Tyttäreni on vielä eteisessä pakkaamassa koulureppuaan, kun olen kävelemässä autolle.
”Mutsi! Venaa, katotaanko me Tempparit tänään illalla?”
Hymyilen. Ehdin tarkistaa tukan eteisessä. Muutama suortuva repsottaa kampauksesta.
”Joo, katsotaan vain. Otan sen nauhalle.”
”Näkis sen Ruudustakin. Sä oot nii vanhanaikainen.”
Nauran.
”Mukavaa koulupäivää, kulta!”
”Nähään, mutsi!”
Ella jää eteiseen ähisemään reppunsa kanssa, kun minä starttaan uskollisen Volvoni. Auto hyrähtää nytkähtäen käyntiin. Se saattaa olla parhaat päivänsä nähnyt, mutta me olemme vanhenneet yhdessä, ja vain sen tuttu, nykivä tahti auttaa minua keskitymään töihin ajaessani.
Jouluun on vain hieman yli kuukausi. Radiosta tulee pelkkiä joululauluja jo nyt, kuuntelen rasittavat luritukset joulukuusista ja tontuista ja kertaan päivän tunnit. Sosiaalisen median tekstilajit lukiolaisten kanssa, päivän ensimmäinen oppitunti. Kahdelle eri ryhmälle kielioppia ja lopulta kirjallisuuden klassikoita lukiolaisten kanssa iltapäivällä.
Tonttuparaatien rallattaessa kurvaan kohti koulun pihaa, joka seisoo vaaleankeltaisena keskellä harmaan suomalaista maisemaa. Tie on jäässä, tekisi mieleni taputtaa autoani, joka suoriutuu turvassa tuttuun parkkiruutuun ruokalan edessä. Ilmassa on aavistus lunta, auton mittari näyttää astetta pakkasta. Ei ihmekään, että tie oli liukas.
Päivä menee tasaisesti, kunnes iltapäivällä muistan, mikä päivän viimeinen ryhmä on. Lukion kakkoset, erityisen puhelias ja innokas ryhmä. Ryhmässä on vain yksi oppilas, joka ei koskaan viittaa, mutta joka kirjoittaa ryhmän parhaat tekstit. Helen on tyypillinen nykyajan erilainen nuori; hänellä on pörröiset mustaksi värjätyt hiukset ja tiukat silmärajaukset. Hupparien ja kaikenlaisten käsikoristeiden verhoilema keho ja intensiiviset silmät, jotka usein jäävät pörröisen otsatukan alle. Helen on ollut esimerkillinen kirjoittaja jo lukion ensimmäisenä vuonna, mutta häneen on usein erityisen hankalaa saada yhteyttä. Ulkoisesti ja olemukseltaan kuin täydellinen vastakohta minun Ellalleni.
Tänään Helen istuu tutulla paikallaan aivan luokan takana. Hänellä on lyhyt hame ja iso, lähes koko vartalon peittävä huppari ja pörrösäärystimet. Ensimmäistä kertaa aikoihin hän katsoo minua silmiin. Aloitan tunnin normaalisti, johdatan oppilaita aiheeseen näyttämällä videoita.
Kun pääsemme kunnolla tunnin aiheeseen, suomalaisen kirjallisuushistorian merkkiteoksiin, Helen viittaa ensimmäistä kertaa.
”Ole hyvä, Helen.”
”Mikä siinä on, että kirjallisuushistoriassa muistetaan vaan miesten kirjoittamat ’merkkiteokset’? Jos naisen kirjoittamia kirjoja muistellaan, se on prosentuaalisesti todella paljon pienempi osuus kaikesta koulussa käsiteltävästä kirjallisuudesta.”
Tyttö lyö minulta luun kurkkuun. Olen tehnyt työtäni kaksikymmentä vuotta, ja silti se ei koskaan pysy paikallaan vaan pysyy jatkuvassa liikkeessä. Olen keskustellut aiheesta aiemminkin, mutta Helen, joka ei koskaan viittaa, saa minut hätkähtämään kysymyksellään. Vastaan hänelle epämääräisesti jotakin Maria Jotunista ja nykyajan klassikoista, mutta näen tytön katseesta, ettei vastaus miellytä häntä. Se ei ole tarpeeksi. Sen kuulee hänen teksteistäänkin, äänen, joka odottaa tulevansa kuulluksi.
Tunnin jälkeen Helen seisoo pöytäni edessä ja katselee minua pitkään. On kuin hänen katseensa mittailisi minua.
”Ope. Mulla ois yks teksti.”
”Ai, niinkö, Helen? Tahtoisitko minun vilkaisevan sitä?”
”Voisin lähettää sen sähköpostilla.”
”Totta kai. Millainen teksti se on? Kaunokirjallinen?”
”Novelli.”
”Oi kuinka kiva. Mistä se kertoo?”
Helen on hetken hiljaa. Miten kaunis hän onkaan. Minun aikanani nuoret eivät pukeutuneet näin. Heidän olemuksensa oli täysin toisenlainen. Helenillä on pieni nöpönenä ja muutamia pisamia. Nyt vasta ymmärrän, miten kaunis nuori ihminen hän on.
”Se on tunnustus.”
Räpyttelen silmiäni. Helen näpertää hupparinsa hihaa, joka on aavistuksen rispaantunut. Se näyttää kuuluvan estetiikkaan.
”Oi, okei. Kuulostaa jännittävältä, odotan innolla. En välttämättä ehdi katsoa sitä tällä viikolla, minulla on kahdeksasluokkalaisten kokeet tarkastamatta, mutta lupaan ensi viikolla katsoa. Käykö se?”
”Joo. Kiitti. Oli hyvä tunti.”
”Niin, ja Helen… Niistä naiskirjailijoista.”
”Joo?”
”Minustakin on harmi, että vain miesten työt nostetaan jalustalle.”
Helen vain tuijottaa minua hetken ja vetää laukun olalleen.
”Moikka.”
”Moi, kivaa päivää!”
Kestää kolme minuuttia saada sähköpostiini ilmoitus. Tiedoston nimi on Hehku. Hätkähdän. Tuijotan ovelle, mutta Heleniä ei enää näy, tietenkään.
*
Ella on hommannut illan Temptation Island -maratoniamme varten kasan grillisipsejä ja popkorneja. Hän istuu mukavat villasukat jalassaan sohvalla ja taputtaa minua istumaan viereensä. Ella ottaa ahkerasti Snapchat-kuvia ja selittää koulupäivästään. Historianopettaja on jälleen kertonut kyseenalaisia esimerkkejä tunneillaan, ja tiedän kokemuksesta, mitä tekisin, jos olisin samassa koulussa töissä. Ella jatkaa juttuaan, ja huomaan etsiytyneeni puhelimellani sähköpostiin. En ole vielä avannut Helenin tekstiä.
En saa sitä millään auki.
”Ella, viitsitkö auttaa vähän?”
”Mikä toi on?”
”Eräs oppilas jakoi tänään tekstinsä. Tahtoi minun vilkaisevan sitä.”
”Eiks sun pitänyt korjata niitä kokeita?”
”Tämä on kaunokirjallinen teksti. Olen vähän utelias vilkaisemaan sitä jo nyt…”
”Aika kiva nimi. Hehku.”
Ella räpeltää oikeaa sovellusta auki. Hetkessä Helenin teksti avautuu ruudulleni.
”Keskityt sitten Temppareihin, mutsi, sä et oo töissä nyt!”
”Tottakai”, hymähdän ja kahmaisen suuni täyteen grillisipsejä. Kaikenikäisten täytyy saada nauttia lapsensa kanssa sipsi- ja televisiohetkestä vaikka keskellä viikkoa. Se on tapa, josta en ole suostunut koskaan luopumaan.
Hehku. Huomaan sydämeni sykkivän aiempaa hurjemmin, vaikka en ole lukenut ensimmäistäkään riviä Helenin tekstiä. Jokin jo novellin nimessä saa koko kehoni kihelmöimään. Minun on hankalaa tulkita, mitä se tarkoittaa, sillä taitavuudestaan huolimatta Helen antaa niin vähän itsestään. Huokaisen ja alan lukea.
Open harmaanvihreissä silmissä on aina sama hehku. Se seisoo pulpettinsa takana määrätietoisena ja ryhdikkäänä eikä tunnu lainkaan huomaavan, kuinka katseeni seuraa häntä.
Hätkähdän niin, että pelkään Ellan huomaavan sen. Vedän peittoa tiukemmin jalkojeni päälle, suljen puhelimen näytön hetkeksi. Päässäni humisee. Sydän hakkaa niin, että tunnen sen koko ruumiissa. Miksi olen samaan aikaan yllättynyt ja silti en lainkaan, aivan kuin olisin lähestulkoon odottanut löytäväni juuri tämän?
Televisiossa mies pettää naistaan toisen naisen kanssa. Ella selittää tilanteesta kovin sanankääntein ja on niin innoissaan, että hädin tuskin huomaa minun vain hymisevän vastaukseksi. En pysty keskittymään. Silmäni ahmivat Helenin tekstiä, ja mitä pitemmälle sitä luen, sitä tuskallisemmin tulen tietoiseksi siitä mistä siinä kerrotaan. Käteni lepää sipsikulhon päällä, Ella töytäisee sen pois tieltään. Tekstissä minäkertoja kuvailee yksityiskohtaisesti opettajansa tiukkaa v-linjaista paitaa, joka paljastaa häivähdyksen povesta. Kapeita, sukkahousujen peittämiä jalkoja ja naisellista lantiota. Korviani kuumottaa. Tunne kehossani on niin sietämätön, että joudun puristamaan reiteni tiukasti kiinni.
Ajattelen opea silloinkin, kun se ei todellakaan uskoisi. Suihkussa. Iltaisin, kun en saa unta, kun näen vaan sen punatut huulet, joiden sanat ei koskaan lakkaa ihmetyttämästä.
Nuorta ja kiihkeää tekstiä.
”Käyn vessassa, kerro, jos minulta menee jotain ohi”, sanon Ellalle ja suorastaan juoksen vessaan puhelin kädessäni. Vedän hameen ja pikkuhousut alas. Jalkovälissäni on kosteaa. Päässä jyskyttää. Helenin sanat pyörivät mielessäni. Se on tunnustus. Koko kehoni on hätätilassa. Miten tästä pääsee pois? Luen novellin uudelleen ja uudelleen. Sanankäänteet ovat luovia, mutta melko tyypillisiä nuorelle. Silti sanoma on selvä.
Minä en todellakaan tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu.
*
Opetan Heleniä vasta perjantaina. Tyttö viittailee jälleen tunnilla. Hän katsoo aina välillä silmiin pienen hetken ajan, aivan kuin haastaakseen. Hänen puheenvuoronsa ovat ytimekkäitä ja oivaltavia. Koko kehossani sykkii jälleen, kun ajattelen hänen kirjoittamaansa tekstiä. Pyydän luonnollisesti hänet jäämään luokkaan tunnin jälkeen. Suljen oven visusti. Ulkona tiputtelee pakkaslunta. Harmaa maisema näyttää jäätyneen ajassa. Mitään ei tapahdu. Silti sydämeni sykkii kuin tahtoisi juosta vapauteen rinnastani.
”Helen…”
Helenin katseessa ei ole vähäistäkään häpeää.
”Luin sen sinun tekstisi.”
”Okei.”
Ei vieläkään pientäkään merkkiä siitä, että sellaisen tekstin lähettäminen hävettäisi häntä.
”Se oli aika rohkeaa ja avointa tekstiä sinun ikäiseltäsi.”
Helen tulee lähemmäs. Tänään hänellä on vielä aiempaakin löysemmät ja kotikutoisemman oloiset vaatteet. Suuret housut ja huppari, remmejä kaulassa ja käsissä. Hänen silmiensä intensiivisyys hätkähdyttää minut yhä vain uudelleen.
”Mitä mieltä olit siitä lopusta?”
Ajattelen novellin loppua, jossa naisopettaja vei nuoren tyttöoppilaan koulun suuriin vessoihin ja suuteli tätä kopin seinämää vasten. En pysty katsomaan Heleniin ilman poskien kuumotusta.
”Se oli varsin epäsovinnainen, mutta niinhän taide usein on. Kirjallisuuden kautta on kautta aikain käsitelty vaikeita, jopa tabuisiakin aiheita. Käsittelit kiinnostavalla tavalla nuoren ja vanhemman naisen välistä jännitettä. Pidin erityisesti siitä, kuinka loit jännitettä henkilöhahmojen välisellä kiusoittelevalla keskustelulla.”
Helen ei sano mitään. Hän ei osoita merkkiäkään siitä, että teksissä olisi mitään omakohtaista. Olenko todella tulkinnut tekstin totaalisen väärin? Tunnustus. Sehän sen piti olla. Silti Helenin ilmeistä ei pysty lukemaan mitään.
”Tahdotko kirjallisen palautteen? Voisin yrittää kokeiden tarkastamisen jälkeen antaa sinulle palautteen luovan tekstisi vahvuuksista ja kehityskohdista.”
”Ei tarvitse, ope, jos sulla on kiireitä. Mulle riitti vain, että just sä luit sen.”
Äänessä ei ole vihjailevaa sävyä, mutta kuka sanoisi noin tuollaisesta tekstistä? Poskiani kuumottaa. Otan tukea pöydästäni. Helen ei sano tai tee mitään. Seisoo vain ja näpertää jälleen huppariaan.
”Tuota… Helen.”
”Niin, ope?”
Sama sana, jolla oppilas kutsuu rakkautensa kohdetta novellissa. Huimaa. En muista, mitä olin sanomassa, mutta se, mitä sanon, ei todellakaan ole jotain, jota minun pitäisi sanoa saati ajatella.
”Itse asiassa, minulla saattaisi olla töiden jälkeen neljältä aikaa. Tahtoisitko tulla keskustelemaan kirjoittamisesta ja kirjallisuudesta pieneksi hetkeksi kahvilaan?”
Koko alitajuntani huutaa. Mitä ihmettä minä olen tekemässä? Minulla on omakotitalo ja kahdeksasluokkalainen tytär. Ex-mies, jonka kanssa soittelemme joka viikko ja jonka nykyinen vaimo käy kanssani kahvilla säännöllisin väliajoin. Lenkkeilen ja käyn lukupiirissä kuukausittain. Syön joka viikko sipsejä kulhosta ja katson tosi-tv:tä rakkaan tyttäreni kanssa. Olen täysin tavallinen nainen. Miksi minä siis vapisen tämän teinitytön edessä?
”Joo. Tottakai.” Helenin silmissä kiiltää. Näen ensimmäistä kertaa kenties koskaan tytön hymyilevän. Vatsanpohjasta ottaa. Hän on todella, todella kaunis. Valokuvamallin herkät kasvot. Pitkät ripset ja täyteläinen pieni suu. Ei hyvä luoja, mitä minä oikein ajattelen? Hän on oppilaani. Hän on kirjoittanut vihjailevan, sopimattoman tekstin. Minulla ei tietenkään ole oikeutta kommentoida sen sisältöä, tuskin se mitään merkitsee, oppilailla on varmasti paljon ajatuksia. Ehkä tämä on hänen tapansa tulla kaapista ja hän tarvitsee kipeään, arkaan paljastukseensa aikuisen ihmisen tukea. Ei se olisi ensimmäinen kerta, kun oppilaani paljastaa minulle jotakin kipeää ja henkilökohtaista. Oppilaat ovat sellaisia. Niin sen täytyy olla. Minun täytyy olla ymmärtäväinen ja osoittaa empatiaa suurta tunnustusta kohtaan.
Miksi minä sitten tunnistan itseni novellista? Opettajasta, jonka silmissä hehkuu?
*
Kahvilassa Helen tilaa pelkän cappucchinon, vaikka yritän tarjota hänelle kakkua. Minä otan porkkanakakkua ja chailaten, jonka lempeän tuoksun yhdistän aina alkavaan joulunaikaan. Ulkona putoilee yhä keveää lunta, marraskuinen taivas on pimentynyt. Kahvilassa on jo kausivaloja ja lempeän jouluinen väripaletti.
Helen istuu aavistuksen lysyssä tuolissaan ja vilkuilee minua hienoinen hermostus ilmeissään pienen kahvikuppinsa takaa.
”Ope…”
”Niin, Helen?”
”Onko sulla perhettä?”
”Yksi tytär ja ex-mies.”
”Okei. Asutsä sun tyttären kanssa?”
”Asun, kyllä.”
En tiedä, mihin kuulustelu on menossa, mutta muistutan itseäni, että olen kertonut tällaisia yksityiskohtia yksityiselämästäni oppilaille ennenkin. Tämä ei ole ensimmäinen kerta. On asioita, joihin vedän rajan, mutta tällaisista seikoista minusta tuntuu mukavalta puhua.
”Mulla ei ole äitiä”, Helen sanoo yhtäkkiä ja laskee kahvikuppinsa puiselle pöydälle. Rintaani vihlaisee.
”Olen pahoillani”, sanon vaistomaisesti.
”En mä tiedä, millaista ois, jos ois äiti. Mulla on isä ja pikkuveli.”
”Kiitos, kun kerroit tästä.”
”Oletteko sä ja sun tytär läheisiä?”
”Tuota… Olemme. Hyvinkin. Helen, mihin tämä keskustelu on menossa?”
Helen on hetken aivan hiljaa.
”Uskotko sä, että toiseen voi rakastua, vaikka ei tiedä tästä mitään?”
”Uskon”, sanon heti, vaikka minun ei todellakaan pitäisi. ”Helen…”
”Mä tykkään siitä, miten sä sanot mun nimen.”
”Helen.”
Nielaisen. Ajattelen novellin reippaita sanankäänteitä opettajanaisen rinnoista ja lanteista. En voi antaa tämän mennä näin, me tanssimme pimeän reunalla, enkä yksinkertaisesti voi ylittää sitä. En vain pysty siihen.
”Pitäisikö meidän keskustella siitä sinun novellistasi?”
”Mehän keskustellaan siitä jo.”
”Keskustelemmeko?”
”Päähenkilöllä ei ole äitiä.”
En muista sellaista yksityiskohtaa, tyrmäävät eroottiset kuvaukset ja henkilöhahmojen välinen jännite vei kaiken keskittymiseni.
”Mä suutelin tyttöä joskus yläasteen vessassa ekaa kertaa. Sillon mä tiesin.”
Hän todella on tulossa minulle kaapista. Sydämeni hakkaa. Rukoilen, että tämä on vain sitä. Ujon takapenkintytön kaapistatulo. Siinä ei ole mitään pahaa. Nämä nuoret tarvitsevat tukeani. Sitä tämä vain on. Ja entä sitten, jos oppilaalla joskus olisikin pieni ihastus, sattuuhan sitä, en olisi ensimmäinen opettaja, joka joutuu sen kokemaan. Torjunnan pitää olla hellä ja ymmärtäväinen. Nuorten tunteet ovat herkkiä, he ovat vielä niin kipeässä iässä. Muistan vielä Ellan ensimmäisen kahden viikon poikaystävän. Sitä itkettiin kuukausia.
”Ootko sä ope koskaan suudellut naista?”
Helen kohtaa jälleen silmäni. Hän on ruvennut katsomaan minua silmiin yhä vain rohkeammin. Kysymys on sopimaton, mutta en jostain syystä ajattele sitä lainkaan. Miten kaunis Helen onkaan.
”En ole”, vastaan rehellisesti. ”Minä ja entinen aviomieheni aloitimme seurustelemaan lukiossa, enkä ole ollut parisuhteessa eron jälkeen.”
”Oletko sä koskaan ajatellut naisten suutelemista?”
Olen.
”Helen… Tämä keskustelu on menossa todella erikoiseen suuntaan. Minä olen sinun opettajasi.”
Helen kallistaa päätään.
”Palataan sitten aiheeseen. Mitä mieltä sä olit siitä opettajan toiminnasta siinä mun novellissa?”
”No, opettajathan eivät missään olosuhteissa saisi toimia sillä tavalla, joten sikäli olit onnistunut kirjoittamaan todella aidosti poikkeavasta ja moraalisesti arvelluttavasta tilanteesta. Novelliahan ei fokalisoida opettajan näkökulmasta, joten emme tiedä, mitä opettaja oikeastaan ajattelee.”
”Mitä sä uskot, että se ajattelee?”
Nielaisen jälleen.
”Minä uskon, että opettaja on melkoisessa kiirastulessa tunteidensa ja moraalinsa kanssa.”
”Eli sun mielestä se opettaja siinä on myös ihastunut siihen oppilaaseen?”
”Hänen toimintansa antaa sen ilmi, eli kyllä.”
”Mitä mieltä sä oot sellaisesta suhteesta?”
”Minun henkilökohtaisella mielipiteelläni ei liene merkitystä tekstin kannalta. Minä olen sentään opettaja.” Nieleskelen jälleen. ”Sinä kirjoitat sujuvaa ja elävää tekstiä. Osaat myös käsitellä uskottavasti isoja aiheita. Kielellisesti voisin korjaita joitakin tiettyjä ilmaisuja ja karsia lauseenvastikkeita sujuvoittaakseni tekstiä, ja voin tehdä sen, jos tahdot.”
”Ei tarvitse. Kiitti. Mä taidan mennä nyt kotiin, kiitos kahvista.”
Helen nousee ylös ja nappaa reppunsa olalle. Repusta roikkuu monia värikkäitä avaimenperiä. Yhdessä pinssissä on pride-lippu, toisessa lesbolipuksi tunnistamani värit.
”Helen, hei, kuule…”
”Kiitti. Moikka. Nähdään.”
Nousen ylös ja tartun tyttöä ranteesta. Hän säpsähtää aavistuksen. Päästän oitis irti.
”Minä vain… tuota…”
”Niin?”
”E-ei mitään. Nähdään koulussa.”
”Nähdään, ope.”
Sinä yönä minä näen unta hänestä. Unessa hän riisuu itsensä alastomaksi keskellä luokkaa ja kävelee luokseni huuliaan raottaen. Hänen pehmeät rintansa painuvat kehoani vasten ja hänen suunsa päästää hienoisia voihkaisuja.
Kun herään, olen kauttaaltani märkä. Tunnen, kuinka haaroissani sykkii. Vien käteni automaattisesti jalkojeni väliin, autan itseäni ja tulen uskomattoman nopeasti. Koko kehoni tuntuu kaiuttavan mielihyvää. En ole aikoihin saanut tällaista orgasmia. Makaan hikisenä selälläni ja pelkään kuollakseni, mitä seuraavaksi tapahtuu.
Jokin sisälläni on pääsemässä vapaaksi, enkä todellakaan tiedä, mitä se tarkoittaa. Huomaan ajatuksieni hakeutuvan jatkuvasti Helenin pikkuiseen nenään ja hentoihin pisamiin. Hänen kirkkaisiin silmiinsä ja rohkeisiin, moniulotteisiin teksteihinsä. Jokin hänen kirjoittamassaan novellissa aukaisee jotakin lopullisesti. En todellakaan uskalla kohdata sitä poltetta, joka koko kehossani syttyy, kun ajattelen tyttöä.
Aamiaisella Ella räpeltää puhelintaan ja nauraa hauskalle meemitilille. Ella on vain muutamia vuosia Heleniä nuorempi. Tyttö, joka hihittää muiden tekemille hauskoille kuville ja syö karjalanpiirakkaa. Minua oksettaa. Aamukahvi maistuu hetkessä kitkerältä. En ole ikuisuuksiin kosketellut itseäni, ja viimeyönä minä tein niin ajatellen oppilastani.
Poistun pöydästä kiireellä ja lähden ulos lenkille. Kevyt lumipeite koristaa maata. Maanantaina minulla ei olisi ainuttakaan tuntia Helenille. Tämän täytyy olla ohimenevää. Pakkohan sen on olla. Kai tällaista sattuu kaikille opettajille joskus? Joku oppilas tuntuu läheisemmältä kuin toiset. On kenties syvällisempi ja osoittaa kiinnostusta aineeseen. Onhan se selvää, että sellaista ryhtyy alitajuntaisesti suosimaan.
Sitten muistan, miltä ajatus hänen paljaista rinnoistaan tuntui haaroissani, ja säpsähdän voimakkaasti. Ei hyvä luoja. Minun ei todellakaan pitäisi opettaa oppilasta, joka herättää minussa tällaisia ajatuksia. Olenhan minä ajatellut joskus naisia, monestikin, mutta että melkein tyttäreni ikäinen alaikäinen nuori, jonka opettaja olen? Ei tule kuuloonkaan. Päätän kävellä kirjakauppaan ja hankkia Ellalle ja ex-miehelleni joululahjat. Nyt on erinomainen hetki hoitaa se pois alta ja ajatella jotakin täysin muuta.
Lauantaina kirjakaupassa on vilskettä. Pujottelen uutuuksien sekaan ja ryhdyn metsästämään etsimääni. Minulta kestää hetki tajuta, että vain kahden rivin päässä seisoo lyhyt tyttö pörrökaulahuivissa ja korvalapuissa. Helenin musta tukka on pörröinen ja nenänpäänsä punainen. Koko kehossani läikähtää. Helen näkee minut hetkessä ja kävelee reippaasti luokseni.
”Moi, ope”, hän tervehtii kuin mitään aiempaa ei olisi sattunutkaan. En saa viimeöistä unta mielestäni. Tässä tyttö nyt seisoo elävänä edessäni, ja hän on hirvittävän paljon kauniimpi kuin kuvitelmissani. Voi hyvä Jumala. Minun täytyy perääntyä. En kuitenkaan tee niin. Tervehdin Heleniä hymyillen.
”Mitäs sinä täällä teet?”
”Mä tulin etsimään joululahjaa.”
”Ai, kappas, niin minäkin! Tyttäreni halusi tietyn uutuuskirjan ja entiselle miehellenikin pitäisi jotakin keksiä. Kenelle sinä etsit lahjaa? Pikkuveljellesi? Tykkääkö hän lukea?”
”Sulle.”
Räpyttelen silmiäni. Helen katsoo minua raukeasti ja ottaa askeleen lähemmäs.
”Ope, sä olet todella kaunis tänään.”
Todella kaunis. Suutani kuivaa. Apua. Pitäisi lähteä pois. Katkaista tämä välittömästi. Haaroissani sykkii. Ei luoja ei luoja.
”Kato moro!”
Tuttu ääni takanani herättelee minut todellisuuteen. Käännyn säpsähtäen. Entinen mieheni seisoo pitkänä ja kipeän tuttuna edessäni. Hänen silmälasinsa ovat aavistuksen huurussa.
”Moro, miten menee? Mä en ookaan muistanut laittaa tällä viikolla viestiä.”
”No katsopas, hei, näkee sinuakin”, hymähdän. Palaan hetkeen. ”Olin juuri katsomassa lahjoja muun muassa sinulle, joten pitäneekin lopettaa saman tien.”
”Aijaijai…” Hän pudistelee päätään. Miten kaipaankaan tuota hänen rentoa ja välitöntä olemustaan. ”No mutta kukas tää nuori nainen on?”
”Tässä on oppilaani Helen. Lukiosta. Tapasimme tässä juuri sattumalta.”
”Moi”, Helen sanoo katsomatta entistä miestäni silmiin.
”Terve, mä oon Jani, Silvian entinen puoliso.”
”Mun pitä mennä kotiin. Moikka”, Helen sanoo hätäisesti ja luikkii hyllyjen välistä pois paikalta.
”No mikäs sille tuli?”
”Hän on hieman ujo.”
”Sun oppilaat ne tykkää susta edelleen tosi paljon.”
Olen hetken hiljaa.
”Ehtisitkö kahville?” kysyn Janilta.
”Tietty”, hän sanoo ja taputtaa minua selkään. ”Voit kertoa mulle kaikki sun murheet.”
Istumme pienessä nurkkapöydässä ja kuten aina tähänkin saakka, minä kerron hänelle kaiken. Jani kuuntelee kaikessa rauhassa, nyökkäilee välillä lähestulkoon ilmekään värähtämättä. Kun olen pääsemässä kertomuksessani siihen, miltä eroottisen unen näkeminen minusta tuntui, vaikenen yllättäen.
”Ootas. Tää tyttö ei siis ole sanonut sulle suoraan mitään sen tunteista?”
”Ei ole. Mutta esimerkiksi äsken hän kehui minua kauniiksi, ja hänen puheensa on ollut erittäin vihjailevaa.”
”Silvia…” Tunnistan tuon äänen. Nuorempana suutuin siitä Janille herkästi. ”Mitä sä itse ajattelet siitä tytöstä? Ja minkä ikäinen hän on?”
Nielaisen.
”En tiedä.”
Se ei ole täysin rehellinen vastaus, mutta tarpeeksi.
”Kyseessä on lukion toisen vuoden opiskelija. Seitsemäntoista tai kahdeksantoista”, täsmennän. Vain muutamia vuosia meidän tytärtämme vanhempi. Näen Janin ilmeestä, että hänkin ajattelee sitä parhaillaan.
”Ja olet siis ihan varma, että novellin ja kaiken tämän tarkoitus on ollut nimenomaan ilmaista romanttista kiinnostusta suhun?”
”Niin minä sen tulkitsen.”
”Voihan hitto.”
”Sanopa sen paremmin.”
”Se näytti kyllä tosi nuorelta, aika semmoiselta herkältä. Osaatko yhtään sanoa, miten se reagoisi torjumiseen? Sun täytyy suunnitella se tosi tarkasti, voidaan pohtia tätä yhdessä, mähän silloin kerran torjuin oppilaani, jos muistat.”
Jani jaarittelee hetken torjumisesta ja nuorten herkistä tunteista, kunnes havahtuu siihen, miten jäykkä ja hiljainen olen.
”Siis… kai sä aiot torjua sen?”
”En tiedä”, vastaan rehellisesti.
”Silvia? Ootko sä kunnossa?”
”Olen.”
”Se likkahan on melkein meidän Ellan ikäinen. Ihan pentu vielä.”
”Tiedän.”
”Ethän sä tunne sitä yhtään! Onko kaikki oikeasti hyvin? Sä et olisi ennen… tai siis…”
”Sano vain suoraan.”
”Tämä ei ole yhtään sun tapaista. Hullaantua tyttöoppilaasta. Tai ylipäätään kestään oppilaasta.”
”Minä näin hänestä unen.”
Hetken me vain katsomme toisiamme. Jani siemailee kahvikupistaan varovasti, kuin ei uskaltaisi sanoa mitään.
”Mun yksi entinen kollega menetti työnsä, koska sillä oli suhde viisitoistavuotiaan tytön kanssa.”
”Helen ei ole viisitoista.”
”Silvia… Miksi sä olet kiinnostunut siitä tytöstä? En mä sano, että nuoremmassa kumppanissa olisi vikaa, onhan Jasminkin mua kuusi vuotta nuorempi, mutta you know, teinityttö on jo tosi nuori.”
”Minä en tiedä, miksi olen kiinnostunut hänestä. Hän on aina jäänyt mieleeni, ihan alusta alkaen. Älykäs ja ajattelevainen tyttö, joka ei tuo itseään millään tavalla ilmi luokassa.”
Jani vain nyökkäilee.
”No… No enhän mä tietenkään sua voi estää. Mutta kehotan silti näin opettajakolleganasi ja ystävänäsi sua vähän miettimään vielä ennen kuin hyppäät mihinkään. Se tyttö on tosi nuori ja voihan se olla, että senkin tunteet ovat jotain ohimenevää. Eiköhän aika monella ole opettajaihastus jossain kohtaa. Jestas, mullakin oli aikanaan nuorena poikana. Ei opettajaihastuksia ole tarkoitettu pysyviksi.”
Ajattelen Helenin novellin käänteitä. Opettajaa, jonka silmissä hehkui. Kenties se on aina ollut siellä, silmissäni. Hehku. Jani jatkaa puhumista, tuskin kuuntelen. Minulle tulee äkillinen tarve laittaa Helenille sähköpostia välittömästi. Vilkaisen puhelintani, Ella on laittanut viestiä. Vastaan hänelle pikaisesti ja avaan sähköpostin. Mitään ajattelematta laitan Helenille viestin.
Samassa kahvilassa tänään klo 15?
”Kuunteletko sä mua nyt yhtään?”
”Anteeksi.”
”Mä välitän susta todella paljon. En todellakaan sano tätä kaikkea siksi, että tahtoisin torjua sun tunteet. Silvia. Jos sä haluat olla sen tytön kanssa, niin laita mulle viestiä, okei? Mun äidin vanha asuntohan on vielä käyttämättä.”
”Oletko tosissasi?”
”No ethän sä sitä Ellan kanssa teille voi viedä. Ja silläkin on varmaan kotona joku.”
”Kiitos”, minä sanon niin kiihkeästi, että säikähdän sitä itsekin. ”Kiitos…”
”Voidaanko puhua tästä lisä myöhemmin? Vaikutat siltä, että sun todellakin tarvitsee jutella tästä.”
”Tietysti. Kiitos.”
”Mä jatkan nyt matkaa, mutta muista, että voit soittaa mulle tai Jasminille koska vaan, okei?”
”Kiitos tosi paljon.”
”Koita pärjäillä, Silvia, sä oot kova mimmi.”
”Kiitos tuesta ja juttuseurasta. Soitellaan!”
Janin mentyä kestää kaksikymmentä minuuttia, että Helen saapuu paikalle. Hänen pörröisessä tukassaan on lunta. Minun tekisi mieli suukottaa hänen pakkasen puremia poskiaan. Ei hyvä luoja, mitä ihmettä sinä nyt oikein olet tekemässä?
”Moi, ope.”
”Hei taas, Helen. Käynkö tilaamassa meille kahvit?”
Helen nyökkää ujosti. Kun tulen takaisin kahden kahvikupin, – yhden laten ja yhden cappucchinon kanssa – Helen on riisunut ulkovaatteensa. Hänellä on paksut sukkahousut ja hame. Minun tulee vilu pelkästään katsellessa häntä.
”Eikö sinun ole kylmä?”
Helen pudistaa päätään ja hymyilee aavituksen. Hänen hymynsä on aina yhtä ujo. Mistä lähtien se on saanut vatsanpohjani tuntumaan tältä? Koko kehoni laulaa.
”Tuota, kuule… Olen miettinyt erästä asiaa.”
”Ei meidän enää tarvitse puhua siitä novellista.”
”Ah, no, se ei tavallaan liitykään ihan suoraan siihen.”
”Mä löysin sulle tänään ihan hyvän joululahjan.”
Tyttö kurottaa eteenpäin pöydällä. Hänen täyteläisissä huulissaan on pieni kerros huulikiiltoa. Haaroissani sykkii jo. Ei luoja en voi tehdä näin. Ja silti tiedän, että teen, minun on aivan pakko.
”Helen…”
”Mä en ikinä kyllästy kuulemaan mun nimeä sun sanomana.”
”V-… Voisimmeko…” Ei luoja mitä minä teen. Aikuinen ihminen. Kertaalleen naimisissa. Yhden lapsen äiti. ”Mennäänkö käymään tuolla WC:n puolella?”
Helen hymyilee. Hän ottaa takkinsa ja laukkunsa mukaan ja tulee mukanani. Kukaan ei huomaa meidän livahdustamme.
Vessassa on kodikkaan lempeä valo ja vihreät tapetit. Helen painaa kehonsa minua vasten, tunnen hupparin alle peittyvät rinnat. Minussa säkenöi, kun hän katsoo minuun pitkään ja raottaa huuliaan. Tiedän, miten pehmeät ne olisivat suudella. Tartun häntä leuasta ja silitän. Hän katsoo minuun raukeasti. Emme sano mitään. Kumpikaan meistä ei uskalla rikkoa hiljaisuutta. Olemme vain siinä, hän minua vasten ja minä keho janoa täynnä. Tiedän, että jos rikon tämän rajan, en tule enää koskaan takaisin. En halua tulla. Luoja, miltä hän näyttää.
Vien käteni Helenin niskaan, tukka on aavistuksen märkä lumisateen jäljiltä. Silitän niskan pehmeää tukkaa ja saan hänet painumaan vielä tiukemmin minua vasten. Hän vie kätensä käsivarsilleni ja sipaisee hellästi, aivan kuin hän olisi ajatellut tätä niin paljon, että tietäisi heti, mitä tehdä.
Tartun Heleniä leuasta ja kuljetan varovasti hänen kasvonsa omiani vasten. Painan huuleni hänen omilleen ja maistan makean huulikiillon. Tunnustelen varovasti, etsien, ja lopulta annan kaikelle janolleni vallan. Vedän tytön niskasta aivan liki minuun ja suutelen intohimoisemmin, annan hänen löytää oikean rytmin. Me suutelemme pitkään, ja huomaan ajattelevani, etten tahdo tämän loppuvan. En siksi, että tämä on ihanaa ja hänen huulensa ovat pehmeät ja janoiset, enkä siksi, että en uskalla ajatella, mitä tämän jälkeen tapahtuu.
Ilme Helenin kasvoilla suudelman jälkeen on jotakin, jota saa minut suunnattoman helläksi. Tyttö hymyilee miltei kuin olisi purskahtamassa itkuun; kuin tämä olisi hänelle jotakin niin suurta, että se ylittää hänen käsityskykynsä. Voi tyttö rakas anna minä pitelen sinua aina.
”Helen…”
Silitän hänen leukaansa. Hän hymyilee autuasta hymyä.
”Mä… mä oon niin…” Hän painaa päänsä rintakehääni vasten. ”Sä olet niin uskomattoman kaunis.”
”Niin olet sinäkin.” Pieni pörröpää. Silitän hänen mustaa tukkaansa.
”M-… mun tekisi mieli. Tai siis. Apua.”
”Niin minunkin.” Haarani eivät ole hetkeksikään antaneet minun unohtaa kokemaani janoa. ”Tahdotko sinäkin harrastaa seksiä?”
Helen naurahtaa kevyesti. Punastuu hieman.
”Joo.”
Helen vetäytyy aavistuksen, kehoni kaipaa hänen lämpöään oitis. Helen pyristelee ulos hupparistaan, ja samassa ymmärrän, että unestani huolimatta en tiedä, millainen vartalo hänellä on. Sitä harvemmin tulee ajateltua oppilaansa alastonta kehoa.
Helen riisuu itsensä alusvaatteisilleen noin vain. Tunnen poskieni kuumottavan, kun näen hänet paljaana. Unohdan heti uneni. Todellisuudessa hänen rintansa ovat jotakin, jota en pysty sisäistämään ilman, että koko kehoni hajoaa. Hänellä on suuret ja pehmeät rinnat kauniin pitsisissä vaaleanpunaisissa rintaliiveissä. Hänen vatsansa ja reitensä ovat pehmeät, hän näyttää kauttaaltaan siltä, että tahdon vain koskea jokaiseen kohtaan hänessä, tuntea hänen lämpönsä.
Ajattelen omaa vartaloani. Riisumista. Sydäntäni vihlaisee. En ole harrastanut seksiä ainakaan kolmeen vuoteen. Olen sinut kehoni kanssa, olen ollut jo pitkään. Minua ei haittaa ikääntynyt iho, riippuvat rinnat tai ulkoneva vatsa. Enemmän minua hermostuttaa, kuinka täysi-ikäistyvä nuori katsoo paljon vanhempaa vartaloa. Tiedän olevani ikäisekseni näyttävä nainen, en ole koskaan harmitellut kasvojeni ryppyjä tai varhain harmaantuneita hiuksiani. En koskaan halunnut värjätä niitä. Olen aina käyttänyt samaa huulipunaa ja käytän edelleen. Tiedän, että ulkokuoreeni on helppo ihastua. Moni mies on osoittanut sen. Mutta että teini-ikäinen tyttö. Saan väristyksiä.
”Saanko koskettaa sua?”
”Saat. Anna minä riisun ensin.”
Kun olen alusvaatteisillani Helenin edessä, en ole tuntenut aikoihin itseäni yhtä paljaaksi. Vasta silloin ymmärrän, mitä olen todella tekemässä. Tämä on julkinen paikka ja minä olen aikeissa harrastaa seksiä oppilaani kanssa. Voi hyvä luoja.
Minulla on tummanpunaiset alusvaatteet, ja se saa Helenin kasvot helottamaan lähes yhtä punaisina.
”Vau ope sä olet… Mä en kestä. Miten kukaan voi olla noin ihana. Sä olet tosi paljon kauniimpi kuin mä pystyin ees kuvittelemaan, ja voin vannoa, että mä olen kuvitellut.”
Minusta pakenee hermostunut naurahdus.
”Oletko sä kunnossa? Haluatko sä lopettaa?” Tytön äänessä on aitoa hätää. Olen alusvaatteisillani. En todellakaan tahdo lopettaa.
”En. Tule lähemmäs. Saanko koskettaa sinua? Haluatko, että menen alas?”
”A-… Joo. Sormilla. Toki.”
Otan Helenin lähelle ja sivelen hänen kylkeään. Punaiset venymäarvet helottavat kyljistä ja vatsasta, ja minun tekisi mieli suudella niitä. Silitän Heleniä takamuksesta, tunnustelen hänen nuorta, pehmeää ihoaan ja tunnen, kuinka hän hengähtää minua vasten. Hivutan varoen sormeni hänen alushousuihinsa, annan sormieni ottaa vastaan kuuman kosteuden.
Helenistä lähtee hento huokaus, kun sormeni etsiytyvät hänen hävylleen. Sivelen häntä pitkään hellästi ennen kuin laitan sormeni sisään. Helenin huokailu pitää minut kiinni hetkessä ja pakottaa minut keskittymään vain siihen, että edessäni on viehättävä nuori nainen, jonka kanssa olen päättänyt harrastaa seksiä.
Noinko sinä haluat sen ajatella? Onko se noin yksinkertaista?
Helenin kädet ovat kietoutuneet kaulalleni, saan hänet huokailemaan lisää, mitä pitempään pysyn hänessä.
”Riittääkö jo?” kysyn hetken päästä, ja hän nyökkää pienesti. Helenin kädet hakeutuvat rintaliivien hakasille ja napsauttavat ne auki. Vaaleanpunaiset rintaliivit valahtavat pois paljastaen tytön suuret rinnat. Niitä katsoessani tunnen itseni keski-ikäiseksi mieheksi, joka vainoaa nuoria tyttöjä. En pysty katsomaan pois. Helen tulee rinnat paljaina minua vasten ja katsoo minua pitkään silmiin.
”Voisitko… koskea niitä?”
Ajattelen unta, jonka näin hänestä. Tunne haaroissani on nyt sitäkin suurempi.
”Totta kai.”
Tunnustelen rintoja kädelläni, ja koko kehoni sähköistyy. Minun on hankala kumartua tästä käsin nuolemaan niitä, joten istutan Helenin WC-istuimen kannelle ja saan hänet hihittämään.
”En voi uskoa, että teemme tämän täällä”, hän nauraa.
”En minäkään…”
Hänen huvittuneisuutensa tarttuu minuunkin. Kumarrun hänen syliinsä, hän vetää minut reisiensä väliin ja antaa minun kuljettaa kättään kyljeltä rinnoille. Helen nappaa kevyesti kiinni tukastani, kun painan huuleni hänen nänneilleen.
Pelkkä häneen koskeminen saa minut säkenöimään. Rinnat ovat selkeästi hänen herkkä kohtansa, se saa hänet vääntyilemään. Tyydytettyäni hänet istuudun hajareisin hänen päälleen. Haaroissani tykyttää edelleen. Helen katsoo minua pitkään, hänen katseessaan on jotakin peuramaisen viatonta.
”Pitäisiköhän meidän jo lähteä?” kuiskaan.
”Onhan täällä muitakin vessoja”, Helen hymähtää. ”En ole vielä… tarkoitan…”
Helenin kädet jäävät ujosti vyötäisilleni.
”Tahdotko koskettaa minua?” Sivelen punaisten pikkuhousujeni reunaa. Helenin posket ovat punaiset, huulet raottuvat hetkeksi.
”En ole koskaan koskettanut ketään”, hän kuiskaa. ”Voitko… näyttää minulle?”
Pyyntö on niin vilpitön ja suloinen, että koko kehossani sykähtää. Tartun Heleniä kädestä ja vien sen pikkuhousujeni sisään. Helenistä pakenee jälleen huokaus. Liikutan lanteitani hänen kättään vasten.
”Mmh, juuri noin, hyvä, olet niin taitava, jatka vain…”
Helenin ei tarvitse jatkaa kauaakaan, kun nautinnon huippu saavuttaa minut. Koko kehoni sykkii, valun märkänä Helenin sormille. Helen painaa päänsä kaulalleni ja suukottelee kevyesti. Kestää hetken ennen kuin hän vetäytyy sisältäni.
Huohotan hikisenä häntä vasten, hän pyyhkii hiussuortuvia kasvoiltani. Katsomme toisiamme pitkään silmiin ja vaihdamme pehmeän, viipyilevän suudelman. Emme uskalla liikahtaa mihinkään, olemme siinä sylitysten.
”Ope…”
Rintaani vihlaisee joka kerta, kun hän kutsuu minua niin.
”Mitä seuraavaksi tapahtuu?”
Minulla ei ole aavistustakaan.
*
Syyllisyys löytää minut välittömästi. Kotona hädin tuskin kykenen puhumaan Ellalle saati edes katsomaan häneen päin. Olen harrastanut seksiä häntä muutamia vuosia vanhemman oppilaan kanssa. Ella intoilee minulle uudesta sarjasta koko illan. Minuun sattuu, kun en pysty keskittymään. Laitan Janille viestin.
Minä: Ylitin rajan hänen kanssaan.
Jani: Okei, damn, pitääkö soittaa?
Minä: Ella on kotona. Voitaisiin soitella ensiviikolla. Minun pitää selvittää asia sen tytön kanssa.
Jani: Hyvä. Tee niin. Koodaile!
Janin sanavalinnat huvittavat minua vuodesta toiseen. Koodaile. Aivan kuin mies olisi yhä kaksikymppinen eikä suinkaan viisikymmentävuotias yhden lapsen isä. Kenties nuorekkuus on aina viehättänyt minua. Punastuttaa ja hirvittää.
”Mutsi, mitä sä luet siltä sun luurilta, kun oot noin punanen? Onko sulla uusi mies?”
Ella on ilmestynyt taakseni ja nojaa sohvantakuseen yrittäen vilkuilla puhelimeni ruutua.
”E-ei ole!”
”Uuuuu mutsilla on uusi mies!”
”Ihan sinun isällesi viestitin!”
”Et sä iskälle tolla ilmeellä viestittele!”
”Viestettelinpäs.”
”Olitko sä sitä miestä tapaamassa tänään?”
”Ella kulta, äidillä ei ole uutta miestä.”
”No nainen sitten?”
”Ei sitäkään. Ei ole ketään.”
Ella alkaa nauraa.
”No joo joo, kiusaan vaan. Olipas voimakas reaktio, hmm, mitähän se meinaa! Jään tarkkailemaan”, tyttö hihittää ja sipsuttaa keittiöön. Rinnassani hakkaa. Olen levoton, kunnes yö vetää peittonsa ylleni ja saan aikaiseksi etsiä Helenin puhelimeeni tallentamansa numeron. Sydän pamppaillen laitan tytölle viestin.
Moi. Oletko kunnossa?
Heleniltä kestää kolme minuuttia vastata. Kaiken sen aikaa sydämeni hakkaa lujaa vasten rintaa.
Helen: Moi <3 Kaikki okei. Onko sulla? Oon tosi pahoillani, jos tää tuli liian äkkiä.
Minä: Pitäisi ehkä puhua.
Helen: Oon tosi pahoillani :(
Minä: Ei sinun tarvitse olla.
Helen: Ootko sä vihainen mulle?
Minä: En tietenkään ole. Tämä on vain hankala tilanne. Olen sinun opettajasi.
Helen: Voidaanko nähdä?
Minä: Huomenna on sunnuntai.
Helen: Ei kun nyt.
Ei tietenkään voida. En voi mennä keskellä yötä jonnekin tapaamaan nuorta rakastajaani. Ei hyvä luoja, millaiseksi minä olen tullut näin lyhyessä ajassa. Vastaan Helenille myöntävästi. Hän antaa minulle osoitteeni. Kun poistun pakkasyöhön Volvoineni, toivon todella, että Ella nukkuu sikeästi eikä huomaa poistumistani.
Helenin koti on herttainen pieni omakotitalo vain viiden minuutin ajomatkan päässä. Helenin takapihalta lähtee sankka metsäalue. Tyttö tulee ulos kevyessä laventelinvärisessä villakangastakissa ja pörrösäärystimissä.
Helen painuu heti minua vasten. Halaamme pitkään, tunnen kyyneleet silmäkulmissani. En voisi päästää tätä tyttöä pois, en millään.
”Hei… Ssh pieni, kaikki on hyvin”, kuiskaan, mutta minä taidan olla meistä se, joka tarvitsee lohdutusta.
”Mä oon niin pahoillani. Tiiän, että sulla on se tytär ja kaikkea.”
”Kultapieni, ei tämä ole sinun vikasi.”
”Olit ihan oikeassa. Se teksti oli vihje. Tunnustus. Sori, että oon ilmaissut tätä koko asiaa näin oudosti, mä vaan siis, tota…” Helen takeltelee hetken. ”Mä oon autistinen. En oikein osaa ilmasta itseäni muuten.”
Yhtäkkiä kaikki asettuu paikoilleen. Tietysti. Silitän tytön poskea, johon pakkanen yrittää jo tarttua.
”Kiitos, kun kerroit. Ei mitään hätää. Olet tosi arvokas." Painan poskelle suukon. "Kyllähän minä tietysti säikähdin siitä, miten nopeasti tässä edettiin. Mutta se oli oma valintani.”
”Se… sen mun novellin tyttö.” Helen nieleskelee. ”Se olin mä. Se oli tunnustus.”
”Tiesin sen alusta asti.”
”Ja luit sen silti?”
”Helen…” Huokaan syvään. ”Ehkä minäkin olen kiinnittänyt sinuun huomiota jo pitkään.”
Helenin häikäisevät silmät näyttävät niin suurilta. Lunta sataa hitaasti taivaalta. Vedän Helenin pehmeään suudelmaan, annan hänen kietoa kätensä ympärilleni. Seisomme öisellä jalkakäytävällä lumen sataessa kuin elokuvissa.
”Ope…”
”Ole kiltti ja kutsu minua Silviaksi.”
Helen hihittää.
”Okei. Silvia. Tuntuupa kummalta kutsua sua nimeltä.”
”Hassu.”
”Miten tästä eteenpäin?”
”Tapaillaan. Nähdään toisiamme. Otetaan ihan rauhassa.”
”En voi uskoa, että tämä on totta. Että sä oot oikeasti siinä.”
”Voi, Helen…”
Helen kurottaa suukottamaan minua nopeasti.
”Sun täytyy varmaan mennä. Sun tytär…”
”Joo. Ehdottomasti. Mutta… Näemmekö koulussa seuraavan kerran? Minä koetan järjestää meille paikan, jossa voimme tavata toisiamme ihan rauhassa kahdestaan. Sinulla on varmaan kotona aina joku, ja niin on minullakin.”
”Jep. Ääää, ope, äh, siis Silvia… Mä oon vaan niin onnellinen.”
Suukotan hänen punertavaa nenänpäätään.
”Edetään varovasti. Rauhassa. Jooko?”
”Tietty.” Helen vetää minut niskasta suudelmaan, ja vaikka minulla on hyvin vähän päällä pakkasessa, kehoni täyttyy lämmöstä hänen koskiessaan minuun.
”Hyvää yötä, Helen.”
”Öitä”, Helen sanoo hymyillen.
Kaikista yrityksistäni huolimatta me emme aloita hitaasti emmekä rauhassa. Viikossa ehdimme harrastaa seksiä koulun vessoissa, tapailla kaupungilla ja käydä yhdessä ostoksilla. Kaikki Helenissä vetää minua puoleensa ennennäkemättömällä tavalla. Se, joka on näyttäytynyt ujoutena ja sosiaalisina vaikeuksina, avautuu minulle nyt kokonaisuudessaan. Kaiken sen takana on avarakatseinen ja lämmin tyttö, jonka olen aina tavoittanut hänen teksteistään.
Minun sisimpäni laulaa, kun saan ostaa Helenille kahveja ja viedä häntä ympäriinsä. Olen varovainen julkisella paikalla, koska kuka vaan saattaisi nähdä meidät, mutta silti en malta olla tuijottamatta tyttöä ja suukottamatta tämän poskia aina, kun kaikkien katseet välttävät.
Viikkoa ennen joulua Jani antaa minulle vara-avaimen hänen äidiltään tyhjäksi jääneeseen asuntoon. Entinen mieheni tuijottaa minua pitkään. Olemme keskustelleet aiheesta varovasti, mutta aistin, että Jani on yhä hyvin varuillaan aiheen kanssa.
”Oletko sä rakastunut siihen tyttöön?” Jani kysyy antaessaan avaimet minulle. Olen kiitollinen, että omista ajatuksistaan huolimatta pitkäaikaisin ystäväni tahtoo silti auttaa minua uuden tilanteeni kanssa. Se ei ole itsestäänselvyys. Jani on tehnyt pitkän uran opettajana, ja olisin voinut kuvitella hänen tuomitsevan suhteemme tiukemmin.
”Taidan olla”, vastaan huokaisten. Tiedän, miltä tämä kuulostaa. Olemme tapailleet muutaman viikon. ”Helenin kanssa tuntuu kuin olisin aina tuntenut hänet. En osaa selittää sitä. En olisi koskaan ryhtynyt tällaiseen, ellei kyseessä olisi jokin näin suuri.”
Janin ilmeessä käväisee jotakin surumielistä. Sitten hän hymyilee ja taputtaa minua olalle. Mitä ikinä hän ajatteleekin, hän painaa ajatuksen syvemmälle.
”Mä lainaan Ellaa koko viikonlopun. Me ajateltiin mennä kylpylään Jassun kanssa, Ella varmaan tykkäis.”
”Oi, tosi kiva, Ella onkin kaivannut jotain rentouttavaa pitkään.”
”Eli… Sä voit pitää viikonlopun. Ihan rauhassa. Tiedätkö.”
Hetken tunnepuuska saa minut halaamaan Jania tiukasti. Mies on hetken jäykkä ja kietoo sitten kätensä ympärilleni ja silittää selkääni.
”Kaikki on okei. Hei. Kunhan oot tosi varovainen.”
”Tietysti olen…”
Sinä viikonloppuna minä tosiaan pääsen viemään Helenin Janin äidin vanhaan asuntoon. Helenillä on jälleen sama laventelinvärinen takki yllään. Tällä kertaa hän on suojannut päänsä pipolla, josta roikkuu kaksi tupsua. Hän näyttää uskomattoman suloiselta ja kahmaisen hänet heti sisään päästyämme syliin ja suukotan.
Asunto on tilava yksilö vanhanaikaisella sisustuksella, emme ole ehtineet tyhjentää sitä. Helen ihastuu asunnon vintage-huonekaluihin ja seinillä roikkuviin valokuviin. Hän pysähtyy valokuvaseinän eteen ja osoittaa yhtä, jossa seisomme kaikki – minä, Janin vanhemmat ja silloin vielä ihan pieni Ella. Minulla on kuvassa aivan tumma tukka ja näytän kertakaikkisen nuorekkaalta.
”Onko sulla joskus ollut tummanruskea tukka?” Helen kysyy silmät säihkyen. Rakastan nähdä hänet innostuneena.
”En ole aina ollut harmaatukkainen”, hymähdän.
”Mä luulin, että sä olit ennen blondi.”
”Tykkäisitkö siitä enemmän?”
”Mä rakastan tuota sun harmaata tukkaa. Oon aina rakastanut. Mutta sä näytät tosi kauniilta myös tässä kuvassa. Oot aina ollut kaunotar.”
”Imartelet.”
”En! Olen maailman kauneimman naisen kanssa.”
”Älä viitsi… En ole missään vaiheessa ymmärtänyt, miten hullaannuit minusta.”
”Siis kai sä tiedät, kuinka moni mun ikäinen rakastaa vanhempia naisia?”
Punastun niin reippaasti, etten saa sanaakaan sanotuksi. Helen kikattaa ja tulee suutelemaan minua.
”Ja mä rakastan myös sitä, miten nopeasti nolostut ja menet ihan hämillesi.”
”No kai nyt, kun eräs tykittää minua tuollaisella!”
”Mistä sä kiinnostuit mussa ensimmäisenä?”
”Sinun teksteistäsi ja siitä, miten persoonasi huokui niistä. Olit aina niin hiljainen ja omissa maailmoissasi, mutta ehdottomasti ryhmäsi lahjakkain.”
”That’s just autism”, Helen nauraa.
”No, niinpä, mutta eihän se mitään estä.”
”Ei niin. Entä mun… ulkonäössä?”
Hän sanoo sen niin varovasti, että vedän hänet takamuksesta itseäni vasten.
”Oletko sinä epävarma?”
”En tavallaan… Onhan mua aina läskiks sanottu, mutta en mä mitenkään erityisen epävarma oo. Pelotti vaan, jos et tykkäiskään mun kropasta, kun näet sen.”
”Kulta, et kai sinä kuvitellut, että en pitäisi sinusta?”
Helenin ilme on sydäntäsärkevä.
”No kun… sä olet niin tyylikäs ja käytät minihameita ja punaisia jakkuja ja upeita koruja. Näytät joka päivä koululla niin jumalaisen kauniilta. Ja mä oon vähän tämmönen mikälienee muodoton emogirl. Ei sun tyyliset ihmiset tykkää tällaisista alakulttuurihörhöistä.”
”Kulta pieni, sinun tyylisihän on tosi kaunis. Voisit puhua minulle enemmän tuosta alakulttuurista, jota se edustaa, olen vähän pudonnut kelkasta. Olisi ihana kuulla, miksi tykkäät mistäkin.”
”Oikeesti?”
”Totta kai!”
Helenin saa joka kerta sädehtimään, kun osoittaa kiinnostusta johonkin hänelle rakkaaseen. Hänen silmänsä säihkyvät ja kätensä heiluvat. Hän on niin kertakaikkisen suloinen, että silloin vain tuijotan häntä.
”Mutta kulta, onko sinua aidosti pilkattu kehostasi?”
”Äh, joo, mutta tyyliin kaikkia on. Ei se oo niin vakavaa.”
”Onhan se. Olen kyllä nähnyt, että sinulla on joskus vaikeaa itsesi kanssa.”
”No… Joo. Vähän. Mut ei se haittaa.”
”Helen. Nämä ovat vakavia asioita.”
Helen kikattaa.
”Sä kuulostat taas ihan opettajalta.”
”Ei kun ihan oikeasti.”
Helen vakavoituu hetkessä.
”Joo. Anteeks.”
”Sinä olet kaunein tyttö koko maailmassa. Minun tyttöni. En tahdo, että tunnet häpeää ihanasta vartalostasi. Saisinko…”
Hivutan käteni hänen toppinsa olkaimelle. En taaskaan ole saada silmiäni irti hänen rinnoistaan, ja se yhä edelleen hävettää minua.
”Anna minä näytän sinulle, miten kaunis sinä olet.”
”Sä oot näyttänyt jo tosi monesti”, Helen sanoo hellästi ja antaa minun paljastaa hänen rintansa siinä keskellä huonetta. ”Enkä mä oikeesti itseäni vihaa. Yhteiskunta on vaan perseestä.”
”No siinä olet ihan oikeassa.”
”Meidän pitäis varmaan syödä ensin.”
”Niin… niinhän meidän pitäisi.”
”Mutta.”
”Mutta.”
Hymyilemme kumpikin. Painan Helenin sängyn joulunpunaiselle peitteelle ja riisun hänet alusvaatteisilleen. Riisun itseni kokonaan alasti, sillä olen alkanut viihtyä hänen katseensa alla vailla vaatteiden suomaa suojaa. Minussa ei ole mitään, mitä häpeäisin, kun hän katsoo minua noin. Helen kutsuu minut päälleen ja ottaa nännini suuhunsa. Tyttö on aina yhtä kiihkeä ja hellä, ja se saa koko kehoni lämpenemään.
”Kulta… Saisinko nuolla sinua?”
Helenin ilme on aina yhtä hellä, kun kutsun häntä kullaksi. Hän puree huultaan, näyttää miettivän.
”Ei ole pakko, jos et tahdo.”
”Tahdon.”
Hymyilen. Raotan tytön reisiä ja painan pääni niiden pehmeään sisäpintaan. Suukottelen reisiä aikani, saan Helenin rentoutumaan. Kun nuolen häntä, hänestä pääsee ensin yllättyneitä huokaisuja. Mitä pitempään jatkan, sitä rennomaksi hän käy. En ole koskaan kuullut Helenin huutavan, mutta nyt hän voihkii. Se saa minut jatkamaan entistä kiihkeämmin.
Tämä on ensimmäinen kerta, kun Helen tulee. Hänen kehonsa värisee aavistuksen ja hän voihkii hetken kovaa. Nostan pääni hänen haaroistaan, sivelen kosteita häpyhuulia sormillani. Tyttö huohottaa hetken paikallaan ja viittoo minua sitten sormellaan tulemaan päälleen.
”Rakas sun suu on ihan märkä”, hän nauraa hengästyneenä. ”Kiitos… toi oli… apua. Vau.”
Helen sulkee silmänsä ja hymyilee niin autuaasti, etten voi muuta kuin jäädä makaamaan hänen päälleen ja antaa hänen rutistaa minua oikein kovaa.
”Sä nyt sit aloitit ruokailun ennen mua”, Helen nauraa.
”Hupsista…”
”Voi miten voi ihminen tuntua tältä? Miten kukaan voi tuntua näin oikeelta…”
”Sitä minäkin olen koko tämän ajan miettinyt. Mieti, että saamme koko viikonlopun vain nauttia toisistamme. Voidaan jutella yön pikkutunneille ja syödä sipsejä ja hemmotella toisiamme.”
”Mä aina unohdan ton sun sipsirakkauden.”
”Jos ei elämässä saa jotain iloa niin eihän tässä ole mitään järkeä.”
”No niinpä.”
Helen on hetken hiljaa.
”Mä olen niin onnellinen susta”, hän kuiskaa silittäen päätäni.
”Niin minäkin sinusta. Tällaista käännettä en kuvitellut elämääni tämän ikäisenä.”
”Musta on uskomatonta, miten tosissaan sä olet meidän jutun ottanut.”
”En olisi koskaan lähtenyt tähän, ellen olisi tosissani.”
Helen on hetken hiljaa.
”Mulla on synttärit kolmaskymmenes joulukuuta.”
”Päivää ennen uutta vuotta?”
”Jep. Iskä ja pikkuveli tahtois varmaan pitää jotkut sukukestit, mutta ei kukaan siihen aikaan ole tulossa. Luulis, että ne mun kahdeksantoistavuotisjuhliin tulis, mutta ei ne silloin kerkiä.”
Kahdeksantoistavuotias. Kyllähän minä sen tiesin, mutta kun hän sanoo sen ääneen, päässäni humisee. Olen rakastumassa tyttöön, joka ei ole vielä edes täysi-ikäinen. Helen huomaa nousevan ahdistukseni ja silittelee minua poskesta.
”Ei sun oikeesti tarvitse murehtia mun ikää tai sitä, tehdäänkö me oikein. Mä tiedän, että mun ois pitänyt olla vastuullisempi sun oppilaana, mutta en mä vaan voinut enää hillitä itseäni.”
”Olen onnellinen, että et hillinnyt. Tämä on tehnyt minut niin uskomattoman onnelliseksi. Aivan kuin kokisin ensirakkautta tämän ikäisenä.”
Helen hymähtää.
”En voi uskoa, että sä ajattelet noin. Kiitos…”
”Minä tahtoisin juhlistaa merkittävää ikääsi jollain. Pitäisikö sinun tulla luokseni?”
”Entä sun tytär?”
”Jos Ella menisi vaikka Janille uudeksi vuodeksi?”
”Millä mä selittäsin ton mun isälle?”
”Ai niin…”
”Mun pitäis nytkin olla hoitamassa joulusiivouksia.”
”Anteeksi, viettelin sinut pahoille teille”, hymähdän.
”Siel ne pohtii, että oon kaverilla kylässä. Vaikka oikeesti mun rakkaani tässä just nuoli mun pillua. Jeesus auta.”
Alamme molemmat nauraa. Painan pääni tiukemmin Helenin rintaa vasten ja annan naurun peitellä minut lämpöönsä. Tässä on hyvä, tuli mitä tuli. Tässä haluan ja valitsen olla.
Joulun pyhät menevät hujauksessa ohi. Ehdin nähdä Heleniä vain muutaman kerran, mutta viestittelemme sitäkin tiheämmin. Vietämme Ellan ja vanhempieni kanssa joulua, kaikki sujuu lempeästi ja kodikkaasti. Laitan Helenille kuvia joulupöydästämme ja hän laittaa omastaan, kaikki tuntuu menevän omalla painollaan. Tahtoisin yhä edelleen olla läsnä hänen suuressa syntymäpäivässään, mutta emme saa sitä mitenkään onnistumaan.
Ella joutuu opettamaan minua, kuinka kuvia otetaan. Puen jouluna kehonmyötäistä pitkähihaista punaista asua, joka jättää reiteni paljaiksi. Jalkani näyttävät jopa omasta mielestäni hyviltä, ja Ella nauraa katketakseen, kun yritän poseerata kuvissa.
”Sä et voi MILLÄÄN väittää, ettei sulla ois miestä! Pukeudutkin tommoseen asuun! Mutsi hei. Mä kerron mummolle.”
”Et varmasti kerro mitään sellaista!”
”Oho oho sehän kiivastuu! Siis missä välissä sä oot jonkun löytänyt? Oikeesti?”
”Ella! Hys nyt!”
Ella näyttää hetken aidon järkyttyneeltä.
”Ei hitsi sulla siis oikeesti on joku! Mitääää! Mutsi!”
”Hyshyshys. Puhutaanko tästä joskus toiste?”
”No ei epäilystäkään kuule! Mutsi apua! No otetaan nyt sille sulholle tai mille hyvänsä joku tosi seksikäs kuva tossa sun minimekossa. Se kyl sekoaa kun näkee sut tossa.”
”Ella, minä kuolen!”
”Älä nyt vielä kuole, otetaan sille hyvä kuva ensin!”
Tyttäreni ei ole väärässä. Saan Heleniltä ennen verbaalista vastausta ison kasan emojeita. Kuva ilahduttaa häntä erityisesti, hän sanoo sitä parhaaksi joululahjakseen. Minä en ostanut hänelle mitään yllättävää, katsoin valmiiksi vaatteita ja kirjoja, joista tiesin hänen pitävän. Hänen jo ennen suhdettamme minulle ostaman lahjan minä avaan illalla yksin huoneessani, kun vanhempani ovat lähteneet ja Ella istuu lappamassa joulusuklaita lautaselle.
Helen on paketoinut mustakultaisella paperilla lahjansa. Paketti on tyylikäs ja osoittaa samaa estetiikantajua kuin kaikki muukin hänessä. Ensimmäisenä paperin alta paljastuu historian naisia käsittelevä kirja, joka saa minut naurahtamaan, sillä tiedän sen viittaavan keskusteluumme luokassa. Ajatus lämmittää minua. Hänkin siis jäi muistelemaan sitä hetkeä. Helen on myös piirtänyt ja kirjoittanut minulle kortin. Kaikki pienessä kortissa on niin riipivän henkilökohtaista, että purskahdan itkemään.
Tämä pieni tyttö on ajatellut minua niin paljon. Puristan kirjaa ja korttia rintaani vasten ja nyyhkytän. Luen kortin vielä monesti. Siitä huokuu se sama nuori nainen, josta kiinnostuin luokassa. Kaikki ne hetket johdattivat meidät tähän.
Olen rakastunut.
Nopeasti ja ennalta arvaamattomasti, mutta niin uskomattoman polttavaksi, että pelkään vielä, ketä liekkini satuttaa.
*
Loma menee menoaan, ehdimme juhlistaa Heleniä myöhemmin. Koulu alkaa jälleen, mutta arki tuntuu keveältä rakastettuni rinnalla. Helmikuussa alamme suunnitella Helenin vierailua kotonani. Saamme järjestettyä viikonlopun, jolloin Ella on isällään. Tyttäreni on itsepintaisesti kysellyt kumppanistani, mutta minä en ole hiiskunut ainuttakaan yksityiskohtaa. Ajatus on suunnaton. Janikin kyselee siitä minulta jatkuvasti. Entä, jos Ella saa tietää? Ei. Se ei ole vaihtoehto. Ei vielä. En voisi tehdä sitä tyttärelleni enkä itselleni. Hetken tämä rakkaus on vain minun.
Kutsun Helenin kotiini vasta monta tuntia Ellan lähdön jälkeen varmistaakseni, ettei tyttäreni palaa kotiin ilmoittamatta. Helen on niin innoissaan kodistani, ettemme meinaa ehtiä syödä ja hellitellä rauhassa. Joka kulman takaa Helen löytää valokuvan tai jonkin hulvattoman koriste-esineen, jota tuijottaa. Erityisesti Helen rakastuu olohuoneemme takkaan. Olen lämmittänyt sen ihan häntä varten, ja hän istuu sen edessä tuijottaen hymyillen liekkeihin.
Ruoan jälkeen emme malta enää pysyä erossa toisistamme. Helen asettuu syliini sohvalle ja riisuu kauluspaitani auki. Tyttö on meikannut kauniisti, hänen silmissään on helmiäisenhohtoa. Hän näyttää edessäni niin kauniilta, että miltei häikäistyn. Vedän Helenin takamuksesta syliin ja suutelen. Joka kerta, kun huulemme koskettavat, tunnen rakastuvani häneen yhä vain enemmän. Kaikki siinä vain vie minut täysin mennessään.
Suutelu käy joka hetki vain kiihkeämmäksi. Uppoudun Helenin kosketukseen niin täysin, etten kuule, kuinka eteisen ovi käy. Vasta, kun tyttäreni huuto kaikuu olohuoneessa, ymmärrän, mitä tapahtuu. Helen kumartuu taaksepäin, olemme molemmat liian lamaantuneita irrottamaan toisistamme.
Minä tiedän, miltä tämä näyttää. Tiedän tismalleen. Pörrötukkainen nuori meikattu tyttö sylissäni. Minä paita auki ja rinnat esillä. Hetken tyttäreni vain tuijottaa sanomatta mitään. Kukaan ei liiku. Emme ymmärrä edes suojata itseämme millään. Tuijotamme vain, rakkaani sylissäni ja tyttäreni keittiön ja olohuoneen välissä.
Ella on liian järkyttynyt sanomaan mitään. Kun Helen viimein kiepsahtaa sylistäni, Ella kääntyy kannoillaan. Minä juoksen tyttäreni perään.
”Ella! Odota! Jutellaan.”
Ella rymistelee eteiseen sellaisella vauhdilla, että joudun tarttumaan häntä ranteesta.
”Odota. Ole kiltti.”
”Mutsi mitä VITTUA?”
Tyttäreni ei juuri koskaan kiroile.
”Mitä vitun vittua?! Miten sä voit! Miten sä PYSTYT! Ihan helvetin sairasta!”
Tuijotan itku kurkussa tytärtäni, joka huutaa eteisessä naama punaisena. Ella on oikeassa. Helen on kolme vuotta häntä vanhempi. Minä tiedän kyllä, miltä tämä näyttää. En vaivaudu edes napittamaan paitaani kiinni. Ella katsoo minua silmiin. Hän ei tunnista minua. En ole koskaan nähnyt tytärtäni tällaisena.
”Mutsi… Kuka sä olet? Mitä tää on?”
”Ella, jutellaan. Tule tuonne olohuoneeseen niin jutellaan.”
”Sä et koskaan tekis noin. Mun äiti ei ikinä, ikinä tekis noin.”
”Rakas pieni jutellaan, jooko? Voin selittää…”
Itken jo vuolaasti. En uskalla katsoa, onko Helen tullut paikalle. Toivon, että hän jäi olohuoneeseen.
”Onko se sun oppilas?”
Vaikenen. Ellan ilme on järkytyksen kyllästämä.
”Hyi jumalauta.”
Ella kiskoo takin päällensä ja avaa ulko-oven.
”Älä yritä soittaa tai laittaa viestiä, mä en vitussa halua puhua sulle!”
Ovi pamahtaa kiinni.
Minä romahdan itkien lattialle. Kuulen Helenin askeleet, tyttö tulee nappaamaan minut syliinsä hetkessä. Itken lohduttomasti häntä vasten ikuisuudelta tuntuvan ajan. Kun kohtaan hänen suuret, hätääntyneet silmänsä, minusta tuntuu, että olen enemmän lapsi kuin hän. En ole vuosiin tuntenut oloani yhtä pieneksi.
”Minun tyttäreni vihaa minua”, soperran.
”Ei vihaa.”
”Vihaa! Hän tietää, millaiset arvot minulla on ja mitä ajattelen asioista. En todellakaan, missään todellisuudessa ole hänelle nainen, joka ryhtyy suhteeseen oppilaansa kanssa.”
”Rakas, se on vain järkyttynyt. Totta kai se on.”
”Ja hänen isänsäkin tietää! Ellasta täytyy tuntua, että me olemme piilotelleet tätä häneltä ja kääntyneet häntä vastaan! Hän on niin nuori, ei hän ymmärrä, että… että…” Itken pää polvissani. ”Ja sinä olet melkein hänen ikäisensä.”
Kohtaan katsomaan Heleniä. Paksut rajaukset ja suudelman tahrima mansikkainen huulikiilto. Virheetön sileä iho. Hän näyttää niin nuorelta ja jumalaisen kauniilta. Miltä hänen täytyykään näyttää tyttäreni silmissä? En kestä itseäni. Tämä on täysin sietämätöntä.
Nousen riuhtaisten lattialta ja napitan paitani. Kävelen eteisen, keittiön ja olohuoneen väliin jäävää aulaa edestakaisin kuten teen monesti, kun pohdin oppilaiden ja kotiväen kanssa selvitettäviä asioita.
”Jani varmasti kertoo hänelle, että tietää. Hän suuttuu silmittömästi ja vihaa jonkin aikaa meitä molempia. Olen pettänyt lapseni luottamuksen, enkä anna sitä itselleni koskaan anteeksi. Ella on rakkainta elämässäni, enkä voi hyväksyä tätä, en voi, hän ei ikinä unohda…”
Jaarittelen hetken kauhujani, kunnes huomaan, että Helen itkee.
”Mä menen pois. Anteeksi.”
”Ymmärrätkö, miten iso asia tämä on? Petin lapseni luottamuksen pahimmalla mahdollisella tavalla!”
”Pahimmalla?”
”Ella ei enää luota minuun tällaisen jälkeen!”
Huuli väpättäen Helen harppoo ohitseni eteiseen ja ryhtyy pukemaan säärystimiään ja kenkiään. Kyyneleet pisaroivat hänen kasvoilleen. Sydäntäni vihlaisee nähdä hänet tällaisena. Menen eteiseen ja sieppaan hänet syleilyyni.
”Älä mene”, kuiskaan Helenin korvaan. ”Anna anteeksi, kulta. Rakastan sinua.”
Helen tuijottaa minua suuret silmät kyynelistä märkinä.
”Sä et ole koskaan sanonut sitä ääneen”, hän sanoo aivan hiljaa.
”Rakastan sinua”, toistan. ”Helen, minä rakastan sinua, ja tahdon olla kanssasi. Tämä ei ole minulle mitään leikkiä tai huvitusta. Anna anteeksi, että sanoin kovasti. Olet minulle ihan uskomattoman rakas.”
Kyynelsilmin Helen painautuu minua vasten. Halaamme toisiamme pitkään. Sydämeni hakkaa. Tiedän, että tämä on jolkin alku. Minua ei ole koskaan elämässäni pelottanut tällä tavalla, mutta Helen pysyy siinä ja silittää kyynelten kastamaa poskeani.
”Silvia… Mäkin rakastan sua.” Helen suukottaa minua suulle. ”Oon rakastanut jo pitkään.”
*
Ella tulee kotiin vasta viikon päästä tapahtuneesta. Viestittelemme Janin kanssa useasti, ja hän kuvailee kaiken menneen kuten epäilinkin: Ella syyttää meitä molempia siitä, että emme kertoneet. Lapsemme on lukossa ja kokee meidän pettäneen hänet.
Olen nähnyt Heleniä melkein joka päivä ja keskustellut asiasta perinpohjaisesti. Alkujärkytykseni hälvettyä olen saanut artikuloitua ahdistustani hänelle, ja hän on kuunnellut ja antanut omia näkökulmiaan. Helen on pysynyt rauhallisena, vaikka näen, että tämä on hänelle yhtä hankalaa kuin minullekin. En voi väheksyä sitä, miltä tuntuu olla hänen ikäisensä nuori nainen tällaisessa tilanteessa.
Kun Ella tulee kotiin, hän tervehtii minua kuivasti ja kävelee suoraan jääkaapille.
”Ella…”
Tyttäreni ei katso minua silmiin.
”Niin?”
”Voitaisiinko nyt jutella?”
Tytön ilme on tiukka.
”Jos sulla on jotain oikeeta sanottavaa.”
Huokaan syvään ja istuudun keittiön pöydän äärelle. Pyydän Ellaa istumaan, ja hän istuu valmismakaronilaatikko edessään ja mutristaa huuliaan. Tällaisina hetkinä tyttäreni tuntuu yhä siltä samalta kolmevuotiaalta, jopa nyrpisteli porkkanasoseelle ja nyppi ruoista kaikki herneet. Miten kiitollinen olenkaan siitä, että olen saanut katsella hänen kehitystään tähän pisteeseen. Vuosien hellyys läikkyy rinnassani. Nyt minun pitäisi saada tämä rakas pieni ihminen luottamaan minuun jälleen.
”No? Oliko sulla mitään sanottavaa?”
Kuulen tytön uhmakkaasta äänestä, ettei hän aio kuunnella minua.
”Minä olen rakastunut.”
Ella kurtistaa kulmiaan. Sanani eivät vakuuta häntä.
”Joo aha.”
”Olen erittäin rakastunut. En suunnitellut sitä, en todellakaan. Mikään tästä ei kuulunut siihen, mitä kuvittelin loppuelämältäni. Mutta minä rakastuin, ja kaikki se tuntui paljon suuremmalta kuin mikään hurja ja pelottava. Kultapieni, olen todella pahoillani, etten kertonut tästä heti. Minun piti sulatella asiaa itsekin, itse asiassa sulattelen sitä edelleen. En ollut valmis. Tahdoin kertoa sinulle rauhassa ja perustella itseni.”
Ella on hiljaa.
”Olen todella onnellinen Helenin kanssa.”
Ella katsoo minua silmiin.
”Sekö sen nimi on? Helen?”
Nyökkään.
”Minkä ikänen se on?”
”Kahdeksantoista.” Nieleskelen. Ella pudistaa päätään ja huokaa.
”Joo voi luoja. Mulla vois olla ton ikänen kumppani.”
”Niin. Niin voisi.”
”Siis… mietitkö sä yhtään? Tollanen voi tuhota sun koko uran.”
”Mietin. Todellakin.”
”No hyvinpä mietit, kun kumminkin aloit olemaan sen likan kanssa. Siis miten toi eteni?”
”Helen lähetti minulle silloin sen kirjoittamansa novellin.”
Hetken järkytys loistaa tyttäreni kasvoilta.
”Ai tää on se tyyppi? Haluunko edes tietää, mitä se sulle kirjoitti?”
”Et.” Muistelen sanankäänteitä, joilla novellin opettajan vartaloa ja sen haluttavuutta kuvailtiin. Värähdän.
”Mä en voi uskoa, että sä teet tän. Siis ihan ylipäätään sekä myös siksi, mitä tää merkitsee meidän perheelle. Miten sä kuvittelit, että mummo ja pappa tän ottaa? Tai aattelitkö sä tosissasi, että jonkun kaheksantoistavuotiaan porukat on sillee jes onpa kiva, kun deittailet viiskymppistä opettajaasi?”
Pahinta on se, että tyttäreni on oikeassa kaikesta.
”Tiedän. Tiedän…” Yritän räpytellä kyyneliä silmistäni, ne eivät auta mitään. Hetken Ellan kasvoilla on häivähdys myötätunnosta. Olen ylpeä lapsestani. Hän yrittää.
”Mutsi… Sä oot ihan oikeesti ihan rakastunut siihen tyttöön? Sillekö sä otit niitä joulukuviakin?”
Nyökkään ujosti. Ujous ei sovi minulle, mutta kaikki tässä tekee minusta pienen. Ella on pitkään hiljaa.
”Mä yritän ymmärtää. Mä ihan tosi yritän. Tää vaan… Sä et oo koskaan ollut tällainen.”
”En niin. Enkä ole. En ikinä olisi ryhtynyt tähän, jos tunteeni eivät olisi roihahtaneet näin voimakkaiksi.
”Ja sen kautta mä tän koetan nyt nähdä. Että mun mutsi ei ole mikään ahdistelija.”
”En todellakaan!” parahdan.
”Kyl mä… kyl mä uskon. Mutta tiiätkö, se oli mun eka ajatus. Että ei jumalauta mitä. Se tyttö… Helen… se näytti tosi nuorelta. Mä olin ihan varma, että tämä ei vaan voi olla totta.”
”Sinulla on täysi oikeus olla järkyttynyt. Oikeasti.”
”Mä en varmaan ihan hetkeen halua nähdä sitä.”
”Ymmärrän. Ei ole mikään pakko.”
”Mä haluaisin ihan hirveesti olla ajattelematta, että en enää tunne sua.”
”Minä yritän parhaani kuroa takaisin luottamuksen meidän välillämme. Oikeasti. Kultapieni, vannon, etten tahtonut loukata tai ahdistaa sinua tällä. Saat tuntea juuri, mitä tunnet. Minä käsitän kyllä. Olen silti sama äiti kuin ennenkin. Tosi rakastunut vain.”
Vaihdamme pitkän, hapuilevan katseen. Lopulta Ella jättää makaronilaatikkonsa pöydälle ja nousee. Hän ojentaa kätensä, kutsuu minut halaukseen samalla tavalla kuin lapsena. Itku kurkussa nappaan tyttäreni tiukkaan halaukseen. Tunnen, kuinka hänkin nyyhkyttää hiljaa minua vasten. Pitkään vain olemme siinä, äiti ja tytär, eikä mikään ole aikoihin tuntunut yhtä hyvältä.
Kahden viikon päästä Ella ilmoittaa haluavansa tavata Helenin. Jani on samaa mieltä. Me kokoonnumme kaikki eräänä perjantai-iltana meille, ja hermostukseni on niin hurjaa, että koko kehoni on jumissa. Ella yrittää käskeä minua hengittelemään, mutta minä hermoilen jatkuvasti. Helen on viisi minuuttia myöhässä. Olemme kattaneet pöydän valmiiksi, Jani ja Ella istuvat jo sen ääressä ja nauravat omille jutuilleen. Kun ovikello soi, hyppään pystyyn.
Helenillä on edelleen suloisen tyttömäiset talvivaatteet. Korvalaput ovat pörröiset ja ruudullinen vekkihame lyhyt pakkasesta huolimatta. Perheeni saapuu eteiseen juuri, kun olen napannut Helenin nopeaan suudelmaan.
”Tervetuloa”, kuiskaan ja silitän tytön pakkasen punertamaa poskea. Ella näyttää aavistuksen jännittyneeltä, Jani tulee reippaasti hymyillen tervehtimään Heleniä.
”Moi”, Helen tervehtii ujosti. ”Mun nimi on Helen.”
Jännite ritisee ilmassa. Tartun Heleniä harteista ja talutan hänet ruokapöytään istumaan.
Tämä on alku, tiedän sen. On vielä monta askelta otettavaksi, mutta nämä ovat ensimmäiset. Tällä kertaa olen päättänyt, että se on tarpeeksi. Rinnassani tuntuu lämmin, lempeä hehku. Annan sen johdattaa minua eteenpäin.
