Kun pakka alkaa kerran luhistua, sen sortumista ei pysty enää estämään. Tunnen, kuinka unelmat, joita kannoimme kuin kruunua, alkavat hiljalleen himmetä, hiipua pois ulottumattomiimme. Liviä ei löydy, tyttö on lähtenyt vailla mitään ja me kaikki tiedämme, että emme näe häntä enää koskaan. Kaikki ovat kireitä ja itkuisia, tunnelma sirkuksessa on hyytävä. Moskovan esitys lähestyy, mutta esiintyminen ei tunnu enää samalta, se on menettämässä hehkuaan kaiken tämän keskellä. Tiedän, että sen voi nähdä meistä. Kun kutsutut asiakkaat matkustavat katsomaan esitystämme ja näkevät, kuinka uupuneita ja kiillottomia me olemme, syöksykierteemme alkaa. Tunnen sen koko olemuksellani, väistämättömän lopun, joka ei ole koskaan ollut näin lähellä. Minulla on tunne, että me emme pääse koskaan Aasiaan.
Moskovan esitys, joka päättää kierroksemme Venäjällä, ei tunnu samalta ilman Liviä. Me kaikki tiedämme, että tässä on kyse muustakin. Me olemme tehneet sirkusta eri kokoonpanoilla yli vuosikymmenen, mutta emme ole koskaan olleet tällaisia. Olemme kadottamassa itseämme, ja me kaikki tiedämme, että se on vääjäämätön päätöspiste kaikelle sille, mitä olemme yhdessä luoneet. Sirkus, jolle olin valmis omistamaan koko elämäni, on hiljalleen hiipumassa pois. Vaikka minun piti omistaa sille koko elämäni, se, mitä siitä on vielä jäljellä.
Olga on murtunut Livistä, hän on pelkkä varjo itsestään, vaikka ei päästäkään tunteitaan ulos. Hänen silmissään ei kiillä. Hän on yrittänyt etsiä Liviä kaikkialta vain varmistaakseen, että tyttö on kunnossa eikä ole tehnyt mitään impulsiivista, mutta Liv on kadonnut meiltä jättäen jälkeensä vain juridisen sotkun ja Olgan hajonneen olemuksen.
En vieläkään tiedä, mitä tehdä Amadeuksen kanssa. Evangelinen sen sijaan löydän illan hämärtäessä keskeltä metsää paljasjalkaisena. Maassa on jo kastetta, yön kosteus on saapumassa.
Tällaisena hetkinä minä muistan, miksi rakastan häntä. Hänen olemuksessaan on jotain peittelemättömän haurasta ja keveää, kun hän seisoo kasteisten korsien seassa ja katsoo tyhjyyteen itkuisilla silmillään. Kyyneleet hänen poskillaan ovat kuin helmiä. Kurotan kättäni, puristan sen kiinni. Evangeline on kuin unta, joka pakenee silmäluomien alta, kun herää. Häntä ei voi saavuttaa. Minun ponnisteluni ovat turhia. Vain taide tuo hänet kaikkien nähtäville, ja nyt minä ymmärrän, että vuosien uurastus alkaa viedä häneltä hehkua kaikesta siitä, mitä hän on rakastanut palolla kaiken tämän ajan.
”Hän ei tule takaisin”, Evangeline kuiskaa. Hän ei vieläkään katso minuun saati pyyhi kyyneliään.
”Livkö? Näitkö sinä hänet?”
Evangeline pudistaa päätään.
”En. Mutta minä tiedän, että en näe häntä enää koskaan.”
Huokaan syvään. Hän on oikeassa. Hän ei ole ollut vielä koskaan väärässä, kun hän on tässä hauraassa, paljaassa tilassa ja puhuu äänellä, joka on ohut miltei kuin lapsella.
”Tuleeko sinun ikävä häntä?”
Evangeline vain tuijottaa eteensä.
”Olen… surullinen”, hän kuiskaa kuin ei aivan tietäisi, kuinka surullisia ollaan. ”En pelkästään Olgan ja sirkuksen vuoksi. Vaan myös… itseni.”
Nyökkään. He vaikuttivat aina läheisiltä, sirkuksemme nuorimmaiset. He nauroivat ja viettivät paljon aikaa yhdessä. Jokin Evangelinen olemuksessa kertoo minulle, että tämä ei kuitenkaan ole sitä. Evangelinen tunteet eivät ole koskaan toimineet kuten muilla ihmisillä. En usko, että hän osaisi kiinnittyä niin maallisiin asioihin.
”Me ymmärsimme toisiamme”, Evangeline sanoo jo kuuluvammalla äänellä. ”Hän paloi kirkkaana. Hän kertoi minulle paljon elämästään ennen sirkusta. Sen ajatteleminen hänen todellisen ikänsä valossa on…”
Evangeline värähtää.
”Hän kertoi tanssijoista, jotka olivat polttaneet liekkinsä loppuun. Jollakin tapaa Liv on ensimmäinen täältä, joka ymmärtää sitä paloa, jota olen aina kokenut. Se sai minut ajattelemaan, että on olemassa ihmisiä, jotka ovat menettäneet sen palon, joka heillä on. Tai… eivät välttämättä menettäneet paloa. Ainoastaan keinon toteuttaa sitä.”
Nyökkään. En mene lähemmäs. En oleta hetkeäkään, että tätä versiota Evangelinesta voisi koskettaa.
”Ajattele tanssijoita, jotka eläköityvät nuorina. Kehoja, jotka eivät kestä kaikkea sitä. Mieliä, jotka murtuvat sen alle. Ja ajattele sitä, että joutuu eroon siitä, mitä rakastaa kaikkein eniten.”
”Sitäkö sinä olet ajatellut?”
”Me molemmat tiedämme, että kaikki lähestyy päätöstään. Livin lähtö on pelkkä ensiaskel. Minä en ole aikoihin kokenut tätä kaikkea samalla tavalla.”
”Et siis nauti enää esiintymisestä kuten ennen?”
”Sinä ajattelet sittenkin liian maallisesti. Ei, en tarkoita sitä. Minä vain… minä tahdon kaiken loppuvan, kun se on vielä kirkkaimmillaan. Kaiken voi kehittää vain tiettyyn pisteeseen saakka. Aivan kuten Livin tuntemien tanssijoidenkaan kehot eivät enää yksinkertaisesti kehity tietyn pisteen jälkeen. Sama koskee muutakin urheilua. Sitä joutuu hyväksymään sen tosiasian, että on loiste, jota kirkkaammaksi ei enää voi tulla.”
Me kaikki tiedämme, että meidän pisteemme on tässä.
”En tahdo olla haalistunut versio itsestäni. En tahdo olla kädenlämpöinen muisto ajoista, jolloin paloin kirkkaana. Kukaan ei pian enää muista meidän sirkustamme, tulee jotakin muuta, joka heitä kiinnostaa ja innostaa kenties enemmän kuin sirkuksemme koskaan. Sitä se on. Sillä ehdolla tähän ryhdytään.”
Nyökkään. Hän on oikeassa.
”Minä tahdon loistaa vielä kirkkaasti. Kaikkein kirkkaimmin ennen kuin kaikki on ohi.”
Vaikka vasta me keskustelimme Aasian valloittamisesta. Olin niin varma, että tekisimme läpimurron. En kuitenkaan voi olla erottamatta syvää uupumusta Evangelinen koko olemuksesta. Ja millainen ystävä minä olisin, jos pakottaisin Olgan tekemään töitä nyt, kun hän on palannut takaisin pisteeseen, johon ei enää koskaan pitänyt palata? Ja Amadeus. Rakas ystävä, jonka olen sitonut itseeni kaikella tällä silkkaa itsekkyyttäni.
”Tiedän, mitä ajattelet. ’Mitä me tekisimme, jos sirkusta ei olisi?’” Evangeline pudistelee päätään. Kun hän kääntää katseensa ensi kertaa koko keskustelun aikana minuun päin, on kuin hän lävistäisi minut miekalla.
”Minä mietin… Olisiko se pelkkä lapsen haave elää tavallista elämää? Talossa jossain päin Eurooppaa. Yhdessä. Parina, kenties jopa miehenä ja vaimona.”
”Sinähän olet aina sanonut, ettei sinua voi kahlita.”
”Niin olenkin. Ja niin minä koen yhä edelleen. Minussa palaa tämä hirvittävä, korventava tuli, joka ei anna minulle hetkeksikään rauhaa. En voi lopettaa. En halua lopettaa. Sirkus on kaikkeni, minulla ei ole muuta eikä ole sinullakaan. En osaa olla aloillani, en osaa olla vaimo enkä rakastaa. Jos minut kahlitsee sellaiseen elämään, niin kuolen. Mutta…”
Kyyneleet Evangelinen poskilla eivät ole samanlaisia kuin edeltäjänsä. Nämä ovat inhimillisempiä, ymmärrettävämpiä. Ihmisen kyyneliä.
”Mutta onko se väärin haaveilla sellaisesta? Jostakin aivan tavallisesta? En ole sellainen ihminen, en syntynyt sellaiseksi enkä tiedä, voiko sellaiseksi tulla. Mutta minä… minä olen aina halunnut olla vain tavallinen tyttö. Syvällä sisimmässäni. Ei näitä suuria, polttavia tunteita ja olemusta, jota kukaan ei pysty kesyttämään. Vain tavallinen, tasainen tylsä elämä. Maahan sidottu.”
”Ei meitä ole tehty elämään siten. Tuntemaan sellaisia tunteita.”
”Tiedän! Tiedän…” Hän itkee jo lohduttomammin.
”Eva rakas…” Menen lähemmäs, mutta en kosketa. On jo hyvin hämärää, Evangelinen valkeus loistaa lehvien keskeltä.
”Viktor. Saisinko nähdä todellisen muotosi?”
Vilkuilen ympärillemme.
”Miksi ihmeessä? Juuri nyt?”
”Se toisi minulle turvaa. Olen aina… ymmärtänyt sitä. Se on kaunis.”
”Sinä olet kaunis, kun voit sanoa noin.”
Evangeline hivuttaa sormensa poskeani pitkin silmälapulleni.
”Saanko? Minulla ei ole mitään muuta syytä kuin se, että haluan. Olet niin kaunis.”
Tiedän, että olemme alueella, jossa hirviöitä tapetaan enemmän kuin missään muualla maailmassa. Mutta Evangelinella ei ole ollut tätä katsetta aikoihin.
”Saat”, minä kuiskaan ja hän kiskaisee lapun pois.
Tilanne, jota välttelen viimeiseen asti. Todellinen muotoni ja rakkaimpani sen edessä. Ja nyt annan itseni hänen eteensä näin aivan vapaaehtoisesti. Hän katsoo minuun sellaisella hellyydellä, jota hän hyvin harvoin suo ihmismuodolleni.
Evangeline painaa suudelman päälaelleni. Sitten hän tekee jotakin, jota hän ei ole koskaan tehnyt. Hän riisuutuu alastomaksi todellisen muotoni edessä. Tässä tilassa se on lähes vaarallista, sillä tiedän, että sisälläni asuu nälkä, joka vain odottaa räjähtämistään. Aistini eivät pysy kasassa hänen ollessaan edessäni niin paljaana. Nyt minä vihdoin ymmärrän, mitä Olga tarkoitti sanoessaan, että ihmisennälkäni on vaara. Sitten, kun menetän kontrollin hirviön aisteistani, ei ole enää mitään, mihin kiinnittyä.
Mutta nyt Evangeline on edessäni ja minä tunnen, että kaikki on vielä hallinnassani.
”En osaa selittää sitä, mutta tunnen syvää lämpöä sinun todellista muotoasi kohtaan. Se on todellinen. Me olemme hiipumassa, muuttumassa joksikin muuksi, mutta on olemassa vielä tämä. Ehkä nämä ovat ne, keitä me todella olemme.”
Evangeline kuljettaa kättään rinnallaan, hivuttaa sen vyötäröä pitkin haaroihinsa. Kaikki, mitä minussa herää, on jotakin muuta kuin ihmisen himoa. Ihmisen himo ei ole mitään tähän verrattuna. Evangeline käy mättäälle lepäämään alastomana ja raukeana, ja hänen paljaan kehonsa rentous on kutsu minulle.
Hetkeäkään ajattelematta, silkan vaistoni varassa käyn hänen päälleen ja tiedän, mitä tehdä.
*
Vielä esityspäivän aamunakin minä ajattelen sitä, mitä tapahtui. Miten kaikki se pelko, joka ihmismuodossa jäyti minua syvältä, tuntui siinä hetkessä pelkältä etäiseltä muistolta. Oikeana itsenäni saatoin vain painua hänen päälleen, ja hän tuntui heti aidommalta, aistin hänet kaikkialta. Hänen tuoksunsa, hengityksensä, sydämensykkeensä. Kaikki se sekoittui silkkaan kiihkoon, jonka haistoin hänen koko olemuksestaan. Miten erilaiselta hän tuntuikaan minua vasten, kun aistini olivat siinä terässä, jossa niiden kuului olla. Häneen ei sattunut. Oli kuin hän olisi ollut enemmän oma itsensä kuin koskaan ennen meidän koskiessamme toisiimme. Silloin tiesin entistä varmemmin, että mikään tässä maailmassa ei koskaan tuntuisi samalta kuin hän.
Jos kaiken täytyy päättyä pian, minä tahdon muistaa hänestä tämän. On esityspäivä, ja minä näen hänestä, ettei häntä hermostuta tai ahdista, hän on tyynesti päättänyt hyväksyä sen, mitä ikinä tuleekaan.
Liviä ei kuulu, ja vaikka kuuluisikin, hän ei voisi osallistua esitykseen. Hän ei tule olemaan enää koskaan osa meitä, ja Olgan katseesta näen, että tuskin enää ikinä näemme Liviä. En tahdo pakottaa Olgaa saapumaan esitykseen paikalle, hänen maailmansa on rikki enkä halua hänen joutuvan kohtaamaan Moskovaa sellaisessa kunnossa. Muistot kaihertavat häntä jo riittämiin. Olga on kuitenkin aina Olga. Jos hänen oloonsa kiinnittää liikaa huomiota, hän pyrkii peittämään sen entistä tiiviimmin. Tämä on kuitenkin liian suurta, tätä hän ei voi peittää täysin. Livin menettäminen on liikaa ja me molemmat tiedämme sen.
Esityksemme on suurin koko kaudelta, ja Livin puuttuminen on iso muutos koko illan kulkuun. Rakennamme Olgan kanssa aina esitysten järjestyksen siten, että esitykset ovat tasapainossa toistensa kanssa. Livin pääesitys on tyypillisesti päättänyt ensimmäisen puoliajan, mutta nyt olemme joutuneet korvaamaan sen muulla. Tiedän, että se ei kelpaa. Liv on jo omaksuttu osaksi meitä, hänen esityksiään kaivataan. Mikään selitys ei riitä, tiedän, että tämä näyttää huonolta. Voimme vain toivoa, että kaikki muu kompensoi. Venäjän tiimissämme on raudanlujia ammattilaisia. Ja meillä on yhä Evangeline. Kaiken ydin.
Sirkustelttamme ei ole omamme, olemme saaneet sen lahjoituksena alan paikallisilta tekijöiltä. Sitä tapahtuu usein; maineemme kiirii edellemme ja meille lahjoitetaan alan tarpeistoa paikan päällä. Voisinko todella luopua tästä kaikesta vain, koska pakkamme on alkanut hajoilla? Vaikka tiedänhän minä, että tässä on muutakin. Ei vain se, että Livin valhe on paljastunut ja että Amadeus on rakastunut minuun. Olen ollut menettämässä itseäni jo pitkään.
Mutta tänään en aio ajatella sitä. Tänään me olemme vielä hetken suuria. Jos tämä on viimeinen hetki, kun telttamme kohoavat ja ihmiset jonottavat ulkona kutsuliput käsissään jonkun tarjoillessa heille makeita ja suolaisia herkkuja, niin minä hyväksyn sen. Olen pohjimmiltani kuten Evangelinekin; lähden mieluummin kirkkaasti palaen kuin tunnen itseni hiipuvan haalistuneeksi versioksi itsestäni.
Nämä valot. Niin kirkkaat, että yleisö tuntuu olevan valovuosien päässä. Kaunis illuusio. Nämä katseet, pelkästään minuun kohdistetut. Tuttuja, vuosia seuranneita kasvoja ja uusia, vaikutusvaltaisia katsojia. Kaikki tämä on lempeän väliaikaista, valo sokaisee minut vain hetkeksi, ihmiset näkevät minut vain sen aikaa, kun seison tässä. Mieleen painuminen on vaativampaa työtä, maineen saavuttaminen sitäkin vaikeampaa.
”Rakas yleisö.”
He katsovat minuun, nautin heidän välitöntä huomiotaan. Siinä ollessani ymmärrän, että olisin antanut koko elämäni tälle. Olisin antanut itseni tulla Viktor-nimiseksi ihmismieheksi, joka kiertää Eurooppaa sirkuksineen. Olisin voinut valloittaa Aasian, saavuttaa maailmansuosion rakkaitteni kanssa.
En koskaan voisi suostua siihen, mitä Evangeline haluaa. En voi antaa hänen tulla kotivaimokseni, hän ei ole sellainen, minä en ole sellainen. Meidät kaksi on tehty tähän elämään. Jos hän ei enää halua sitä, se merkitsee loppua.
Voisinko koskaan elää ilman häntä? Voisinko koskaan elää ilman esittävää taidetta kerran sen piiriin päästyäni?
Ajattelen itseäni Evangelinen päällä todellisessa muodossani. Hänen nautintosa ja läsnäolonsa. Kaikki siinä tuntui oikealta. Meiltä. Me emme tekisi toisiamme onnellisiksi, jos leikkisimme ihmisiä.
Kun poistun lavalta ja annan tilaa illan ensimmäiselle esiintyjälle, en pysty kuvittelemaan itseäni mihinkään muualle. Tämä on minun paikkani maailmassa.
Ilta on kaunis, omalla tavallaan haikea. Aistin Livin poissaolon jokaisessa esityksessä, tytön aiheuttama murhe hehkuu esiintyjistämme, niin väliaikaisista kuin pysyvistäkin. Kaikki ymmärtävät, että tämä on skandaali, joka paljastuisi ihmisille vähitellen.
Minä rakastan esiintyjiäni. Kaikkia niitä lupaavia löytöjä, joita olen vuosien varrella tehnyt, joille olen antanut tilaa ja näyttämön, jolla loistaa. Tiedän monen ponnahtaneen sirkuksen kautta menestykseen omissa maissaan. Tiedän monen valinneen sen tien, johon sirkus heidät johdatteli. Minulle on aina ollut tärkeää valita ihmisiä, joiden potentiaalia ei ole vielä tunnustettu. Minä rakastan ihmisyyttä, olkoon se kuinka vulgaaria tahansa. Rakastan ihmisyyttä, kun siitä riisuu kaiken ylimääräisen – kaikki ne sosiaaliset rakenteet, jotka ylläpitävät yhteiskuntaa ja normeja. Silloin jäljelle jää vain tämä. Ihminen paljaimmillaan. Ihailen esiintyjiä, sitä, että he tavoittavat sisältään yhä sen kaikkein kirkkaimman. Rakastan tätä eniten koko maailmassa. Sitä pientä hetkeä kirkkaampana kuin mikään.
Evangeline on kaunein koskaan. Uupunut, aivan selvästi, mutta silti upein helmiäisenhohtoisessa asussaan. Pienet helmikoristeet kiertävät koko lavaa, lähtevät Evangelinesta ja palaavat häneen takaisin. En koskaan kyllästy hänen kuulemiseensa. Kaikki hänessä tekee minusta todellisen, piirtää rajani uudelleen.
Kun ilta on ohi, tiedän meidän onnistuneen kaikesta huolimatta. Kaiken jälkeen me vaihdamme Olgan kanssa katseita. Yksi ainoa katse. Me olemme rakentaneet tämän maailman, se on kuulunut meille kaikki nämä vuodet. Olemme tehneet kaiken yhdessä. Näen Olgan katseesta, kuinka uupunut ja lopussa hän on. Yksi katse on tarpeeksi, me molemmat tiedämme, että loppu lähestyy.
Olen aikeissa etsiä Evangelinen, kun Amadeus juoksee esiintymisasu yllään hätääntyneenä minua vastaan.
”Viktor! Tule nopeasti!”
Hän juoksee edelläni ulos suuresta teltasta. Pääsemme kauemmas sirkuksemme esiintymisalueesta, kun haistan tutun hajun. Ilmassa haisee hirviön pelko. Tuntisin sen missä tahansa. En ole vielä riittävän ihminen, jotta en aistisi kaltaiseni kauhua.
Kauempaa erotan hirviön suuren, mustan siluetin. Tämä yksilö on paljon minua suurempi ja voimakkaampi, sen jykevät sarvet saavat sen näyttämään korkeammalta kuin vaunut. Suuret ketjut vihmovat ilmaa, sitovat suunnattoman olennon aloilleen. Hirviö tempoo ja päästää ihmisen huutoa muistuttavaa, kirskuttavaa ääntä, joka saa koko olemukseni jäätymään. Olennon pää kääntyy suoraan minuun, ja syvältä sen kurkusta lähtevä ääni kertoo minulle kaiken tarpeellisen.
Se katsoo minua silmiin, kun valtava keihäs lävistää sen rinnan.
”Viktor, etkö sinä aio…” Amadeus aloittaa.
Näiden kaikkien ihmisten edessäkö? Keskellä Moskovan katua, loisteliaan esityksemme jälkeen? En. En koskaan voisi. Olen kääntänyt selkäni todelliselle itselleni. Vaikka olisin kuinka ollut Evangelinea vasten oma itseni, minä tiedän pettäneeni lajini katsoessani, kuinka suuri olento rojahtaa kuolleena maahan vain muutaman kymmenen metrin päässä meidän alueestamme. Meidän joukkomme ei enää koskaan kiertäisi Eurooppaa hirviöitä pelastaen. Tunnen turtumusta raajoissani, kun ajattelen sitä.
”Viktor…”
”Tule. Mennään.”
Tämä on todellisuutta ihmisille. Minun kaltaiseni raatelevat heitä ja he minun kaltaisiani. En ymmärrä, kuinka koskaan saatoin kuvitella, että se muuttuisi. Aivan kuten eläimetkin tappavat toisiaan, mekin olemme vain osa suurta ketjua. Minä olen siirtynyt ajan saatossa ketjun toiselle puolelle. En tiedä, onko se hyvä vai huono asia, vai pohjimmiltaan neutraali. Joskus asioita vain tapahtuu.
Astellessani takaisin sirkuksen alueelle, sisimmässäni tuntuu vieras polte. Jokin kaihertaa rinta-alassani, aivan kuin aistisin jonkin olevan vielä kesken. Vilkuilen ympärilleni. Ei mitään. Vain sirkushenkilökuntaa, hermostuneena lähettyvillä pyörineestä hirviöstä. Meistä kukaan ei tahdo kaiken toistuvan. Yksi hirviötapaturma oli sirkuksellemme riittävästi.
Jokin sisälläni sanoo, että minun täytyy mennä Evangelinen luokse. Tunne valtaa minut yllättäen, kuin jokin sisälläni laulaisi. Harpon Evangelinen telttaan. Näky, joka minua odottaa, jäädyttää minut paikalleen.
Toinen hirviö. Valtava, kyyryselkäinen. Kyyristyneenä Evangelinen yllä suurena ja mustana. Aivan täysin erilaisena kuin minä vain vähän aikaa sitten. Hirviön kynnet ovat uponneet soraiseen maahan ja sen luuleukojen välistä valuu kuolaa Evangelinen rinnuksille.
Evangeline. Hän ei näytä pelokkaalta, hänen silmänsä ovat suuret ja ne katsovat hirviöön kuin hyväksyisivät loppunsa. En tiedä, miksi hirviö on täällä, en ymmärrä, miten se on voinut jäädä minulta aistimatta. En tiedä mitään, mutta repäisen silmälapun silmältäni ja annan todellisen muotoni tulla.
Se suunnaton raivo ja nälkä, joka minut täyttää todellisessa muodossani, ravistelee jokaista aistiani. Syöksyn lajitoverini kimppuun ja ymmärrän tuntevani kauhua sen edessä, miten silmitön verenhimoni on. En ajattele mitään. Upotan kynteni ja hampaani kaltaiseni lihaan. Hän tekee samoin, tässä ei tarvita sanoja, me molemmat tiedämme, mitä on tekeillä. En tiedä, mikä ja kuka olen, mutta tiedän, etten voi antaa tämän tapahtua. Kehoni on kuin hajoamispisteessä, kaikki aistini räjähtävät maistaessani lajitoverini veren.
Ajattelen Olgan kauan sitten sanomia sanoja repiessäni Evangelinen kimppuun hyökänneen lajitoverini kurkkua. Älä kiellä sitä, kuka olet. Olen ihminen. Ihminen ihminen ihminen. Sirkuksen tirehtööri. Taitelija. Rakastaja. Ihminen. Ihminen.
Veri sykkii suonissani, olen eläin, hirviö, en mitään muuta. Ihmiselämän aistimukset ovat kaukana takana maistaessani veren, en hallitse itseäni, haistan ja maistan kaiken, pelottaa, pelottaa –
”Viktor?”
Evangelinen ääni. Ei nyt. Ei. Evangeline, mene pois, olen vaarallinen, et voi kohdata minua nyt. Sanonko sen ääneen? En, puhe ei tule ulos, minusta lähtee vain syvää kurkkuääntä, joka ei muistuta mitään inhimillistä.
Evangeline on kauttaaltaan valkea. Kuulen Evangelinen veren. Haistan sen. Sydän sykkii rinnassa kuin kutsuen minua repimään sen irti. Hänen kuulas ihonsa. Lihaa –
”Viktor.”
Jokin repeää. En hallitse itseäni. Veren haju peittää tajuntani kokonaan, hetken näen pelkkää punaista. Maistan veren, se valuu lämpimänä leualleni. Jokin on rikki. Missä Evangeline on? Hirviö minussa voittaa, pitelemätön olento, jonka nälkä on odottanut sisälläni kaikki nämä vuodet. Se ei ole saanut lihaa koko ihmiselämäni aikana, olen kieltänyt sitä, ja nyt. Ja nyt.
Evangeline. Ei enää valkea. Verenpuna kukkii hänessä kuin ruusu. Ymmärrän vihdoin, missä olen ja mitä on tapahtunut.
Älä unohda itseäsi.
Kumarrun Evangelinen puoleen, minusta lähtevä ulvonta on korviavihlovaa. Evangelinen rinta on kokonaan auki, erotan punaisen liukkaan lihan ja vihaan sitä, että tunnen edelleen silmitöntä nälkää sen edessä. Evangelinen silmät ovat auki ja räpyttelevät, vaikka keho makaa hervottomana soralla. Esiintymisasu on pirstaleina, irtonaisia helmiä kierii maassa hänen vierellään.
”Eva… Evangeline…”
Matalasti uikuttaen käperryn hänen vierelleen, hän on veressä ja minä tiedän mitä se merkitsee.
”Eva… Älä… älä älä älä…”
Evangelinen käsi yrittää nousta. Se retkahtaa takaisin maahan. Suu avautuu ja sulkeutuu jälleen.
”Vik… tor.”
”Eva. Eva Eva Eva…. Älä mene. Älä.”
Evangelinen kasvot ovat kalpeat, niiden liikkeet hidastuvat. Verta on roiskunut kasvoille, huulilta valuu vana leualle. Minä tein tämän. Se olin minä. Ei vieras olento, kaltaiseni, vaan minä.
”Viktor… Minä loistin hetken kirkkaammin kuin koskaan, enkö loistanutkin?”
Evangelinen kasvoille leviää levollinen hymy hänen katsoessaan minuun. Katse alkaa harhailla, se katsoo jonnekin ylemmäs, paikkaan, jonne en voisi enää nähdä. Paniikki laulaa suonissa, en saata tehdä mitään, kun Evangelinen silmät lasittuvat ja hänen kasvonsa jähmettyvät ikuiseen hymyyn. Hän näyttää siltä kuin olisi viimein kotona. Rauhassa.
Poissa. Minun kirkkain tähteni.
Minusta lähtevä ulvonta ei ole ihmisen eikä hirviön. Se on pelkkää raastavaa, korvia vihlovaa huutoa, joka peittää kaiken alleen.
