Luku 16 (Maa, 3014)
Ilsen katse kiertää Rania ja Iikaa, yrittää etsiä kummastakin syyllisyyden tai häpeän merkkejä. He olivat poissa, kun ihmisiä kuoli ympäri metsää. Ilse ei tietenkään voi syyttää heistä kumpaakin, mutta hän tahtoo heidän tuntevan syyllisyyttä siitä, että löysivät Ahmaheimosta ruumiin. Heidän olisi pitänyt olla leirissä silloin, kun ihmisiä alettiin metsästää kuin riistaa.
”Oletko jo tervehtynyt, Iika?” Ilsen ääni ei paljasta asennetta.
”Olen, kiitos kysymästä, mestari Ilse.” Iika luo sivusilmällä katseita Raniin, tarkistaakseen ettei mies kerro hänestä mitään, mitä Ilsen ei ole tarkoitus kuulla.
”Haluaisitteko kertoa, mitä Pääheimossa tapahtui? Millaista siellä oli?” Kysymys on suunnattu suoraan Iikalle, mutta Rani ennättää ensin.
”Minulle tarjottiin juomaa ja sain levähtää sen aikaa, kun mestari Edelweiss paransi Iikaa.”
Ilse sivuuttaa Ranin kommentin täysin. Häntä ei kiinnosta, mitä Rani on Pääheimossa tehnyt. ”No, Iika, millainen mestari Edelweiss oli?”
Ilse katsoo Iikaan intensiivisesti, aivan kuin hän tietäisi Iikan rikkoneen ainutta lakia. Iika pitää mielensä kovana ja keskittyy ajattelemaan Ilsen silmiä ruskeina punaisten sijaan. ”Heräsin mustien puiden keskeltä, tuskin muistan tapaamisestamme muuta”, Iika mutisee, ”ja hän oli hyvin kaunis.”
Ilse nyökkää. ”Ja takaisintulomatkalla te löysitte ruumiin.” Aihe vaihtuu liian radikaalisti, Iika ei osaa varautua asian muistelemiseen. Kuva pahoin runnellusta ruumiista palaa verkkokalvoille.
Ilse huomaa Iikan reaktion, ja suuntaa seuraavan kysymyksensä suoraan Ranille säästääkseen Iikan asian käsittelyltä. Osittain siksikin, että hän luottaa Ranin havaintoihin huomattavasti enemmän. ”Rani, pyytäisin arviotasi hänen kuolintavastaan.”
Rani mulkoilee Iikaa kuin tytön ei kuuluisi seistä hänen vierellään, mutta Ilse pitää katseensa tiukasti Ranissa. Iikan selvästikin kuuluukin kuulla keskustelu.
”Puolet hänen päästään oli murskana”, Rani kuvailee, ”eikä sellaista jälkeä saa aikaiseksi ilman voimaa. Epäilen iskujen tulleen kivestä, mutten löytänyt läheltä verisiä kiviä.”
”Mies oli lammen vieressä, kivet on voitu heittää sinne”, Iika huomauttaa huomaten punatukkaisen johtajansa kasvoilla hymyntapaisen.
Ilse nyökkää. ”Kiitos. Voitte poistua. Asiasta keskustellaan koko heimon voimin seuraavan auringonnousun jälkeen.”
Iika tottelee oitis ja lähtee etsimään joustaan. Ainoastaan eläinten tappaminen voisi viedä huomion hetkeksi pois siitä, että ihmisiäkin on tapettu. Rani puolestaan pysyy tismalleen samassa paikassa, jossa on seisonut edellisetkin minuutit. Hänen katseensa kiertelee Ilseä.
”Nyt on päivä.” Lause on tarkoitettu poistumisvihjeeksi Ranille. Ilse katsoo ympärilleen, eikä näe heimolaisia. Kaikki ovat noudattaneet hänen aiempaa käskyään. ”Nyt on päivä, emmekä me ole muuta kuin heimoon kuuluva mies ja heimoa johtava nainen. Mene metsästämään.”
”Emmehän me koskaan ole muuta.” Ranin hymy on kujeileva.
”Emme olekaan”, Ilse myöntää nyökäten. Hänen ilmeensä on monitulkintainen, mutta Rani tuntee hänet tarpeeksi hyvin nähdäkseen surumielisyyttä. Heidän ystävyytensä näyttäisi väärältä jokaisen heimolaisen silmissä. Kumpikaan heistä ei voi näyttää tunteitaan yhtä vapaasti kuin haluaisi.
”Minä en halua keskustella meistä”, Ilse jatkaa, ”vaan siitä, mikä Iikalla oikeasti on hätänä. Sairaskohtaus metsässä, tuskinpa...”
Rani pudistaa päätään voimakkaasti, ja hänen hyväntuulisuutensa tuntuu karisevan samalla lopullisesti pois. ”Iika luulee, että sinä vihaat häntä.”
Ilsen silmät suurenevat. Hänen kasvonsa jähmettyvät yhteen suureen, äänettömään huutoon. ”Ja sen vuoksi hän –”
”Ei.” Rani ottaa askeleen lähemmäs Ilseä. Taistelu näkyy hänen eleissään. Taistelu siitä, koskettaako vai ei. ”Hän menetti tajuntansa trauman vuoksi. Trauman, josta me emme saa tietää mitään.” Rani muodostaa huulillaan sanan menneisyys.
”Mutta minä... miten minä liityn –”
”Keskustelimme siitä.” Rani muistaa samalla muut aiheet, joista he olivat keskustelleet, ja hänen tekee mieli kelata aikaa taaksepäin. ”Hänestä on alun alkaen tuntunut siltä, että sinä kohtelet häntä eriarvoisesti. Ole rehellinen itsellesi, Ilse. Tuo taktiikka ei ole koskaan sopinut sinulle.”
”Minä olen jo mädäntynyt.”
”Sinun ei tarvitse mädättää Iikaakin.”
Ilse näyttää nurkkaanajetulta. Sen sijaan, että hän alkaisi liikehtiä hermostuneen levottomasti, hän pysyy paikallaan kuin olisi jähmettynyt.
”Minä en voi kohdella häntä kuten haluaisin”, Ilse sanoo kääntyen ympäri. Hänen liikkeensä ovat yhä jähmettyneitä. ”Iika on kuten muutkin heimossa. Hän on vain jäsen, yksi osa jatkettua perhettäni.”
”Ilse...” Rani astuu lähemmäs, yrittää tarttua Ilseen. Tyttö vetäytyy taaksepäin kuin paniikissa, hänen silmissään kiiltää.
”Ei!” Tasainen ja rauhallinen johtaja on hajoamispisteessä. Muutaman sekunnin ajan hän näyttää siltä, ettei pysty hallitsemaan mieltään. Sitten hän rauhoittuu, jännittynyt keho rentoutuu ja tuttu, voimakas katse palaa silmiin.
”Unohda tämä”, Ilse sanoo, ”unohda, vaikka sinä olet se, jonka tulisi muistaa.”
”Miksi, Ilse? Mikset voi olla rehellinen?”
”Voin olla aina rehellinen sinulle, mutten koskaan itselleni. Minä en halua puhua tästä vielä, en ole valmis.”
Ilse lähtee juoksemaan. Hän ei sano Ranille enää sanaakaan, vaan puikkelehtii puiden välistä nopeasti kuin olisi villieläin, joka on tottunut juoksemaan pakoon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti