Lohtu: luku 9

SV koko tarinalle: lapseen kohdistuva s*ksuaalinen hyväksikäyttö, p*dofi*ia

Luku 9: Kieleke

Elio täyttää kolmetoista ja viettää jokaisen päivänsä Tomin kanssa. Minun päiväni mustenevat reunoistaan. En voi hukuttaa itseäni töihin, koska työt eivät auta. Töissä jokainen nuori katsoo minuun Elion silmin. Kaikki heidän oikkunsa ja riemunsa palauttavat minut aina Elioon.

Minä mietin mahdollisuuksiani. Poikaa ei voi ottaa väkisin, se ei ole vaihtoehto. Olen antanut hänelle turvallisen lapsuuden siitä huolimatta, mitä kehoni on huutanut osakseen. Olen luopunut kaikesta itselleni tärkeästä, jotta hän saisi elää lapsuutensa lapsena. Hän on yhä lapsi, vaikka hän raahaisi ihastustaan juhliimme ja illastamaan kanssamme.

Minua oksettaa.

Kunpa Tomia ei olisi olemassa. Ilman Tomia minulla olisi vielä Elio, pieni kiharatukkainen hymyilevä Elio, joka rakasti syödä karkkeja, joita hänelle toin. Ilman Tomia hänen katseeseen voisi yhä syttyä se suloinen liekki, joka liitti meidät yhteen. Meillä oli oma maailmamme, oma pieni paratiisin puutarha vailla häiriötekijöitä.

Minulla ei ole aikaa hukattavaksi. Elio ei ole ikuisesti kolmetoista. Lapsuuden pehmeys alkaa pian näiden vuosien jälkeen kaikota hänen piirteistään. Keijumaisen herkkä olemus muuttuu nuoren aikuisen kovuudeksi, ja se tarkoittaisi, että kaikki, mistä koskaan uneksin hänen untuvaisella ihollaan, olisi poissa ikuisesti. Voisin elää lopun elämääni muistellen sitä, että sain hetken pidellä hänen olemattoman kevyttä painoaan sylissäni ja silittää häntä niskasta.

Se ei tule tapahtumaan koskaan niin kauan, kun Tomi on kuvioissa. Mutta mihin pojan saisi? Jos yritän näyttää Eliolle Tomin mahdollisimman epäsuotuisassa valossa, se asettaa vain minut vihollisen paikalle. Ei Elio rakastaisi minua yhtään sen enempää, jos osoitan katkeruuteni ja vihani jotakin hänelle niin rakasta kohtaan.

Toinen vaihtoehto olisi pelotella poika pois. Keksin useitakin keinoja tehdä niin, mutta niistä jokaisessa on myös mahdollisuus siihen, että pojista tulisi entistä läheisempiä. Kello käy, joka ikinen päivä vie Eliota lähemmäksi teini-ikää ja aikuisuutta. Minulla ei ole vuosia hukattavaksi. Tuskin edes kuukausia. Lopputalvi lähenee kevättä, alkuvuodesta syntyneenä Elio on jo kolmetoista. Hän on vielä kaunis, kaikki hänessä on yhä omalla tavallaan lapsenomaista ja hellää. En salli itseni menettää sitä ainoaa mahdollisuutta, joka minulla vielä on. Pian Elio putoaisi sylistäni eikä koskaan enää palaisi.

Tomi viettää veljelläni kaiken aikansa ja niin tunnun tekevän minäkin. Mahdollisuuksia on satoja. On niin monia asioita, joita voisi sattua ja tapahtua. Niin monta tapaa antaa pojan kaikota elämästämme lopullisesti. Minun ja Elion elämä, johon tämä poika on vain näennäisesti osallinen. Ohikulkumatkalla.

Sisimmässäni tiedän jo vastauksen. Väärä nuotti on soinut sisälläni jo siitä lähtien, kun löysin pojat pussailemasta. Tomin pitää lähteä. Ei ole muita vaihtoehtoja. Uusia tomeja ei tule. Pitäisin siitä huolen.

Kylmäverinen minä en ole, en juonitteleva tai paha. Kaikkihan tapahtuu vahingossa. En minä tahdo pojalle pahaa, en tietenkään. Ei minusta olisi iskemään häntä veitsellä kymmeniä kertoja rintaan, onhan hänkin jonkun poika. Hänen kaltaisiaan minä siedän joka päivä töissäni. Ehkä voisin tuntea jopa myötätuntoa, edes hivenen, jos ajattelisin asiaa. Vaan kun en ajattele.

Yö on luminen, tuuli on tuivertanut pihaan lumidyynejä. Tomin käydessä yöllä vessassa kysymys vain putoaa huuliltani. Kuule, Tomi, sun äiti soitti. Mun täytyy kertoa sulle yks juttu. Tuutko käymään vähän tuolla?

Poika seuraa puolipukeissa kysymystulvan saattelemana.

”Siis miksei mutsi soittanut mulle? Mitä sä nyt meinaan? Eli nukkuu, hei. Pitäs mennä takas sisälle. Mihin me ollaan menossa? Miksei mutsi oo soittanut mulle? Soittikse sulle vai Elin iskälle? Mä en tajuu. Voidaanko mennä sisälle, täällä on kylmä.”

”Ihan hetki vielä.”

”Siis mihin me ollaan muka menossa? Mitä sä nyt äijä sekoot?”

Äijä. Pojalla on siis yhtä vähän kunnioitusta minulle kuin minullakin hänelle. Se tekee kaikesta entistäkin helpompaa. Poika seuraa minua nuristen.

”Mä en nyt ihan tajua. Miks sä et tykkää musta yhtään? Veinkö mä Elin sulta? Ei se oo sun poikas. Sitä varmaan ärsyttää ihan vitusti tollanen sun kaltainen tyyppi sen kimpussa kokoajan, en oikeesti tajua sua ollenkaan.”

Nämä ovat pojan omia veikkauksia. Elio ei ole puhunut hänelle minusta tuohon sävyyn. Tieto saa väkisinkin hymyn huulilleni.

”Sä oot kyllä muutenkin ihan outo, sori nyt vaan. Miks sä hengaat kokoajan tuolla? Eikö sulla ole omaa elämää vai, häh?”

Pojan röyhkeys alkaa käydä hermoilleni. Matka ei ole enää pitkä. Lunta tulee vaakatasossa päin kasvoja.

”Eli sano mulle joskus, että sulla oli mies. Miks sä oot sitten niin outo, jos sä oot ite hintti? En ihan tajua. Vai ootko sä jotenkin mustasukkanen Elistä? Se ei ehkä tajua, että sä oot vähän outo, mutta musta tossa sun pyörimisessä on aina ollut jotain tosi häiritsevää.”

Ja siinä se tulee. Poika aavistaa jotakin. Ensimmäinen ihminen koko maailmassa, joka saa tietää edes rahtusen siitä, mitä päivänvalo ei kosketa, ei olekaan rakas Elioni vaan pieni räkäinen poika. Kaikista niistä ihmisistä, joille olisin voinut jäädä kiinni niistä tunteista, joita tunnen Eliota kohtaan, sen täytyy olla tämä turhantärkeä nuorimies, jonka ainoa tehtävä täällä on päteä minulle omasta ylemmyydestään.

Lähestymme maalia. Vedän syvään henkeä, vaikka tuuli tuivertaa kaiken lumen kasvoilleni.

”Mikset sä vastaa? Olenko mä oikeassa?”

”Tomi kuule, me aletaan olla perillä.” Asettaudun tarkoituksella niin kauas pojasta, ettei hän kuule tuiskun pauhun yli, mitä sanon. Olemme syvällä metsässä, kinokset ylttävät polviin saakka. Vähäpukeinen Tomi tuntuu olevan raivoissaan tarpoessaan lähemmäs.

”Miks vitussa sä vitun äijä halusit mut tänne, mitä sulla täällä on! Joku salainen pornokokoelma piilossa vai, häh!”

”En Tomi rakas oikein kuule sua.”

”Häh! Mitä sä sanoit!”

Teeskentelen, etten kuule pojan solvauksia. Tuuli puhaltaa joka suuntaan, Tomi ei kuule minua saapuessaan lähemmäs. Hän tulee aivan viereen, katsoo pakkasen punaama naama kurtussa minuun.

”Joo niin, mitä vittua?”

Poika tulee lähemmäs, kurottaa. Ei vieläkään ymmärrä, missä olemme. Hän tulee aivan lähelle, kasvot ovat yhä hämmennyksestä ja raivosta vääristyneet. Ja sitten. Lumi hänen altaan murtuu. Minä astun kauemmas. Lumikieleke murenee pois, poika kaikkoaa pyryn keskelle.

”Apua!”

Tuijotan alas, erotan vääntyneen muodon kauempana alhaalla. Tomi ei tajunnut, missä olemme. Tämä on hänelle vierasta aluetta, he tuskin koskaan kävivät täällä Elion kanssa. Keskellä metsää voi olla paljon alueita, jotka piilottavat todellisen muotonsa. Massiivisten lumikinosten taa piiloutuvia kallionkielekkeitä, joilta tippuminen on hengenvaarallista. Sellaista voi joskus tapahtua, jos ei ole tarkkana.

En ole varma, hengittääkö poika yhä. Lumi peittää näkymän, raajat ovat pahasti väärässä asennossa. Jos poika on yhä elossa, pakkanen hoitaa loput. Vilkaisen kelloa ranteestani. Viisitoista yli yksi. Poika ei selviäisi loukkaantuneena yön yli.

Entä, jos selviää? Hän voisi kertoa kaikille tarinan Elion mukavasta pikku sedästä.

Ei selviä. Enkä minä ole murhaaja. Tietenkään minä en ole. Tomihan putosi yksin kävellessään metsässä. Minä nukuin sohvalla. Kuulin vain, kun hän kävi vessassa. Siinä kaikki. En todellakaan tiedä, miksi poika lähti yksin harhailemaan ulos. Tietysti olisin pysäyttänyt hänet, jos olisin tiennyt.

En kuullut oven kolahtavan.

Nukahdin saman tien uudestaan.

Lohtu: luku 8

SV koko tarinalle: lapseen kohdistuva s*ksuaalinen hyväksikäyttö, p*dofi*ia

Luku 8: Seitti

Seuraava aamu on tahmea. Veli on soittanut kolmesti, päätän nousta sängystä ja kävellä suoraan veljelleni. En jaksa puheluita, ne eivät selitä mitään. Edellinen päivä jyskyttää yhä päässäni, se tuntee juoneensa ja valvoneensa. Mietin reppuun jääneitä tölkkejä ja pudistelen päätäni.

”Huomenta. Sä olit soittanut.”

”Susta ei kuulunut mitään. Onko kaikki ihan hyvin?”

”Joo. Ei tässä mitään.”

Veli katsoo minuun tietäväisellä ilmeellä.

”Tule nyt sisälle siitä. Aamiaiselle.”

”Entä…?”

Veli hymähtää.

”Vein Tomin kotiin jo aikaisin aamulla.”

”Ja…?”

”Tule sisään.”

”Entä Elio?”

”Nukkuu vielä.”

Pöytään on jo katettu kolmelle. Hymähdän veljen ajattelevaisuudelle. Näen reppuni tuolinnojalla ja istuudun tyynesti vetäen kahvimukin eteeni. Veljeni kaataa minulle tuoretta, höyryävää kahvia. Kuppi tuntuu polttavalta käsiäni vasten, mutta kaikki minussa pysyy kylmänä.

”Niin. Siitä viimeöisestä.” Karaisen kurkkuani. ”Mitä siinä oikein kävi?”

”Noh, minä otin pojat sitten puhutteluun. Olivat tosi suoria ja reippaita, olen heistä ylpeä. En mä tuon ikäisenä olisi uskaltanut kertoa meidän vanhemmille, jos olisin tykännyt pojistakin.”

”Elio siis…”

”Pojat ovat olleet ihastuneet toisiinsa jo pitkään.”

”Tuossa iässä? Eikö se susta ole vähän outoa?”

”Tuo kommentti on sulta hieman ironinen.”

”En mä ollut kaksitoistavuotiaana imuttelemassa luokkakavereita.”

”Aika moni nykylapsi kokeilee pussailua tuon ikäisenä. Kokeilinhan sitä paitsi mäkin.”

”Mutta et poikien kanssa.”

”Josef hei, eikö tuo ole vähän kohtuutonta? Ethän säkään ole hetero. Älä projisoi Elioon. Nykyajan queer-nuorten ei tarvitse elää samanlaista nuoruutta kuin meidän aikana. Mä vannon, että Elio voi olla asian kanssa rauhassa. Ainakin mun osalta.”

Jos olisin mitä tahansa muuta kuin sitä, mitä olen, veljen sanat lämmittäisivät minua. Hän on oikeassa. Elämä on nyt sateenkaari-ihmisille täysin erilaista kuin omana aikanamme. Mutta minä en ole sellainen. Minä tekisin häpeää kaikille niille ihmisille, jotka elävät autenttisesti itsenään. Minä olen jotakin muuta. Minulle on olemassa sana, jota kukaan ei halua lausua.

”Eli sä annat siis pojille luvan olla ihan rauhassa yhdessä.” Totean sen ennemmin kuin kysyn. Minulle tämä on pelkkää häviötä. En voi enää voittaa. Jos veli sallii tämän, Elio tulee viettämään teinivuotensa nuorten miesten syleilyssä. Kenties naistenkin. Ei lapsen kuulu seurustella. Ei lapsen kuuluisi myöskään nukkua setänsä vieressä ja antaa tälle suudelmia.

”Toki. Katsotaan nyt, mihin tuo menee. Kerroin kyllä, että seurustelu on toki yleensä vanhempien poikien juttu, mutta aika viattomaltahan tuo vaikutti. Halusivat vain pussailla ja ihmetellä, ei siinä lopulta ole mitään pahaa.”

Tulee yksi ja tulisi vielä toinen. En tahdo Elion huoraavan ikäistensä lasten syleilyssä. Miksi veli sallii sen? Hänen täytyy nähdä, miten epämukavaksi tulen aiheen edessä. Veli tarjoaa minulle toisen kupin kahvia.

”Miksi tämä oli sulle niin kova paikka?”

”No…”

”Kyllä mä tajuan, että sua huolettaa. Onhan Elio tosi nuori. Eivät nuo nuoret nyt mitään pahaa aikoneet.”

”Eivät varmasti.”

”Antaa lapsen kokeilla. Kyllähän se…” Veli hiljenee kesken lauseen ja kuuntelee käytävää. Elio tepsuttaa tyynenä aamupalapöytään eikä tervehdi meistä kumpaakaan. Hän voitelee leipänsä ja istuu vaitonaisena pöydän päässä.

”Huomenta, viikari.”

Elio ei tee elettäkään noteeratakseen minut.

”Nukkuikos nuorimies hyvin?”

Ei vastausta. Veljeni rykäisee kurkkuaan.

”Käytöstavat”, hän hymähtää. ”Josef tuli aamupalalle. Ja katsoi teidän peräänne koko eilisen.”

”Joo, ookoo.”

”Elio hei. Yritä nyt edes.”

Poika on painanut ruskeat silmänsä pöytään eikä vilkaisekaan meihin päin. Tiedän, että alkavan teini-iän uhmassa ei ole rahtustakaan henkilökohtaista, mutta minua kylmää silti vatsanpohjasta. Pikkuinen enkelini on kaukana siitä pojasta, joka halusi kylkeeni kiinni ja rakasti kaikkea, mitä hänelle annoin.

”Teillä on vissiin aika kivaa sen Tomin kanssa”, yritän. ”Mukava poika.”

Veljeni vilkaisee minua sivusilmällä, enkä osaa lukea, onko ele varoitus vai kannustus.

”Musta on kivaa, että olette löytäneet toisenne”, jatkan, vaikka jokainen sana maistuu sapelta kielelläni. Elionkin täytyy havaita, kuinka väkinäiset sanani ovat, sillä hän jättää puoliksi syödyn leivän pöytään ja nousee ylös.

”Elio hei!” hänen isänsä huutaa perään. Turhaan. Poika ei tule takaisin, tuoli jää lavelleen.

”Sanoinkohan liian aikaisin?”

”Ehkä Elio ei ole valmis keskustelemaan tällaisista asioista.”

”Toivottavasti en käy pojan hermoille. Haluaisin vain tukea. Kyllä Elio tietää, että muhun voi nojata missä tahansa.”

”Usko pois, kyllä se tietää.”

”Kuule…”

”Niin?”

”Mahtaakohan tuo poika pitää musta enää laisinkaan?”

Surumielinen hymy kipuaa veljen huulille.

”Totta kai pitää.”

”Puhuuko se musta enää? Tai meidän jutuista.”

”Voi, Josef.”

Eli ei.

Veli tulee lähemmäs, asettaa käden olalleni. Myötätunto, jota hän olettaa minun kaipaavan, lankeaa harteilleni raskaana.

”Kuule…” Syvä huokaus. ”Elio on pian teini-iässä. Sillä tulee kaveriporukat muuttumaan vielä moneen, moneen kertaan. Me aikuiset emme voi tässä vaiheessa nyt muuta kuin antaa pojalle tilaa. Olen tosi ylpeä siitä, millaiseksi nuorukaiseksi Elio on saanut kasvaa ilman äitiä.”

Taas sama vanha nauha.

”Tiedän. Kyllä mä osaan antaa Eliolle tilaa. Ei tässä ole ongelmaa.”

Vetäydyn kauemmas, nappaan repun olalle. Siivoan aamiaistarvikkeet takaisin paikalleen, jopa Elion paikan. Poika tuskin tulisi takaisin.

”Itse asiassa… Josef.”

Olen ovella, kun veljen sanat naulitsevat minut paikoilleni. Hetken mietin, onko veli sittenkin nähnyt jotain, edes pienen kipinän katseessani.

”Mua hävettää pyytää tätä heti uusiksi, mutta ensiyölle tuli koko yön keikka, ja…”

”Joo. Voin toki tulla vahtimaan Eliota.”

”Oikeasti?”

”Tietenkin. Ei mua tosissaan haittaa olla täällä.”

”Ajattelin vain, että mahtaako olla aivan noloa kysyä heti uudestaan perään. Mutta hienoa, kiitos, suhun voi aina luottaa. Jätän tänne kaikki ruoat valmiiksi, saat tietenkin syödä, mitä tahdot. Kuten aina.”

”Olisi vain yksi toive.”

”Joo?”

”Tahtoisin, että Tomi ei tule tänään. Minulla ei ehkä riittäisi energia kahden pojan vahtimiseen, ja Elio vaikutti niin…”

Selittelyä. Veli saa kuitenkin heti kiinni. Ei Tomia. Hymy veljen kasvoilla lupaa enemmän kuin yhdetkään sanat voisivat. Voin olla tämän illan rauhassa.

Elio on illalla yhtä vaitonainen kuin aamullakin. Poika istuu lysyssä sohvalla pelkissä yöshortseissa ja nuhjuisessa T-paidassa, vaikka on talvi. Tuijotan hänen paljaita jalkojaan. Ne ovat kasvaneet pituutta lyhyessä ajassa. Elio on niin kaunis. Saatan jo nähdä, millainen hänestä tulee kunnon teini-iässä. Nuoret sukupuoleen katsomatta tulevat pitämään häntä viehättävänä.

Istuudun kauemmas sohvalle, otan oman tilani ja annan Elion pitää omansa. Ristin jalkani ja kaivan repustani kirjan. Elio näpertää puhelintansa ja pyörittelee ajatuksissaan hiussuortuvaansa. Poika ei katso minuun päin.

”Katsotaanko joku leffa?”

”Mmh. Ei väliä.”

”Eli joo?”

”Vaikka.”

”Sun isälläsi oli tuolla kaikkia kivoja herkkuja. Voitaisiin koota juustolautanen ja ottaa noita joulun konvehteja, niitä oli vielä jäänyt kaappeihin pyörimään. Kuulostaisiko kivalta?”

Silloin kohtaan pojan silmät ensimmäistä kertaa. Minun täytyy puristaa toinen käteni selkäni takana kiinni sohvaan, jotta selviän siitä poltteesta, joka Elion katseesta hehkuu. Minun enkelini ei ole koskaan tuntunut tältä. Huomaan pohtivani, milloin hän on viimeksi kohdistanut katseensa suoraan minuun. Uhma loistaa pojan kauniilta kasvoilta. Kaikki lapsuuden vilpitön hyväntahtoisuus on poissa.

Puristan käteni nyrkkiin estääkseni itseäni itkemästä. En voisi tehdä sitä rakkaani edessä nyt. Hän ei saa nähdä, että tappaa minut katseellaan. Jättää tyhjäksi. Minussa ei ole enää mitään tälle pojalle ottaa.

”Mä en ole enää mikään lapsi”, Elio sanoo kuuluvasti.

”Kyllähän sitä voi aikuisenakin.”

”Ookoo.”

”Ei ole pakko tietenkään. Anteeksi.”

”Miksei Tomi saanut tulla tänne?”

”Eikö Tomi ollut täällä juuri eilen?”

”Joo, mutta miksei tänään?”

Huokaisen syvään. Pojan katse on yhä tiukasti kiinni minussa. Se ei suostu hellittämään otettaan, se on kuin naru, joka pitää minut lujaa kiinni. Nuoren ihmisen järkkymättömyys.

”Ei joka päivä voi.”

”Miksei?”

Eliossa asuu yhä sama lapsi, joka kyseenalaistaa ja ihmettelee maailmaa ja ihmisiä ympärillään. Kysymyksissä on nuoren pojan uhmaa, mutta myös samaa vilpitöntä ihmettelyä, joka hänessä on aina asunut.

”Ei aina tarvitse, tiedäthän. Nyt voidaan olla ihan kahdestaan.”

”Entä, jos mä en halua olla kahdestaan? Mä haluan olla kahdestaan Tomin kanssa.”

Nielaisen. Tapa se. Tapa. Et saa näyttää sitä.

”No, tänään se ei valitettavasti onnistu. Ehkä isäsi antaa teidän nähdä taas huomenna. Onko se noin tärkeä ihminen sulle?”

”Mitä sä siitä tiedät.”

”Elio, hei. Me ollaan ystäviä, muistatko? Sinä ja minä.”

”Et sä oo mun ystävä. Sä oot mun setä. Tomi on mun ystävä.”

”Kuules nyt. Mä olen sun kanssasi tosi paljon. Käytän suhun paljon aikaa ja ajatusta. Olet mulle ihan hurjan rakas, rakkaampi kuin kukaan tässä maailmassa.”

”Ei kukaan sua siihen pakota.”

”Ei tietenkään. Haluan olla tässä. Tulen aina haluamaan.”

”No miksi sä sitten valitat?”

”Tahtoisin, että me kunnioittaisimme toisiamme.”

Elio vain tuhahtaa. Poika ei ole koskaan ollut tällainen.

”Oikeasti. Mä kunnioitan sua valtavasti, Elio. Toivoisin samaa myös sulta.”

”Miten sä kunnioitat mua? Hengität kokoajan mun niskaan ja haluat, että Tomi ei tuu tänne, vaikka mut tekis kaikkein onnellisimmaksi olla sen kanssa. Eihän se sua kiinnosta. Et sä halua, että mulla on hyvä olla, vaan sulla.”

Sanat iskeytyvät suoraan paikkaan, joka ei ole vielä ehtinyt toipua edellisestäkään iskusta. Ensimmäistä kertaa koko keskustelun aikana haukon henkeäni, ja tiedän tekeväni niin vain, koska Elio on oikeassa.

”Vai voitko muka väittää muuta?”

En voi. Poika on oikeassa.

”Kuule.”

”Niin?”

”En mä mikään sun poika ole, enkä voi sellaiseksi muuttua. Että sori vaan.”

Elio nousee protestinomaisesti sohvalta, nappaa puhelimen kouraansa ja ryhtyy näpyttelemään. Vasta pojan kaikottua huoneeseensa kuulen, kuinka hän puhuu puhelimeen. Kyyneleet kihoavat silmiini välittömästi oven sulkeuduttua.

Poikani. Et sinä rakas lapsi minun oma poikani olekaan. Sinä olet minulle jotakin paljon kallisarvoisempaa kuin oma lapsi. Minä hengitän sinun vuoksesi. Vaikka vihaisit minua ja kääntäisit tuhannesti selkäsi minulle, minä hengitän sinulle, olen aina omasi, ajattelen vain sinua.

Vaikka Elio valitsisi Tomin tai kymmenen muuta nuorukaista, minä pysyisin. Odotan häntä aina. Elio on minun omani.

Minun tekisi mieli korkata pullo, mutta pakotan itseni pysymään järjissäni tämän illan. Elio ei enää sano minulle mitään. Poika pysyttelee huoneessaan. Puhelun äänet hiljenevät, epäilen pojan menneen jo nukkumaan. Käyn itse sohvalle maatakseni ja toivon, että uni tulee nopeaan ja vie minut pois täältä.

Uni on repaleista ja ohutta. Kuvat ovat häilyviä ja epätarkkoja, niiden muodot sekoittuvat huoneen muotoihin. Elion kauniit kapeat jalat sylissäni. Käteni hellästi hänen takamuksellaan. Pojan ruskeat kiharat kutittelevat poskiani, huulet ovat kosteat ja janoiset. Ne tarvitsevat omiani.

Unen ja todellisuuden rajamaa. Pehmeät henkäykset, kosketukset suoraan haaveistani. Havahdun todellisuuteen vasta, kun Elion ovi käy. Etumuksessani tuntuu jotakin kosteaa. Ponnahdan istumaan, vilkuilen sohvan taa. Elion ovi on kiinni.

Oliko se unta?

Ei poika sellaista tekisi.

Ja silti, kaikki ne muistot ajalta, jolloin hän oli nuorempi. Hellät kosketukset öisin. Unet, jotka eivät lakanneet, kun avasin silmäni.

Kello tikittää huoneen nurkassa. En tiedä, mikä on totta ja mikä unta. Unikuvat kietoutuvat ympärilleni repaleiseksi seitiksi.

Lohtu: luku 7

SV koko tarinalle: lapseen kohdistuva s*ksuaalinen hyväksikäyttö, p*dofi*ia

Luku 7: Paholainen

Aika kiinnittää Tomin yhä vain tiukemmin elämäämme. Mitä pitemmälle arki yhdessä menee, sitä läheisempiä pojista tulee. Elio kehittyy koulussa ja tulee yhä vain suositummaksi omassa porukassaan. Minä olen sivustakatsoja hänen elämässään. Pehmeistä suudelmista ei ole tietoakaan, ne ovat kuumeuni, jonka kuvittelin. En enää usko niihin.

Hiljalleen rupipolvisesta lapsesta kasvaa varhaisteini, jonka olemus muistuttaa yhä vain enemmän veljeäni nuorena. Elio on pirskahteleva ja eloisa, kaikki hänessä hehkuu hänen omaa valoaan. Pojan itsevarmuus on omaa luokkaansa, ja se näkyy ulospäin. Ihmiset pitävät siitä, pojassa on karismaa.

Minulle tämä kasvanut Elio on mysteeri. Hän on yhä sama pieni poika, jota olen saanut pidellä koko ikäni, mutta yhteys häneen on olematon. Teini-ikäistyvä poika ei päästä minua enää iholleen, enkä ole pitkiin aikoihin edes yrittänyt. Olen miettinyt, teenkö väärin itselleni, kun annan hänen lipua. Elämässäni on vain yksi, mitä haluan, ja jos en ota sitä nyt, en saa sitä koskaan.

En minä tahdo Eliota väkisin. Minä haluan, että poika kohdistaa säihkyvät silmänsä minuun ja näkee minut. Katsoo vain minua ja ajattelee, että tämän hän valitsee, tämä on se, mitä hän tahtoo.

Tomin ja Elion välit ovat syventyneet entisestään. Pojat viettävät lähes kaiken aikansa toistensa seurassa. Tomi on perhealbumeissamme ja Tomi on kutsuttu paikalle joskus jopa juhlapyhinä.

Tomi on ominut Elion, ja hänessä on sellaista ylimielisyyttä, johon en osaa suhtautua. En voi sietää sitä, miten hän katsoo minuun miltei kuin tiedostaen, mitä on minulta vienyt. Poika ei voi mitenkään tietää niistä hellistä tunteista, joita kannan sydämessäni, mutta hän näkee, mitä on minulle tehnyt. Minä riudun uuden perhekuviomme edessä. En voi sietää sitä, että poika kutsutaan tilaisuuksiin, joissa on jopa kauempaa tulevia sukulaisiamme. Poika on Eliolle miltei kuin kumppani, paitsi että he ovat kaksitoistavuotiaita lapsia. Silti hän saa olla mukana silloinkin, kun sukulaisemme Suomen ulkopuolelta saapuvat päiviksi kylään.

Kaikki muut tuntuvat olevan pojasta mielissään. Koko muu suku rakastaa sitä, että Eliolla on sydänystävä. Tiedän pojalla olevan muitakin ystäviä, ja yhtä lailla he voisivat nielaista pikkuiseni mennessään. Heissä ei silti tunnu olevan samanlaista laskelmoivaa pahansuopuutta. Tomi on keinotellut itsensä Elion lähelle ja tietää, mitä tekee.

Minut värvätään usein veljeni työkiireiltä vahtimaan poikia. Poikia, ei enää pelkkää Eliota. En muista, milloin olisin viimeksi ollut rakkaani kanssa kahden ilman, että paikalla olisi ollut veljeni tai Tomi. Siitä on kauan, kun saunoimme suvun miesten kesken ja käperryimme sohvalle katsomaan typeriä elokuvia. Minä en enää edes tiedä, mistä sipseistä ja virvoitusjuomasta Elio pitää, vai onko hän luopunut sellaisista kokonaan. Sen ikäinen poika.

En kestä kuunnella poikien menoa. Veljeni saapuu kahdentoista maissa, kello on vasta kymmenen. Kaksitoistavuotias ei ole enää lapsi, olen jo ajat sitten pudonnut kärryiltä siitä, mitä tuon ikäiset tekevät keskenään. Veljeni hyväksyy videopelit, mutta minä ehdotan pojille, että tekisivät jotakin muuta kuin roikkuisivat tietokoneella alituiseen. Jätän pojat Elion huoneeseen kahdestaan, en siedä kuunnella Tomin tietäväistä äänensävyä. Tämä käärme on luikerrellut keskuuteemme, ja minä olen keinoton sen edessä. En saa kitkettyä sitä pois.

Seitsemännen oluen jälkeen jumahdan sohvalle. En halua poikien näkevän kaljatölkkejä, kerään ne vaivalloisesti muovipussiin ja vien oven taakse. Muistan puolivälissä matkaa, että veljeni voi nähdä ne sieltä ja sadattelen ääneen. Mitä hänkin sanoisi, jos tietäisi minun juopottelevan lapsenvahdissa. Mikä minua vaivaa? Tungen tölkkipussin häpeissäni reppuun, jonka pakkasin mukaan.

Jumalauta.

Tämä ei käy. Palaan sohvalle, päässä tuntuu turralta. Tässä ei ole mitään järkeä. Pojat ovat yllättävän hiljaa, heidän touhunsa eivät kuulu olohuoneeseen. Käyn sammuttelemassa kaikki valot yksitellen, tätä häpeää en kestä kohdata valoa vasten. Kiedon viltin ylleni, suljen silmäni hetkeksi. En tahdo ajatella. En tahdo olla. Annan itseni lipua kaiken tämän toiselle puolelle.

Herään pimeässä ääniin, jotka ovat korvilleni vieraat. Erotan poikien vaimean, piilotetun kikatuksen. Sellaisen, jota ei ole tarkoitettu aikuisten kuultavaksi. Unohdan sammuttaneeni kaikki valot, talo tuntuu pahalta, sen pimeys ei ole puolellani. Kuljen tokkuraisena käytävän päähän Elion huoneen kohdalle. Ovi on raollaan.

Pimeys pitää minut sittenkin piilossa. Pojat eivät huomaa minua, mutta käytävän mustuudesta käsin minä näen heidät ja sen, mitä he eivät halua minun näkevän. Elio istuu tyynesti Tomin sylissä, Tomi on kietonut kätensä Elion vyötäisille. Eliota kikatuttaa, Tomi on painanut käden suulleen. Elio riuhtoo tiensä toisen pojan kasvoille ja tarttuu niihin molemmin käsin. Suudelma, jonka hän antaa pojan suulle, ei ole lapsen suudelma. Tämä kaksitoistavuotias tekee jotakin, jonka on nähnyt jonkun muun tekevän. Tai kokenut.

Kun seuraavan kerran tiedostan olevani läsnä ruumiissani, seison ulkona autokatoksessa puhelin kädessäni. Oksettaa ja heikottaa. Olen etsinyt veljeni numeron ja tuijotan sitä lamaantuneena. Kello on kaksitoista yli kaksitoista, veljen pitäisi tulla näillä minuuteilla.

He suutelevat.

Tuolla noin.

Ilman minua.

Valo halkoo lumisadetta, tuttu auto kaartaa paikalleen. Veljen ilmeestä huokuu hämmennys.

”Josef? Onko kaikki hyvin?”

”A-…”

”Onko jotain käynyt? Missä pojat ovat?”

”Sisällä.” Ääneeni asettuu vieras jää. ”Tekemässä jotakin, josta sinä et pitäisi.”

”Mitä tarkoitat?”

”Yllätin pojat vähän aikuisemmista leikeistä.”

”Anteeksi kuinka?”

”Mene itse katsomaan. Taitaa tuo Tomi olla vähän toisenlaisella mielenkiinnolla liikenteessä meidän Elion kanssa.”

”Oletko tosissasi? Noin nuorena?”

Huokailen syvään.

”No voi herranjumala. Mä menen sisälle. Kuule… Oletko sä kunnossa? Näytät jotenkin huonovointiselta.”

”Järkytyin vain. Olen aina ajatellut, että tuossa Tomissa on jotain.”

”Mä menen puhumaan pojille. Mutta hei, sä voit kyllä mennä jo kotiin, kellokin on jo tuon verran. Palataan tähän asiaan huomenna. Mä otan selvää, mitä ne pojat nyt siellä oikein touhuavat ja mikä juttu tämä on.”

”Meinasin jo soittaa sulle, hämmennyin niin kovasti.”

Veli taputtaa minua olalle. Käsi jää hetkeksi siihen, enkä tiedä, onko se armoa vai tuomio.

”Mä menen ottamaan selvää ja juttelen pojille. Mene sä vain jo kotiin. Oliko sulla tuolla sisällä vielä muita kamoja kuin sun takki?”

”Ei.”

”Käyn hakemassa sen sulle.”

Tuijotan tyhjänä karvareunuksellista takkia, jonka veli ojentaa minulle. En ymmärrä, miksi minun pitäisi ottaa takki ja pukea se, ei minulla ole kylmä. Maailma on jo tyhjä. Elio on sisällä syöjättärensä kanssa ja minä täällä lumisateessa. Vedän takin hitaasti ylleni ja kävelen haparoivin askelin kotiin.

Veli laittaa perään viestejä.

00.24 Sä unohdit sun repun tänne.

00.27 Olit vähän vaisu. Onko kaikki ookoo?

Voi helvetti. Se reppu. Veljellä ei ole tapana tonkia tavaroitani, joten en vaivaudu vastaamaan. Päässäni on kymmeniä ajatuksia, ne eivät löydä suuntaa. Mitä pojat tekevät nyt? Ottiko veljeni heidät puhutteluun, vannotti, että tuollaiset jutut kuuluvat aikuisille? Suuttuiko hän Tomille? Entä minun enkelilleni?

Pääni toistaa kuvia Eliosta virnuilemassa tyytyväisenä toisen pojan sylissä. Siihen kuvaan minä nukahdan, paholaisen hymyyn rakkaimpani kasvoilla.

Lohtu: luku 6

SV koko tarinalle: lapseen kohdistuva s*ksuaalinen hyväksikäyttö, p*dofi*ia

Luku 6: Korvaaja

Sama uni toistuu niin pitkään, että sekoan laskuista. Poika kömpimässä päälleni, hamuilemassa pienillä lapsen huulillaan kasvojani. Ele, johon sekoittuu lapsenomainen kömpelyys ja silti nuoren rakastajan utelias tarkastelu. Olen varma, että se on unta. Kukaan todellinen lapsi ei osaisi olla sellainen, niin piilotetun viettelevä ja kiusoitteleva siitäkin huolimatta, että on vielä keskenkasvuinen taimi.

Sitä paitsi Eliolla on Tomi. Hänen luokkalaisensa poika, joka tuntuu vievän hänen kaikki ajatuksensa. Ikätoveri. Ystävä. Elion kaikki puhe täyttyy Tomista. Elio näkee vain pojan, joka saa hänen silmänsä kiiltämään. Otteeni hupenee. En tahdo kuulla Tomista, mutta hänen olemuksensa lipsuu joka lauseesta väliimme eikä anna minulle aikaa ajatella.

Minun kaikkeni ovat ne yöt, kun poika nukkuu vieressäni ja saan edes hetken kuvitella, että ne kuumeiset unet, joita näen, voisivat olla totta. Niinä hetkinä maailmassa ei ole ketään muuta ja Elio kuuluu vain minulle. Maailman ihmeellisin pieni poika vain minun suudeltavissani.

Näen Tomin ensimmäistä kertaa veljeni ja Elion kodissa täysin odottamatta. Veljeni ei ole tiedottanut pojan läsnäolosta laisinkaan, ja kun lapset sitten leikkivät kovaan ääneen olohuoneen sohvan edessä, minua kylmää sisältä.

Elio ei ole huomata minua.

”Moikka, Elio. Moi, Tomi.” Päätän kutsua poikaa nimeltä, olla tuttavallinen heti alkuun.

”Mistä sä tiiät mun nimen?”

Yhtäkkiä poika kääntää julkean katseensa minuun eikä enää irrota sitä. Tuijotan takaisin, tämä lapsi ei minuun pysty. Vaikka hän on jo ihoni alla.

”Elio puhuu susta paljon”, hymähdän. Kuvittelen, että poika hämmentyisi tai kiusaantuisi, mutta hänen suunsa vääntyy leveään virneeseen ja hän tökkää Eliota olkaan. Eleen tuttavallisuus vääntää vatsaani nurin.

”Ootsä Elin setä?”

Eli. Rakkaallani on lempinimi.

”Joo, olen. Josef. Moi, kiva tavata viimein.”

”Sä oot se Elin varaiskä.”

Kommentti saa minut hymähtämään, vaikka en tahdokaan olla Eliolle isä. Sellaisena minut on helpoin nähdä. Olen kuin pojan toinen huoltaja, joka pitää pojan sylissään silloinkin, kun muut eivät sitä tee.

”Elioko niin sanoo?”

”Ei, kun mä. Sä oot aina Elin kaa.”

Hymähdän. Tällaisia nuoret pojat ovat, pitäisihän minun olla tottunut. Sydämeni syke ei laannu, sydän pamppailee rinnassani merkkinä siitä, että poika lipuu otteestani.

”Niinhän me ollaan. Vai mitä, Elio?”

Tulkitsen jokaista pienintäkin värähdystä Elion kasvoilla. Hienoinen hymy, ujo. Jokainen pieni hymynkare on vakoojani, joka kertoo, kuuluuko poika yhä minulle. Hymyileekö hän samaa sisään päin kääntynyttä hymyä, joka on vain meille tarkoitettu?

Hymyilee. Poika tietää yhä, kenelle kuuluu. Tomi ei osaa lukea ilmettä, ei tietenkään, eihän hän tiedä, millainen Elio todella on. Se Elio, joka kuumeisissa unissani kipuaa ylleni ja suutelee huuliani, ei kuulu tälle pojalle.

”Jose on joo aina mun kaa”, Elio hymähtää. Äänestä ei voi tulkita mitään. Poika ei ole koskaan antanut minulle lupausta, hän on vasta lapsi. Yritän kuumeisesti muistuttaa itseäni siitä.

”Mitäs te pojat meinaatte nyt tehdä?”

”Ollaan vaan”, vastaa Tomi sellaisella äänellä, joka kielii siitä, että aikuisten seura ei ole kaivattua.

”Jaa, niinkö? Saako tulla seuraksi?”

Kumpikaan pojista ei vastaa riittävän ripeästi. Hymyilen ja pudistelen päätäni näennäisen vastaanottavaisena, vaikka kaikki minussa kiehuu.

”Hyvä on, hyvä on, jatkakaa”, hymähdän. ”Voin tehdä teille välipalaa, jos haluatte.”

”Ei me haluta nyt syödä”, Elion kipakka ääni käskee. Pidän hymyn kasvoillani, olen tyyni. Kaikki on hyvin. Annan poikien olla, hehän ovat vasta poikia.

Veljeni huomaa varautuneisuuteni uuden ihmisen edessä. Hän hymähtelee sille päätään pudistellen. Siitä tiedän, ettei hänellä ole aavistustakaan, mitä koen.

”On se rankkaa, kun he alkavat tulla ihmisiksi”, veli nauraa. ”Tiedän kyllä. Elio pärjää koulussa tosi hienosti. Sillä on tuota sosiaalista pääomaa sittenkin aika lailla. Ihan selvästi äitiinsä tullut.”

”Miten niin äitiinsä, sinähän tässä olet aina osannut ottaa haltuun ihmiset kuin ihmiset.”

Veli jatkaa päänsä pudistelua. Hän vain halusi minun sanovan sen.

”Mmh, ehkä niin.”

”Käykö tuo Tomi teillä usein?”

”No, joo, ehkä kerran pariin viikkoon. Enemmän Eli siellä ravaa.”

”Ai jaa? Millainen perhe Tomilla on?”

”Ihan tavallinen. Sisaruksia löytyy ja vanhemmat ovat yhdessä. Olen jutellutkin hänen äitinsä kanssa moneen kertaan, siellä ollaan ihan yhtä iloisia poikien ystävyydestä.”

”Vai niin. Selvä.”

Hiljaisuus asuu keittiössä. Tuijotan kurkkuviipaleita edessäni tajuamatta, mitä olin tekemässä.

”Kuule, Josef. Mä en ihan ymmärrä, miksi sä suhtaudut Elion kasvamiseen tuolla tavalla. Mikä siinä tuntuu susta noin uhkaavalta? Ihan terve nuorimieshän siitä tulee.”

En sano mitään, annan hiljaisuuden kertoa.

”Onko sulle noin hankalaa päästää siitä edes vähän irti?”

”Siis, ei tietenkään, saahan poika nyt –”

”Mikä Elio sulle oikein on?”

Suudelmat. Pojan pehmeät huulet ja pienet sormet. Valvotut yöt, hiki, pelko.

”Anteeksi?”

Tietääkö veli? Veljen täytyy tietää. Ei, ei hän voi. Eihän mitään ole tapahtunut. En ole koskaan oikeasti koskettanut Eliota sillä tavalla. Vai olenko? Niissä unissa hän on yksin minun. Missä menee unen ja valveen raja, en saa happea, suuni on kuiva, tukehdun, tukehdun.

”Ajatteletko sä Elion omana poikanasi? Se on ihan okei, Josef. Ei se haittaa.”

”Ai.” Happea. Nojaan pöytätasoon. ”Joo. Siis. Kyllä. Tavallaan.”

Karisten kurkkuani. Tietenkin, sitä veli tarkoitti. Niitä asioita ei ole todella tapahtunut, ne ovat vain päässäni, ja sielläkin ne ovat kiellettyjä. Hädin tuskin ymmärrän olevani olemassa, koko olemukseni huojuu.

”Mä olen tosi kiitollinen kaikesta siitä, mitä olet tehnyt Elion eteen näinä vuosina. Ihan tosi olen.”

Mutta?

”Mutta mä toivon sun myös ymmärtävän, että Elio kasvaa. Se on kasvanut tosi hienosti ilman äitiä ja olen kiitollinen siitä, että sillä on ollut elämässään kaksi turvallista aikuista.”

Turvallista.

”Toivon sun ymmärtävän, että Eliokin tarvitsee siimaa. Nyt taitaa olla menossa sellaiset vuodet, kun sen pitää saada tutkia vähän itse. Se ei ole vielä teini-iässä, se on sitten ihan oma menonsa, mutta kuitenkin. Kyllä me pärjätään, eikö pärjätäkin?”

Minun yksinäinen asuntoni, hiljaiset seinät. Jokainen tavara ja huonekalu kaiuttavat Eliota. Hänen puutettaan. Vaikka tiedän, ettei minusta koskaan olisi siihen, mistä kaikki tässä maailmassa minulle kuiskii.

”Tietenkin.”

”En mä tarkoita tätä millään pahalla. Toivon, että ymmärrät.”

”Joo, tottakai.”

En tajua, ja velikin näkee sen. Minulla on korvaaja. Veljeni saa ajatella, että tahdon vain olla pojalle aikuinen. Isä, kenties. Sellaiset sanat saavat vatsani vääntämään, mutta toisenlaisia sanoja en voi edes ajatella. On vain yksi, mitä hän minulle merkitsee, ja sitä minun ei kuulu sanoa ääneen.

Lohtu: luku 5

SV koko tarinalle: lapseen kohdistuva s*ksuaalinen hyväksikäyttö, p*dofi*ia

Luku 5: Suudelmat

Minun pieni poikani karttaa jo kosketustani. Alakouluikäiset lapset harvemmin pysyvät setiensä sylilapsina, mutta minun koko elämäni menee säpäleiksi ensimmäisenä kertana, kun yritän napata Elion halaukseen ja hän väistää irvistäen.

Hän itsenäistyy, anna pojalle siimaa, veljeni sanat kaikuvat päässäni, mutta minä en kykene sisäistämään sitä, miten nopeasti kaikki tapahtuu. Ensin poika on pieni ja kiehnäävä sylissäni ja tahtoo suudelmia ja kutitusta, sitten hän istuu iltaisin ystäviensä luona ja pysyttelee etäällä kosketuksestani. Tiedän, ettei hän ole sitä minulle velkaa ja tämä on täysin normaalia, mutta ei minulle. Hän on minun omani ja minä olen hänen. En minä ole kuka tahansa setä, me olemme toistemme omat. Ajatukseni kiertävät kehää, ja alan ymmärtää, ettei minulla ole enää paluuta todellisuuteen.

Kaikki se on hiljalleen kuristunut kaulalleni ja painaa minut nyt kohti pohjaa. En enää tiedä, missä päin pinta on, kukaan ei koskaan kertonut. Kukaan ei varoittanut minua rakastumisesta. Kaikki, mitä olen koskaan lukenut siitä, mitä olen, keskittyy siihen olennaisimpaan – häpeällisiin erektioihin ja syyllisyyteen. Ei koskaan siihen, mitä päässä tapahtuu, kun rakastuu. Kun rakkauden kohde on niin pieni, ettei ymmärrä siitä itse mitään, vaan on kaiken sen armoilla. Sen kaiken läpi hakkaa syyllisyys, joka ei jätä tilaa hengittää. Jokainen suudelma merkitsee minulle jotakin muuta kuin Eliolle, ja se on tieto, joka saa minut hukkumaan joka päivä.

Olen pohtinut paljon sanaa ”hyväksikäyttäjä”. Se on aina ollut mielestäni kuvaava. Sitähän se on – käytetään omaksi hyväkseen toisen viatonta tilaa. Eliolla ei ole mahdollisuutta antaa suostumusta siihen, mitä minä hänestä tahdon. Ne ajatukset, joita hetkessä viriää, kuuluvat vain minulle. Kun suutelen hänen pientä päätään, teen sen tietoisena siitä, ettei hänellä ole pääsyä niihin ajatuksiin.

Ja silti heti, kun läheisyys vähenee, minun rihmani tähän poikaan katkeavat. Minusta tulee kömpelö hänen lähellään, en enää osaa puhua hänelle luontevasti. Hän ei ole enää pehmoleluista ja autoista intoileva pikkupoika, vaan jotain muuta, jonkun muun tuotos.

Vaikka Elio ei enää tarvitse järkkymätöntä tukeani, vetoan mielessäni siihen, että veljeni sentään tarvitsee. Minun heidän nurkissaan pyörimiseni selittyy veljellisellä velvollisuudentunnolla. En ajattele asiaa enempää, sallin itseni ravata heillä juuri niin paljon kuin he vain läsnäoloani sietävät.

Elio nukkuu myöhään. Pian yhdeksän vuotta täyttävä aarteeni tulee tukka pörrössä ja unta silmissään keittiöön.

”Häh? Ai Jose on täällä?”

”Huomenta sullekin, unikeko. Tein munakokkelia. Sähän tykkäät siitä vielä?”

Ei vastausta. Menen lähemmäs poikaa, yritän kaapata hänet kevyeen halaukseen, mutta hän väistää ja kivahtaa älä.

Ensimmäinen ajatukseni ei ole se, että hän ei pidä siitä. Ensimmäinen ajatukseni on, että poika on viimein tajunnut, mitä ajattelen, kun hän vain hymyileekin minulle. Voiko sen nähdä ulospäin? Voiko hän ymmärtää minua katsomalla, että kuulun hänelle, olen kuulunut hänen ensimmäisestä hengenvedostaan lähtien?

”Sä oot aina meillä”, Elio sanoo aamiaispöydässä. Hänen isänsä katsoo häntä varoittavasti.

”No kun se on!”

”Sun setäsi on kuule tehnyt paljon sun eteesi. Ja mun.”

”En nyt sentään, ihan tavallisia asioita, joita tekin tekisitte mulle.”

Elio syö ripeästi ja pakenee omiin kolosiinsa. Sellaista arjestamme tulee. Pääsen yhä vahtimaan poikaa silloin, kun veljeni on kiireinen, mutta läheisyytemme ei ole enää ollenkaan samanlaista. Hän saattaa istua yhden TV-sarjan jakson ajaksi viereeni, mutta jokin hänessä on oppinut vierastamaan minua. Tai opetettu.

Varon olemasta liian läheinen, kun olemme kahden. Silti jokainen solu minussa huutaa Elion nimeä, kun hän vain on samassa tilassa kanssani. Elio istuu keittiön pöydän ääressä ja pyörittelee hajamielisesti kynää käsissään.

”Sujuuko läksyt?”

”Ei”, Elio mutisee.

”Saanko katsoa niitä sun kanssa?”

Olen jo erottavinani kärkkään kiellon pojan ilmeessä, mutta jokin saa hänet myöntymään.

”Joo. Miten sä jaksat opettaa näitä tyypeille kaikki päivät? Tää on ihan hirveetä!”

”Mulla on aivan ihana työ. Saa olla teidän lasten kanssa joka päivä ja varmistaa, että te opitte. Olen kuule ihan kutsumusammatissa, niin kuin opettajantyöstä vähän kliseisesti sanotaan.”

”En ymmärrä.”

Vedän tuolin alleni ja istuudun pojan viereen. Tuijotan kirjan kirkkaita sinisen ja keltaisen sävyjä.

”No?”

”Mä en osaa tätä laskua.”

”Katsotaanpa.”

Mitä pitempään vietämme pojan läksyjen parissa, sitä enemmän hän raottaa maailmaa luokkahuoneessa. Eliolla on monta kaveria, joiden kanssa pelata välitunneilla ja joiden kotona käydä ihmettelemässä, kuinka ylempi keskiluokka viettää arkeaan. Trampoliineja ja pelikonsoleita. Arkisia nimiä, Tomia ja Elisaa. Kuuntelen sujuvasti, kunnes läksyt on tehty. Oma epävarmuuteni lyö kasvoille, mitä minun ostamani nolot tarra-arkit ja Disneyn DVD:t asettuvat Tomin trampoliinia vastaan.

”Mitä sä haluaisit nyt tehdä? Haluatko karkkia? Teit läksyt niin reippaasti.”

”Sä oot ihan outo, kun sulla on aina karkkia. Iskä sanoo, ettei saa aina syödä karkkia, enkä mä oo enää mikään kakara.”

”Mutta haluatko sä?”

”Sä taidat tykätä musta tosi paljon.”

Hätkähdän. En pysty peittelemään reaktiotani, säpsähdän pojasta kauemmas.

”Tottakai”, soperran, ”sä olet mulle kuin oma poika.”

”Mmh-hmm.”

Se lostaa kasvoiltani. Se huutaa itseään julki jokaisessa eleessäni. Menen ottamaan karkkia kaapista, puristan pussia niin, että käsieni tärinä ei jää huomaamatta. Ajattelen jokaista kivuliasta erektiota, joista Elio alkaa pian tulla tietoiseksi.

Lopulta saan kuin saankin pojan herkkujen ja elokuvan pariin. Olen pudonnut jo ajat sitten kärryiltä siitä, mitä hänen ikäisensä tykkäävät katsoa, mutta lapsellinen auto-ohjelma saa pojan keskittymisen pysymään yhdessä asiassa. Puolessa välissä elokuvaa poika tulee yllättäen lähemmäs, painaa päänsä olalleni kuten viisivuotiaana.

En uskalla sanoa mitään, etten pelota Eliota pois. Minua itkettää ja kuumottaa, hän ei ole aikoihin ollut niin lähellä. Hänen pieni lämpönsä sitoo minut tähän maailmaan. Miten paljon haluaisinkaan nyt suudella häntä, ottaa hänet aivan likelle, silittää pieniä reisiä ja takamusta ja painaa hänet hellään suudelmaan minua vasten.

En tietenkään tee niin. Ilta kuluu lähekkäin, Elio pysyttelee rinnallani ja täydeksi yllätyksekseni pyytää päästä viereeni nukkumaan. Poika ei ole aikoihin tahtonut viereeni yöksi, hän teki sitä vain aivan pienenä. Aika on kuroutunut väliimme enkä ole kokenut enää samaa oikeutta hänen pieneen pojanvartaloonsa.

”Haluatko oikeasti nukkua ihan viekussa?”

”Mmm-m.”

”Nukutko sä koskaan isin viekussa?”

”En, kun sun vaan.”

Elion ääni käy miltei helläksi, tai sitten mieleni tekee minulle temput ja tulkisen kaiken juuri miten tahdon.

”Sä punastuit.”

Ei. Apua. Tämä ei tapahdu, tämä on unta. Elion täytyy tietää. Elion, jolla on ystäviä ja uusia kiinnostuksen kohteita. Elion, jonka on täytynyt tuntea pullottava erektio housuissani.

Me emme ole rakastavaisia. Hän on lapsi ja minä olen hänen setänsä. Me emme ole rakastavaisia.

”Tuutko sä ihan kainaloon nukkumaan?”

Pakotan itseni keskittymään, kun Elio ryömii aivan viereeni.

”Sun kanssa on aina niin kivaa.”

Poika on kuin käänteinen olento siitä pienestä ihmisestä, jonka kanssa vietin tämän päivän.

”Rakastan sua, Elio. Kiitos, kun sanot noin. Niin sunkin kanssa. Oot aina mulle kaikkein rakkainta tässä maailmassa.”

Hän kikattaa.

”Haluatko Elio rakas jo nukkua?”

”Kohta.”

Elio möyrii aikansa ennen kuin nukahtaa rintaani vasten. Kuin vetäisi lelusta patterit pois. Pieni ihminen on siinä eikä meillä ole enää hätää. Juuri nyt hän paistattelee lämmössäni, tai minä hänen. Aina minä hänen. Me elämme toisissamme, minä ja Elio.

Uni tulee raskaana ja vaikeana. Sen reunat repsottavat, minun on vaikeaa saada siitä otetta. Juuri, kun unen upottava pehmeys saavuttaa minut, tunnen liikehdintää vartalollani. Pieni keho hakeutuu paikalleen, kädet käpälöivät poskia. Olen liian turtunut liikkuakseni, kaikki on unen himmentämää, sameaa ja pehmeää. Vasta, kun pienet huulet tunnustelevat leukaani, olen vähällä säpsähtää. Huulet hakeutuvat eteenpäin, ylemmäs, pysähtyvät suulle. Painavat kevyen suukon huulilleni.

Toisen.

Kolmannen.

Tietoisuuteni on hetken täysin musta. Tämä ei ole todellista. Tätä ei tapahdu. Maailma ei ole tällainen, siellä ei tapahdu asioita, jotka ylittävät meidän käsityskykymme. Elio ei suutele minua, Elio täyttää yhdeksän vuotta ja on vielä lapsi, lapsi, lapsi.

En voi tehdä mitään. En voi suudella häntä takaisin. En saata kietoa käsiäni hänen ympärilleen ja itkeä, koska hän viimein on siinä, hän, josta kaikki ajatukseni täyttyvät.

Ja silti.

Lamaannun paikalleni. Suudelmia putoaa huulilleni, mutten voi reagoida, ne polttavat, ne sattuvat. Kun ne loppuvat ja poika tuhisee jälleen sylissäni, olen varma, että kuvittelin kaiken. Lempeät, kipeät suudelmat, jollaisia lapsi ei osaa antaa. Tämä on kuvitelmaani, käänteinen, kipeä maailma, jollaista ei kuuluisi olla.

Kun uni saavuttaa minut jälleen, Elion huulten tuntu viipyilee yhä omillani. Ymmärrän hitaasti, että jokin valuu reittäni pitkin. Olen hiljaa, kokemus vie ääneni ja uni peittelee tajuntani lempeään usvaan.

On asioita, joita ei tapahdu. Ei edes unissamme, ei edes tietoisuuden rajamailla, siellä, missä unet ja todellisuus risteävät ja muuttuvat purppuraisiksi uniksi. On asioita, joihin valo ei tartu kiinni.