Red lips

Talo on koristeltu tuoksukynttilöin, ne yrittävät ylläpitää näennäisen onnellista, lämmintä tunnelmaa. Joulupäivä on yhden yön päässä, pian hänen olisi siirryttävä vaiheesta ”ehkä” vaiheeseen ”kyllä”. Muut odottaisivat onnelliset hymyt kasvoillaan, pyjamat yllään ja kaakaomukit kädessään asunnossa, jossa olisi vielä enemmän kynttilöitä kuin täällä. Ja silti siellä olisi paljon tyhjempää.

Liikaa ihmisiä. Tärkeitä, kenties, mutta heidän hymynsä eivät peittoaisi tyhjyyttä, eivät auttaisi korjaamaan yksinäisyyden luotien aiheuttamia ruhjeita kehossa. Yksinäinen joulu on klisee kaikille paitsi niille, jotka tuntevat sen kehoissaan asti, musertuvat sen jokavuotisen paineen alle. Ja jatkavat silti elämäänsä seuraavaan, piparin- ja glögintuoksuiseen päivään. Hymy kasvoilla ei katoaisi hetkeksikään, punatut huulet päästäisivät ulos vain valikoituja totuuksia. Eihän se olisi suoraa valehtelua, ei tietenkään. Sitä ei vain päästäisi aivan kaikkea ulos, kassajono suljettaisiin liian ajoissa ja osa jäisi odottamaan vuoroaan.

Kaupungin liikkeet ja valot piirtävät kuvionsa keittiön seinälle, tanssivat siellä pieninä muistutuksina ympäröivästä elämästä. Joka kerta, kun hän näkee niiden kehittävän uusia kuvioitaan seinälle, hän ajattelee henkilökohtaista sotaansa maailman kanssa. Joka päivä täysi varustus päällä, ladatut aseet hameen alla. Mutta eivät luodit auttaisi, eivät nekään poistaisi yksinäisyyden kokemusta. Ja joka ilta valot tanssisivat hänen seinällään, nauraisivat menetetyille vuosille. Nauraisivat jokaiselle surulasilliselle ja jokaiselle pöydän ääressä valvotuille illoille. Ne jaksaisivat nauraa aina niin kauan, kunnes sotkeentuisivat laskuissa sen suhteen, montako lasillista on kumottu tai kuinka monta peräkkäistä yötä on tullut valvottua.

Hän miettii monesti, miten hänen elämästään on tullut B-luokan elokuvan kliseinen käsikirjoitus. Ei sellaista tahtoisi myöntää itselleen. On vain purtava hammasta niin kuin lapsille opetetaan, opittava hyväksymään elämän värit ympärillään ja jatkettava.

Kun hän siirtyy keittiöstään talon ainoan peilin eteen, hän huomaa, ettei osaa enää hymyillä peilikuvalleen. Aikoinaan tarkasti harjoiteltu, nykyään jo rutiininomainen hymy ei koskaan suostu tulemaan kasvoille peilin edessä. Nainen, joka tunnetaan sädehtivästä, punatusta hymystään, ei osaa vieläkään hymyillä itselleen.

-----

Tämä hahmo kuuluu ystävälleni, mutta innostuessani päädyin kirjoittamaan hänestä.