Kosketa

Koske minuun. Ota kädestä, vie mukanasi, anna katseesi takana olla merkityksiä, kokonaisia universumeja. Ne voisivat olla kuin maatuska – jokaisen maailman jälkeen avautuisi uusi, ja jokaisessa olisi omat värinsä. Silmien kaikki eri sävyt.

Ei ole merkitystä, miten teet sen, kunhan vain kosket. Kunhan teet sen nyt. Olemassaolo rakentuu hetkille ja muistoille, ja minä tiedän, että ne lakkaavat olemasta, jos et nyt koske. Minä rukoilisin, jos osaisin, minä anelisin, jos olisin oppinut siihen. Koske.

Kosketus ei veisi pois, se maadoittaisi, juurruttaisi hetkeen. Ei se tekisi siitä merkityksellistä. Merkityksiä ei ole siellä, missä värit kieppuvat pään ympärillä sekaisena rykelmänä ja jossa imperfekti muuttuu preesensiksi. Siellä en ole enää minä, siellä olen se pieni olento, joka näki kaikki ne värit tanssimassa ympärillään eikä nähnyt merkityksiä niiden takana.

Traumaksi ne sitä tilaa kutsuvat, tai pikemminkin sen laukeamiseksi. Minä kutsun sitä hetkeksi, nykyisyydeksi, todellisuudeksi. Monia nimiä, mutta ei yhtä ainutta tarkoitusta. Se vain kadottaa kaiken, kumittaa rajat pois eikä vaivaudu piirtämään uusia tilalle. En tiedä, missä ruumiini on, sillä sillä hetkellä ruumistani ei ole, minä olen minä vain astraalitasolla, tuskin sielläkään. Konseptilta ’minä’ katkotaan jalat ennen kuin se oppii tunnistamaan ne.

Joten kosketa. Palauta minut hetkeen, muistuta minulle, miltä toisen solut tuntuvat omiani vasten. Pakota minut palaamaan värien keskeltä todelliseen, oikeiden silmieni edessä piirtyvään maailmaan.