Frontière

Punaisten kukkien aavikko avautuu tasaisena silmänkantamattomiin. Kukat ovat täydellisen identtisiä muodoltaan, mutta väri taitaisi olla joka katsojalle hieman erilainen. Punaisessa kun on niin monta sävyä, jotka havaita. Kukkia leijailee tasaiseen tahtiin alas jostakin korkealta peittämään aiempia kerroksia alleen. Niitä ei leijaile taivaalta, sillä tässä tilassa ei ole pilviä, aurinkoa eikä ilmaa, jota hengittää. Kukkia vain putoilee alas valkoisesta tilasta, jolle kukaan tuskin osaisi antaa nimeä. Eikä tilaa tarvitsekaan nimetä, yksikään sana ei tekisi sille oikeutta.

Uusimmilla kukkakerroksilla ei ole askelien aiheuttamia painaumia, mutta jos kerroksia mentäisiin alaspäin, nähtäisiin jos jonkinlaisia merkkejä elävistä olennoista. Tänä hetkenä tasainen kukkameri muuttuu epätasaiseksi, sillä jokin kurottaa ohuita sormiaan päällimmäisten kukkien alta. Näkyvät vain kaksi maidonvalkeaa sormea, joiden kynnet on lakattu yhtä punaisiksi kuin kukatkin.

Hetken päästä, hirvittävän kiljahduksen saattelemana, kukkien alle hautautunut henkilö nousee kokonaisuudessaan kukkien alta. Kiljahdus ei pääse kaikumaan tilassa, jossa ei ole ilmaa tai mitään muutakaan hengityskelpoista.
Kukkien alta luulisi olevan mahdotonta päästä pintaan, ja pinnalla luulisi olevan mahdotonta seistä, jos sen alle kerran voi upota. Tämä henkilö kuitenkin nousee ylös ja lähtee haparoivin askelin kävelemään kukkien päällä. Ne esittäytyvät hänelle kirkkaanpunaisina.

Ajattomassa tilassa kuuluu ääni. Hetkellisesti se täyttää koko tilan, kieppuu kaikkialla kukista nousseen henkilön ympärillä ja miltei punertaa hänen tajuntansakin. Henkilöltä menee hetki ymmärtää, että ääni tulee aivan hänen jalkojensa juuresta.

Pieni, etäisesti muurahaista muistuttava hyönteinen on juuri liikauttanut yhtä jaloistaan. Kyseinen toimenpide on vavisuttanut tilaa siitä seuraavalla äänellään, eikä henkilö voi muuta kuin tuijottaa hämmentyneenä pientä mustaa hyönteistä aivan jalkojensa vierellä.

Hän kumartuu hitaasti pienen hyönteisen puoleen ja säpsähtää huomatessaan, että se ei seisokaan kukkien päällä. Se seisoo vaaleatukkaisen pään päällä. Pään, jonka olemassaoloa henkilö ei ollut vielä huomannut. Kauanko se on siinä ollut? Onko se voinut yhtäkkiä vain ilmestyä, vai onko se siirtynyt siihen sinä aikana, kun hän on siirtynyt seisoma-asennosta kyykkyyn? Vain ympäröivät kukat tietävät, jos nekään.

Pää on kaunis. Se kuuluu pienelle lapselle, jonka avonaiset, vihreät silmät ovat jääneet katsomaan jotakin, jota tuskin koskaan tavoittivat. Elossa hän ei ole, sen näkee pelkällä silmäyksellä, vaikka hänessä ei ulkoisia vammoja olekaan. Kuoleman vain havaitsee, siihen ei tarvita aistejen komentoja.

Kun henkilö kurottaa koskemaan vaaleatukkaista päätä, hän huomaa pienen kuulolaitteen sen korvassa. Mihin hän on sitä eläessään tarvinnut? Hyönteinen pään päällä kallistaa hieman päätään aivan kuin vastatakseen, ettei sekään tiedä. Henkilö hymyilee sille. Täällä he kaikki ovat yhtä tietämättömiä, yhtä merkityksettömiä. Mutta eivät hukassa. He ovat tienneet jo kauan päätyvänsä tänne.

Kuulolaitteen näkeminen palauttaa henkilön mieleen todellisen maailman. Sen, jossa tiede menee taiteen edelle ja jossa elämän edellytys loistaa kirkkaana kaikkien näytöistä, mutta ei silmistä. Henkilö tietää myös sen, ettei voi kauaa viipyillä ajatuksissaan siinä toisessa maailmassa, koska sinne ei kenties ole enää paluuta. Yksi kukka tippuu hänen taakseen, hän hengittää levollisesti ja huomaa, miten yhdenkin kukan laskeutuminen tasaiselle kukkamerelle vavisuttaa sen perustuksia. Tässäkö sitä nyt ollaan?

Hän huomaa ajattelevansa, ettei se haittaisi, vaikka vavahtelu hänen ympärillään äityisikin kokonaiseksi lentävien kukkien kaaokseksi. Hän huomaa jopa toivovansa sitä. Ja täällä toiveilla on merkitystä.

Hän ei enää erota päätä kuulolaitteineen eikä hyönteistä sen päällä. Hän erottaa ainoastaan punaiset kukat kaikkialla ympärillään, tuntee niiden katoavan hänen jalkojensa alta. Vasta silloin hän ymmärtää, ettei hän ole missään vaiheessa oikeasti seissytkään niiden päällä. Tältähän täällä on aina näyttänyt – kaaos ympärillä, kukat painottomassa tanssissa ja hän niiden keskellä ilman päätä tai hyönteistä. Iänkaikkisesti.