Nälkä: luku 10

Luku 10 (Maa, 3014)

Alaselässä tuntuu siltä, että sitä on poltettu. Sitten Iika muistaa, että sitä todella on. Kuuma rauta on muutamia auringonlaskuja sitten iskeytynyt hänen selkäänsä muodostaen siihen V:n muotoisen kuvion, Ilvesheimon merkin. Hän kuuluu heimoon, mutta ajatus siitä, että hän kuuluu siihen jonkun toisen hengen kustannuksella, on sietämätön. Veri ei enää näy selvänä hänen käsissään, hän ei tunne kuoleman hajua nenässään. Se on ensimmäinen askel kohti hyväksyntää. Unohdusta hänelle ei koskaan suoda, mutta Iika voi oppia antamaan itselleen anteeksi.

Pienen teltan ovensuuta raotetaan. Rani. Hänen metsästäjänvaatteistaan roikkuu aseita ja erilaisia pusseja, rohtoja varten kenties. Iika ei osaa parantaa mitään elävää, ja on huono myös satuttamisessa. Välillä hänestä tuntuu, että tuskin edes hengittäminen sujuu häneltä kuten sen pitäisi sujua. Itseinho ei ole liian suurta murskatakseen, mutta se pitää orjanaan. Muistuttaa kivun ja mielikuvien avulla siitä, että hän ansaitsee kaiken. Osaamattomuuden, avuttomuuden ja loputtoman heikkoutensa. Se on kaikki sinun syytäsi.

”Sinut on määrätty metsästysseurakseni tänään”, Rani toteaa Iikan tunnistaessa miehen äänessä hivenen vastentahtoisuutta, ”joten arvostaisin, jos lähtisimme vielä, kun metsässä on elävää riistaa.” Ilvesheimossa metsästetään aina aikaisin.

Iika nyökkää ja sieppaa jousen ja kotelon matkaansa. Hän ei vaivaudu vaihtamaan kuluneita, rikkinäisiä jalka- ja käsisuojiaan tai löysää paitaansa, ne sopivat aivan yhtä hyvin metsästysvaatteiksi kuin mitkä tahansa muutkin vaatteet. Hän ei tarvitse Ranin tavoin erilaisia tiukkoja housuja ja remmejä kehoaan koristamaan.

Metsään paistaa aurinko ensimmäistä kertaa aikoihin. Talvi on jo tehnyt tuloaan, taivas on lähettänyt muutamia, kevyitä lumisateita varoittamaan tulevasta. Ilma ei ole pistävän kylmää, mutta Iika huomaa hengityksensä höyryävän, kun hän astelee kohti tiheämpää metsikköä. Ilvesheimossa puutkin ovat erilaisia kuin muualla. Leirissä ne ovat niin harvassa, kuin puille on mahdollista. Ilsen asuinsijaa kohti mentäessä ne ovat puolestaan tiheämmässä kuin missään, missä Iika on käynyt. 

Auringon puiden läpi sirottuva valo on enemmän kuin tervetullutta. Iika imee sitä itseensä kuin ei mitään muuta tarvitsisikaan. Se tuntuu miltei yhtä ihanalta kuin tähtien katseleminen. Iika tuntee suunnatonta nälkää taivaankappaleita kohtaan, aivan kuin ne olisivat hänen perheensä. Iltaisin hän lähettäisi surullisia viestejään sisarelleen kuulle, ja aamuisin tervehtisi isoveljeään aurinkoa. Ajatus naurattaa Iikaa, ja hän pyrkii tukahduttamaan huvittuneisuutensa, ennen kuin vierellä kävelevä Rani ehtii huomata sen.

Rani kävelee aina vierellä. Edellä käveleminen korostaisi hänen mielestään etuasemaa, ja toisen taakse asettuminen päinvastaista. Vierekkäin he ovat tasavertaisia.

”Kuinka mestari Ilse voi?” Iika kysyy, kun kokee hiljaisuuden turhan painostavana. Auringonvaloon keskittyneenä hän kykeni vielä olemaan hiljaa, mutta nyt, todellisuuteen jälleen havahtuneena, hiljaisuus tuntuu vaaralliselta Ranin seurassa.

”Kuten heimonsakin”, Rani vastaa yksioikoisesti, ”hyvinä aikoina mainiosti, ja huonompina... no, johtajamme antaa heimolleen kaikkensa.”

”Miten Ilsestä tuli Ilvesheimon johtaja?” Iika tietää kysyvänsä liikaa, muttei huomaa jättäneensä etuliitettä ”mestari” pois, ennen kuin Rani kohottaa toista kulmakarvaansa. Iika kääntää nolostuneena katseensa toisaalle. Kanervikossa ei näy liikettä.

”Minusta me tulimme tänne saalistamaan ravintoa, emme rupattelemaan”, Rani huomauttaa, mutta hänen tummien silmiensä pilkkeestä huomaa, että hän tahtoo puhua Iikalle. Rani näyttää samalta kuin puhuessaan Ilselle - aidosti kiinnostuneelta.

”Menneisyydestä ei sovi puhua, mutta voin mainita sen verran, mitä Ilse on itse heimolleen tiedottanut. Hän syntyi sanojensa mukaan Ilvesheimoa varten, ja elää nyt hänelle ennalta määrättyä tehtävää. Sen näkee hänestä. Jokainen liike, jokainen katse... Ilse on synnynnäinen johtaja.”

Iika ei voi kieltää. Ilse on voimakastahtoinen ja fyysisesti vahva, ja hänen nuori ikänsä toimii valttikorttina hidasteen sijaan. Vaikka Iika pitääkin Ilsestä, hän ei voi olla tuntematta tätä kohtaan myös pelkoa. Tyttö, joka on valmis tappamaan myös omia heimolaisiaan vailla harkintaa, on kylmä. Iikalle sen määritteleminen on niin helppoa siitäkin huolimatta, että tulee määritelleeksi myös itsensä kylmäksi.

”Ajatteletko sinä koskaan, että lakimme on täysin perätön? ’Ilman heimoasi olet kuollut.’ Entä uudessa heimossa sitten? Kuollut vanhalle heimolle, tietenkin. Miksi sen pitää olla niin?” Iika pitää tauon. Kipua ei tunnu enää polttomerkityssä selässä, se on siirtynyt jälleen alaruumiiseen. Muisto palaa elävänä mieleen, tukkii jokaisen suonen ja saa Iikan pysähtymään tahtomattaan. Pois, pois, pois. Iika palauttaa mieleensä tähdet. Se helpottaa, hengitys alkaa taas kulkea normaalisti ja hän voi vain vältellä Ranin katsetta, ettei tämä kysyisi. 

”Se vain on niin.” Ranin mustat hiukset huiskautetaan selkään, ja hän vetää vyöltään muutaman neulaa muistuttavan esineen esiin. Ranin erikoiset, mutta kauniit piirteet luovat räikeän kontrastin käsissä olevien teräaseiden kanssa. Hän näyttää upealta samalla tavalla kuin sudetkin. Kaunis, mutta vaarallinen.

”Minusta sellainen tukahduttaa ihmisen. Ajattele, kuinka moni pystyy käyttämään lakia väärin. Jos sinua ei saa mainita sanallakaan heimosta lähdettyäsi, voit tehdä mitä tahansa heimollesi! Jos tapat jonkun, et jää koskaan kiinni. Jos satutat jotakuta, hän ei saa koskaan enää muistaa sinua”, Iika sanoo ajattelematta lainkaan, että Rani yrittää keskittyä metsästämiseen. Miehen katse ei ole Iikan luona, se on jossain kauempana. 

Ja Iikan tekee mieli vielä jatkaa, lisätä yksi pieni lause, joka avaisi hänet kokonaan. Paljastaisi koko sisällön, koko mädäntyneen sydämen silotellun ulkokuoren alla. Viaton Iika, suloinen Iika. Tai tappaja Iika. Eikä pelkästään sitä. Hän on myös syyllinen. Hän tuntee syyllisyyden jokaisessa ruumiinosassaan aina, kun muistaa veljensä syaaninsiniset silmät yllään. Edes tähtitaivaan ajatteleminen ei auta, kun Iika tuntee kehonsa pettävän. Rani huutaa, mutta Rani on kaukana, kauempana kuin tähdet. Iika ei enää edes muista, mitä aistit ovat ja miten niiden kuuluu toimia. Syyllisyys on täyttänyt ne kaikki.