohtuu taustalle. Jos joku tunnistaa minut, en tiedä sitä, sillä kaikki hiljenee minun iskiessäni muita alas.

Pelkkä taistelija. Se minusta jää jäljelle, kun kaikki muu otetaan pois. Tapan ja tapan, vaikka tiedän, että itse uhraus on vielä tehtävä. Hiljaisuus on täydellisen hiljaista. Nautin siitä, ettei mikään pidä ääntä.

Sitten. Näkökenttäni vasemmassa laidassa. Suuri mies, paljon minua suurempi. Musta puku, karskit kasvot ja likainen, roikkuva tukka. Hänen katseensa pysähtyy. Hiljaisuus rätisee. Kaikki muu jää taa. Kehoni jäätyy, en enää tunne sitä, en tiedä missä olen. Näen vain hänet, ja tiedän, että voisin olla yhä kymmenenvuotias ja odottaa, että hän vie minut järvenjäälle harjoittelemaan.

Katsotaan, kestääkö jää tänäänkin. Taistele, punapää, älä lopeta ennen kuin annan luvan.

Mies katsoo suoraan minuun, tunnistaa. Hänen katseensa tyhjenee, ilmeestä ei voi päätellä mitään. Täysi tyhjyys. Sitten miekka iskeytyy hänen rintansa läpi, näen, kuinka verta purskahtaa hänen leualleen. Hänen huulensa muodostavat yhden sanan. Punapää. Sitten raskas ruumis rojahtaa lattialle.

Äänet palaavat yksi kerrallaan. Miekkojen kalina. Tömähdyksiä. Huutoja. Kurluttavia, kituvia ääniä. Verinen kakofonia. En näe muuta kuin miehen maassa. Kuollut ja poissa. Satoja mustaverisiä saalistanut mies. Kiitetty ja pidetty. Minun kiduttajani. Luojani. Hän on poissa.

”Iorin.”

En aluksi reagoi. En ole Iorin, en ole kukaan, olen kiinni muistossa, joka vielä polttelee rinnassani.

”Iorin.”

Minun nimeni. Minun todellinen nimeni. Verenkukka. Sykkivä ja punainen. Käännyn kohti ääntä, ja erotan maailman kauneimmat kasvot, joita kehystävät silkkiset mustat hiukset. Anareth katsoo minuun ainoalla silmällään ja kurottaa kättään. Muisto sisälläni käpertyy pieneksi ja räsähtää rikki. Annan sen pois. Se ei ole minun enää. Minä tahdon lähteä omana itsenäni. Iondelin Iorinina.

Väistelen ihmisiä, miekkailen tieni hänen luokseen. Rakkaimpani. Sinisen silmän katseesta näen, että Anareth muistaa jälleen kaiken. Minun näkemiseni antaa muistot hänelle takaisin, tiedän sen, kun kosketan häntä, painaudun suutelemaan kaikkien katsellessa. Sillä ei ole enää mitään merkitystä. Nämä ovat viimeiset hetkeni. Käytän ne palaen täydellä liekillä.

”Anna anteeksi… Laleth, hän… Ja Moren…” Anareth änkyttää.

Pudistan päätäni. Vien käteni rauhoittelevasti hänen poskelleen.

”Tiedän. Rakas, minä tiedän jo. Ei hätää. Tämä päättyy nyt.”

”Iorin?” Äänessä on silkkaa pakokauhua.

”Vanhimmat, Anareth – ovatko he läsnä?”

”Etkö sinä tunne sitä?”

Pysähdyn hetkeksi. Herkistän sydämeni, katson koko salia. Olen kasvanut tässä tilassa, mutta en tunnista sitä samaksi kuin kauan sitten. Veri on muuttanut sen. Sen miehen läsnäolo on ollut täällä, myrkyttänyt tilaa. Tämä kaikki on uhrattavissa. Tunnen hienoisen väreilyn ilmassa, aivan kuin kaikki ajat, menneet ja tulevat, katsoisivat minua juuri nyt.

”Tunnen”, minä sanon Anarethille.

”Laleth… Hän aikoo…” Nyt hän muistaa. Hän tietää, mitä Laleth aikoo hänelle tehdä. Korkein uhri. Hallitsija itse. Katson Anarethia lempeästi, sivelen hänen leukaperiään. Maailman kaunein olento. Taivaallinen. Hetken villi toive täyttää sydämeni. Voisin vielä perääntyä. Jättää Lalethin omilleen ja paeta rakkaimpani kanssa. Miten kaunis ajatus. Miten ihana. Sallin sen lämmittää rintaani vielä viimeisen kerran ennen kuin annan sen pois.

Minä osaan elää vain yhdellä tavalla. Antamalla itseni muille. Tämä maailma tarvitsee minua nyt. Sydäntäni lämmittää ajatus, että kerran oli jotakin, jota halusin vain itselleni. Toivon, että Anareth elää siinä lämmössä vielä pitkän elämän. Sen maailman haluan hänelle jättää.

Vien huuleni Anarethin omille vielä kerran. Suutelen häntä pitkään ja hartaasti, kaikkien menneiden ja tulevien vuosien edestä. Hän ei ymmärrä mitään. Hän ei jää kiinni minuun, sillä hän ei tiedä, mitä teen. Kun päästän hänestä irti ja juoksen keskelle kaaosta, kuulen hänen huutavan nimeäni. Rakas. Koita kestää. Tämä on pian ohi.

Riimuja ja sanoja. Ne tulevat syvältä sisältäni. Lalethin apulaiset ymmärtävät tehdä minulle tilaa. Piirrän verellä lattiaan. Tunnen muinaisen, vanhan läsnäolon riippuvan ylläni. En osaa taivuttaa esi-isiä tahtooni. Teen silti sen, mitä osaan. Lausun ja piirrän. Uhraan kaiken vuodatetun veren vanhimpien edessä.

Samaan aikaan tapahtuu kymmeniä asioita. Laleth seisoo yllättäen salin suuaukolla ja katsoo minua suoraan silmiin. Hän tietää, mitä aion tehdä, ja se näkyy silkkana kauhuna hänen aina yhtä ilmeettömillä kasvoillaan. Hän on tehnyt jo oman osuutensa, hänen kätensä ja kasvonsa ovat kauttaaltaan veressä. Vanhimpien luut ovat saaneet tarvitsemansa. Vain kaikkein suurin uhraus puuttuu. Anarethin henkeä ei ole vielä annettu.

Minä vien terän ranteelleni ja viillän. Mustaa verta sihisee keskelle rinkiä. Katson Lalethia suoraan silmiin ja hymyilen. Hän ei voi tehdä enää mitään. Viimeinen siirto on minun. Koko kehä syttyy tuleen. Kun tuli löytää minut, tiedän, että se ei polta minua. Vereni vain. Uhraus, jonka teen pelastaakseni rakkaimpani. Muistan, mitä Meredir sanoi magiasta. Sen ei pitäisi toimia näin. Minun henkeni ei ole sama asia kuin Anarethin. Ja silti minä tiedän, että vain tämän minä voin tehdä, vain tämän minä osaan. Kun vereni syttyy palamaan, kun näen pelkkää valkoista ja kipu vie kaikki muut aistini pois, tiedän, että teen oikein. Vanhimmat näkevät minut nyt.

Välähdyksiä. Hetkiä, jotka tiedän tapahtuneeksi, mutta joista on niin kauan, että hädin tuskin tunnistan niitä omaksi elämäkseni. Muutama nopea kuva. Koukussa roikkuvia mustaverisiä. Hirsimökin tummat seinät. Järvenjää ja punainen nainen. Takkatuli. Anareth ja Moren hymyilemässä minulle. Minä ja Anareth ampumassa jousella. Palasia elämästä, jonka sain, joka ei ollut otettavissani, mutta joka tuli luokseni ja täytti minut tulella. Tulella, joka nyt vapauttaa koko Angvarin. Musta veri palaa. Ei vain minussa, vaan koko maassa. Verellä ostettu.

Kun salin muodot palaavat takaisin, Anareth ja Laleth ovat molemmat vierelläni. En tunne enää mitään. Hädin tuskin kuulen. Haistan savun ja veren. Kehoni on kuin liekit eivät olisi koskaan koskettaneetkaan sitä, mutta tiedän, että veri on palanut pois.

”Iorin… Esi-isien nimessä, Iorin, mitä sinä menit tekemään…” Lalethin ääni on pelkkä varjo. ”En tiennyt, että se on mahdollista… en tiennyt…”

En minäkään. Minun oli vain pakko yrittää, sillä se, jolle tahdon tämän maailman antaa, on nyt vierelläni ja pitelee minua kuin voisin yhä tuntea mitään.

”Ana...reth. Vuoret. Tahdon… nähdä ne vielä kerran.”

”Et sinä kuole. Iorin. Et sinä kuole.”

Silti hän toteuttaa toiveeni. Hän ottaa minut syliinsä, ja vaikka en enää tunne hänen lämpöään, tiedän, että kaikki maailman valo on nyt annettu hänelle. Kuljemme parvekkeelle, ja vasta silloin näen, mitä ulkona tapahtuu. Taivaalta ei sada lunta. Sieltä sataa verta.

Kaikki vuodattamamme veri sataa taivaalta valkealle lumelle, värjää maailman kaltaisekseen. Hymy leviää huulilleni. Minä onnistuin. Musta veri on poissa. Kipu ja sairaudet ovat mennyttä. Ei enää tuskaa. Ei enää saalistusta. Vain elämää.

”Miksi sinä teit sen? Iorin, miksi sinä…” Anarethin ääni murtuu itkuiseksi.

”Katso, Anareth, aurinko laskee vuorten taa. Jahdataanko se kiinni?” Hymyilen ja painan pehmeän suukon hänen suupielelleen. ”Näetkö meidät siellä? Vuorten toisella puolella…”

Osoitan kohti verisateen taa jääviä vuoria. En enää näe, millainen ilme Anarethilla on kasvoillaan. Luomeni ovat raskaat, silmät sulkeutuvat väkisin. Vielä viimeinen kaistale auringonvaloa. Tämä maailma on niin kaunis. On aina ollutkin.

Verta punaisempi: luku 25

 Luku 25: Tavallinen päivä (Anareth)

Päässäni on täysin tyhjää, kun herään omasta sängystäni. Lakanat ovat karheat eivätkä tuoksu miltään. Kiviseinät ovat hiljaa, koko ympäristöni on lähes täydellisen virikkeetön. On kuin olisin palannut alkutilaan, jonnekin kaiken tapahtuneen taa, jossa hiljaisuus on täydellisen hiljaista.

Nousen istumaan, vien kädet ohimoilleni. Sattuu ja hiertää, mutta en osaa tavoittaa kivun lähdettä, on kuin olisin syntynyt sen kanssa, kuin se olisi aina ollut minussa. Joku koputtaa oveen, odotan näkeväni Morenin kapeat, arven koristelemat kasvot. Tulija on yksi hovipalvelijoistani.

Tämä on aivan tavallinen päivä. Silti sisälläni kaikuu, on kuin minusta olisi revitty irti osa, jota en osaa enää kaivata, koska en tiedä, mitä kaivata. Tuijotan palvelijaa kuin vierasta. Mies kertoo minulle tulevan päivän aikataulusta – kokouksista, ruokailuista, kaikesta tavallisesta. Tämä päivä ei poikkea edellisistä päivistä. Silti päässäni suhisee. Suuri tyhjiö velloo sisälläni, enkä tiedä sille nimeä.

”Anteeksi, saisinko nähdä Morenin?” Vain tutut kasvot voivat rauhoittaa minut. Moren voisi kertoa, että elämme ydintalven loppua, että nimeni on Iondelin Anareth ja kuulun päähaaraan. Hän voisi kertoa, kuka olen, ja minä unohtaisin hetkeksi, että jotain puuttuu, on aina puuttunut.

”Olen pahoillani, teidän korkeutenne, mutta henkivartijaanne ei ole löydetty.”

”Mitä tuo tarkoittaa? Eihän Moren ole…”

”Henkivartijanne on poistunut Iondelista. Ikäväksemme emme ole vielä onnistuneet löytämään häntä. Olen pahoillani, ylhäisyys.”

Millaisessa välissä paras ystäväni on ehtinyt livetä otteestani? Palvelijan ilme on neutraali, hän ei vaikuta häkeltyneeltä reaktiostani.

”Kauanko Moren on…”

”Viimeyöstä lähtien, teidän korkeutenne.” Vastaus tulee niin nopeasti, että se kuulostaa miltei ennalta harjoitellulta. Jokin siinä särähtää. Vaikka tänäänhän on tavallinen päivä, aivan tavallinen vain.

Nousen päivän ensimmäisille askareilleni. Pukeudun tummansiniseen kaapuuni, asetan hopeisen kruunun otsalleni. Aamu juoksee ohi, iltapäivä palaa puhki. Vasta illalla, kun Laleth saapuu hoviin pitkästä aikaa, minulle tulee olo, että olen jälleen kehossani. Vasta punaisen naisen läsnäolo herättää minut tähän päivään. Laleth tahtoo keskustella kanssani kaksin.

Kaikki salin liekit voimistuvat Lalethin ollessa paikalla. Noidan aura voimistaa niitä. Minä tiedän, että minun tulisi kertoa esi-isistä punaiselle naiselle, mutta tuntuu, kuin minun ja sen päivän välissä olisi tyhjää tilaa, päivien kuilu, jota en tunnu enää tavoittavan. En tiedä, miten Laleth reagoisi. Tietääkö hän jo, että kaikkein vanhimmat kutsuivat minua nimeltä, näyttivät minulle jotakin, jota en vielä täysin ymmärrä?

Laleth kyselee minulta tavanomaisia asioita. Kuulen esi-isien uusimmista välähdyksistä, niistä, jotka luut antavat suoraan noidalle. Ei mitään uutta Angvarin taivaan alla. Sisintäni kalvaa edelleen. Kysyn Lalethilta Morenista, mutta esi-isätkään eivät ole antaneet välähdyksiä parhaan ystäväni sijainnista. Huoli kukkii rinnassani, kunnes Laleth vaihtaa puheenaihetta tyystin.

”Teidän korkeutenne, minusta teidän kannattaisi järjestää suuret juhlat tuoreen hallitsijakautenne kunniaksi”, Laleth sanoo. En ole koskaan kuullut naisen ehdottavan vastaavaa. Laleth ei vaikuta haltialta, joka välittäisi juhlimisesta. Laleth on siinä mielessä kuten talvi, kylmä ja itsenäinen, ei suurten valojen ja melun tarpeessa.

”Niin, se lienee tapana”, nyökkään. Jotain, jota olen lyhyen ikäni aikana lukenut kirjoista. Ei jotain, jota olisin koskaan omin silmin todistanut. ”Mutta kuinka kansa reagoisi ulkomuotooni?”

”Kansa tietää jo. Heillä ei ole syytä esittää teille kysymyksiä. Kansa ei pilkkaa hallitsijaansa.”

”Olen nuori ja rujo.”

”Te olette korkeahaltia ja yhä ulkomuodoltanne erittäin ylhäinen. Kenelläkään ei ole siihen mitään sanomista.” Laleth pitää pienen tauon. ”Mutta juhlat kansa haluaa.”

Äitini kruunajaisjuhlista on satoja vuosia, hänen häistään kymmeniä. En tiedä, miltä korkeahaltioiden juhlamenot näyttävät. Minun elinikäni on pelkkä silmänräpäys haltioiden vuosissa, minulle ei ole suotu kunniaa nähdä loistokkaita juhlia. Niistä on kuiskittu hovissa, muistan sen nyt. Minun velvollisuuteni on näyttää kansalle juhlamenoin, kuinka vahva ja luja hallitsija minusta tulisi tälle maalle. Olen unohtanut ilon ja naurun ja valot, sillä mieleni on täyttänyt luja kaipuu ja huoli. Iorin on poissa. Moren on poissa. Kuinka voisin järjestää juhlat ilman heitä?

Laleth tuntuu huomaavan ajatukseni ja asettuu lähemmäs.

”Me löydämme heidät kyllä”, Laleth sanoo hiljaa.

”Entä Iorin? Minä… minun täytyisi löytää hänet salassa. Yksin. En voi sallia minkään pahan koskettavan häntä. En voi…”

”Teidän korkeutenne, minä neuvoisin teitä keskittymään yhteen asiaan kerrallaan.”

”Millä tavalla juhlat ovat tärkeämmät kuin minun veljeni ja parhaan ystäväni löytyminen? Miten sillä, että kansa saa juoda ja nauraa, on enemmän arvoa kuin sillä, että saisin taas nähdä rakkaimpani?”

Ääneni kohoaa liian korkealle. Palveluskunta saapuu ovelle katsomaan, olenko kunnossa. Minä häädän heidät pois yhdellä kädenheilautuksella. Jos Iondelissa kuvitellaan, että olen menettänyt otteeni, he ovat väärässä. Minulla ei ole sellaista koskaan ollutkaan. Olen holtiton ja hajalla, kasvatettu hallitsijaksi, mutta sydämeltäni jossain muualla, kaukana vuorten takana hänen kanssaan.

”Anteeksi”, minä parahdan Lalethille, ”anna minulle anteeksi, minusta ei ole tähän…”

Ryhtini, jota valvon aina kaikkein tarkimmin, lysähtää Lalethin edessä. Painan pääni alas, pitelen otsaani ja odotan kyyneliä, jotka eivät tule.

”Ja Moren… Miten hänkin yllättäen vain katosi? Miksi kaikki jättävät minut yksin? Iorin, vanhempani, Moren… Älä sinäkin… älä…”

”Teidän korkeutenne. Te tarvitsette nyt lepoa. Me voimme jätää hallintokautesi juhlistamisen muiden suunniteltavaksi.”

”Toki… Tietenkin. Mutta…”

”Tulkaa, teidän korkeutenne. Minä vien teidät levolle.”

”Miksi sinä olet minulle niin mukava? Ei sinulla ole mitään syytä. Päähaara ei koskaan ylennä sivuhaaraan kuuluvia. Vanhempieni ajalla teitä potkittiin aina päähän, ette olleet riittävän sivistyneitä. Riittävän puhdasverisiä. Miksi olet minulle niin hyvä? Olen valehdellut sinulle. Itkenyt ja valittanut.”

Laleth räpyttelee punaisia silmiään tyynesti.

”Se on tehtäväni.”

”Vanhimmat kutsuivat minua”, tunnustan. Lalethin silmissä välähtää. Tämä on jo toinen kerta, kun erotan inhimillisen tunteen hänen kasvoiltaan. ”Sen minä olen sinulta pitänyt. Valehdellut ja piilottanut. Ja silti sinä olet minulle ystävällinen.”

Kuljemme aivan hiljaa portaat ylös. Kaapuni laahaa perässä. Vasta huoneeni ovella Laleth pysähtyy ja katsoo minua suoraan silmiin. Niissä suorastaan säkenöi. Aina yhtä rauhallinen Laleth kantaa riehuvaa liekkiä katseessaan. Silloin minä tiedän, etten voisi turvata tähän naiseen. Ne, joihin luotan, ovat muualla, tavoittamattomissani.

”Menkää lepäämään, teidän korkeutenne”, Laleth sanoo minulle tyynesti. Hänen katseensa kertoo minulle, etten voi väittää vastaan. Milloin Lalethista tuli haltia, joka voi kulkea täällä kanssani kahden kesken ja käskeä minut nukkumaan? Näen hänet kaikkialla, minne menenkin. Hänestä on tullut lähtemätön osa Iondelin palatsin elämää, enkä voi enää käskeä häntä pois. Hänen punaiset silmänsä näkevät jo kaikkialle, hän elää siellä, missä Angvarin kansa kulkee.

”Minä aloitan neuvottelut juhlienne järjestämisestä”, Laleth sanoo.

”Minä pidin sinulta suurinta mahdollista salaisuutta.”

”Te tarvitsette nyt lepoa.”

”Puhu minulle, Laleth. Sinä olet ainoa, joka ymmärtää tästä vähääkään. Muut Angvarin noidat eivät ole kaltaisiasi.”

”Minä olen syntynyt sivuhaaraan, siksi nimeni tunnetaan.”

”Älä vähättele itseäsi.”

”En vähättelekään, teidän korkeutenne.”

”Mutta sinä et sano mitään.”

Hetken kuvittelen Lalethin kääntävän minulle selkänsä. Sitten hän pysähtyy, painaa katseensa lattialle ja huokaa syvään.

”Kertokaa minulle, mitä te näitte.”

Minä kerron. Laleth on hetken hiljaa.

”Mutta minusta tuntuu, että sisältäni puuttuu jotakin. Missä välissä Moren lähti? Palvelija sanoi, että viimeyönä, mutta minulla ei ole mitään muistikuvaa viimeyöstä. Aivan kuin päässäni olisi tyhjä kohta.”

”Te olette uupunut, ylhäisyys.”

”Ei siis mitään muuta?” En tiedä, miksi kysyn häneltä. En ole koskaan täysin luottanut häneen. Lapsi sisälläni tarvitsee vain jonkun, johon ripustautua.

”Ei muuta, teidän korkeutenne. Olkaa itsellenne armollinen, tarvitsette sitä nyt.”

Sen sanottuaan hän kävelee pois luotani.

*

Päivää ennen juhlien alkua pakkanen kiristyy. Istun huoneessani kuin olisin yhä lapsi, joka ei tiedä, mitä tehdä. Tavalliset päivät ovat seuranneet toisiaan jonossa, olen tehnyt kaiken voitavan, vaikka oloni on sumuinen ja sekava. Iondelin saleista on tullut kylmät ja kovat. En enää tiedä, ovatko ne aina olleet sellaiset enkä vain nähnyt sitä Iorinin ollessa yhä täällä lämmittämässä minua.

Hovi organisoi juhlat. Karhuntaljoja, ruokaa ja juomaa. Rypäleitä ja puoliraakaa lihaa, paljon tarjoiluja erilaisille haltioille ja epähaltioille. Nimekkäimmät saalistajatkin on kutsuttu. Eri tasoista ja taustaista kansaa. Korkeahaltiat, tavalliset haltiat ja raakalaiset yhdessä juhlimassa ei-mitään, tyhjää ja turhaa hallitsijaa. Jos vastuuta ei olisi istutettu luihini lapsuudesta saakka, juoksisin saman tien pois.

Olen aikeissa siirtyä ikkunalaudalle istumaan, kun erotan muotoja ikkunassa. Hätkähdän taaksepäin, kun tuttu siluetti ilmestyy ikkunaan. Suipot kasvot, pörröinen tukka ja ilkeän näköinen arpi poskessa. Avaan ikkunan ajattelematta mitään. Minun paras ystäväni, jota etsitään, jota ilman juhlien organisointi kävi työstä.

Moren hypähtää sisälle ja vilkuilee ympärilleen kuin tarkistaakseen minun olevan yksin. En ymmärrä lainkaan, mitä tapahtuu, mutta ymmärrän, että hän on vihdoin siinä. Kaipaamani haltia. Miksi sisälläni tuntuu tältä? Tyhjyys, joka on vellonut vatsassani edelliset päivät, kurottaa kohti kurkkua. Epämukava tunne, joka lisääntyy, kun tuijotan Morenia hänen keltaisiin silmiinsä.

Morenin kasvot ovat väsyneet, silmien ympärillä on juonteita. Haava näyttää aiempaakin rajummalta oikealla poskella. Silmissä ei ole enää hiventäkään siitä miehestä, joka sai minut aina nauramaan. Mitä pitempään häntä katson, sitä enemmän minut valtaa tunne, etten tiedä jotain. Jokin on lipsunut otteestani enkä tavoita sitä. Mitä Moren on tehnyt?

”Vai järjestätte te juhlat”, Moren sanoo hymyillen vinoa hymyään. Hymyllä ei ole aikomustakaan olla ystävällinen.

”Minun kunniakseni.”

”Melkoinen ajankohta.”

”Mitä tarkoitat? Mitä sinä… Missä sinä olit?”

”Ei, minä esitän kysymykset tällä kertaa. Missä sinä olit, kun palasin metsästämästä? Et missään, Anareth, et missään. Karkasit luotani.”

”Mistä sinä puhut? Minä olen ollut täällä. Elänyt Angvarin hallitsijan elämääni ja katunut sitä, että synnyin. Sitä minä olen tehnyt. En tiedä, mistä puhut.”

”Älä valehtele minulle!”

”Miksi minä valehtelisin sinulle? Minä kaipasin sinua. Minulle kerrottiin, että sinä lähdit.”

Morenin silmät suurenevat. Hän tuntuu ymmärtävän kymmenen asiaa samaan aikaan. Kaikki teatraalinen pyyhkiytyy hänen kasvoiltaan kerralla.

”Vai sellaista peliä hän pelaakin”, Moren toteaa hymyillen jälleen. Hän ei enää katso minua silmiin. ”Älykästä. Erittäin älykästä. Hän taisi huomata pienen oikkuni.”

”Mistä sinä puhut? Moren, minä en ymmärrä.”

”Et tietenkään.” Moren tulee lähemmäs, sipaisee poskeani nopeasti. Värähdän, enkä ymmärrä miksi, sillä Moren on aina ollut läheinen, hänellä on aina ollut pääsy iholleni. Ruumiini on kuin vihollisen edessä. Kuin minulla olisi haarniska ja miekka. Moren tuntuu ymmärtävän reaktioitani. Mitä minä en muista?

”Moren… Mitä on tapahtunut? Kuka ihmeen hän?”

”Sinun ei tarvitse tietää siitä mitään.”

”Miksi kaikki pitävät minulta salaisuuksia?”

”Ei se ole salaisuus. Älä siitä huoli. Keskity juhliisi.” Hymy leviää Morenin kasvoille, mutta ei ylety silmiin asti.

”Missä sinä oikein olit? Mitä sinä höpisit minusta? Olinko jossakin sinun kanssasi? Minun sisälläni on tyhjää. Päätäni on särkenyt ja… ja minulla on tunne, etten muista kaikkea.”

Moren tulee lähemmäs, aivan kiinni minuun. Hänen kätensä kiertävät kasvojani, hetken hän on kuin rakastaja. Hänen ilmeensä on sekoitus hellyyttä ja omistuksenhalua, jotain syvää ja myrkyllistä. Käsi pysähtyy poskelleni, kulmat kaartuvat aavistuksen. Katson kauhuissani hänen kirkkaita silmiään, ja yllättäen kehoni muistaa. Sanat ovat kadonneet, ne lähtevät aina ensimmäisenä. Mutta keho muistaa. Se ei ole unohtanut, miltä toisen paino tuntuu päällä, miltä tuntuu, kun joku tunkeutuu sen tilaan. Yllättäen edellisten päivien aristus avautuu silmieni edessä. Siksi minuun sattui.

Kavahdan taaksepäin, näen kuvajaiseni Morenin silmistä. En huuda, sillä en tiedä, mitä tapahtuu, jos joku palvelijoista saapuu tänne. En tiedä, paljonko he jo tietävät Morenista. Moren vei minut pois ja otti omakseen. Sen kehoni muistaa. Mikään muu ei tule takaisin.

”Sinä… sinä r…”

”Sinä pidit siitä myös.”

”Miksi helvetissä minä en muista? Mitä sinä teit minulle, jotta en muistaisi?”

”Anareth rakas, minä en tehnyt mitään.”

”Sinä raiskasit minut.”

”Minä en tehnyt muistillesi yhtään mitään. Kuvitteletko, että haluaisin sinun unohtavan, mitä teimme yhdessä?”

”Me emme tehneet mitään yhdessä! Sinä satutit minua!”

Moren säpsähtää. Aivan kuin hän olisi kaiken aikaa kuvitellut tekevänsä minulle hyvää, rakastavansa minua ehdoitta. Kunpa muistaisin. Kunpa juhlavalmistelut eivät olisi jo niin pitkällä. Kunpa minä olisin paennut vuorten taa jo ajat sitten.

”Moren… Mitä sinä tulit tänne tekemään?”

Morenin ilme on monitulkintainen. Hän ei vieläkään istu alas, ei edes ikkunalaudalle.

”En tiedä. Kenties hakemaan sinut takaisin. Mutta tämä menikin varsin kiinnostavaksi.”

Moren astelee lähemmäs ikkunalautaa kuin aikoisi hypätä.

”Kiipesitkö sinä todella ikkunalleni?”

Moren ei vastaa. Hänen katseensa on poissaoleva, hän tuntuu miettivän kuumeisesti, mitä tehdä. Hän ei ollut varautunut siihen, etten minä muista.

”Minä vähän ihmettelinkin, kun kuulin puheita juhlista. Mietin, kuinka annat kaiken tämän tapahtua juuri nyt. Mutta sinä et muista…”

”Moren. Esi-isien nimissä, kerro minulle, mistä sinä puhut. En todella ymmärrä.”

”Enpä tiedä, Anareth…” Moren hymyilee jälleen, tällä kertaa pelkästään surullisesti. ”Paljonko sinä muistat?”

”Sen, mitä teit minulle.”

”Et muuta?”

Pudistan päätäni.

”Et edes minun rakkauttani?”

”Rakkauttako se sinulle oli?”

”Viimeisen kerran, Anareth. En välitä, vaikka olisit unohtanut kaiken. Aloitetaan alusta. Tule kanssani. Voin kertoa kaiken, jos vain tulet.”

”Mutta sinähän satutit minua.”

”Voin kertoa sinulle kaiken. Myös sen, miksi tein niin. En enää koskaan satuta sinua. Tule kanssani. Mennään vuorten taa. Ei juhlia, ei vastuuta. Angvar saa jäädä nuolemaan näppejään. Antaa sen hukkua mustaan vereen.”

Minäkö pakenisin sellaisen kanssa, joka on tunkeutunut sisälleni vasten tahtoani? Se osa minusta, joka ei kunnioita itseään, tekisi niin koska tahansa vältelläkseen vastuutaan. Tiedän, että Moren voisi antaa minulle paljon. Hän on kaikesta huolimatta paras ystäväni. Mutta minä en muista kaikkea.

”Entä, jos en tule? Jos en voi tulla?”

”Koska sinä olet hallitsija? Anareth, sinä et halua olla hallitsija.”

”Ei, vaan koska se ei ole sitä, mitä haluan. Se ei ole sitä, mitä sinä haluat. Me emme kumpikaan hyötyisi mitään siitä, että väittäisin rakastavani sinua ja olevani onnellinen. Se satuttaisi meitä molempia.”

Moren kääntää päätään kuin sivallettu. Hän tietää minun olevan oikeassa. Hänen ei tarvitse kertoa minulle totuutta siitä, mitä minulle on tehty. Miksi en muista edellisiä päiviä. Minä näen, että hän tietää minun olevan oikeassa.

”Hyvä on. Se on sinun valintasi. Toivotan sinulle erinomaisia juhlia, rakas Anareth.” Morenin kasvoille leviää tuttu hymy. Sitä on yhä vain vaikeampi katsoa.

”Moren… En ymmärrä, miksi tämän täytyy mennä näin. Mikset voi vain kertoa minulle?”

”Ja pilata kaiken hauskan? Ehei. Ei se niin mene. Sinä teit jo valintasi. Elä sen kanssa.”

Moren avaa ikkunan. En vieläkään tiedä, millä hän pääsi sen kautta luokseni. Iondel on joka puolelta vartioitu.

”Minä rakastan sinua hyvin paljon, Anareth. Olisin tehnyt sinut onnelliseksi.”

Ja sitten hän hyppää.

Kun juoksen ikkunalaudalle, en erota enää muotoja. Morenia ei näy missään. Hänen ruumiinsa ei ole pudonnut useita metrejä alas ja levähtänyt kivelle. Hän on hengissä tuolla jossakin, enkä tiedä, kuinka hän pääsi jälleen livahtamaan otteestani. Minun ystäväni, joka on kohdellut minua kaikkena muuna kuin vertaisena. Jonakuna, jota palvoa, jota satuttaa.

Minä vetäydyn kauemmas ikkunasta enkä enää tiedä, mitä ajatella.