Nälkä: luku 12

Luku 12 (Maa, 3014)

Eteen ei näe, risut raapivat paljaita jalkoja. Ilsen kallioasumus on täysin eri päässä reviiriä kuin joki, mutta se ei estä Ilseä kävelemästä määrätietoisesti sitä kohti. Jokainen askel tuntuu merkityksettömältä, mutta hän tietää olevansa jo lähellä. Kuu ei ole täysi eikä se anna hänelle tukeaan puiden lomasta, mutta kun hänen silmänsä vihdoin erottavat pimeässä joen, hän huokaisee helpotuksesta. Ilse kylpee aina yksin. Harvemmin öisin, mutta pimeällä peseytyminen ei kuitenkaan ole hänelle täysin vierasta.

Ilse riisuu suojat käsistään ja karhuntaljan harteiltaan, ja irrottaa viimeiseksi siteet ylävartalostaan. Kun yksikään vaate ei enää suojaa kehoa, Ilse kokee olonsa niin voimakkaan epämukavaksi, että hän katsoo parhaakseen astella suoraan jokeen. Vesi on kylmää, kylmempää kuin aikoihin. Lumi ei ole vielä tullut jäädäkseen, mutta siihen ei menisi enää kauaa. Lumi toisi mukanaan jään, eikä peseytyminen joessa olisi sen jälkeen mahdollista. Ilse haukkoo henkeään, kun pistävä kylmyys saavuttaa jokaisen osan hänen ruumiistaan. Se vie kuitenkin pois ajatuksen siitä, ettei hänellä ole vaatteita. Aivoissa asti tuntuva kylmyys tuntuu lohdulliselta.

Kun hiuksetkin ovat märät, Ilse nousee joesta ja istuu sen laidalle. Ruoho on mustaa ja näivettynyttä joen reunoilla, kylmyys on ottanut veronsa. Ilseäkin paleltaa, joten hän kietoo taljan nopeasti takaisin ylleen. Ei kuitenkaan pelkästä kylmyydestä. Ajatus siitä, että hän katsoisi omaa kehoaan, tuntuu liian pelottavalta. Hän näkee vain vedessä heiluttelemiensa jalkojen syvät, juoksemisesta ja taisteluista aiheutuneet haavat. Elämän kartta hänen ihollaan. Se tuntuu kauniilta ja todelliselta, sen hän voi hyväksyä. Ainoa osa hänen kehostaan, joka ei saa häntä tuntemaan oloaan vääräksi. 

Ilse nousee ylös. Hän toteaa miettineensä liikaa itseään, ja alkaa palauttaa mieleensä seuraavan päivän tehtäviä. Juoksijat olisi lähetettävä Pääheimoon illan tullen, ja pakollinen vartiokierros pitää suunnitella aamun tullen. Onneksi jokainen metsästää oman ruokansa, toisin kuin heimossa, josta hän lähti. Se oli ollut vain yksi epäkohta monien joukossa, jonka Ilse oli päättänyt korjata omaa heimoa perustaessaan.

Ajatus entisestä heimosta tuntuu liian kaukaiselta, mutta silti vaaralliselta. Ilse on kenties tullut vahvemmaksi ja kestävemmäksi, mutta mikään menneisyyteen kuuluva ei vieläkään tunnu käsiteltävältä. Laki on hänen puolellaan, se suojelee häntä myrkyllisiltä muistoilta. Hän ei lain vuoksi saa koskaan puhua menneisyydestään. Ja ajan kanssa Ilse tietää pystyvänsä valehtelemaan myös itselleen; joskus hän ei muista enää aikaansa Korppiheimossa, hän pitää siellä ollutta ihmistä täysin toisena henkilönä. 

Kun hän ohittaa leirin, myös ajatukset menneisyydestä väistyvät. Hän muistaa, että seuraavan auringonnousun jälkeen Rani ja Iika ovat oletettavasti palaamassa takaisin. Oli tietoinen valinta päästää Rani ulos leiristä uuden heimolaisen kanssa. Vaikka eihän Iika ole mikään uusi, ei enää. Ilse tunsi Iikan sydämen jo silloin, kun näki tämän ensimmäistä kertaa, vaikkei Iika häntä havainnutkaan. Tyttö, joka olisi voinut nähdä hänet paljaana silloin metsässä vaellellessaan. Tyttö, joka pystyisi siihen vieläkin. Ilse saa väreitä. Hän ei tiedä, mitä osaa ajatuksistaan uskoa. Sitä, joka näkee Iikan uhkana, vai sitä, joka tuntee vetoa. Mitä vetoa? Mitä se hänen maailmassaan enää tarkoittaa, kun sen merkitystä on muutettu jo niin monesti? Ilse pudistaa päätään ajatuksilleen. On luonnollista olla kiinnostunut omista heimolaisistaan, aivan kuin he olisivat hänen jatkettua perhettään. Ja hehän ovatkin.

Ja sitten on Rani. Miehen vahvat, mutta hoikat käsivarret hänen ympärillään. Muuri, joka estää häntä sortumasta lopullisesti. Ilse rakastaa Rania. Ei siten, miten kaikki heimossa olettavat hänen rakastavan. Hän on vain tottunut siihen, että Ranin vahva hahmo on aina hänen oikealla puolellaan ja tarjoaa käsivartensa tueksi silloin, kun se Ilselle parhaiten sopii. Miehen pyyteetön rakkaus on salvaa hänen haavoihinsa. Hän itse ei osaa aiheuttaa Ranille muuta kuin lisää haavoja ilman parannuskeinoa, mutta mies hyväksyy sen. Ja Ilse nielee sen, jota usein kutsutaan itsekkyydeksi. Hänen maailmassaan sellaista sanaa ei juuri ole totuttu käyttämään.

Leiri näyttää levolliselta. Ilse kuulee tasaista kuorsausta ja muutaman levottoman kääntyilijän. Joku ei saa unta. Ilse hymyilee hieman. Hän tietää kyllä. Ei mikään toimi, miten pitäisi. Heimolaisen unettomuus tuskin aiheutuu samasta syystä kuin Ilsen, mutta hän tietää silti. Ilse tahtoisi raottaa telttaa ja pysähtyä rupattelemaan, ihan vain osottaakseen olevansa muutakin kuin vahva johtaja. Empaattinen, kaunis Ilse, joka välittää leiristään. Niinhän?

Ja sitten tajuntaa viiltää oksien lailla sanat, joiden kuulemisesta ei ole kauaakaan.

”Ilse, minä pidän sinusta enemmän, kun sinä et yritä leikkiä tuntevasi mitään.”

Ranin sanat kaikuvat hänen päässään, ja hetken päästä hänestä tuntuu, kuin mies seisoisi yhä hänen takanaan ja kumartuisi kuiskaamaan sen hänen korvaansa. Hän on väärä, virheellinen. Ilse tietää sen kyllä. Hän tahtoo välittää, haluaa rakastaa pienen sydämensä pohjasta, mutta pohjimmiltaan hän osaa vain omistaa. Pitää pienen heimonsa tiukasti lieassaan, mutta ei suoda sille aitoa rakkautta.

 Ilse ei vihaa itseään niin paljon, kuin oli ennen vihannut. Heimon johtaminen on kohottanut hänen itsetuntoaan, mutta Rani rakastaa aina muistuttaa varjoista. Silloinkin, kun hän on Ilsen lähellä, eikä hänen pitäisi pahentaa haavoja joita korjaa kosketuksellaan.

Ilse juoksee. Ei piittaa siitä, herättääkö ääni hänen heimonsa unestaan, ei, vaikka uni on pyhää. Ei se hänelle ole koskaan mitään merkinnyt, eivät unet kerro hänelle mitään mitä hän ei jo tiedä. Metsä muuttuu pimeämmäksi, ja hän tietää olevansa lähellä kallioitaan. Koskaan ei ole niin pimeää, etteikö hän osaisi suunnistaa, oli kyse sitten mielestä tai öisestä metsästä.