Nälkä: luku 11

Luku 11 (Maa, 3014)

Pimeässä näkyy naisen siluetti. Pitkät, laineikkaat hiukset. Sitten värit palaavat yksi kerrallaan alkaen reunoista ja pysähtyen naisen oranssinhohtoisiin silmiin. Ne ovat yhtä luonnottomat kuin Iikan turkoosit hiuksetkin. Iikan suussa maistuu tyhjyydeltä, ja koko ruumis tuntuu siltä, ettei siinä ole enää pisaraakaan verta jäljellä. Iikan on vaikea hahmottaa kokonaiskuvaa pään tuntuessa täysin ajatuksettomalta, mutta pian hän huomaa, ettei hänen edessään avartuva maailma ole suinkaan pimeä. Hänen yllään kaartuvat pikimustat puut. Taivas on valkoinen. Ei sininen, vaan täysin lumenvalkoinen. 

Iikan ensimmäinen selkeä ajatus on, että hänen täytyy olla kuollut.

Kun hän nostaa kehoaan, hän huomaa sen tuntuvan raskaalta. Raskaammalta kuin yleensä herätessä. Aivan kuin hän olisi ollut irtaantuneena elämästä jo pitemmän aikaa. Maailma alkaa hiljalleen näyttää selkeäviivaiselta hänen vastaheränneiden silmiensä edessä, mutta hän ei silti miellä tätä olemassaolevaksi paikaksi. Jos hän on kuollut, hän on kiitollinen siitä. 

”Kaunista aamua, Ilvesheimon Iika”, nainen sanoo kuulaalla äänellään. Iikalta menee hetki ymmärtää, että nainen puhuu samaa kieltä kuin hänkin. Se ei kuulosta ihmisten kieleltä, siinä on merkillinen loppusointu, joka erottaa sen kaikista muista.

”Oletko sinä todellinen?” Iika saa soperretuksi. Hänen äänensä kuuluu kaukaa, aivan kuin se olisi hänen päänsä ulkopuolella. Ääriviivat sumenevat jälleen, mutta vain hetkeksi. Naisen häikäisevän oranssit silmät pysyvät kuitenkin kirkkaina ja terävinä.

”Sinä olet elossa”, nainen vastaa, sillä tietää Iikan kysyneen tosiasiassa sitä. 

”M-minä en tunne sinua”, Iika vastaa eikä edes ajattele, miltä hän mahtaa naisesta kuulostaa. Hän ei edes muista, mitä on tehnyt ennen kuin on päätynyt tänne. Kaikki on liian epäselvää. 

”Tunnet sinä. Katso tarkemmin.”

Iika katsoo. Hän kykenee jälleen tarkentamaan katsettaan. Naisen silmät ovat niin huomiotaherättävät, ettei hän ole huomannut katsoa naisessa mitään muuta. Iikan harittava katse vaeltelee naisen vaatetuksessa ja pysähtyy kaulalle. Koruja. Oikeita, Iikalle tuntemittomista aineista valettuja koruja. Hän on varma, että on kuollut. Maailmassa ei ole koruja, sellaisia ei vain omisteta. Ei missään, missä Iika on jaloillaan käynyt.

Kunnes hän ymmärtää. Todellisuus palaa samalla tavalla kuin väritkin olivat palanneet: alkaa reunoilta. Reunoilla on kuvia Ilvesheimon leiristä harvoine puineen ja runsaine telttoineen. Sitten mennään syvemmälle, siellä näkyy verta vuotava Jaar ja vieressä tyynenä seisova, punatukkainen Ilse. Ja syvimmällä, mielikuvan ytimessä, seisoo Rani pitkänä ja upeana, vierellään maassa makaava Iika. Iika näkee itsensä tunnottomana ja Ranin yläpuolellaan huolestuneena.

Ja sitten muistikuva yhdistyy nykyhetkeen ja naisen kimaltaviin, raskaisiin koruihin. Vain yhdellä heimolla huhutaan olevan koruja. Pääheimolla. 

”Mestari Edelweiss”, nimi pääsee Iikan kuivilta huulilta. Hän ei huomaa kumartaa, mutta nyökkää yrittäen osoittaa kunnioitustaan pienellä eleellä. 

Iika ei ole koskaan ajatellut Edelweissiä olemassaolevana henkilönä, sillä hänestä ei koskaan puhuta siten. Edelweiss on aina ollut tarunomaisen kaunis nainen Pääheimon johdossa. Ruumiiltaan voimaton, mutta mieleltään veistäkin terävämpi. Sellaisen kuvan Iika on itselleen maalaillut maailman johtajasta, ja tarut sekä juorut ovat värittäneet kuvaa. Nyt, kun nainen istuu hänen vierellään elävänä ja hengittävänä, kuva ei enää palaakaan Iikan mieleen, ei ainakaan kokonaisena.

Edelweiss on kaunis, siinä hän on ollut oikeassa. Nainen ei kuitenkaan näytä jumalallisella tavalla arvokkaalta, vaikka istuukin selkä suorassa ja pää hivenen ylhäällä. Hänestä ei säteile Iikaan tähtien loistoa, hän ei näytä satumaisella tavalla kunniakkaalta johtajalta. Iika ei tiedä, mitä sanoa. Hän tahtoisi kiittää, muttei tiedä, miten on päätynyt hengittämään johtajan kanssa samaa ilmaa. Iika vaikenee. Vaikeneminen on aina ollut mieluisin vaihtoehto.

”Sinun uusi heimosi rakastaa sinua jo nyt, Ilvesheimon Iika”, Edelweiss sanoo nousten seisomaan. Nyt hänen olemuksessaan on enemmän sitä arvokkuutta, jota Iika olettikin näkevänsä. Oranssit silmät silti särkevät hieman mielikuvaa suuresta johtajuudesta. Ne ovat liian vieraat kuulumaan hänen täydellisen vaaleaan runkoonsa.

”Heimotoverisi kantoi sinut tänne asti, koska tiesi, että vain Pääheimolle on suotu parantamisen lahja. Tarkalleen ottaen minulle on suotu parantamisen lahja.” Edelweissin ääni ei kuulosta ylpeältä, Iika ei erota sellaista tunnetta villisti hyppivien äänteiden seasta.

Sitten Iika havahtuu myöhässä erääseen johtajan lausumaan sanaan. Uusi. Sinun uusi heimosi. Syyllisyys puristaa jälleen kehoa, kun hän muistaa entisen elämänsä. Ja kun hän uskaltautuu seisomaan, Edelweissin silmistä kuvastuu kaikki se, mitä Iika on joskus ajatellut omistavansa. Peuraheimon leiriaukio, tumma joki ja Cyanin teltta. Hän näkee sen kaiken naisen silmistä, koska ymmärtää tämän tietävän kaiken hänen elämästään. Pääheimohan tietää kaiken kaikkien heimojen elämistä. Edelweiss oli käyttänyt tarkoituksella sanaa uusi, piilottanut lauseeseensa vihjeen Iikan löydettäväksi.

”Minä haluan rikkoa lakia”, Iika yllättää itsensä sanomasta. ”Tahdon kertoa kaiken.”

Edelweiss ei sano mitään, katsoo vain merkitsevästi. Tämä on testi.

”En ole täällä siksi, että olisin sairas”, Iika sanoo, ja epävarmuus kasvaa jokaisella sanalla. Jousta on jo alettu vuolemaan, sitä ei voi enää jättää valmistamatta. ”Minä menetin tajuntani heimotoverini seurassa, koska minä olen syyllinen.” Sanat ovat jäädä kurkkuun, mutta Iika pakottaa ne ulos silläkin uhalla, että ne voivat repiä kurkun auki.

”Luulin, että lähtemällä Peuraheimosta voisin jättää kaiken taakseni, kuten kuuluukin”, Iika jatkaa tietäen rikkovansa lakia. Lakia, joka katsoo häntä oransseilla silmillään. ”En ole ollut Ilvesheimossa virallisena heimolaisena tuskin montakaan auringonlaskua, ja jo nyt kehoni reagoi näin. Minä en voi pitää tätä enää sisälläni. Minä...” Iika tuntee kyyneliä. Kasvava hysteria raapii sisäelimiä, varsinkin alaruumista. 

Edelweiss nyökkää. Hän tietää Iikan kertovan ahdistuksestaan huolimatta. ”Jos sinä katsot tämän riskin otettavaksi, ota se.”

 Sanat ovat merkityksettömät. Iika jatkaa kuitenkin. ”Se johtuu minun veljestäni. Kaikki johtuu veljestäni. Sinä tunnet hänet, sinulla on lista kaikista maailman heimoista, sinä tiedät Peuraheimon Cyanin, muttet hänen tekojaan...” Edelweissin silmät ovat ilmeettömät. Aivan kuin hän jo tietäisi. Pala nousee Iikan kurkkuun.

”Hänen kätensä.” Ääni tuskin kuuluu, ja kuuluessaan se muistuttaa kuolevan eläimen viimeistä valitusta. ”Hänen kätensä minun kehollani, ja... ja hänen... Se ei jäänyt pelkkiin käsiin.” Hysteria on valloillaan, Iika ei tunne enää omaa kehoaan tärinältään. Hän on tuuli jo katkenneissa puissa, aalto jo tyyntyneessä meressä. Hän on enemmän kuollut kuin elävä, ja vaikka tieto on nyt ulkona, hän ei vieläkään tunne mitään.

”Ja minä olen syyllinen siihen kaikkeen.” Nyt sanat eivät enää muistuta sanoja, ne ovat pelkkää katkeilevaa huutoa. Iika löytää itsensä taas maasta, Edelweissin jalkojen juuresta, ja ymmärtää kuuluvansa sinne. Kyyneleet valuvat poskilla, kasvot ovat punaiset ja itkusta turvonneet. Kipu jyskyttää takaraivossa ja voimistuu, kun hän ajattelee, että on juuri puhunut menneisyydestään. Iika ymmärtää rikkoneensa lakia, syyllistyneensä kertomalla Cyanista siihen ainoaan rikokseen, jonka maailmassa voi tehdä. Hän nostaa itkuisen päänsä kohdatakseen Edelweissin katseen. Järkytyksekseen hän huomaa naisen hymyilevän. Ilme on euforisen tyytyväinen, aivan kuin naisen suurin nautinto olisi aina ollut toisten syvimpien haavojen avaaminen. 

Edelweissin kasvoilla näkyy myös se, että hän on alusta alkaen tiennyt, mitä tulee kuulemaan Iikan suusta. Hän on tarkoituksella antanut tytön rikkoa lakia.

”Minä olen ylpeä sinusta, Iika”, Edelweiss kuiskaa ja viettää kättään Iikan turkoosissa päässä, ”ja sinun on nyt aika palata omiesi luo. Olet nähnyt ja kokenut tarpeeksi.”

* * * 

Hämmennys ei poistu Iikasta hänen kävellessään täysin tuntemattomassa metsässä Rani vierellään. Edelweiss lähetti hänet kotiin, Ilvesheimoon. Hetken Iika oli luullut naisen päättävän, ettei hän voisi enää palata sinne. Tämä oli kuitenkin sivuuttanut Iikan kertomuksen kokonaan, silittänyt hänen päätään ja hymyillyt täydellisesti muodostuneilla huulillaan korujen kimaltaessa kaulalla. Johtajanaisen motiivi ei aukene Iikalle, ja hän yrittää kaikin keinoin saada koko tapahtuman pois mielestään. Veljen ei pitäisi kuulua enää hänen elämäänsä, ja nyt hän on kertonut johtajalle tapahtuneen. Ei kaikkea, vain sen osan tapahtuneesta, jonka Iika voi kertoa. Hän ei kertonut syyllisyydestään kaikkea, vaikka sana kieppuu hänen mielessään taukoamatta.

”Sairaskohtaus”, Iika kuiskaa Ranille ja tuntee suunnatonta halua koskettaa miehen kättä. Metsä on pimeä ja reitti täysin tuntematon. Silmät ovat vielä itkemisestä turvonneet, eikä Iika muista, milloin hän on tuntenut olonsa niin kertakaikkisen huonovointiseksi. ”Mutta ei mitään hätää”, hän jatkaa sanojen törmätessä todellisuuteen ja muodostaen ristiriidan, ”hän paransi minut henkilökohtaisesti. Mestari Edelweiss kohteli minua hyvin.” Iika pakottaa kivuliaan hymyn huulilleen.

Rani nyökkää. ”Hienoa”, hän sanoo hiljaa. ”Meidän täytyy silti pitää pieni tauko, jotta ruumiimme saavat lepoa. Yö on jo pitkällä, emmekä ehtisi Ilvesheimoon ennen auringonnousua. Reitti on helpompi aamulla.”

Iika nyökkää. Vaikkei hän jaksaisi puhua, hän pakottaa mieltään vaivaavan kysymyksen ulos: ”Toitko sinä minut yksin tänne asti? Eikö sellainen ole yleensä juoksijoiden tehtävä?”

”Juoksijat tuovat viestejä Pääheimolle ja Pääheimosta, eivät kuljeta sairaita sen hoidettavaksi. Se on muiden tehtävä.”

”Miksi juuri sinä?”

”Sinun pitäisi olla kohtauksesi väsyttämä”, Rani huomauttaa, mutta ääni on enemmän hyväntuulinen kuin suuttunut. ”Sinulla ei saisi olla aina noin paljon energiaa kyselyä varten.” Hän naurahtaa hieman ja saa Iikan toivomaan lisää. Ranin läsnäolo ei ole koskaan tuntunut yhtä turvalliselta. ”Minä toin sinut Pääheimoon ja vien takaisin kotiin mestari Ilsen määräyksestä”, Rani sanoo saaden Iikan hämmästymään. Hän oli ajatellut Ilsen olevan suunniltaan, kun hänen suosikkinsa kantaa naispuolista tulokasta Pääheimoon.

Rani pysähtyy ja tutkii pimeää metsää. Puiden seassa on sammalmättäitä, vaikka niitä tuskin näkee. Metsä on niin sankkaa, ettei kuunvalo juuri sirotu puiden lomitse.

”Me jäämme nyt tähän”, hän sanoo riisuen yllättäen jousikotelonsa ja istuutuen sammalmättäälle. ”Tämä on Karhuheimon reviiriä, mutta meillä on mestari Edelweissin paperikäärö mukanamme. Emmekä me kuitenkaan nuku niin kauan, että he heräisivät, heillä on aivan eri päivärytmi kuin muilla heimoilla.” Sitten Rani pukkaa viereensä istuvaa Iikaa kevyesti olkapäähän. ”Ja ihan kuin kumpikaan meistä muutenkaan hyvin nukkuisi.”

Ele on tarkoitettu tuttavalliseksi, kenties jonkinlaiseksi yritykseksi pitää Iikasta. Tytöstä se tuntuu kuitenkin epämiellyttävältä muistutukselta siitä, ettei Iikan elämä koskaan ole ehjää, sillä hänen öitäänkin varjostavat muistot entisestä elämästä Peuraheimolaisena.

Hän kuulee Ranin kääntävän kylkeään ja etsivän sopivaa asentoa nukkua. Iika pitää katseensa ylhäällä ja yrittää etsiä puiden takana näkyviä tähtiä. Niitä ei näy. 

Hahmojen taustoja (Sudensilmät)

Olen jo pitemmän aikaa suunnitellut tekeväni postauksen hahmojeni taustoista. Nyt, kun Sudensilmät on julkaistu tänne kokonaisuudessaan, voin hyvin mielin tehdä postauksen tarinan taustoista ja hahmojen synnystä. Tässä postauksessa paljon piirroksia ja muita aiheeseen liittyvää kuvamateriaalia. 

Minulla oli irrallinen, kauan mielessä pyörinyt tarinanpätkä kahdesta miespuolisesta velhosta, joista toinen olisi kironnut toisen ja toinen lähtenyt etsimään kumoavaa loitsua kiroukseen. Tämä idea jäi pitkäksi aikaa unohduksiin. En muista enää paljoakaan siitä, mistä tarina lähti. Muistan vain, että halusin kehittää lisää nuketettavia hahmoja, minkä vuoksi jonkinmoinen velhotarina lähti kehittymään.

No, eihän Sudensilmistä sitten ihan velhotarinaa tullut. Atlasin ja Mercuryn dynamiikka on kuitenkin alkuperäisen idean jäljiltä, samoin kuin se, että Atlas tosiaan lähtee etsimään Mercurya. Ylemmässä piirroksessa on vuoden 2016 goretoberiin piirtämäni kärsivä Atlas, jolla oli varsin pitkään siniset hiukset. (Halusin sinihiuksisen Isul-nuken, minkä vuoksi tämä jäbä pyöri pitkään sinitukkana...) Atlasin taiteellisuuskin näyttää jääneen alkuperäisestä suunnitelmasta.

Se, mihin muotoon tarina lopulta kääntyi, johtui siitä, että jouduin muuttamaan nukkeni Memorian ulkonäköä. Nukkeharrastukseni kulkee kirjoittamisen kanssa erittäin lähekkäin. Memorian piti tosiaan olla kaksoissiskonsa Daphnen kanssa toistensa vastakohdat (toisella mustat hiukset & valkoiset silmät ja toisella toisinpäin), mutten saanut hankittua Memoriaa sinä nukkemallina, jona olisin halunnut. Jouduin siis yli vuoden strugglaamisen jälkeen muuttamaan Memorian ulkonäköä radikaalisti, ja päädyin pitämään tästä punasilmäisestä versiosta eniten. Ja siitähän lähtikin sitten kysymys: miksi Memorian silmistä on tullut yhtäkkiä punaiset?

Jouduin yhdistämään Atlasin ja Mercuryn senastisen tarinan ja Memorian silmien yhtäkkisen värinmuutoksen. Ja kappas! Uusi tarina oli syntynyt. Sain tarinan maailman jotakuinkin rakennetuksi ja ymmärsin käyttää silmäteemaa mukana. Memorian ja Daphnen piti pitää oma tarinansa, mutta niinhän siinä sitten kävi, että tarinoiden miksaus toimi. 

Loppuvuodesta tarina alkoi olla jo sen verran hyvin suunniteltuna, että pystyin kirjoittamaan muutamia juonta tapailevia pätkiä. Tämä, tämä ja tämä ovat viimevuoden jouluhaasteeseen sisällyttämiäni Sudensilmiin liittyviä pätkiä, joita käytinkin sitten myöhemmin hyväkseni itse tarinaa kirjoittaessani.

Tässä olisi sitten Atlasin lopullinen ulkomuoto! Päädyin kullankeltaisiin hiuksiin ja silmiin nähtyäni tämän nuken. Aika useat hahmoni ovat muotoa "Tämä näyttäisi kivalta nukkena, tehdään näin".

Atlasin tyyli oli alun perin melko rento, mutta myöhemmin aloin piirtää poikaa lähinnä vaaleissa vaatteissa. Atlas pysyttelee keltaisessa, kermassa ja vaaleansinisessä.

Nukkeversio Atlasista näyttää tältä. Sain pienestä erittäin paljon itsensä näköisen, vaikkei ilmeen pitänytkään olla noin kovin surumielinen. On silti kovin vahvasti oman näköisensä tapaus.

Mercuryn hahmon ulkonäkö puolestaan pohjautuu kokonaan Isul Midnight Deja Vu:un. (Jota en muuten vieläkään omista, ja haluan hivenen itkeä tälle faktalle...) Tämän nuken stock-vaatteet summaavat melko kauniisti sen, miten Mercury tykkää ilmaista itseään. Tummia sävyjä, paljon yksityiskohtia ja rimpsuja. Kaikkea varsin sukupuolineutraalia myöskin, huulipunat ovat ehdottomasti tuon lempijuttu.

Vuodatan muutaman miehisen kyyneleen sille, ettei Mercury sitten koskaan kotiutunut Midnight Deja Vu:na. Kyseinen herra näyttää kuitenkin nukkenakin varsin kovasti itseltään! Tuo peruukki, joka nukella on, määritti loppujen lopuksi hahmonkin tukan. Taas näitä tapausia, jotka nojaavat nukkeharrastukseeni.

Tässäpä Mercury hahmoluonnoksenani. Aina koruja, hiukset tyylikkäällä letillä ja pitkät hanskat kädessä. Mercury on fashionable tapaus.

Ja sitten meillä on Lindri, Mercuryn pikkuveli! Lindrin nimi on peräisin Siri Pettersenin Korpinkehät-trilogiasta, jota luin jossakin kohtaa samalla kun kirjoitin Sudensilmiä. Kyseinen trilogia antoi myös ihan huikean paljon lisää inspiraatiota kirjoittamiseen!

Lindrin tyyli on erittäin klassinen. Tyypillisiä miesten pukuja lähinnä. Ja kuvasta varmaan erottaakin, että hänellä tosiaan on pahat silmät - keskeltä punaiset, reunoilta valkoiset. Halusin Lindrin olevan ruumiinrakenteeltaan miehisempi ja kookkaampi kuin isoveljensä Mercury. Tämä lähinnä siksi, että Mercury oli vangittuna niin monta vuotta. Lisäksi minusta oli huvittava ajatus, että Mercuryn pikkuveli olisi häntä huomattavasti pitempi ja isompi.

Haaveilen joskus nukettavani Lindrin Taeyang Plutona. Tältä nukkemallilta on muuten napattu myös tuo maski ihan itse tarinaankin! Kun Memoria ja Atlas tapasivat rajan takana Lindrin ensi kertaa, hänellä oli juurikin tuo maski yllään. 

Tämä on näitä harvinaisia piirroksia, joissa Mercurylla on hiukset auki eikä lainkaan huulipunaa. Mercuryn hahmon taustoja en erityisemmin osaa avata. Pyrin kuvaamaan hänet mahdollisimman kiinnostavana ja mystisenä henkilönä. Sellaisena, joka hymyilee silmillään eikä huulillaan. Varsinkin Atlasin perspektiivistä Mercury on kenties kiinnostavinta ja hämmentävintä koskaan, ja pyrin pitämään hänet ikään kuin arvoituksena loppuun saakka. Mercury on juuri niitä ihmisiä, joista oppii aina jotain uutta, ihan viimeiseen asti.

Mercury on itseasiassa joko sellainen ihminen, jollainen toivoisin itse olevani tai jollaisen haluaisin omaan elämääni. 

Näitä kahta on tullut piirrettyä varsin paljon. Tästä kuvasta poikien pukeutumistyylit käyvät kenties parhaiten ilmi. On hivenen harmillista, että olen piirtänyt vain näitä kahta ihan kunnolla, vaikka Memoriassa ja Lindrissäkin on huikeasti potentiaalia. 

Olen kenties vain todella rakastunut näiden kahden väliseen dynamiikkaan. Mercury ja Atlas ovat hirveän kompleksisia hahmoja kumpikin, joten luonnollisesti heidän välinen suhteensakin on erittäin monimutkainen. Varsinkin Atlasin tuntemuksia Mercurysta oli älyttömän ihanaa kirjoittaa. Nämä kaksi olivat minulle melkoista terapiaa, sillä heidän elämänsä ja suhdekuvionsa olivat todella kaukana omasta elämästäni. 

Olen tainnut hieman romantisoida näitä kahta nukkekuvissani, vaikka oikeastihan he ovat vain kaksi sairasta ihmistä, jotka ovat lähteneet pyörimään yhdessä aivan vääristä motiiveista. Tämä postaus valottaa varmasti riittävän hyvin heidän suhdettaan ennen Sudensilmien loppua. 

Atlasin hahmo on itseasiassa varsin hauska siinä mielessä, että suunnittelin sen alunalkaen ihan erilaiseksi. Atlasin kylmyys ja itsekkyys tulivat lopulta ilmi vasta kirjoittaessa. Minun piti jopa tehdä Atlasin ja Memorian välille jonkinlainen suhde, jotta Atlasin kusisuus kävisi paremmin ilmi... En kuitenkaan viitsinyt pilata yhtä ihmissuhdetta lisää, ja sitä paitsi minusta Memorian ja Atlasin ystävyys oli yksi niistä ainoista puhtaista ihmissuhteista koko tarinassa. 

Memoriasta ei onneksi tullut vain hahmoa, joka pyörisi sattumalta Atlasin seurassa ja olisi joskus maannut Mercuryn kanssa. Toki nämä tekijät vaikuttivat hirveän paljon hahmojen välisiin suhteisiin (Mercuryhan oli ihan älyttömän epätoivoinen eron jälkeen, ja pakeni satunnaisen tytön syliin). Pitäisi varmaan miettiä enemmän Memorian merkitystä koko tarinalle, tyttö kun tuntuu nyt jääneen niin paljon vaille huomiota.

Loppujen lopuksi hahmojen kemioiden ohella halusin tuoda Sudensilmissä ilmi omaa oikeuskäsitystäni: onko mikään hyvää tai pahaa, onko käsitteitä ylipäätään olemassa? Jako pohjoiseen ja etelään (plus jako jo pelkästään pohjoisen sisällä), kaikki valheet ja valheille perustuvat ihmissuhteet ovat pieniä välähdyksiä maailmankuvastani. Siitäkin syystä Sudensilmät on minulle tärkein tarina, jonka ajattelin joskus hioa sellaiseen muotoon, että saisin sen ihan kirjaksikin asti. Hui.

Lindri ja Memoria ovat jollakin tasolla vähän omakuviani. Memorialla on selvä agenda, mutta hän oppii ja ymmärtää matkalla kovin paljon kaikkea muutakin. Ja Lindri puolestaan sotkee oikeusjärjestelmää omalla, poikkeavalla ajatusmaailmallaan. Nämä asiat tulevat aika pitkälti omasta päästäni. 

Loppuun vielä kenties toimivin piirros näistä kahdesta. Seuraavalla kerralla taidankin sitten piirtää Memoriaa ja Lindriä Atlasin ja Mercuryn sijasta... No, minkäs sen tekee, kun olen mennyt lellimään nuo piloille.

Kiitoksia lukemisesta, toivottavasti tykkäsitte hivenen erilaisesta postauksesta!

PS. Sudensilmät löytyy tosiaan kokonaisuudessaan tästä blogista tarinat-osiosta.

Nälkä: luku 10

Luku 10 (Maa, 3014)

Alaselässä tuntuu siltä, että sitä on poltettu. Sitten Iika muistaa, että sitä todella on. Kuuma rauta on muutamia auringonlaskuja sitten iskeytynyt hänen selkäänsä muodostaen siihen V:n muotoisen kuvion, Ilvesheimon merkin. Hän kuuluu heimoon, mutta ajatus siitä, että hän kuuluu siihen jonkun toisen hengen kustannuksella, on sietämätön. Veri ei enää näy selvänä hänen käsissään, hän ei tunne kuoleman hajua nenässään. Se on ensimmäinen askel kohti hyväksyntää. Unohdusta hänelle ei koskaan suoda, mutta Iika voi oppia antamaan itselleen anteeksi.

Pienen teltan ovensuuta raotetaan. Rani. Hänen metsästäjänvaatteistaan roikkuu aseita ja erilaisia pusseja, rohtoja varten kenties. Iika ei osaa parantaa mitään elävää, ja on huono myös satuttamisessa. Välillä hänestä tuntuu, että tuskin edes hengittäminen sujuu häneltä kuten sen pitäisi sujua. Itseinho ei ole liian suurta murskatakseen, mutta se pitää orjanaan. Muistuttaa kivun ja mielikuvien avulla siitä, että hän ansaitsee kaiken. Osaamattomuuden, avuttomuuden ja loputtoman heikkoutensa. Se on kaikki sinun syytäsi.

”Sinut on määrätty metsästysseurakseni tänään”, Rani toteaa Iikan tunnistaessa miehen äänessä hivenen vastentahtoisuutta, ”joten arvostaisin, jos lähtisimme vielä, kun metsässä on elävää riistaa.” Ilvesheimossa metsästetään aina aikaisin.

Iika nyökkää ja sieppaa jousen ja kotelon matkaansa. Hän ei vaivaudu vaihtamaan kuluneita, rikkinäisiä jalka- ja käsisuojiaan tai löysää paitaansa, ne sopivat aivan yhtä hyvin metsästysvaatteiksi kuin mitkä tahansa muutkin vaatteet. Hän ei tarvitse Ranin tavoin erilaisia tiukkoja housuja ja remmejä kehoaan koristamaan.

Metsään paistaa aurinko ensimmäistä kertaa aikoihin. Talvi on jo tehnyt tuloaan, taivas on lähettänyt muutamia, kevyitä lumisateita varoittamaan tulevasta. Ilma ei ole pistävän kylmää, mutta Iika huomaa hengityksensä höyryävän, kun hän astelee kohti tiheämpää metsikköä. Ilvesheimossa puutkin ovat erilaisia kuin muualla. Leirissä ne ovat niin harvassa, kuin puille on mahdollista. Ilsen asuinsijaa kohti mentäessä ne ovat puolestaan tiheämmässä kuin missään, missä Iika on käynyt. 

Auringon puiden läpi sirottuva valo on enemmän kuin tervetullutta. Iika imee sitä itseensä kuin ei mitään muuta tarvitsisikaan. Se tuntuu miltei yhtä ihanalta kuin tähtien katseleminen. Iika tuntee suunnatonta nälkää taivaankappaleita kohtaan, aivan kuin ne olisivat hänen perheensä. Iltaisin hän lähettäisi surullisia viestejään sisarelleen kuulle, ja aamuisin tervehtisi isoveljeään aurinkoa. Ajatus naurattaa Iikaa, ja hän pyrkii tukahduttamaan huvittuneisuutensa, ennen kuin vierellä kävelevä Rani ehtii huomata sen.

Rani kävelee aina vierellä. Edellä käveleminen korostaisi hänen mielestään etuasemaa, ja toisen taakse asettuminen päinvastaista. Vierekkäin he ovat tasavertaisia.

”Kuinka mestari Ilse voi?” Iika kysyy, kun kokee hiljaisuuden turhan painostavana. Auringonvaloon keskittyneenä hän kykeni vielä olemaan hiljaa, mutta nyt, todellisuuteen jälleen havahtuneena, hiljaisuus tuntuu vaaralliselta Ranin seurassa.

”Kuten heimonsakin”, Rani vastaa yksioikoisesti, ”hyvinä aikoina mainiosti, ja huonompina... no, johtajamme antaa heimolleen kaikkensa.”

”Miten Ilsestä tuli Ilvesheimon johtaja?” Iika tietää kysyvänsä liikaa, muttei huomaa jättäneensä etuliitettä ”mestari” pois, ennen kuin Rani kohottaa toista kulmakarvaansa. Iika kääntää nolostuneena katseensa toisaalle. Kanervikossa ei näy liikettä.

”Minusta me tulimme tänne saalistamaan ravintoa, emme rupattelemaan”, Rani huomauttaa, mutta hänen tummien silmiensä pilkkeestä huomaa, että hän tahtoo puhua Iikalle. Rani näyttää samalta kuin puhuessaan Ilselle - aidosti kiinnostuneelta.

”Menneisyydestä ei sovi puhua, mutta voin mainita sen verran, mitä Ilse on itse heimolleen tiedottanut. Hän syntyi sanojensa mukaan Ilvesheimoa varten, ja elää nyt hänelle ennalta määrättyä tehtävää. Sen näkee hänestä. Jokainen liike, jokainen katse... Ilse on synnynnäinen johtaja.”

Iika ei voi kieltää. Ilse on voimakastahtoinen ja fyysisesti vahva, ja hänen nuori ikänsä toimii valttikorttina hidasteen sijaan. Vaikka Iika pitääkin Ilsestä, hän ei voi olla tuntematta tätä kohtaan myös pelkoa. Tyttö, joka on valmis tappamaan myös omia heimolaisiaan vailla harkintaa, on kylmä. Iikalle sen määritteleminen on niin helppoa siitäkin huolimatta, että tulee määritelleeksi myös itsensä kylmäksi.

”Ajatteletko sinä koskaan, että lakimme on täysin perätön? ’Ilman heimoasi olet kuollut.’ Entä uudessa heimossa sitten? Kuollut vanhalle heimolle, tietenkin. Miksi sen pitää olla niin?” Iika pitää tauon. Kipua ei tunnu enää polttomerkityssä selässä, se on siirtynyt jälleen alaruumiiseen. Muisto palaa elävänä mieleen, tukkii jokaisen suonen ja saa Iikan pysähtymään tahtomattaan. Pois, pois, pois. Iika palauttaa mieleensä tähdet. Se helpottaa, hengitys alkaa taas kulkea normaalisti ja hän voi vain vältellä Ranin katsetta, ettei tämä kysyisi. 

”Se vain on niin.” Ranin mustat hiukset huiskautetaan selkään, ja hän vetää vyöltään muutaman neulaa muistuttavan esineen esiin. Ranin erikoiset, mutta kauniit piirteet luovat räikeän kontrastin käsissä olevien teräaseiden kanssa. Hän näyttää upealta samalla tavalla kuin sudetkin. Kaunis, mutta vaarallinen.

”Minusta sellainen tukahduttaa ihmisen. Ajattele, kuinka moni pystyy käyttämään lakia väärin. Jos sinua ei saa mainita sanallakaan heimosta lähdettyäsi, voit tehdä mitä tahansa heimollesi! Jos tapat jonkun, et jää koskaan kiinni. Jos satutat jotakuta, hän ei saa koskaan enää muistaa sinua”, Iika sanoo ajattelematta lainkaan, että Rani yrittää keskittyä metsästämiseen. Miehen katse ei ole Iikan luona, se on jossain kauempana. 

Ja Iikan tekee mieli vielä jatkaa, lisätä yksi pieni lause, joka avaisi hänet kokonaan. Paljastaisi koko sisällön, koko mädäntyneen sydämen silotellun ulkokuoren alla. Viaton Iika, suloinen Iika. Tai tappaja Iika. Eikä pelkästään sitä. Hän on myös syyllinen. Hän tuntee syyllisyyden jokaisessa ruumiinosassaan aina, kun muistaa veljensä syaaninsiniset silmät yllään. Edes tähtitaivaan ajatteleminen ei auta, kun Iika tuntee kehonsa pettävän. Rani huutaa, mutta Rani on kaukana, kauempana kuin tähdet. Iika ei enää edes muista, mitä aistit ovat ja miten niiden kuuluu toimia. Syyllisyys on täyttänyt ne kaikki.

Nälkä: luku 9

Luku 9 (Maa, 3014)

Naisen vaaleat hiukset valuvat olkapäiden kautta selkään. Ne peittävät laineikkaina ja vitivalkoisina miltei koko selän näkyvistä. Kun miehen askeleet ovat jo niin lähellä, ettei voi enää teeskennellä, ettei niitä kuule, nainen kääntyy. Hänen silmänsä ovat vahvaa oranssin sävyä, niin vahvaa, että miehen tekee pahaa katsoa niihin suoraan. Mies katsoo mieluummin naisen kuulasta ihoa ja täyteläisiä huulia, kiinnittää huomionsa tämän erikoiseen kauneuteen. 

”Mestari Edelweiss.” Nimi on lausuttu, ja mies voi kumartaa. Edelweiss silmäilee kumarrusta tarkasti, ikään kuin voisi kirjoittaa ylös, jos mies tekee sen väärin.

”Sinä tiedät, ettet ole täällä juoksijana”, Edelweiss lausuu vaikealla korostuksellaan, ”sinut on kutsuttu tänne henkilökohtaisesti, Peuraheimon Cyan.” 

Cyanin tekee mieli irvistää, kun nainen ei kutsu häntä mestari Cyaniksi. Pieni etuliite on tuntunut siihen asti siltä osalta hänen nimeään, joka todella määrittää sen, kuka hän on. Mutta Edelweiss on Pääheimosta, hän tekee karjallaan mitä haluaa.

”Onko sinulla aavistustakaan, miksi minä halusin tavata sinut kasvotusten, Peuraheimon Cyan?” Edelweiss kiertää oranssien silmiensä katseella Cyania tiedostaen, ettei mies aio katsoa häntä silmiin. Ei, sillä silmät muistuttavat jatkeellisista, eivätkä jatkeelliset ole enää totta. Edelweissin katse puolestaan pysähtyy Cyanin silmiin, ja hän huomaa, mistä tämä on saanut nimensä. Miehellä on syaaninsiniset silmät, jotka katsovat alistuneesti maahan. Nainen rakastaa nähdä Cyanin kiemurtevan hänen edessään. Hän rakastaisi nähdä kenen tahansa kiemurtevan.

Cyan kuitenkin pudistaa vaaleaa päätään. Pitemmäksi jätetty kohta hänen hiuksissaan, sulilla koristeltu letti heilahtaa puolelta toiselle. Cyanin siniset silmät kohtaavat Edelweissin oranssit muutamaksi sekunniksi. Katse polttaa Cyania, eikä hän uskaltaudu ottamaan uusintaa.

”Minulla on tehtävä, jonka voin uskoa vain Peuraheimolle”, Edelweiss sanoo pyöritellen hiussuortuvaansa pitkillä sormillaan. Hän yrittää viestittää Cyanille olevansa halpa ja kevytmielinen nainen, sellainen, jonka hän voi aliarvioida. Hän miltei janoaa sitä, hän tahtoo nähdä pienten eleidensä vaikutuksen miehessä. Cyan ei kuitenkaan kohota katsettaan, hän ei kiinnitä pienintäkään huomiota Edelweissin elekieleen. Nainen tuntee pettymyksen maun kielellään ja puhuu saadakseen sen pois. ”Peuraheimo on maan heimoista yritteliäin.” Hän jättää tarkoituksella pois sanat vahvin ja suurin. 

”Sinun heimosi saa harteilleen tehtävän”, Edelweiss sanoo tällä kertaa kierrellen yhä puhumatonta Cyania, ”jonka toteutumisesta sinä ainoastaan olet vastuussa.”

”Miksi minun heimoni?” Ääni ei ole vastahakoinen, Cyan vain kysyy tietämättömyyttään.

”Johan minä sanoin.”

”Sanoit, muttet kertonut.” Nyt rohkeus riittää kohtaamaan oranssit silmät, jotka eivät enää polta. Niiden katse on neutraali. ”Miksi minun heimoni?” Cyan tietää naisen salaavan jotain, hän ei luota tämän naisellisen kepeään olemukseensa. Se on pelkkä kuori, ja vaikka Edelweiss tietääkin Cyanin huomaavan sen, hän jatkaa sen esittämistä. Cyan ei tiedä naisen motiiveja sellaiseen toimintaan, eikä uskalla lähteä arvaamaan. 

Kaikki heimot pitävät Edelweissiä pelkkänä Pääheimon nukkena, jota käytetään lähinnä julkisiin tiedotuksiin. Juoksijat hakevat häneltä viestejä heimoihinsa kuukausittain, mutta kukaan ei luota Edelweissin oikeaan päätösvaltaan. Cyan näkee sen harhan läpi, hän tietää asetelman olevan vähemmän mustavalkoinen. On maailmalla aiemminkin ollut johtohahmoja, joita pidetään pelkkinä pelinappuloina. Se on strategiaa. Johtajia pidetään tahdottomina, koska he haluavat niin. Jokainen liike on ennalta suunniteltu, suuta ei avata kertaakaan turhaan.

”Ei varsinaisesti sinun heimosi”, Edelweiss sanoo, ja Cyan tietää jo, mitä nainen ajattelee. ”Sinä, Cyan. Sinun takiasi me tätä keskustelua käymme. Ilman sinua en olisi valinnut ennalta määrättyyn tehtävään juuri Peuraheimoa.”

Cyan pistää merkille, että Edelweissin korostus on voimakkaampi sanan tehtävä kohdalla. Hän ei ymmärrä, mitä nainen sillä tahtoo viestittää.

Cyan nyökkää. Nyökkäys on helppo ja kivuton vaihtoehto silloin, kun sanat tuntuvat takertuvan kurkkuun ja muuttuvan sekavaksi massaksi ennen kuin pääsevät ulos asti. Cyan ei ole niitä ihmisiä, jotka häkeltyvät toisten kauneudesta tai vallasta. Cyan on niitä ihmisiä, jotka pysyvät hiljaa ja nielevät katkeruutensa, kun ovat ylempiensä seurassa. Hän on myös niitä ihmisiä, jotka laskevat yhteen jokaisen liikkeen ja sanan, ja yrittävät sitten saada niiden tuloksesta selvää.

Hän ei myöskään kysy, miksi hänen persoonallisuutensa yksinomaan on saanut Edelweissin kääntämään kaunista päätään Peuraheimon suuntaan. Cyan ei ole varma, liikkuuko hänestä huhuja, mutta hän uskoo Edelweissin tietävän kaiken ilmankin.

”Tehtäväsi, Cyan, olet jo aloittanut päästämällä sisaresi menemään”, Edelweiss sanoo, eikä Cyan tiedä, värähtääkö enemmän oman nimensä kuulemisesta vaiko siitä, että Edelweiss tietää Iikasta. ”Tämä nimittäin koskee hylkiöitä. Kaikkia niitä heimoja, jotka ovat kääröissäni merkitty hylkiöiden heimoiksi.”

Cyan ei saa ääntä. Hän, joka on tottunut nöyryyttämään ja pakottamaan muut puhumattomiksi, ei saa suustaan ääntä. Edelweissin silmät näkyvät kaikkialla hänen ympärillään, ja vaikkei se olekaan totta, häntä heikottaa.

Mieli tietää jo, mitä pitää tehdä. Cyan tietää mitä, muttei tiedä miksi. Hän ei tahdokaan. Tämä on tekosyy raottaa lain verhoa, kurkistaa sen toiselle puolelle. Jos Cyan saa tehdä sen, mitä hän luulee, hän saa tilaisuuden puhua Iikalle. Iika saa jälleen olla hänen sisarensa, hän saa jälleen olla elossa heimonsa keskuudessa. Lämmittävä tunne palaa Cyanin rintaan, kun hän ajattelee siskoaan. Turkoosinsiniset hiukset villeinä olkapäillä, vaaleat ja suuret silmät keskittyneinä häneen. Kaunis, sopusuhtainen keho naisellisine muotoineen. Rinnat, lantio, reidet... Cyan kääntää katseensa takaisin Edelweissin armottomiin silmiin, etteivät hänen miehenosansa reagoisi turhan voimakkaasti Iikasta aiheutuneisiin ajatuksiin. Mutta kehossa tuntuu silti sisaren aiheuttamat tuntemukset, ne kiertävät pitkin hänen suoniaan kuin myrkky. Polttavina, mutta ihanina.

”Jokainen teloitetaan. Poikkeuksetta.” Iikan nimeä ei tarvitse sanoa ääneen, Cyan kuulee sen sanomattakin rivien välistä. Ajatus oman pikkusiskon tappamisesta ei tunnu sillä hetkellä pahalta tai edes todelliselta, onhan hän säilyttänyt sitä mahdollisuutta mielensä perukoilla jo pitkään. Leikitellyt sillä, miltä tuntuisi puristaa kädet viimeisen kerran Iikan kurkulle ja kuulla hänen viimeinen huutonsa, antaa kehon väristä sen aiheuttamasta tunteesta. 

”Minulla ei ole sinulle muuta, Peuraheimon Cyan. Tehtäväsi toteuttaminen on aloitettava muutaman päivän sisällä, mutta sinä itse et saa astua lavalle vielä.” Naisen katse ei kerro mitään, sanat töksähtelevät korostuksen vuoksi entisestään. ”Sinun tehtäväsi tulee olemaan merkittävämpi, mutta siitä et saa kuulla vielä.” 

Edelweiss kuulostaa miltei liian teatraaliselta Cyanin korviin, ja hän nyökkää kohteliaasti ennen kuin kääntää tälle selkänsä. Tehtävä ei ollut tullut yllätyksenä, eikä hän tahdo vielä tietää, miksi hänen pitää toimia kuten pitää. Hän ajattelee vain sitä, että Pääheimo on antanut hänelle pienen mahdollisuuden Iikaan. Se riittää pitämään tyydyttävää kutkutusta yllä, se riittää vielä toistaiseksi itsekeskeiselle miehelle, joka astelee Edelweissin mustien puiden ringistä ulos. Nainen naurahtaa katsellessaan Cyanin loittonevaa selkää.

”Cyan.” Ei vieläkään etuliitettä. Cyanin keho lakkaa kihelmöimästä. ”Se ei ole yhtä kaunista kuin ensimmäisellä kerralla.” Cyan naurahtaa kuivasti. Nainen on sittenkin typerä, ja se on harmillista. Hän ei tulisi koskaan ymmärtämään Cyania.

”Minulla ei ole aavistustakaan, mistä te puhutte, mestari Edelweiss”, Cyan valehtelee.

Nälkä: luku 8

Luku 8 (Maa, 3014)

Liekkien tarttuessa kankaisiin ja nuollessa osaa puista, tytön punaiset silmät kiiltävät kerrankin tyytyväisyydestä. Hän tuntee saavuttaneensa jotain sellaista, jota ihmiselle ei usein suoda. Ei hänenlaiselleen ihmiselle. Liekit kieppuvat ja tanssivat siellä, missä hänen silmänsä kiertävät. Ne tanssivat kuin totellakseen häntä. Tai väistääkseen. Osoittaakseen oman tahtonsa, vaikka hänhän tässä on se, joka niin tekee. Ilman hänen tahtoaan tulta ei olisi syntynyt, se ei pääsisi koskaan levittäytymään metsään kuin röyhkeä heimo. 

Tyttö katselee vielä hetken, ikuistaa näyn verkkokalvoilleen mahdollisimman tarkasti ja kääntyy. Eikä pelkästään käänny, vaan myös juoksee. Niin lujaa kuin osaa, vailla suojaa paljaille jaloilleen. Ja ennen kaikkea vailla määränpäätä.

Kun hän on juossut tarpeeksi katsomatta eteensä, hän huomaa maisemien muuttuneen ja puiden kaartuvan tummempina ylleen. Ajan käsite on lakannut olemasta, nyt on vain hän ja musta metsä. Aikaa on ikuisuus, oma henkilökohtainen ikuisuus. 

Kun Ilse herää sammalin ja havuin peitellystä makuusijastaan, hän näkee liekit vielä silmiensä takana, kieppuen ja ilkkuen hänelle. Siitä on kaksi vuotta, mutta se ei tunnu vieläkään miltään. Tyytyväisyys on etäinen muisto, se palaa mieleen vain savua haistaessa tai tulen rätinää kuunnellessa. Se ei kuitenkaan ole ollut Ilsen elämää kahteen vuoteen, hän kuuluu nyt Ilvesklaanille. 

Ulkoa kuuluu askelia, Ilse tunnistaa niiden tahdista tulijan. Rani. Kukaan muu ei ota niin monta askelta peräkkäin, kukaan muu ei kuulosta samaan aikaan kevyeltä ja voimakkaalta. Kun Ilse nousee ylös, Rani on jo raottanut sammalverhoja. Hänen kasvoillaan ei ole tunteita tänä yönä, mutta hänen silmänsä kiiltävät Ilselle tuntemattomasta tunteesta. Huolesta? Ei. Rani tuntee huolen Ilseäkin huonommin.

Rani aloittaa lausumalla Ilsen nimen tavalla, joka saa kylmät väreet kulkemaan Ilsen selkää pitkin. Katseessa on sittenkin huolta. 

”Ilse, minua huolettaa se uusi tyttö.” Rani astuu lähemmäs Ilseä, antaa tytön tulla lähelleen ja viedä kylmän kätensä poskelleen. ”Hän ei ole lahjakas, ja on aivan liian utelias sopeutumaan uuteen heimoon.”

Ilsen ilme on tyhjä, punaiset silmät kiertävät kehää. ”Mitä sinä sitten haluat hänen kanssaan tehdä? Tappaa kuten saaliseläimen, ennen kuin hän ehtii kunnolla päästä Ilvesheimon tavoille?” Sitten Ilse näyttää miltei vihaiselta, hän pitelee kaikin keinoin kiinni vihastaan, jottei se pääse valloilleen.

Osa Ranin tummanvihreiden silmien katseesta kertoo Ilselle, ettei hän vastusta tämän ideaa. Siitä osasta Ilse ei saa kiinni, aivan kuin häntä katsoisi täysin vieras mies. Ilse luulee aina tuntevansa Ranin, kuvittelee tämän aina palaavan hänen vierelleen silloin, kun hänelle sopii. Nyt hänen edessään seisoo joku muu, ja kylmältä tuntuva möykky Ilsen sisällä kasvaa. Hän ei tunnista tunnetta ja toivoo sen kuolevan, ennen kuin oppii tunnistamaan sen. 

Tunnistamaton osa Ranin katseessa oksettaa Ilseä, hänen on pakko kääntää katseensa pois. Katseen kääntäminen kertoo miehelle, ettei tämän seuraa toivota, ja hän osaa nyökätä kunnioittavasti ja kääntää Ilselle selkänsä. Pieni huomatuksi tulemisen halu puristaa Ilseä, kun hän ajattelee, ettei voisi enää tänään itkeä miehen rintaa vasten, mutta hän tukahduttaa halunsa. Yksinäisyys on parempi kuin vaarallinen, vieras katse.

* * *

Iika on nukkunut tuskin ollenkaan, mutta havahtuu silti horroksestaan, kun leirissä kohutaan. Harvan puuston seasta kuuluu huutoja ja suorastaan raivoisaa mielenosoitusta. Iika ei ole kuullut Ilvesheimon pitävän sellaista ääntä vielä kertaakaan. Hän nousee ylös, hieroo vähäisen unen silmistään ja astelee keskelle leirialuetta miettien vieläkin, miksei Ilvesheimossa ole leiriaukiota. Kaikissa leireissä pitäisi olla.

Puita on harvakseltaan, ne ovat tummanruskeita. Ja yhteen niistä on sidottu mies vähintään yhtä syvän ruskealla narulla. Iika ei näe muuta kuin narun. Ruskea naru. Ei miestä. Ei itkeviä kasvoja, ei kivusta vääntynyttä suuta eikä missään nimessä tyhjinä seisovia silmiä. Ei sellaista täällä tapahdu, tämä ei ole sellainen paikka.

Minä olen turvassa täällä.

Miehen ympärille on kerääntynyt enemmän heimoon kuuluvia ihmisiä kuin Peuraheimossa kerääntyi iltaruoalle. Taas Peuraheimo. Iika tietää, ettei se lähtisi hänestä vielä pitkään aikaan, ja jokainen askel kohti puuhun sidottua miestä vahvistaa ajatusta.

Miehen edessä seisoo Ilse, ja Ilsen rinnalla Rani. Luonnollisesti. Iika ei tiedä, millainen suhde heillä on, eikä hän tahdokaan tietää. Ei nyt, kun näkee heidät silmäilemässä tyynin ilmein puuhun sidottua miestä. Mies on sidottu sillä aikaa, kun Iika on ollut unessa.

Hän nukkui vääryyden tapahtuessa, vaikka nukkumisen piti olla hänelle mahdotonta. Kipu tuntuu jälleen Iikan alaruumiissa, se tuntuu aina, kun hän tuntee vihaavansa itseään. Se on muistutus siitä, että viha on oikein.

Ilsen punaiset silmät huomaavat Iikan läsnäolon, hän ottaa etäisyyttä miehestä ja lähtee kohti Iikaa. Iika ei osaa tulkita, mitä heimon johtajalla on mielessään, mutta epämukava tunne on siirtynyt alaruumiista koko kehoon. Hän tahtoo kysyä, muttei ole varma, haluaako kuulla vastausta.

”Hän on petturi”, Ilse sanoo osoittaen puuhun sidottua miestä, koska tietää, mitä Iika ajattelee. Iika ei saa esitettyä jatkokysymystä, joten Ilse jatkaa oma-aloitteisesti. ”Tänä aamuna hänet löydettiin toisen heimon puolelta kyseisen heimon naishenkilön seurasta.”

Iikan suu loksahtaa auki, hän vie kädet sen suojiksi. Toisen heimon. Se on voinut olla Peuraheimo. 

”Ja meillä petturuudesta rankaistaan kuolemalla.”

Kuolemalla? Iika kävelee Ilsen ohi väistäen tämän katsetta. Hänen on pakko nähdä puuhun sidottu mies paremmin. Hän kävelee miehen eteen ja näkee tämän kasvoista, ettei tämä ole vielä kuollut. Verisuonet erottuvat vaalean ihon läpi sinisinä ja silmät verestävät. Kyyneliä ei enää valu poskille, mutta kasvot punoittavat kyynelien jäljiltä. Mies on tuskin kolmekymmentä, ja hän on ruumiiltaan hento. Nyt, kun vaatteetkin on riistetty, pystyy helposti näkemään, miten aliravittu mies on. Iikan tekee mieli irrottaa köydet. Ei säälistä, vaan siksi, ettei kestä nähdä tämän itkeneitä kasvojaan ja ihon läpi näkyviä kylkiluitaan.

Petturuudesta rankaistaan kuolemalla. Mies on hengissä, mutta Iika tietää katsovansa käytännössä kuollutta ihmistä silmiin. Hän ei eläisi enää kauaa. Ilse ei soisi hänelle sitä.

Iika tuntee johtajan voimakkaan käden olallaan, eikä ote ole tuttavallinen. Ilse ei ole hyvällä tuulella, sen kuulee jo tavasta, jolla hän lausuu seuraavan lauseensa. ”Sinä teet sen.” Hengitys katkeaa, Iikasta tuntuu kuin hänen hengityselimistönsä olisi täytetty hyönteisillä, joista jokainen koittaisi munia hänen sisälleen. Hengittäminen on mahdotonta.

”Sinä kävelit ohitseni katsomaan petturia silmiin samalla, kun tiedotukseni oli vielä kesken. Edes heimoon kuuluvat eivät saa poistua seurastani ilman erillistä lupaa.” Ilse rakastaa sisällyttää lauseisiinsa muistutuksia siitä, että Iika ei vielä kuulu heimoon. Hän on pelkkä kokelas, ja Ilse viestittää jatkuvasti, että samalla menolla myös pysyisi sellaisena.

Iika on avaamassa suunsa kohtuuttomuudesta, mutta sulkee sen oitis Ilsen jatkaessa: ”Tämä ei ole ensimmäinen kertasi pienimpien sääntöjen rikkojana. Siispä sinä teet sen.” Ilse ottaa isolta, aseita roikkuvalta vyöltään pienen ja terävän veitsen ja ojentaa sen Iikalle. Sama veitsi, jolla Iika on viiltänyt entisen heimonsa merkin pois. Kipu vihlaisee selkää, vaikka haava on jo parantumassa.

”Hänhän oli vain toisen alueella.”

Ilsen silmissä välähtää tavalla, joka saa Iikan perääntymään. Hän hämmästyy voimakasta reaktiotaan, mutta luottaa kehonsa reaktioon. Tilanne pelottaa häntä. Ilse pelottaa häntä.

”Vain toisen alue ei kuulu Ilvesheimolle lainkaan”, Ilse sanoo äänellä, joka on liian kova ollakseen hänen äänensä, ”ellet sitten halua päätyä itsekin samaan tilanteeseen.” Hän nyökkää puuhun sidottua miestä kohti, ja mies vinkaisee kuin eläin. Kuolema maistuu varmasti jo hänen kielellään, hän haistaa sen hajun ilmassa joka kerta, kun Ilse avaa suunsa.

Iika tarttuu veitseen ja yllättyy, miten rennosti pystyy pitelemään esinettä. Hänen kätensä eivät tärise, vaikkei hän vieläkään saa hengitettyä. Veitsi on vain esine, se ei tunnu välineeltä toisen hengen riistämiseen. Kapea ja hopeainen. Yllättävän kaunis.

Iika tuntee ilman palaavan kehoonsa hengityksen myötä, sisään ja ulos. Ilma tuoksuu havuilta. Aivan samalta kuin Peuraheimossakin oli tuoksunut. Metsän tuoksu on sama kaikkialla.

Veitsi itsessään ei ole paha. Sitä käyttävä ihminenkään ei aina ole paha, pelkästään ihmisen teot voidaan luokitella siten. Iikaa pelottaa ajatus siitä, mitä hänestä tulee, jos hän käyttää kädessään olevaa esinettä siihen, mihin Ilse hänen haluaa sitä käyttävän.

Nyt hän on niin lähellä miestä, että tuntee tämän pistävän hengityksen ihollaan. Hän pystyy haistamaan miehen pelon, se tuntuu miltei painostavana ilmassa. 

”Nimi.” Ääni jää kurkkuun, Iika rykäisee ja yrittää uudestaan. ”Sinun nimesi. Mikä sinun nimesi on?” Nyt kädet seuraavat ääntä, nekin vapisevat. Iika vihaa sitä kaikkea. Hän vihaa itseään, Ilvesheimoa, Ilseä, aivan kaikkea. Nuoren ihmisen viha on suurta, se vyöryy hänen ylitseen epätoivottuna aaltona ja miltei jättää niille sijoilleen. On pakko toimia. Mies vastaa nimekseen Jaar, ja Iika uskoo nyökkäävänsä vastaukseksi. Nyt hän tietää, kenet tuomitsee. Hän ei tiedä tarkalleen, mitä tekee, hän vain toimii kuten on nähnyt toimittavan. Veitsi uppoaa miehen rintaan. Iika tuntee, miten se menee syvemmälle ja saa elintoiminnot lakkaamaan. Verta valuu kunnolla vasta, kun Iika vetää veitsen pois. Punainen väri leviää hänen käsilleen ja lyhyille housuilleen.

Eläin. Iikan tajunta ei vastaa, vaikka hänen mielessään liikkuu eri sanoja tapahtuneelle. Eläin. Ihmisen tappaminen tuntuu samalta kuin eläimen tappaminen. Ei miltään. Se vain tapahtuu, ja sen jälkeen kaikki nollaantuu. Alkaa alusta. Iika yrittää laskea kymmeneen, mutta sekoaa neljän kohdalla. Yksi, kaksi. Veri hänen käsissään. Kolme, neljä. Hän on tappanut ihmisen. Se ei tuntunut miltään, vain yksi epämukava tapahtuma monien jatkoksi. 

Pahinta on se, ettei Iika tunne olevansa pahoillaan. Enemmän häntä huolestuttaa se, riittääkö hänen tekonsa Ilselle, joutuuko hän tekemään enemmän. Tuntemukset palaavat kehoon yksi kerrallaan, ja kipu on niistä ensimmäinen. Se tuntuu alaruumiissa, ja Iika muistaa, että seisoo siinä, koska vihaa itseään. Koska ei pystynyt olemaan veljensä lähellä. Vaikka eihän Iika täälläkään tunne olevansa elossa. Edes toisen ihmisen elämän riistäminen ei annalle Iikalle sitä tyytydystä.

Ja vasta miehen kuoltua Iika katsoo hänen silmiään kunnolla. Ne seisovat lasittuneina päässä, ja Iika kiinnittää vasta nyt huomiota niiden väriin. Tummansiniset, mutta ilmeettömät. Iika on riistänyt niiden kyvyn nähdä, eikä hän tunne siitä syyllisyyttä. Hän ei tunne mitään miestä kohtaan, miestä, jonka nimi on Jaar. Petturi. Kukaan ei tule muistamaan hänen nimeään, ei kukaan paitsi Iika. Iika ei katsonut miestä silmiin pistäessään tätä veitsellä, mutta hän kysyi nimen, jotta kykenisi myöhemmin syyllistämään itseään. Kun kipu alaruumiissa löytäisi hänet jälleen, hän muistuttaisi itseään miehestä nimeltä Jaar. Hän muistaisi veren käsissään.

Ilsen kosketus olkapäässä herättää Iikan todellisuuteen. Hetki on tuntunut liian pitkältä, Iika on ehtinyt jo unohtaa, missä on ja miksi on. Hän muistaa vain veren punaisen värin.

”Tervetuloa, Iika”, Ilse sanoo, ja Iikalta menee hetki rekisteröidä hänen sanansa. Tervetuloa. Hän on tervetullut. Hän kuuluu heimoon. ”Sinun koetoksesi oli määrä olla jotakin sellaista, johon en uskonut sinun pystyvän. Ja sinä teit sen. Sinä tapoit miehen, jonka nimeä emme enää lausu ääneen, sillä hän petti Ilvesheimon ollessaan toisen heimon jäsenen seurassa. Lunastat hänen paikkansa heimossa.” Ilse taputtaa Iikaa olkapäähän, ja vaikka taputus on voimakas, Iika ei tunne sitä. Verta. Se on punaista.

”Sinun liittymisseremoniasi pidetään illalla, ja silloin saat Ilvesheimon merkin kehoosi.”

Merkin. Hän kuuluu heimoon. Sekään ei tunnu miltään.

* * *

Askeleet ovat johdattaneet Iikan sen joen varrelle, josta osa kuuluu Peuraheimolle. Hän on lähempänä Peuraheimon rajaa kuin koskaan toiseen heimoon kuuluessaan. Kun Iika kohdistaa katseensa runsaisiin pensaisiin ja aluskasvillisuuteen, jotka tietää kuuluvaksi Peuraheimolle, hän ei tunne kaipuuta. Menneisyydestä ei saa puhua, ja vaikka painajaiset tuskin koskaan jättävät Iikaa, hän uskoo pystyvänsä siihen. Pitämään asian sisällään. Kukaan ei koskaan kuule Cyanista, ei ainakaan häneltä. 

Eikä kukaan koskaan kuule Jaarista. Lämpimän veren ja seisahtuneiden silmien ajatteleminen palauttaa muistot elävinä mieleen. Iika on itsekin niin lähellä heimojen rajaa, että voisi ottaa muutaman reippaan askeleen toiselle puolelle ja päätyä itsekin puuhun katsomaan maailmaa tyhjillä silmillään. Keho muistaa teosta seuranneen vihan ja kuvotuksen, ja pian veren maku muuttuu oksennuksen pistäväksi mauksi. Iika kumartuu alas ja antaa tahtomattaan ylen, kuvottaen itseään yhä vain enemmän. Kipu jyskyttää päässä, mutta Iika tuntee siitä pelkkää kiitollisuutta. Se on tunne, ja tunteet ovat nyt hyvästä, ovat ne mitä tahansa. Iika haluaa muistaa muutakin kuin miehen nimeltä Jaar.

Jouluhaaste 2017, otsikot/aiheet hakusessa

(Ennen kuin alan höpistä omiani, tahdon heittää teille linkit tovereideni lähiaikoina luomiin blogeihin! Check this and this out!)

On tullut taas se aika vuodesta, kun tämä koulukiireiden uuvuttama bloggaaja lähtee kehittelemään lisää uuvuttavia projekteja itselleen. (Kouluhan ei tietenkään riitä, ehei.) Kuten viimevuonnakin, aion myös tänä vuonna toteuttaa 24 päivää kestävän omakehitteisen kirjoitushaasteen. Kaipailen kuitenkin kipeästi apuanne! Haluaisin muutamia sanoja tai lyhyitä toteamuksia otsikoiksi. Jos ette muista, miten homma toimi viimevuonna, lukekaa esimerkiksi tämä tai tämä postaus. Kirjoitan otsikoitten pohjalta joka päivä lyhyehkön tekstin, jonka julkaisen täällä, onnistuu se tai ei. Pointtina on kirjoittaa joka päivä jotakin 24 päivän ajan.

Eli, if I may ask, tarvitsisin teiltä lukijoilta satunnaisia sanoja tai toteamuksia otsikoiksi. En mennyt viimevuonnakaan joulu-/talviteemalla, joten nappaan tänäkin vuonna otsikoiksi käytännössä minkä tahansa aihepiirin sanoja. Arvostaisin apuanne, thanks!

Frontière

Punaisten kukkien aavikko avautuu tasaisena silmänkantamattomiin. Kukat ovat täydellisen identtisiä muodoltaan, mutta väri taitaisi olla joka katsojalle hieman erilainen. Punaisessa kun on niin monta sävyä, jotka havaita. Kukkia leijailee tasaiseen tahtiin alas jostakin korkealta peittämään aiempia kerroksia alleen. Niitä ei leijaile taivaalta, sillä tässä tilassa ei ole pilviä, aurinkoa eikä ilmaa, jota hengittää. Kukkia vain putoilee alas valkoisesta tilasta, jolle kukaan tuskin osaisi antaa nimeä. Eikä tilaa tarvitsekaan nimetä, yksikään sana ei tekisi sille oikeutta.

Uusimmilla kukkakerroksilla ei ole askelien aiheuttamia painaumia, mutta jos kerroksia mentäisiin alaspäin, nähtäisiin jos jonkinlaisia merkkejä elävistä olennoista. Tänä hetkenä tasainen kukkameri muuttuu epätasaiseksi, sillä jokin kurottaa ohuita sormiaan päällimmäisten kukkien alta. Näkyvät vain kaksi maidonvalkeaa sormea, joiden kynnet on lakattu yhtä punaisiksi kuin kukatkin.

Hetken päästä, hirvittävän kiljahduksen saattelemana, kukkien alle hautautunut henkilö nousee kokonaisuudessaan kukkien alta. Kiljahdus ei pääse kaikumaan tilassa, jossa ei ole ilmaa tai mitään muutakaan hengityskelpoista.
Kukkien alta luulisi olevan mahdotonta päästä pintaan, ja pinnalla luulisi olevan mahdotonta seistä, jos sen alle kerran voi upota. Tämä henkilö kuitenkin nousee ylös ja lähtee haparoivin askelin kävelemään kukkien päällä. Ne esittäytyvät hänelle kirkkaanpunaisina.

Ajattomassa tilassa kuuluu ääni. Hetkellisesti se täyttää koko tilan, kieppuu kaikkialla kukista nousseen henkilön ympärillä ja miltei punertaa hänen tajuntansakin. Henkilöltä menee hetki ymmärtää, että ääni tulee aivan hänen jalkojensa juuresta.

Pieni, etäisesti muurahaista muistuttava hyönteinen on juuri liikauttanut yhtä jaloistaan. Kyseinen toimenpide on vavisuttanut tilaa siitä seuraavalla äänellään, eikä henkilö voi muuta kuin tuijottaa hämmentyneenä pientä mustaa hyönteistä aivan jalkojensa vierellä.

Hän kumartuu hitaasti pienen hyönteisen puoleen ja säpsähtää huomatessaan, että se ei seisokaan kukkien päällä. Se seisoo vaaleatukkaisen pään päällä. Pään, jonka olemassaoloa henkilö ei ollut vielä huomannut. Kauanko se on siinä ollut? Onko se voinut yhtäkkiä vain ilmestyä, vai onko se siirtynyt siihen sinä aikana, kun hän on siirtynyt seisoma-asennosta kyykkyyn? Vain ympäröivät kukat tietävät, jos nekään.

Pää on kaunis. Se kuuluu pienelle lapselle, jonka avonaiset, vihreät silmät ovat jääneet katsomaan jotakin, jota tuskin koskaan tavoittivat. Elossa hän ei ole, sen näkee pelkällä silmäyksellä, vaikka hänessä ei ulkoisia vammoja olekaan. Kuoleman vain havaitsee, siihen ei tarvita aistejen komentoja.

Kun henkilö kurottaa koskemaan vaaleatukkaista päätä, hän huomaa pienen kuulolaitteen sen korvassa. Mihin hän on sitä eläessään tarvinnut? Hyönteinen pään päällä kallistaa hieman päätään aivan kuin vastatakseen, ettei sekään tiedä. Henkilö hymyilee sille. Täällä he kaikki ovat yhtä tietämättömiä, yhtä merkityksettömiä. Mutta eivät hukassa. He ovat tienneet jo kauan päätyvänsä tänne.

Kuulolaitteen näkeminen palauttaa henkilön mieleen todellisen maailman. Sen, jossa tiede menee taiteen edelle ja jossa elämän edellytys loistaa kirkkaana kaikkien näytöistä, mutta ei silmistä. Henkilö tietää myös sen, ettei voi kauaa viipyillä ajatuksissaan siinä toisessa maailmassa, koska sinne ei kenties ole enää paluuta. Yksi kukka tippuu hänen taakseen, hän hengittää levollisesti ja huomaa, miten yhdenkin kukan laskeutuminen tasaiselle kukkamerelle vavisuttaa sen perustuksia. Tässäkö sitä nyt ollaan?

Hän huomaa ajattelevansa, ettei se haittaisi, vaikka vavahtelu hänen ympärillään äityisikin kokonaiseksi lentävien kukkien kaaokseksi. Hän huomaa jopa toivovansa sitä. Ja täällä toiveilla on merkitystä.

Hän ei enää erota päätä kuulolaitteineen eikä hyönteistä sen päällä. Hän erottaa ainoastaan punaiset kukat kaikkialla ympärillään, tuntee niiden katoavan hänen jalkojensa alta. Vasta silloin hän ymmärtää, ettei hän ole missään vaiheessa oikeasti seissytkään niiden päällä. Tältähän täällä on aina näyttänyt – kaaos ympärillä, kukat painottomassa tanssissa ja hän niiden keskellä ilman päätä tai hyönteistä. Iänkaikkisesti.