Nälkä: luku 8

Luku 8 (Maa, 3014)

Liekkien tarttuessa kankaisiin ja nuollessa osaa puista, tytön punaiset silmät kiiltävät kerrankin tyytyväisyydestä. Hän tuntee saavuttaneensa jotain sellaista, jota ihmiselle ei usein suoda. Ei hänenlaiselleen ihmiselle. Liekit kieppuvat ja tanssivat siellä, missä hänen silmänsä kiertävät. Ne tanssivat kuin totellakseen häntä. Tai väistääkseen. Osoittaakseen oman tahtonsa, vaikka hänhän tässä on se, joka niin tekee. Ilman hänen tahtoaan tulta ei olisi syntynyt, se ei pääsisi koskaan levittäytymään metsään kuin röyhkeä heimo. 

Tyttö katselee vielä hetken, ikuistaa näyn verkkokalvoilleen mahdollisimman tarkasti ja kääntyy. Eikä pelkästään käänny, vaan myös juoksee. Niin lujaa kuin osaa, vailla suojaa paljaille jaloilleen. Ja ennen kaikkea vailla määränpäätä.

Kun hän on juossut tarpeeksi katsomatta eteensä, hän huomaa maisemien muuttuneen ja puiden kaartuvan tummempina ylleen. Ajan käsite on lakannut olemasta, nyt on vain hän ja musta metsä. Aikaa on ikuisuus, oma henkilökohtainen ikuisuus. 

Kun Ilse herää sammalin ja havuin peitellystä makuusijastaan, hän näkee liekit vielä silmiensä takana, kieppuen ja ilkkuen hänelle. Siitä on kaksi vuotta, mutta se ei tunnu vieläkään miltään. Tyytyväisyys on etäinen muisto, se palaa mieleen vain savua haistaessa tai tulen rätinää kuunnellessa. Se ei kuitenkaan ole ollut Ilsen elämää kahteen vuoteen, hän kuuluu nyt Ilvesklaanille. 

Ulkoa kuuluu askelia, Ilse tunnistaa niiden tahdista tulijan. Rani. Kukaan muu ei ota niin monta askelta peräkkäin, kukaan muu ei kuulosta samaan aikaan kevyeltä ja voimakkaalta. Kun Ilse nousee ylös, Rani on jo raottanut sammalverhoja. Hänen kasvoillaan ei ole tunteita tänä yönä, mutta hänen silmänsä kiiltävät Ilselle tuntemattomasta tunteesta. Huolesta? Ei. Rani tuntee huolen Ilseäkin huonommin.

Rani aloittaa lausumalla Ilsen nimen tavalla, joka saa kylmät väreet kulkemaan Ilsen selkää pitkin. Katseessa on sittenkin huolta. 

”Ilse, minua huolettaa se uusi tyttö.” Rani astuu lähemmäs Ilseä, antaa tytön tulla lähelleen ja viedä kylmän kätensä poskelleen. ”Hän ei ole lahjakas, ja on aivan liian utelias sopeutumaan uuteen heimoon.”

Ilsen ilme on tyhjä, punaiset silmät kiertävät kehää. ”Mitä sinä sitten haluat hänen kanssaan tehdä? Tappaa kuten saaliseläimen, ennen kuin hän ehtii kunnolla päästä Ilvesheimon tavoille?” Sitten Ilse näyttää miltei vihaiselta, hän pitelee kaikin keinoin kiinni vihastaan, jottei se pääse valloilleen.

Osa Ranin tummanvihreiden silmien katseesta kertoo Ilselle, ettei hän vastusta tämän ideaa. Siitä osasta Ilse ei saa kiinni, aivan kuin häntä katsoisi täysin vieras mies. Ilse luulee aina tuntevansa Ranin, kuvittelee tämän aina palaavan hänen vierelleen silloin, kun hänelle sopii. Nyt hänen edessään seisoo joku muu, ja kylmältä tuntuva möykky Ilsen sisällä kasvaa. Hän ei tunnista tunnetta ja toivoo sen kuolevan, ennen kuin oppii tunnistamaan sen. 

Tunnistamaton osa Ranin katseessa oksettaa Ilseä, hänen on pakko kääntää katseensa pois. Katseen kääntäminen kertoo miehelle, ettei tämän seuraa toivota, ja hän osaa nyökätä kunnioittavasti ja kääntää Ilselle selkänsä. Pieni huomatuksi tulemisen halu puristaa Ilseä, kun hän ajattelee, ettei voisi enää tänään itkeä miehen rintaa vasten, mutta hän tukahduttaa halunsa. Yksinäisyys on parempi kuin vaarallinen, vieras katse.

* * *

Iika on nukkunut tuskin ollenkaan, mutta havahtuu silti horroksestaan, kun leirissä kohutaan. Harvan puuston seasta kuuluu huutoja ja suorastaan raivoisaa mielenosoitusta. Iika ei ole kuullut Ilvesheimon pitävän sellaista ääntä vielä kertaakaan. Hän nousee ylös, hieroo vähäisen unen silmistään ja astelee keskelle leirialuetta miettien vieläkin, miksei Ilvesheimossa ole leiriaukiota. Kaikissa leireissä pitäisi olla.

Puita on harvakseltaan, ne ovat tummanruskeita. Ja yhteen niistä on sidottu mies vähintään yhtä syvän ruskealla narulla. Iika ei näe muuta kuin narun. Ruskea naru. Ei miestä. Ei itkeviä kasvoja, ei kivusta vääntynyttä suuta eikä missään nimessä tyhjinä seisovia silmiä. Ei sellaista täällä tapahdu, tämä ei ole sellainen paikka.

Minä olen turvassa täällä.

Miehen ympärille on kerääntynyt enemmän heimoon kuuluvia ihmisiä kuin Peuraheimossa kerääntyi iltaruoalle. Taas Peuraheimo. Iika tietää, ettei se lähtisi hänestä vielä pitkään aikaan, ja jokainen askel kohti puuhun sidottua miestä vahvistaa ajatusta.

Miehen edessä seisoo Ilse, ja Ilsen rinnalla Rani. Luonnollisesti. Iika ei tiedä, millainen suhde heillä on, eikä hän tahdokaan tietää. Ei nyt, kun näkee heidät silmäilemässä tyynin ilmein puuhun sidottua miestä. Mies on sidottu sillä aikaa, kun Iika on ollut unessa.

Hän nukkui vääryyden tapahtuessa, vaikka nukkumisen piti olla hänelle mahdotonta. Kipu tuntuu jälleen Iikan alaruumiissa, se tuntuu aina, kun hän tuntee vihaavansa itseään. Se on muistutus siitä, että viha on oikein.

Ilsen punaiset silmät huomaavat Iikan läsnäolon, hän ottaa etäisyyttä miehestä ja lähtee kohti Iikaa. Iika ei osaa tulkita, mitä heimon johtajalla on mielessään, mutta epämukava tunne on siirtynyt alaruumiista koko kehoon. Hän tahtoo kysyä, muttei ole varma, haluaako kuulla vastausta.

”Hän on petturi”, Ilse sanoo osoittaen puuhun sidottua miestä, koska tietää, mitä Iika ajattelee. Iika ei saa esitettyä jatkokysymystä, joten Ilse jatkaa oma-aloitteisesti. ”Tänä aamuna hänet löydettiin toisen heimon puolelta kyseisen heimon naishenkilön seurasta.”

Iikan suu loksahtaa auki, hän vie kädet sen suojiksi. Toisen heimon. Se on voinut olla Peuraheimo. 

”Ja meillä petturuudesta rankaistaan kuolemalla.”

Kuolemalla? Iika kävelee Ilsen ohi väistäen tämän katsetta. Hänen on pakko nähdä puuhun sidottu mies paremmin. Hän kävelee miehen eteen ja näkee tämän kasvoista, ettei tämä ole vielä kuollut. Verisuonet erottuvat vaalean ihon läpi sinisinä ja silmät verestävät. Kyyneliä ei enää valu poskille, mutta kasvot punoittavat kyynelien jäljiltä. Mies on tuskin kolmekymmentä, ja hän on ruumiiltaan hento. Nyt, kun vaatteetkin on riistetty, pystyy helposti näkemään, miten aliravittu mies on. Iikan tekee mieli irrottaa köydet. Ei säälistä, vaan siksi, ettei kestä nähdä tämän itkeneitä kasvojaan ja ihon läpi näkyviä kylkiluitaan.

Petturuudesta rankaistaan kuolemalla. Mies on hengissä, mutta Iika tietää katsovansa käytännössä kuollutta ihmistä silmiin. Hän ei eläisi enää kauaa. Ilse ei soisi hänelle sitä.

Iika tuntee johtajan voimakkaan käden olallaan, eikä ote ole tuttavallinen. Ilse ei ole hyvällä tuulella, sen kuulee jo tavasta, jolla hän lausuu seuraavan lauseensa. ”Sinä teet sen.” Hengitys katkeaa, Iikasta tuntuu kuin hänen hengityselimistönsä olisi täytetty hyönteisillä, joista jokainen koittaisi munia hänen sisälleen. Hengittäminen on mahdotonta.

”Sinä kävelit ohitseni katsomaan petturia silmiin samalla, kun tiedotukseni oli vielä kesken. Edes heimoon kuuluvat eivät saa poistua seurastani ilman erillistä lupaa.” Ilse rakastaa sisällyttää lauseisiinsa muistutuksia siitä, että Iika ei vielä kuulu heimoon. Hän on pelkkä kokelas, ja Ilse viestittää jatkuvasti, että samalla menolla myös pysyisi sellaisena.

Iika on avaamassa suunsa kohtuuttomuudesta, mutta sulkee sen oitis Ilsen jatkaessa: ”Tämä ei ole ensimmäinen kertasi pienimpien sääntöjen rikkojana. Siispä sinä teet sen.” Ilse ottaa isolta, aseita roikkuvalta vyöltään pienen ja terävän veitsen ja ojentaa sen Iikalle. Sama veitsi, jolla Iika on viiltänyt entisen heimonsa merkin pois. Kipu vihlaisee selkää, vaikka haava on jo parantumassa.

”Hänhän oli vain toisen alueella.”

Ilsen silmissä välähtää tavalla, joka saa Iikan perääntymään. Hän hämmästyy voimakasta reaktiotaan, mutta luottaa kehonsa reaktioon. Tilanne pelottaa häntä. Ilse pelottaa häntä.

”Vain toisen alue ei kuulu Ilvesheimolle lainkaan”, Ilse sanoo äänellä, joka on liian kova ollakseen hänen äänensä, ”ellet sitten halua päätyä itsekin samaan tilanteeseen.” Hän nyökkää puuhun sidottua miestä kohti, ja mies vinkaisee kuin eläin. Kuolema maistuu varmasti jo hänen kielellään, hän haistaa sen hajun ilmassa joka kerta, kun Ilse avaa suunsa.

Iika tarttuu veitseen ja yllättyy, miten rennosti pystyy pitelemään esinettä. Hänen kätensä eivät tärise, vaikkei hän vieläkään saa hengitettyä. Veitsi on vain esine, se ei tunnu välineeltä toisen hengen riistämiseen. Kapea ja hopeainen. Yllättävän kaunis.

Iika tuntee ilman palaavan kehoonsa hengityksen myötä, sisään ja ulos. Ilma tuoksuu havuilta. Aivan samalta kuin Peuraheimossakin oli tuoksunut. Metsän tuoksu on sama kaikkialla.

Veitsi itsessään ei ole paha. Sitä käyttävä ihminenkään ei aina ole paha, pelkästään ihmisen teot voidaan luokitella siten. Iikaa pelottaa ajatus siitä, mitä hänestä tulee, jos hän käyttää kädessään olevaa esinettä siihen, mihin Ilse hänen haluaa sitä käyttävän.

Nyt hän on niin lähellä miestä, että tuntee tämän pistävän hengityksen ihollaan. Hän pystyy haistamaan miehen pelon, se tuntuu miltei painostavana ilmassa. 

”Nimi.” Ääni jää kurkkuun, Iika rykäisee ja yrittää uudestaan. ”Sinun nimesi. Mikä sinun nimesi on?” Nyt kädet seuraavat ääntä, nekin vapisevat. Iika vihaa sitä kaikkea. Hän vihaa itseään, Ilvesheimoa, Ilseä, aivan kaikkea. Nuoren ihmisen viha on suurta, se vyöryy hänen ylitseen epätoivottuna aaltona ja miltei jättää niille sijoilleen. On pakko toimia. Mies vastaa nimekseen Jaar, ja Iika uskoo nyökkäävänsä vastaukseksi. Nyt hän tietää, kenet tuomitsee. Hän ei tiedä tarkalleen, mitä tekee, hän vain toimii kuten on nähnyt toimittavan. Veitsi uppoaa miehen rintaan. Iika tuntee, miten se menee syvemmälle ja saa elintoiminnot lakkaamaan. Verta valuu kunnolla vasta, kun Iika vetää veitsen pois. Punainen väri leviää hänen käsilleen ja lyhyille housuilleen.

Eläin. Iikan tajunta ei vastaa, vaikka hänen mielessään liikkuu eri sanoja tapahtuneelle. Eläin. Ihmisen tappaminen tuntuu samalta kuin eläimen tappaminen. Ei miltään. Se vain tapahtuu, ja sen jälkeen kaikki nollaantuu. Alkaa alusta. Iika yrittää laskea kymmeneen, mutta sekoaa neljän kohdalla. Yksi, kaksi. Veri hänen käsissään. Kolme, neljä. Hän on tappanut ihmisen. Se ei tuntunut miltään, vain yksi epämukava tapahtuma monien jatkoksi. 

Pahinta on se, ettei Iika tunne olevansa pahoillaan. Enemmän häntä huolestuttaa se, riittääkö hänen tekonsa Ilselle, joutuuko hän tekemään enemmän. Tuntemukset palaavat kehoon yksi kerrallaan, ja kipu on niistä ensimmäinen. Se tuntuu alaruumiissa, ja Iika muistaa, että seisoo siinä, koska vihaa itseään. Koska ei pystynyt olemaan veljensä lähellä. Vaikka eihän Iika täälläkään tunne olevansa elossa. Edes toisen ihmisen elämän riistäminen ei annalle Iikalle sitä tyytydystä.

Ja vasta miehen kuoltua Iika katsoo hänen silmiään kunnolla. Ne seisovat lasittuneina päässä, ja Iika kiinnittää vasta nyt huomiota niiden väriin. Tummansiniset, mutta ilmeettömät. Iika on riistänyt niiden kyvyn nähdä, eikä hän tunne siitä syyllisyyttä. Hän ei tunne mitään miestä kohtaan, miestä, jonka nimi on Jaar. Petturi. Kukaan ei tule muistamaan hänen nimeään, ei kukaan paitsi Iika. Iika ei katsonut miestä silmiin pistäessään tätä veitsellä, mutta hän kysyi nimen, jotta kykenisi myöhemmin syyllistämään itseään. Kun kipu alaruumiissa löytäisi hänet jälleen, hän muistuttaisi itseään miehestä nimeltä Jaar. Hän muistaisi veren käsissään.

Ilsen kosketus olkapäässä herättää Iikan todellisuuteen. Hetki on tuntunut liian pitkältä, Iika on ehtinyt jo unohtaa, missä on ja miksi on. Hän muistaa vain veren punaisen värin.

”Tervetuloa, Iika”, Ilse sanoo, ja Iikalta menee hetki rekisteröidä hänen sanansa. Tervetuloa. Hän on tervetullut. Hän kuuluu heimoon. ”Sinun koetoksesi oli määrä olla jotakin sellaista, johon en uskonut sinun pystyvän. Ja sinä teit sen. Sinä tapoit miehen, jonka nimeä emme enää lausu ääneen, sillä hän petti Ilvesheimon ollessaan toisen heimon jäsenen seurassa. Lunastat hänen paikkansa heimossa.” Ilse taputtaa Iikaa olkapäähän, ja vaikka taputus on voimakas, Iika ei tunne sitä. Verta. Se on punaista.

”Sinun liittymisseremoniasi pidetään illalla, ja silloin saat Ilvesheimon merkin kehoosi.”

Merkin. Hän kuuluu heimoon. Sekään ei tunnu miltään.

* * *

Askeleet ovat johdattaneet Iikan sen joen varrelle, josta osa kuuluu Peuraheimolle. Hän on lähempänä Peuraheimon rajaa kuin koskaan toiseen heimoon kuuluessaan. Kun Iika kohdistaa katseensa runsaisiin pensaisiin ja aluskasvillisuuteen, jotka tietää kuuluvaksi Peuraheimolle, hän ei tunne kaipuuta. Menneisyydestä ei saa puhua, ja vaikka painajaiset tuskin koskaan jättävät Iikaa, hän uskoo pystyvänsä siihen. Pitämään asian sisällään. Kukaan ei koskaan kuule Cyanista, ei ainakaan häneltä. 

Eikä kukaan koskaan kuule Jaarista. Lämpimän veren ja seisahtuneiden silmien ajatteleminen palauttaa muistot elävinä mieleen. Iika on itsekin niin lähellä heimojen rajaa, että voisi ottaa muutaman reippaan askeleen toiselle puolelle ja päätyä itsekin puuhun katsomaan maailmaa tyhjillä silmillään. Keho muistaa teosta seuranneen vihan ja kuvotuksen, ja pian veren maku muuttuu oksennuksen pistäväksi mauksi. Iika kumartuu alas ja antaa tahtomattaan ylen, kuvottaen itseään yhä vain enemmän. Kipu jyskyttää päässä, mutta Iika tuntee siitä pelkkää kiitollisuutta. Se on tunne, ja tunteet ovat nyt hyvästä, ovat ne mitä tahansa. Iika haluaa muistaa muutakin kuin miehen nimeltä Jaar.