Joskus pitää vain istua alas ja kirjoittaa asioista, jotta ne tulisivat todellisiksi. Eivät ne aina siltikään muuta muotoaan, ne jäävät pään sisälle kieppumaan ja sumentamaan kokonaiskuvaa tehden kaikesta lähes mahdotonta ymmärtää.
Silloin onkin hyvä pysähtyä kysymään itseltään seuraavaa: tarvitseeko ymmärtää? Useimmiten tarvitsee. Maailma pakottaa siihen. On oletuksena, että tiedämme kokoajan, missä mennään ja mitä tapahtuu.
Mutta joskus joku vain päättää meidän puolestamme. Sanoo, että ei nyt, ei huomennakaan. Joskus sitten. Se, milloin joskus on, ei tietenkään tule määritellyksi, ei sieltä kukaan vastaa. Tuntemuksista on vaikeaa kirjoittaa, jos niitä ei pysty sanoittamaan.
Olen yrittänyt puhua menneisyydelle, tarttua sitä pientä ihmistä käteen ja kysyä siltä, miksi se antoi kaikkien muiden tallata päälleen. Ei se vastaa. Ei se koskaan vastaa. Olen kadottanut sen. Ja minä tarvitsen sen takaisin, ilman sitä minulla ei ole varmuutta, ei keinoja jatkaa eteenpäin.
Se pikkuihminen oli muiden käsinoja, sitten suurempi tuki ja lopulta se kantoi jo kaiken muunkin niiden puolesta. Ei se ollut reilua. Ettekö te nähneet, ettei se saanut henkeä sen kaiken alla? Eikä se edes tiennyt, ettei se oikeasti kestänyt sitä kaikkea. Te muut annoitte sen murskaantua, hajota reunoista niin kuin vanha maalaus. Jos siihen päälle maalaa, voi saada aikaan paremman lopputuloksen, mutta ei samanlaista kuin alkuperäinen.
Enkä minä alkuperäiseen haluakaan palata. Jos se oli valmis rikkoutumaan, niin oli tarkoitettu. Siinähän hajosi, ei sille enää mitään voi. Jollekin muulle voi. Voin valita aamulla, tuleeko sielustani tänään keltainen vai harmaa. Voin valita myös sen, uskallanko kantaa vihaa repussani. Se ryöpsähtelee välillä ulos, tulee luvatta ulos minusta enkä ole varma, voiko sille sanoa ei. Voiko millekään sanoa ei?
Tiedän, missä ollaan. Mutta en tiedä, missä se pikkuihminen on, kuka sen vei mukanaan? Antakaa se takaisin. Se on jossain yksin ja se tarvitsee apua. Ei sitä oltu luotu olemaan yksin, vaikka sen sielu saikin kulkea koko pitkän matkan ilman ketään, johon nojata.
Enkä minä voi sanoa, että ottakaa se syliin tai auttakaa sitä, koska minua kuvottaa ajatuskin siitä. Olemme vieraantuneet. Se on sitä samaa mätää kuvotusta, joka kuplii pinnan alla. Miksi jokin, jonka pitäisi olla empatiaa aiheuttavaa, onkin yhtäkkiä oksettavaa ja väärää?
Enkä minä sano enää, että se oli minun tai sen toisen vika. Se oli niiden muiden.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti