Luku 11 (Maa, 3014)
Pimeässä näkyy naisen siluetti. Pitkät, laineikkaat hiukset. Sitten värit palaavat yksi kerrallaan alkaen reunoista ja pysähtyen naisen oranssinhohtoisiin silmiin. Ne ovat yhtä luonnottomat kuin Iikan turkoosit hiuksetkin. Iikan suussa maistuu tyhjyydeltä, ja koko ruumis tuntuu siltä, ettei siinä ole enää pisaraakaan verta jäljellä. Iikan on vaikea hahmottaa kokonaiskuvaa pään tuntuessa täysin ajatuksettomalta, mutta pian hän huomaa, ettei hänen edessään avartuva maailma ole suinkaan pimeä. Hänen yllään kaartuvat pikimustat puut. Taivas on valkoinen. Ei sininen, vaan täysin lumenvalkoinen.
Iikan ensimmäinen selkeä ajatus on, että hänen täytyy olla kuollut.
Kun hän nostaa kehoaan, hän huomaa sen tuntuvan raskaalta. Raskaammalta kuin yleensä herätessä. Aivan kuin hän olisi ollut irtaantuneena elämästä jo pitemmän aikaa. Maailma alkaa hiljalleen näyttää selkeäviivaiselta hänen vastaheränneiden silmiensä edessä, mutta hän ei silti miellä tätä olemassaolevaksi paikaksi. Jos hän on kuollut, hän on kiitollinen siitä.
”Kaunista aamua, Ilvesheimon Iika”, nainen sanoo kuulaalla äänellään. Iikalta menee hetki ymmärtää, että nainen puhuu samaa kieltä kuin hänkin. Se ei kuulosta ihmisten kieleltä, siinä on merkillinen loppusointu, joka erottaa sen kaikista muista.
”Oletko sinä todellinen?” Iika saa soperretuksi. Hänen äänensä kuuluu kaukaa, aivan kuin se olisi hänen päänsä ulkopuolella. Ääriviivat sumenevat jälleen, mutta vain hetkeksi. Naisen häikäisevän oranssit silmät pysyvät kuitenkin kirkkaina ja terävinä.
”Sinä olet elossa”, nainen vastaa, sillä tietää Iikan kysyneen tosiasiassa sitä.
”M-minä en tunne sinua”, Iika vastaa eikä edes ajattele, miltä hän mahtaa naisesta kuulostaa. Hän ei edes muista, mitä on tehnyt ennen kuin on päätynyt tänne. Kaikki on liian epäselvää.
”Tunnet sinä. Katso tarkemmin.”
Iika katsoo. Hän kykenee jälleen tarkentamaan katsettaan. Naisen silmät ovat niin huomiotaherättävät, ettei hän ole huomannut katsoa naisessa mitään muuta. Iikan harittava katse vaeltelee naisen vaatetuksessa ja pysähtyy kaulalle. Koruja. Oikeita, Iikalle tuntemittomista aineista valettuja koruja. Hän on varma, että on kuollut. Maailmassa ei ole koruja, sellaisia ei vain omisteta. Ei missään, missä Iika on jaloillaan käynyt.
Kunnes hän ymmärtää. Todellisuus palaa samalla tavalla kuin väritkin olivat palanneet: alkaa reunoilta. Reunoilla on kuvia Ilvesheimon leiristä harvoine puineen ja runsaine telttoineen. Sitten mennään syvemmälle, siellä näkyy verta vuotava Jaar ja vieressä tyynenä seisova, punatukkainen Ilse. Ja syvimmällä, mielikuvan ytimessä, seisoo Rani pitkänä ja upeana, vierellään maassa makaava Iika. Iika näkee itsensä tunnottomana ja Ranin yläpuolellaan huolestuneena.
Ja sitten muistikuva yhdistyy nykyhetkeen ja naisen kimaltaviin, raskaisiin koruihin. Vain yhdellä heimolla huhutaan olevan koruja. Pääheimolla.
”Mestari Edelweiss”, nimi pääsee Iikan kuivilta huulilta. Hän ei huomaa kumartaa, mutta nyökkää yrittäen osoittaa kunnioitustaan pienellä eleellä.
Iika ei ole koskaan ajatellut Edelweissiä olemassaolevana henkilönä, sillä hänestä ei koskaan puhuta siten. Edelweiss on aina ollut tarunomaisen kaunis nainen Pääheimon johdossa. Ruumiiltaan voimaton, mutta mieleltään veistäkin terävämpi. Sellaisen kuvan Iika on itselleen maalaillut maailman johtajasta, ja tarut sekä juorut ovat värittäneet kuvaa. Nyt, kun nainen istuu hänen vierellään elävänä ja hengittävänä, kuva ei enää palaakaan Iikan mieleen, ei ainakaan kokonaisena.
Edelweiss on kaunis, siinä hän on ollut oikeassa. Nainen ei kuitenkaan näytä jumalallisella tavalla arvokkaalta, vaikka istuukin selkä suorassa ja pää hivenen ylhäällä. Hänestä ei säteile Iikaan tähtien loistoa, hän ei näytä satumaisella tavalla kunniakkaalta johtajalta. Iika ei tiedä, mitä sanoa. Hän tahtoisi kiittää, muttei tiedä, miten on päätynyt hengittämään johtajan kanssa samaa ilmaa. Iika vaikenee. Vaikeneminen on aina ollut mieluisin vaihtoehto.
”Sinun uusi heimosi rakastaa sinua jo nyt, Ilvesheimon Iika”, Edelweiss sanoo nousten seisomaan. Nyt hänen olemuksessaan on enemmän sitä arvokkuutta, jota Iika olettikin näkevänsä. Oranssit silmät silti särkevät hieman mielikuvaa suuresta johtajuudesta. Ne ovat liian vieraat kuulumaan hänen täydellisen vaaleaan runkoonsa.
”Heimotoverisi kantoi sinut tänne asti, koska tiesi, että vain Pääheimolle on suotu parantamisen lahja. Tarkalleen ottaen minulle on suotu parantamisen lahja.” Edelweissin ääni ei kuulosta ylpeältä, Iika ei erota sellaista tunnetta villisti hyppivien äänteiden seasta.
Sitten Iika havahtuu myöhässä erääseen johtajan lausumaan sanaan. Uusi. Sinun uusi heimosi. Syyllisyys puristaa jälleen kehoa, kun hän muistaa entisen elämänsä. Ja kun hän uskaltautuu seisomaan, Edelweissin silmistä kuvastuu kaikki se, mitä Iika on joskus ajatellut omistavansa. Peuraheimon leiriaukio, tumma joki ja Cyanin teltta. Hän näkee sen kaiken naisen silmistä, koska ymmärtää tämän tietävän kaiken hänen elämästään. Pääheimohan tietää kaiken kaikkien heimojen elämistä. Edelweiss oli käyttänyt tarkoituksella sanaa uusi, piilottanut lauseeseensa vihjeen Iikan löydettäväksi.
”Minä haluan rikkoa lakia”, Iika yllättää itsensä sanomasta. ”Tahdon kertoa kaiken.”
Edelweiss ei sano mitään, katsoo vain merkitsevästi. Tämä on testi.
”En ole täällä siksi, että olisin sairas”, Iika sanoo, ja epävarmuus kasvaa jokaisella sanalla. Jousta on jo alettu vuolemaan, sitä ei voi enää jättää valmistamatta. ”Minä menetin tajuntani heimotoverini seurassa, koska minä olen syyllinen.” Sanat ovat jäädä kurkkuun, mutta Iika pakottaa ne ulos silläkin uhalla, että ne voivat repiä kurkun auki.
”Luulin, että lähtemällä Peuraheimosta voisin jättää kaiken taakseni, kuten kuuluukin”, Iika jatkaa tietäen rikkovansa lakia. Lakia, joka katsoo häntä oransseilla silmillään. ”En ole ollut Ilvesheimossa virallisena heimolaisena tuskin montakaan auringonlaskua, ja jo nyt kehoni reagoi näin. Minä en voi pitää tätä enää sisälläni. Minä...” Iika tuntee kyyneliä. Kasvava hysteria raapii sisäelimiä, varsinkin alaruumista.
Edelweiss nyökkää. Hän tietää Iikan kertovan ahdistuksestaan huolimatta. ”Jos sinä katsot tämän riskin otettavaksi, ota se.”
Sanat ovat merkityksettömät. Iika jatkaa kuitenkin. ”Se johtuu minun veljestäni. Kaikki johtuu veljestäni. Sinä tunnet hänet, sinulla on lista kaikista maailman heimoista, sinä tiedät Peuraheimon Cyanin, muttet hänen tekojaan...” Edelweissin silmät ovat ilmeettömät. Aivan kuin hän jo tietäisi. Pala nousee Iikan kurkkuun.
”Hänen kätensä.” Ääni tuskin kuuluu, ja kuuluessaan se muistuttaa kuolevan eläimen viimeistä valitusta. ”Hänen kätensä minun kehollani, ja... ja hänen... Se ei jäänyt pelkkiin käsiin.” Hysteria on valloillaan, Iika ei tunne enää omaa kehoaan tärinältään. Hän on tuuli jo katkenneissa puissa, aalto jo tyyntyneessä meressä. Hän on enemmän kuollut kuin elävä, ja vaikka tieto on nyt ulkona, hän ei vieläkään tunne mitään.
”Ja minä olen syyllinen siihen kaikkeen.” Nyt sanat eivät enää muistuta sanoja, ne ovat pelkkää katkeilevaa huutoa. Iika löytää itsensä taas maasta, Edelweissin jalkojen juuresta, ja ymmärtää kuuluvansa sinne. Kyyneleet valuvat poskilla, kasvot ovat punaiset ja itkusta turvonneet. Kipu jyskyttää takaraivossa ja voimistuu, kun hän ajattelee, että on juuri puhunut menneisyydestään. Iika ymmärtää rikkoneensa lakia, syyllistyneensä kertomalla Cyanista siihen ainoaan rikokseen, jonka maailmassa voi tehdä. Hän nostaa itkuisen päänsä kohdatakseen Edelweissin katseen. Järkytyksekseen hän huomaa naisen hymyilevän. Ilme on euforisen tyytyväinen, aivan kuin naisen suurin nautinto olisi aina ollut toisten syvimpien haavojen avaaminen.
Edelweissin kasvoilla näkyy myös se, että hän on alusta alkaen tiennyt, mitä tulee kuulemaan Iikan suusta. Hän on tarkoituksella antanut tytön rikkoa lakia.
”Minä olen ylpeä sinusta, Iika”, Edelweiss kuiskaa ja viettää kättään Iikan turkoosissa päässä, ”ja sinun on nyt aika palata omiesi luo. Olet nähnyt ja kokenut tarpeeksi.”
* * *
Hämmennys ei poistu Iikasta hänen kävellessään täysin tuntemattomassa metsässä Rani vierellään. Edelweiss lähetti hänet kotiin, Ilvesheimoon. Hetken Iika oli luullut naisen päättävän, ettei hän voisi enää palata sinne. Tämä oli kuitenkin sivuuttanut Iikan kertomuksen kokonaan, silittänyt hänen päätään ja hymyillyt täydellisesti muodostuneilla huulillaan korujen kimaltaessa kaulalla. Johtajanaisen motiivi ei aukene Iikalle, ja hän yrittää kaikin keinoin saada koko tapahtuman pois mielestään. Veljen ei pitäisi kuulua enää hänen elämäänsä, ja nyt hän on kertonut johtajalle tapahtuneen. Ei kaikkea, vain sen osan tapahtuneesta, jonka Iika voi kertoa. Hän ei kertonut syyllisyydestään kaikkea, vaikka sana kieppuu hänen mielessään taukoamatta.
”Sairaskohtaus”, Iika kuiskaa Ranille ja tuntee suunnatonta halua koskettaa miehen kättä. Metsä on pimeä ja reitti täysin tuntematon. Silmät ovat vielä itkemisestä turvonneet, eikä Iika muista, milloin hän on tuntenut olonsa niin kertakaikkisen huonovointiseksi. ”Mutta ei mitään hätää”, hän jatkaa sanojen törmätessä todellisuuteen ja muodostaen ristiriidan, ”hän paransi minut henkilökohtaisesti. Mestari Edelweiss kohteli minua hyvin.” Iika pakottaa kivuliaan hymyn huulilleen.
Rani nyökkää. ”Hienoa”, hän sanoo hiljaa. ”Meidän täytyy silti pitää pieni tauko, jotta ruumiimme saavat lepoa. Yö on jo pitkällä, emmekä ehtisi Ilvesheimoon ennen auringonnousua. Reitti on helpompi aamulla.”
Iika nyökkää. Vaikkei hän jaksaisi puhua, hän pakottaa mieltään vaivaavan kysymyksen ulos: ”Toitko sinä minut yksin tänne asti? Eikö sellainen ole yleensä juoksijoiden tehtävä?”
”Juoksijat tuovat viestejä Pääheimolle ja Pääheimosta, eivät kuljeta sairaita sen hoidettavaksi. Se on muiden tehtävä.”
”Miksi juuri sinä?”
”Sinun pitäisi olla kohtauksesi väsyttämä”, Rani huomauttaa, mutta ääni on enemmän hyväntuulinen kuin suuttunut. ”Sinulla ei saisi olla aina noin paljon energiaa kyselyä varten.” Hän naurahtaa hieman ja saa Iikan toivomaan lisää. Ranin läsnäolo ei ole koskaan tuntunut yhtä turvalliselta. ”Minä toin sinut Pääheimoon ja vien takaisin kotiin mestari Ilsen määräyksestä”, Rani sanoo saaden Iikan hämmästymään. Hän oli ajatellut Ilsen olevan suunniltaan, kun hänen suosikkinsa kantaa naispuolista tulokasta Pääheimoon.
Rani pysähtyy ja tutkii pimeää metsää. Puiden seassa on sammalmättäitä, vaikka niitä tuskin näkee. Metsä on niin sankkaa, ettei kuunvalo juuri sirotu puiden lomitse.
”Me jäämme nyt tähän”, hän sanoo riisuen yllättäen jousikotelonsa ja istuutuen sammalmättäälle. ”Tämä on Karhuheimon reviiriä, mutta meillä on mestari Edelweissin paperikäärö mukanamme. Emmekä me kuitenkaan nuku niin kauan, että he heräisivät, heillä on aivan eri päivärytmi kuin muilla heimoilla.” Sitten Rani pukkaa viereensä istuvaa Iikaa kevyesti olkapäähän. ”Ja ihan kuin kumpikaan meistä muutenkaan hyvin nukkuisi.”
Ele on tarkoitettu tuttavalliseksi, kenties jonkinlaiseksi yritykseksi pitää Iikasta. Tytöstä se tuntuu kuitenkin epämiellyttävältä muistutukselta siitä, ettei Iikan elämä koskaan ole ehjää, sillä hänen öitäänkin varjostavat muistot entisestä elämästä Peuraheimolaisena.
Hän kuulee Ranin kääntävän kylkeään ja etsivän sopivaa asentoa nukkua. Iika pitää katseensa ylhäällä ja yrittää etsiä puiden takana näkyviä tähtiä. Niitä ei näy.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti