Luku 4: Piilossa auringolta
Esikoulu ei vie Eliota minulta tavalla, jolla kuvittelin. Arki on kuten siihenkin asti. Päivät täynnä luokkahuoneessa huutavia nuoria ja illat veljeni sohvaa ja tosi-TV:tä. Joskus oli aika, kun veljeni ja Elena olivat huolissaan rajoittuneesta sosiaalisesta elämästäni, mutta Elenan poismenon jälkeen veljeni on ollut vain tyytyväinen, ettei minulla ole muita kuin hän ja Elio. Se jättää enemmän tilaa hänelle elää muutakin kuin yksinhuoltajaisän arkea.
Ei mene päivääkään, etten pelkäisi. Minun on yhä vain haastavampi peittää niitä reaktioita, joita kehossani herää, kun Elio tekee jotakin hänelle ominaista. Minä pelkään, että tulee hetki, jolloin hänen lapsenäänensä kailottaa kovaan ääneen jotakin minun sukukalleuksistani, jotka aiheuttavat hänessä hämmennystä. Siksi en tee siitä numeroa. En halua hänen kiinnittävän siihen huomiota enkä missään nimessä tahdo vannottaa poikaa pitämään sitä salaisuutena. Minulla ei ole salaisuuksia. Jos veljeni saisi tietää, olisi selvää, että kehoni on vain reagoinut milloin mihinkin tärähdykseen kuten kehoilla on tapana reagoida. Sillä ei olisi mitään tekemistä sen kanssa, kuinka suloisen sileät posket Eliolla on ja kuinka hän hyppii sylissäni niin innoissaan, että koko kehoni herää eloon.
Minä pelotan itseäni. Tiedän, että tälle on olemassa nimi, mutta sen nimen ääneenlausumisesta on kulunut liikaa aikaa. Se polttaa kieleni rikki. En pysty siihen. En ole koskaan ryhtynyt ajatuksista toimeen, joten minun ei tarvitse sanoa sitä ääneen, se on olemassa vain ajatusteni tavoittamattomimmassa loukossa.
Olemme jälleen Elion kanssa täysin kahden, kun hän kysyy seinähyllylle asetetuista valokuvista. Hätkähdän nähdessäni, mitä kuvaa poika osoittaa. Olen kuvassa nuorempi, alle kolmekymppinen. Ihoni on hyvässä kunnossa, vatsaa ei ole lainkaan. Seison hymyilevän pitkän jäntevän miehen rinnalla.
”Tuossa olen minä, ja tuo tuossa on Mark.”
”Kuka on Mark? Isi joskus puhuu siitä.”
”Mun entinen mieheni.”
”Miksi se on entinen? Voiko mies olla entinen?”
”Kyllä voi, kulta. Me erosimme.”
”Miksi?”
Tulen aivan pojan taakse ja tuijotan murheellisena kuvaa hänen kanssaan. Mark näyttää komealta, hänellä oli aina erottuvat hymykuopat ja tyylikkäästi leikattu tukka. Huokaan syvään.
”Se ei onnistunut.”
”Rakastitko sä sitä?”
Olen hetken hiljaa.
”En.”
”Miten voi olla sellaisen kanssa, jota ei rakasta?”
Lapset ovat parasta tässä maailmassa. He ovat sensuroimatta kaikkea sitä, joka hautautuu aikuisuuden naamion alle.
”Niinpä… Kysyt hyviä kysymyksiä. Me aikuiset ollaan vähän sellaisia. Tehdään monesti kaikkea, missä ei ole mitään järkeä.”
”Rakastiko se sua?”
”Joo. Tosi paljon.”
”Epistä.”
Huokaan syvään.
”Niinpä.”
Jäämme molemmat siihen ja tuijotamme valokuvien virtaa veljeni hyllyssä. Sinne on taltioitu kaikki ne hetket ja ihmiset, joista on jäljellä vain valokuvat ja joka päivä laimeampi kaipaus.
”Isi on usein tosi surullinen.”
Hätkähdän.
”Niinkö?”
”Mmm-m. Se ei ole yhtään niin hauska kuin sä. Se itkee paljon.”
”Itkee?”
Ajatukseni juoksevat Elenaan ja siihen, kuinka veljeni turruttaa itsensä töillä. Yllättäen lapsi edessäni tuntuu yhä vain yksinäisemmältä.
”Elio… Onko sulla kaikki hyvin, kun te olette kahdestaan? Koetko sä, että isi vastaa sun juttuihin ja muistaa laittaa ruokaa ja niin edelleen?”
Elion otsa rypistyy.
”Häh? Joo. Se on vaan surullinen monesti.”
Olen pitkään hiljaa.
”Isi kaipaa sun äitiä yhä”, sanon hiljaa.
”Musta sä voisit olla mun äiti. Sä ostat aina kivoja juttuja.”
Tilanne on niin absurdi, että ryhdyn tahtomattanikin nauramaan.
”Niinkö, kulta? Tekeekö kivojen juttujen ostaminen äidiksi? Tuletko tänne sieltä, niin pitelen sua, senkin hassu pieni poika.”
Nappaan rimpuilevan ja kikattavan Elion syliini. Poika jaksaa hetken rimpuilla, kunnes asettuu aivan minuun kiinni ja painaa niin hellyyttävästi päänsä rintaani vasten, että lähestulkoon pakahdun.
”Elio?”
”Mmmhm?”
”Oot mun ihan oma aarre.”
Poika kikattaa.
”Rakastan sua aina eniten koko maailmassa.”
”Enemmän kuin isiä?”
”Eniten koko maailmassa.”
”Rakastiko se Mark sua sillä tavalla?”
Lapset ovat niin teräviä. Hymähdän surumielisesti ja rapsutan pojan päätä.
”En tiedä. En voi olla varma, miten Mark rakastaa. Mutta tiedän, että rakastan sua eniten kaikista asioista, joita olen koskaan kohdannut.”
”Minkä ikänen sä olet?”
”Kysyt ihan hassuja tänään. Kolmekymmentäyhdeksän.”
”Miten mä voin olla rakkainta, kun sä oot niin vanha? Sähän oot nähnyt sun elämän aikana varmaan norsuja ja tiikereitä.”
Puhkean nauruun.
”En, kulta”, sanon ja pörrötän hänen päätään, ”en ole koskaan nähnyt norsuja tai tiikereitä. Sun isä on. Kysy siltä.”
Minä olin meistä se, jolla ei ollut varaa tehdä retkiä. Nielen mielelläni suolan, jonka se suussani kirvoittaa. Pörrötän pojan päätä. Kaikki, mitä olen elämässä menettänyt, on tässä pojassa. Hengitän syvälle sisääni hänen pehmeää pojantuoksuaan.
”Ja vaikka olisinkin nähnyt sata tiikeriä ja norsua, ne eivät ikinä vetäisi vertoja sille, mitä sä olet. Mä rakastan sua yli kaiken.”
Elio tuijottaa minua ruskeilla silmillään niin hämillään, ettei kykene sanomaan mitään. Hän harvoin on pitkään hiljaa. Painan pehmeän suudelman pojan otsalle.
”Mennäänkö syömään välipalaa? Kaapissa on kiisseliä.”
Ilo syttyy pojan katseeseen.
Kaikki rakkaus, jonka olen koskaan rakastanut, olen rakastanut yksin.
*
Ne olivat aina poikia. Hontelojalkaisia ja nuoria, muhkuraiset polvet pilkistivät viimekesinä pieniksi käyneistä shortseista. Ei koskaan lyhythameisia tyttöjä, se ei kiinnostanut minua. Mutta luokkani pojat, rasavillit ja äänekkäät. Heissä minun sydämeni lepäsi.
Kun ajattelen sitä aikaa nyt, se tuntuu pelkältä himmuvalta hehkulta rinnassa. Mikään ei vedä vertoja sille auringolle, jonka Elio minussa sytyttää. Kaikki ne kapeajalkaiset pojat tekivät tehtävänsä, heidän liikehdintäänsä oli onni seurata ja on yhä, mutta vain Elio saa minut tuntemaan näin. Vain Elion minä haluan.
Mitä selvemmin sen tiedän, sitä vahvemmin tunnen. Minun käy yhä vain mahdottomammaksi käsitellä sitä tunnetta, jonka Elio minussa herättää, kun olen hänen lähellään. Huomaan käyväni alati lähempänä sitä hetkeä, että ottaisin pojasta kiinni ja tekisin hänelle kaiken sen, josta kehoni laulaa jokainen hetki. Silti, edes ajatus siitä, että tekisin niin ihmiselle, joka on minulle enemmän kuin koko maailma, saa minut käpertymään syvälle itseeni.
Elio on ainut, jonka kohdalla olen edes harkinnut sitä. Mielihyvä ja syyllisyys sekoittuvat sisälläni sakeaksi seokseksi. Millaista on haluta tehdä sellaista lapselle, elää sen kanssa jokainen päivä, että vain se saa minut tuntemaan mitään? Vain se saa minut olemaan ihminen ja elossa.
En ole koskaan tehnyt sitä. En kenellekään kohtaamalleni pienelle ihmiselle, jolle siitä olisi seurauksia. Yksityiset hetkeni työpaikan WC-tiloissa eivät tuhoa niitä lapsia, joita toimitusta katalysoineet ajatukset koskivat. Olen osoittanut itselleni, että minä olen kontrollissa niistä ajatuksista eivätkä ne mädätä minua sisältä.
Vain Elio on jotakin, joka ei kuulu tähän kuvioon. Elio on kontrolloni ulkopuolella, hän ei kuulu sykliin.
Olen miettinyt tilannetta kaiken kannalta. Elion – mitä siitä seuraisi Eliolle? Kasvaisiko hänestä ihmispelkoinen nuori aikuinen, johon hänen luotettu setänsä kajosi ennen kouluikää? En voisi tehdä sitä hänelle. En tahdo hänen ajautuvan rappioon, minä en kestäisi sitä. Hän on kaunein kaikista ja jo ajatus siitä, että voisin omalla käytökselläni tuhota hänen kauneutensa ja puhtautensa, saa minut tolaltani.
Annan hänen lapsuutensa juosta. Katson, kuinka hän kasvaa pituutta, kuinka tulee koulu ja läksyt ja kaverit. Poika, joka on aina kömpinyt syliini ja tuntunut lämpimältä ja eloisalta minua vasten, ei enää kykene samanlaiseen läheisyyteen. Hän on nyt koululainen, reipas ja sosiaalinen. Minua ei haluta enää osaksi jokapäiväistä arkea, huomaan muuttuneeni tungettelevaksi. Kun koetan kaapata Elion tiukkaan halaukseen, poika osoittaa kaikin tavoin olevansa nyt vanhempi.
”Elio on kasvamassa”, huomautan veljelle eräänä iltana, kun poika on jäänyt kaverille koulun jälkeen. Veli on tehnyt meille salaattia ja istuu jalat pitkällä sohvalla. Hän pudistelee päätään.
”Hyvä vaan. Saa vähän muutakin seuraa kuin me vanhat ukot.”
”Ei me nyt niin vanhoja vielä olla.”
”Niin, vielä, mutta tosi kivaa, että poika viihtyy ikäistensä kanssa. Se kun ei ole kauheasti muiden lasten kanssa pärjännyt hoitopaikassa.”
”Ehkä Elio ei vain ole sosiaalinen lapsi.”
”On se. Sille on vaan epäselvää, miten muiden rajoja kunnioitetaan, ja sitten muut lapset säikähtävät sitä.” Veli huokaa syvään. ”Joskus mietin, olisiko se oikeasti tarvinnut jonkun naisen lapsuuteensa. Vielähän sitä olisi jäljellä.”
”Tuo on vain itsesi syyllistämistä. Ethän sä voi kenen tahansa kanssa asua.”
”En… Enkä mä enää samalla tavalla kaipaa sitä, kun porukkaa pyöri ympärillä.”
Veljeni on yhä tismalleen yhtä komea naisten mielestä kuten kaksikymppisenäkin. Hän saisi mitä ikinä tahtoisi, jos vain pyytäisi sitä. On ollut lamaannuttavaa huomata, kuinka veli on jäänyt paikalleen. Ei naisia, ei nauruntäyteisiä baari-iltoja. Kaiken sen tilalla on suru, joka on syöpynyt tämän talon huoneisiin.
Meistä veljeksistä isoveli on aina ollut katseidenkääntäjä. Tiukat leukaperät, karismaattinen ja kupliva olemus. Se on yhä hautautuneena tuon surullisen miehen alla. Miellyttäväkäytöksinen ja kohtelias mies, jonka vilkkuvat silmät jäivät jokaisen mieleen.
”Entä itse?” veli kysyy hymyillen. ”Joko olisi aika uudelle miehelle?”
Pudistan päätäni. Ajattelen Elion pitkiä ripsiä ja muhkuraisia lapsenpolvia. Pudistan päätäni uudelleen.
”Ei uutta miestä, edellisessäkin oli ihan riittävästi kestämistä.”
”Mua yhä edelleen järkyttää se tapa, jolla Mark puhui susta teidän eron jälkeen. En ole koskaan nähnyt yhtä räikeää eroa. Miten voi ihminen käyttäytyä sillä tavalla? Se oli puhdasta inhoa, aivan kuin joka solu susta olisi jotenkin myrkyttynyt. En tunnistanut mun pikkuveljeä siitä puheesta.”
En huomaa hätkähtäväni ennen kuin veljeni kasvoille ilmestyy pahoitteleva ilme.
”Anteeksi, en tarkoittanut kaivella tätä.”
”Ei”, huokaan, ”kyllä siitä voi puhua. On pitänyt jo vuosia sanoa, että sen ei tarvitse olla enää vaiettu aihe.”
”Oikeasti?”
”Joo. Saa siitä puhua. Onhan siitä jo aikaa.”
”Sä vaikutit aina vaan niin vaikealta, kun otettiin Mark puheeksi. Ja se sen käytös oli niin ala-arvoista…”
Niin. Markin viha levisi kaikkien nähtäville. Silloin äiti ja isäkin olivat vielä elossa.
”Eniten mua vituttaa siinä se, mitä isä joutui tekemään. Se oli niin vihainen, en ole koskaan nähnyt sitä niin vihaisena.”
”Markin ei olisi pitänyt lähetellä sellaisia viestejä isälle ja äidille. Me oltiin aikuisia miehiä, Mark ja minä, ei meidän asiat kuuluneet koko suvulle.”
”Tiedätkö, Josef… Mä aina mietin, miksi helvetissä se vihasi sua niin paljon. En ole koskaan sitä ennen enkä sen jälkeen nähnyt kenenkään olevan niin uskomattoman täynnä vihaa. Se ei ole sun vika, tietenkään, tuollaisissa ihmisissä on jotain pahasti pielessä. Kuka saatana lähettelee sellaista kuraa toisen vanhemmille? Aivan kuten teineinä! Te olitte melkein kolmekymppisiä!”
Ymmärrän veljen purkauksen, mutta joka sana tuntuu pistelynä kehossani. Mikään siitä ei ollut Markin vika. Tällaisina hetkinä tahdon kuoriutua ulos tästä elämästä, olla joku muu, jonka ei tarvitse elää näiden muistojen kanssa. Tämän jatkuvan liekin, joka tanssii ihoni alla huutaen haluaan tulla esiin.
”Oli sillä syynsä”, huokaan. Joskus mietin, olisinko voinut kertoa veljelle. Se olisi vaatinut samankaltaista vilpitöntä rentoutta kuin teininä, kun hän tuli huoneeseeni ja nauroimme yhdessä luokkalaistemme edesottamuksille. Olisiko meistä koskaan ollut sellaiseen läheisyyteen aikuisiällä? Nyt välissä istuu kaiken menneen värittämä katkeruus ja vuosien väsymys. Isoveli ei olisi koskaan enää se sama, joka harrasti vuoron perään jokaista urheilulajia ja keräsi kaikkien katseet. Minä valitsin itse olla hänen varjonsa, se sopi minulle, vaikken koskaan pyytänyt sitä.
Varjo jäi. Kenties joskus oli mahdollisuus kertoa kaikesta siitä, joka velloi sisälläni ja nyki minua pinnan alle. Kauan ennen ammatinvalintaani, kenties. Ja valovuosien päässä siitä, kun Elio syntyi. Nyt liekki on vain minun ongelmani, minulla ei ole oikeutta antaa sitä kenenkään muun poltteeksi.
Hänen poikansa minun sylissäni. Minun miehuuteni Elion pientä takamusta vasten, pelkoni kaikkialla. En koskaan voisi kertoa niistä hetkistä veljelleni, aivan kuten en koskaan voisi kertoa hänelle siitä, miksi minä ja Mark erosimme. On asioita, joita päivänvalo ei saa koskettaa. Rakkautta, joka rakastetaan yksin. Pelon värittämää rakkautta, jolta päivä kääntää katseensa.
