Frontière

Punaisten kukkien aavikko avautuu tasaisena silmänkantamattomiin. Kukat ovat täydellisen identtisiä muodoltaan, mutta väri taitaisi olla joka katsojalle hieman erilainen. Punaisessa kun on niin monta sävyä, jotka havaita. Kukkia leijailee tasaiseen tahtiin alas jostakin korkealta peittämään aiempia kerroksia alleen. Niitä ei leijaile taivaalta, sillä tässä tilassa ei ole pilviä, aurinkoa eikä ilmaa, jota hengittää. Kukkia vain putoilee alas valkoisesta tilasta, jolle kukaan tuskin osaisi antaa nimeä. Eikä tilaa tarvitsekaan nimetä, yksikään sana ei tekisi sille oikeutta.

Uusimmilla kukkakerroksilla ei ole askelien aiheuttamia painaumia, mutta jos kerroksia mentäisiin alaspäin, nähtäisiin jos jonkinlaisia merkkejä elävistä olennoista. Tänä hetkenä tasainen kukkameri muuttuu epätasaiseksi, sillä jokin kurottaa ohuita sormiaan päällimmäisten kukkien alta. Näkyvät vain kaksi maidonvalkeaa sormea, joiden kynnet on lakattu yhtä punaisiksi kuin kukatkin.

Hetken päästä, hirvittävän kiljahduksen saattelemana, kukkien alle hautautunut henkilö nousee kokonaisuudessaan kukkien alta. Kiljahdus ei pääse kaikumaan tilassa, jossa ei ole ilmaa tai mitään muutakaan hengityskelpoista.
Kukkien alta luulisi olevan mahdotonta päästä pintaan, ja pinnalla luulisi olevan mahdotonta seistä, jos sen alle kerran voi upota. Tämä henkilö kuitenkin nousee ylös ja lähtee haparoivin askelin kävelemään kukkien päällä. Ne esittäytyvät hänelle kirkkaanpunaisina.

Ajattomassa tilassa kuuluu ääni. Hetkellisesti se täyttää koko tilan, kieppuu kaikkialla kukista nousseen henkilön ympärillä ja miltei punertaa hänen tajuntansakin. Henkilöltä menee hetki ymmärtää, että ääni tulee aivan hänen jalkojensa juuresta.

Pieni, etäisesti muurahaista muistuttava hyönteinen on juuri liikauttanut yhtä jaloistaan. Kyseinen toimenpide on vavisuttanut tilaa siitä seuraavalla äänellään, eikä henkilö voi muuta kuin tuijottaa hämmentyneenä pientä mustaa hyönteistä aivan jalkojensa vierellä.

Hän kumartuu hitaasti pienen hyönteisen puoleen ja säpsähtää huomatessaan, että se ei seisokaan kukkien päällä. Se seisoo vaaleatukkaisen pään päällä. Pään, jonka olemassaoloa henkilö ei ollut vielä huomannut. Kauanko se on siinä ollut? Onko se voinut yhtäkkiä vain ilmestyä, vai onko se siirtynyt siihen sinä aikana, kun hän on siirtynyt seisoma-asennosta kyykkyyn? Vain ympäröivät kukat tietävät, jos nekään.

Pää on kaunis. Se kuuluu pienelle lapselle, jonka avonaiset, vihreät silmät ovat jääneet katsomaan jotakin, jota tuskin koskaan tavoittivat. Elossa hän ei ole, sen näkee pelkällä silmäyksellä, vaikka hänessä ei ulkoisia vammoja olekaan. Kuoleman vain havaitsee, siihen ei tarvita aistejen komentoja.

Kun henkilö kurottaa koskemaan vaaleatukkaista päätä, hän huomaa pienen kuulolaitteen sen korvassa. Mihin hän on sitä eläessään tarvinnut? Hyönteinen pään päällä kallistaa hieman päätään aivan kuin vastatakseen, ettei sekään tiedä. Henkilö hymyilee sille. Täällä he kaikki ovat yhtä tietämättömiä, yhtä merkityksettömiä. Mutta eivät hukassa. He ovat tienneet jo kauan päätyvänsä tänne.

Kuulolaitteen näkeminen palauttaa henkilön mieleen todellisen maailman. Sen, jossa tiede menee taiteen edelle ja jossa elämän edellytys loistaa kirkkaana kaikkien näytöistä, mutta ei silmistä. Henkilö tietää myös sen, ettei voi kauaa viipyillä ajatuksissaan siinä toisessa maailmassa, koska sinne ei kenties ole enää paluuta. Yksi kukka tippuu hänen taakseen, hän hengittää levollisesti ja huomaa, miten yhdenkin kukan laskeutuminen tasaiselle kukkamerelle vavisuttaa sen perustuksia. Tässäkö sitä nyt ollaan?

Hän huomaa ajattelevansa, ettei se haittaisi, vaikka vavahtelu hänen ympärillään äityisikin kokonaiseksi lentävien kukkien kaaokseksi. Hän huomaa jopa toivovansa sitä. Ja täällä toiveilla on merkitystä.

Hän ei enää erota päätä kuulolaitteineen eikä hyönteistä sen päällä. Hän erottaa ainoastaan punaiset kukat kaikkialla ympärillään, tuntee niiden katoavan hänen jalkojensa alta. Vasta silloin hän ymmärtää, ettei hän ole missään vaiheessa oikeasti seissytkään niiden päällä. Tältähän täällä on aina näyttänyt – kaaos ympärillä, kukat painottomassa tanssissa ja hän niiden keskellä ilman päätä tai hyönteistä. Iänkaikkisesti.

Talven ja syksyn (kuva)satoa

Koska valokuvat ovat, noh, jokseenkin jääneet koneen uumeniin, kaivanpa nyt samaan syssyyn kaikki mahdolliset postaamatta jääneet kuvat tänne. Luvassa talvesta iloitsemisen johdosta otettuja napsaisuja ja muuten vaan vanhahkoja otoksia.

Nälkä: luku 7

Luku 7 (Maa, 3014)

”Minä olen pahoillani.” Veljen ääni yhdistettynä hänen voimakkaisiin käsiinsä on myrkkyä, se tunkeutuu Iikan sisälle ja valuu alas, kunnes on kaikkialla hänen ruumiissaan. Hän ei uskalla hengittää, sillä hän pelkää myrkyn leviävän. ”Oikeasti, minä olen pahoillani.”

Ei ole. Jos olisi, hän ei tekisi näin. Hän antaisi Iikan hengittää, pitäisi metrin välin ja puhuisi kuten veljien kuuluu. Kunnioittavasti. Mutta kädet ovat liian voimakkaat, ne painavat Iikaa yhä kovemmin sammaleista kiveä vasten. Iika ajattelee, ettei ole siellä. Hän laskee yöllä näkemiään tähtiä, kunnes kipu leviää hänen aivoihinsa muuttaen tähdetkin verenpunaisiksi. 

Iika ei enää laske, hän keskittyy hengittämiseen. Sisään, ulos. Aivan kuten velikin. Iikaa oksettaa, hän palauttaa tähdet mieleensä ja kuvittelee niiden muodostavan kuvion yläpuolelleen. Veljen taakse. Tähdet muodostavat V:n muotoisen kuvion, joka muistuttaa Ilvesheimon symbolia. Mutta eihän Iika tiedä Ilvesheimon olemassaoloa silloin, kun tämä tapahtuu.

Hän herää havupeitteeltään ja tuntee hien valuvan ohimoiltaan. ”Unta”, hän sanoo ääneen, eikä piittaa, vaikka joku kuulisi. Eikä kukaan kuule, Iika nukkuu jo kolmatta viikkoa ulkona kokelaana. ”Se oli vain unta.” Iikan ääni kuulostaa valheelta, se on yhtä hauras kuin silloin, kun hänen unensa tapahtuma oli totta. Ei tosin täysin totta. Veli ei koskaan pyytänyt anteeksi. Eikä Iika enää muista, mikä on totta ja mikä ei, uni sekoittuu todellisiin muistoihin ja vääntää ne yhdeksi kieroksi kokonaisuudeksi, joka mustaa hänen mieltään.

Hän on ollut jo tarpeeksi kauan pois Peuraheimosta, jotta voisi unohtaa. Niin hän oli kuvitellut. Jos ei näkisi joka päivä isoveljeä ja heimon maita, unetkin katoaisivat ja hän saisi vihdoin aloittaa uuden elämän. Ei hän saa. Iika miettii, miksi maassa edes on lakina, ettei heimosta lähdettyään saa puhua menneisyydestään. Vielä Ilvesheimoon saapuessaan hän oli vakuuttanut Ranille ja Ilselle, ettei edes haluaisi puhua entisestä heimostaan. Nyt hän ei ole enää varma. Uni jyskyttää aitona ja kuvottavana takaraivossa, muisto on liian tuore jättääkseen Iikan rauhaan.

Iika keskittyy kaikkeen siihen uuteen, jonka on jo saanut vaihdettuaan heimoa. Hänen selkäänsä ei enää satu, merkin päälle tehdyt haavat ovat alkaneet parantua. Niistä tulee parannuttuaan rumia, ja jälleen Iikan tekee mieli kirota lakijärjestelmä. Ajatukset harhautuvat.

Uudet asiat, Iika. Laske ne. Alitajunta puhuu nykyään Ilsen äänellä, ja siihen Iika on tyytyväinen. Hän luottaa johtajatyttöön, joka asuu metsän pimeimmässä paikassa ja karttaa kaikenlaista keskustelua puolison ottamisesta. Sillä siitä koko heimo puhuu; Ilsestä ja Ranista. Huhut ovat levinneet jopa vielä kokelaana kävelevän Iikan korviin. ”Mestari Ilsen pitäisi ottaa joku muu ja yllättää heimo”, niin he sanovat. Iika ei tiedä, mitä ajatella aiheesta. Hän näkee mieluummin asiat ja ihmiset yksilöinä, romanttinen kiinnostus lisää epätodennäköisyyksiä ja harhaluuloja. Sumentaa ihmisen harkintakyvyn.

Harkintakykynsä Iika tosin menetti jo vuosia sitten. Sen puuttuminen on tuonut hänet Ilvesheimoon, mutta toistaiseksi hän ei kadu mitään. Hän pitää ympäristöstä: kivikkoisesta metsästä, harvoista puista leirialueella, Ilsen asuinsijasta, tummana virtaavasta joesta toisella puolen leirialuetta ja tietysti siitä, että leirissä olessaan hän näkee tähdet. Samat tähdet, jotka hän kuvitteli ylleen Cyanin peittäessä näköyhteyden taivaalle. 

Menneisyys ei vielä ole kuristanut otettaan Iikan ympärille, mutta hän tietää sen vielä joskus tekevän niin. Unet kertovat jokaiselle, mitä he todella ovat. Iika tuntee oksennuksen maun suussaan ja nousee ylös.

Yöllä metsästäminen ei ole kiellettyä täällä, Peuraheimossa se oli. Asian varjopuoli on se, ettei Iika metsästä heimolleen vaan itselleen. Hän ei saa kuulla Ilsen kannustavia sanoja aamulla, sillä hän ei saa metsästää Ilselle. Kannustavat sanat johtajan suusta ovat muutenkin harvassa, hän jakaa tukeaan ainoastaan Ranille pitkien katseiden muodossa. Kävellessään tiedostamattaan kohti Ilsen asuinsijaa, hän huomaa miettivänsä Rania ja Ilseä. Muut leirissä eivät ole noteeranneet häntä suuremmin, mutta nämä kaksi jaksavat kumpikin omalla tavallaan katsoa hänen peräänsä.

”Minne sinä olet matkalla ilman joustasi?” Tumma, sointuva miesääni. Rani. Iika kääntyy katsomaan taakseen ja näkee mustahiuksisen miehen katsomassa häntä tummanvihreillä silmillään. Iika ei osaa pelkkien tähtien valossa sanoa, näyttääkö hän vihaiselta vai ei.

”En saa nukuttua, ajattelin käydä pienellä kierroksella.”

”Sinä olet uusi, joten kukaan ei katso hyvällä, jos näkee sinun poistuvan leirialueelta.”

”Mestari Ilse sanoi, ettei se ole kiellettyä. Yöllä saa metsästää.”

”Niin.” Rani astuu lähemmäs, ja nyt hänen silmiään voi lukea. Iika toivoo, ettei voisi. ”Yöllä saa metsästää, jos kuuluu heimoon. En näe joustasi, etkä sinä kuulu heimoon.”

”En vielä.” Iika yrittää kuulostaa mahdollisimman uhkaavalta, mutta ääni jää kurkkuun saaden Iikan lauseen kuulostamaan lähinnä lapsen inttämiseltä. Hän ei pelkää nuorta soturia, ei, vaikka tämä on häntä reilusti pitempi ja vahvempi.

”Minusta alkaa tuntua, että Ilse on tehnyt virhearvion sinun suhteesi.” Ranin ääni tihkuu pettymystä, hän on aidon ärsyyntynyt Iikan käytökseen. ”Et ole suorittanut kaikkia kokeitasi, joten sinulta olettaisi kunnioittavampaa käytöstä.”

”Kukaan ei ole kertonut minulle, mitä minun tulee tehdä päästäkseni leiriin.”

”Jos tietäisit, tekosi eivät olisi aitoja. Tekisit ne tekemisen vuoksi.”

Iika tuhahtaa. Hän astelee Ranin ohi pää uhmakkaasti pystyssä ja istahtaa takaisin havupatjalleen. Rani tuijottaa tytön menoa kuin tämä olisi vasta täyttänyt kymmenen kesää.

Rani huokaisee syvään. Hän on nähnyt tulokkaiden uhmakkaat silmät ennenkin, hän muistaa tuon saman lapsellisen tahdon. Ilse kuitenkin uskoo tytöstä hyvää, joten Rani yrittää parhaansa tämän kanssa. Mies tietää, ettei Ilse siedä, että hän lähentyisi kenenkään kanssa, joten hän yrittää kaikin tavoin kohdella Iikaa kuin saaliseläintä. Kunnioittaen, mutta etäännyttäen itsensä ylemmäksi olennoksi. Katsellessaan turkoositukkaisen tulokkaan istuvaa kehoa Rani ei voi olla miettimättä, onko Ilsellä henkilökohtaisia syitä ottaa tyttö leiriin. Tämä ei ole erityisen lahjakas, huutelee omaa näkökulmaansa jättäen muiden kannat huomiotta ja päivisin naurattaa heimon lapsia kuin olisi itse yksi heistä. Rani ei näe potentiaalia, ei yhtä ainoaa syytä ottaa lahjatonta, hälyttävän väriset hiukset omaavaa tyttöä leiriin. Kun hänen mielensä vihdoin löytää yhden hyvän syyn, hän heittää sen heti pois. Rani pudistaa päätään - Ilse ei ole tehnyt sitä, mitä hän epäilee enää vuosiin, hän ei saa ajatella johtajastaan sellaista.

”Iika, mikset yrittäisi vain nukkua?” Rani sanoo istuutuen tytön viereen. Hän tietää eleensä olevan ristiriidassa lauseen kanssa, mutta ei voi olla istumatta. Kun Rani katsoo Iikaa tämän suuriin silmiin, hän ei näe niissä onnellisuutta. Iika näyttää pahemmin eksyneeltä kuin saaliseläimeksi joutuva peura.

”En osaa.” Ääni on avuton, muttei lohduton. Iika osoittaa sillä pärjäävänsä, mutta Rani epäilee äänen viestiä. 

”En minäkään usein”, Rani vastaa, vaikka tietää vain ruokkivansa liekkejä.

”Miksi et?”

”Me emme saa puhua menneisyyksistämme, Iika. Emme koskaan.” Rani nousee ylös ja kävelee pois. On sanottu jo liikaa. 

Nälkä: luku 6

Luku 6 (Maa, 3014)

Ei mene kauaakaan huomata, miten kivikkoista Ilvesheimon mailla on. Maa on lähes pelkkää mustaa ja harmaata kalliota, ja Iika tunnistaa leirinalueen rajan pienistä, pyöreistä kivistä. Ilse nyökkää leirialueen suuntaan ja viittoo Iikaa menemään edellään. Tyttö kävelee puiden lomasta alueelle, jolla on puita harvakseltaan. Se ei muistuta juuri millään tavalla Peuraheimon leiriä. Peuraheimossa oli ollut selkeä aukio, täällä sellaista ei varsinaisesti ole. Rakennelmia ja telttoja on pystytetty ympäriinsä, alue on rajattu kivillä. Leiri muistuttaa pientä kylää.

Iika huomaa telttojen olevan isompia ja pienemmällä alueella kuin Peuraheimossa. Hän tietää, että joskus tulee vielä aika, jolloin hän ei enää muista, millainen leiri Peuraheimolla on. Aika, jolloin ainoa leiri, johon hän osaa ja haluaa verrata, on Ilvesheimon leiri. Se ei näytä vielä kotoiselta. Iikaa kylmää. Hän on lähtenyt. Tällä kertaa oikeasti, ei pelkästään harhailemaan metsään ja miettimään, olisiko lähteminen hänelle oikea vaihtoehto. Iika ei tiedä vielä vastausta, hän ei voi luottaa ailahtelevaan mieleensä. Kunpa ajatus siitä, että tämä on oikea ratkaisu, palaisi pian takaisin. Epävarmuus huojuttaa polkua hänen jalkojensa alla.

”Leiri”, Ilse sanoo. Hän odottaa Iikan vastaavan, vaikkei tyttö tiedä lainkaan, mitä hänen pitäisi sanoa. Karu leiri ei vaikuta asialta, josta voisi sanoa mitään positiivista. Se ei näytä kotoisalta. Ihmisiäkään ei näy. 

”Missä kaikki ovat?”

Ilse naurahtaa. ”Nyt on aamu.” Tosiaan. Eihän Iika ole tottunut aikaisiin herätyksiin, veli ei koskaan antanut hänelle metsästysvuoroa aamusta. Se muuttuisi. Kaikki tulisi järjestymään aivan uudestaan, hänen mielensä metsä raivattaisiin ja tilalle kasvaisi jotain uutta, jos niin olisi tarkoitettu. 

”Ja osa on metsästämässä aamun ensimmäisellä vuorolla”, Ilse selittää nyökäten muutaman metrin päässä olevaa tulentekopaikkaa kohden. 

”Onko jokaisella oma vuoronsa päivässä?”

Ilse katsoo Iikaa kuin tämä olisi menettänyt järkensä valon. ”Tietysti on, meitä on täällä noin kaksikymmentä”, Ilse kertoo, ”joten jokaisen on metsästettävä ruokansa itse.” Iikan suu loksahtaa auki. ”K-kokonaan itse?”

Ilse ei sano mitään, tuijottaa vain Iikaa suoraan silmiin. Edelleen samalla tavalla kuin aiemmin; kuin hän olettaisi Iikan jo tietävän. Ilse on jo muodostanut hänestä tiettyjä mielikuvia, eikä Iika juuri pidä siitä, millaisen kuvan on itsestään antanut.

”Tutustutatko minut leiriin? Tai koko Ilvesheimoon?”

”En.” Hetken Iika luulee Ilsen pilailevan, mutta tyttö katselee leiriään vailla pilkettä silmäkulmassaan. ”He saavat itse huomata sinut.”

”Samalla tavalla kuin sinä huomasit minut, sepä on hyvä idea.”

Ilse siristää silmiään. ”Haluatko sinä tätä vai et?”

Iika ei sano mitään. Hän ei taaskaan tiedä, ja vaikka tietäisikin, hän ei voi olla varma siitä, mitä suu sanoo, jos sen avaa. 

”Se on kokeesi ensimmäinen vaihe.”

”Ensimmäinen kuinka monesta?”

”Tulet huomaamaan.”

Iika huokaisee syvään ja miettii, mitä tapahtuu, jos hän ei tulekaan huomaamaan. 

Yhdestä teltasta, siitä, joka on lähimpänä tulentekopaikkaa, astuu ulos ihminen. Kyseessä on epätavallisen pitkä nuori mies, jolla on jousi käsissään heti aamusta. Hänen on täytynyt nukkua se vierellään. Iika ei erota kasvonpiirteitä kaukaa, mutta kun mies kävelee lähemmäs, hän huomaa tämän näyttävän kauniilta. Miehellä on sirot ja ajattomat piirteet. Hän on kaunis androgyynillä ja hienostuneella tavalla. Hiukset ovat syvänmustat ja valuvat sulavasti miehen oikealle olkapäälle. Keho on solakka, mutta voimakas. Hänen vaatteissaan toistuvat tummanvihreä, musta ja harmaa. Iika katsoo omia vaatteitaan, ja häpeää repeämiä niissä. Hänen on täytynyt juosta lujaa. Mutta ei niin lujaa, kuin hänen sydämensä juoksee mustahiuksisen miehen kävellessä lähemmäs.

Mies ei tervehdi Ilseä, kumpikaan ei toivota toisille kaunista aamua. Aurinko sirottuu havupuiden seasta leiriin, ja saa sen näyttämään hetken ajan Iikalle turvallisemmalta. Aurinko leikkii myös Ilsen verenpunaisilla hiuksilla, ja Iika havaitsee vasta nyt, miten kaunis tämä on. Ilse näyttää kauniilta erikoisella tavalla punaruskeine silmineen ja kapeine huulineen. Iikan keskittyessä Ilsen ulkonäköön vieras mies on astellut aivan hänen eteensä. Tämä luo kysyviä katseita kumpaankin tyttöön. Iika aistii, että miehen ja Ilsen välillä täytyy vallita luottamus, sillä mies ei käy Iikan kimppuun. Peuraheimossa ei oltaisi edes mietitty, mitä tehdä, jos leirissä on ylimääräinen. Tunkeilija ei olisi ehtinyt avata suutaan ennen kuin olisi menettänyt sen.

”Uusi?” Miehen ääni on syvempi kuin antaisi olettaa. Iika ei uskalla liikkua, mutta hän saa nyökättyä pienesti. Häntä tuijotetaan kahden silmäparin toimesta, eikä hän ole tottunut olemaan yksienkään silmien katseen kohteena. 

”Olen Iika”, hän sanoo ojentaen aavistuksen vapisevan kätensä miehelle, joka tarttuu siihen epäilemättä. Hän ei kuitenkaan katso kätellessä Iikaa. Hän katsoo Ilseä, kuin kysyäkseen, mitä tämän mielessä liikkui, kun hän toi vieraan leiriin. 

”Rani”, mies esittäytyy nyökäten. ”Ilse ei olekaan hetkeen tuonut uusia. Tästä voi tulla hauskaa.”

Iika ei uskalla kysyä, mitä hauska tarkoittaa Ilvesheimossa. Hän ei ole varma, tietääkö sanan merkitystä enää muutenkaan, vai onko joku sotkenut sen ja kirjoittanut tilalle uuden määritelmän. Iika vetäytyy hieman taaksepäin katsellen Rania ja Ilseä odottavasti. Hän odottaa edes toisen avaavan suunsa, jotta hänen ei tarvitsisi. Odottaessaan Iika ehtii laskea puiden lomassa olevat teltat. Seitsemän. Niistä viisi on hyvin isoja, mutta kaksi muuta ovat pienempiä. Ne ovat sivussa muista. Sillä tuskin on suurta merkitystä, mutta sen ehtii huomata muutamassa odotuksen täyttämässä sekunnissa. Teltat eivät kuitenkaan syötä Iikan suuhun sanoja sanottavaksi.

”Minä näytän tulokkaalle rajat”, Rani sanoo ojentaen voimakasta kättään Iikaa kohti. Ilse tarttuu käteen ennen kuin Iika ehtii varsinaisesti edes huomata sen lähestyneen häntä.

”Ei vielä tulokas”, Ilse oikaisee, ”hänen pitää selvitä koetuksista ollakseen virallinen uusi tulokas heimossamme.” Ilse päästää irti Ranin kädestä jättäen punaisen jäljen siihen, mistä oli puristanut. Sitten Ilse luo merkittäviä katseita kumpaiseenkin ja lähtee kävelemään kohti tulentekopaikkaa. Iika huomaa katsovansa hänen menoaan senkin älkeen, kun Ilsen selkä on jo kadonnut hänen näkyvistään. 

Selkä. Iika muistaa oman selkänsä. Entisen heimonsa merkin.

”Heimomerkki”, Iika päästää sanan ulos kykenemättä löytämään sille muita sanoja vahvistukseksi. Rani tarttuu kuitenkin sanaan ja ojentaa Iikalle veitsen vyöltään. Tyttö pistää merkille, ettei veitsi ole suinkaan ainoa teräase Ranin paksulla vyöllä. Siihen on kiinnitetty useampi terävältä, pitkältä neulalta näyttävä ase. Iika näkee mielessään ihmisen kurkun, jonka kummaltakin puolelta pistää ulos neula. Rei'istä näkee sisään, jos haluaa nähdä. Kaulasta valuva veri on tuoretta ja tummaa, Iika voi miltei haistaa sen.

Eläimiä, Iika. Hengitys ei tasaannu. Niillä surmataan eläimiä.

”Ota veitsi ja aikaa. Tulen luoksesi uudelleen, kun tiedän työsi tehdyksi.” Ranin ääni herättää Iikan todellisuuteen, mutta hän jää vain katsomaan miestä kuin tämä olisi työntämässä neulojaan hänen kaulaansa. Hän ei kuule, mitä Rani sanoo, tiedostaa vain tämän puhuvan. Iika ei kuitenkaan uskalla sanoa, ettei kuuntele, ottaa vain veitsen miehen kädestä ja tietää, mitä tehdä. Se riittää.

Puut ovat harvemmassa täällä kuin Peuraheimossa, joten Iika tietää, ettei hänellä ole paljoa aikaa. Jos yksikin Ilvesheimoon kuuluva herää ja näkee hänet metsässä viiltämässä selkäänsä, he tappavat hänet. Iika on varma siitä. Ilse ei kerro kenellekään hänestä, Ranista hän ei osaa sanoa. Miehen tummanvihreät silmät eivät ole vielä kertoneet Iikalle, millainen hän on. 

Peuraheimon merkki on yläselässä. Pahimmassa mahdollisessa paikassa. Iikan käsi ylettyy sinne vain vaivoin, mutta kun hän saa veitsestä kunnon otteen, hän ei epäile viiltää. Heimomerkki on viimeinen hänet Peuraheimoon yhdistävä asia. Kipu pelottaa Iikaa. Kivun vuoksi hän lähti Peuraheimosta. Muistot palaavat yksi kerrallaan, kunnes ne lopulta muuttuvat ensin joeksi, sitten mereksi. Riittävä syy viiltää heimomerkki pois, painaa veitsi tarpeeksi syvälle selkään. Ei enää koskaan paluuta. Tällä kertaa se tuntuu vapauttavalta.

Iika painaa veitsen selkäänsä. Hetkeen kipua ei tunnu, mutta kun se tulee, ja se tuntuu lämpimältä. Huonolla tavalla. Kipu tuntee Iikan, sillä on hänelle enemmän kerrottavaa kuin kenelläkään täällä. Miten maailma edes toimii? Iika lähtee impulssin varassa entisestä leiristään, päätyy toiseen leiriin ja siellä hänet otetaan mukaan noin vaan. 

Ilman heimoasi olet kuollut. Iika viiltää uudestaan. Ei enää Peuraheimoa. Maailma on yksinkertainen, ja pienen hetken se tuntuu ihanalta. Ei velvollisuuksia, ei kipeitä muistoja. Häneen sattuu Peuraheimon takia tänään viimeisen kerran. Kolmas viilto ei tunnu enää niin pahalta, kun Iika tietää, että se erottaa hänet lopullisesti menneisyydestään. Selkää pitkin valuva veri on hänen polkunsa kohti Ilvesheimoa.

 Vedettyään vaatteet ylleen ja asteltuaan haparoivin askelin takaisin leiriin, Iika näkee Ranin odottamassa. Miehen ilme on levollinen. Veri tuntuu märältä ja lämpimältä Iikan paitaa vastaan, mutta hän ei odota saavansa mitään parantumiseen. Aika saa jättää haavansa Peuraheimon merkin päälle, jotta se muuttuisi tunnistamattomaksi.

”Leiriä en aio esitellä, sen saat oppia tuntemaan itse”, Rani sanoo vieden Iikaa mukanaan sinne, minne Ilse oli kävellyt muutamia hetkiä sitten. Sillä suunnalla olisi ilmeisemminkin jotain tärkeää. ”Ilse tahtoo sinun olevan mahdollisimman itsenäinen, muista se.”

”Olitko sinäkin aluksi itsenäinen, ennen kuin sinut hyväksyttiin Ilvesheimoon?”

Rani ei vastaa, ja Iika tuntee kuumotusta poskillaan. Kysymys on sittenkin tungetteleva. Rani osaa säiyttää henkisen etäisyyden uuteen heimokokelaaseen mainiosti, eikä Iika voi syyttää häntä viileydestä. 

He kävelevät metsässä, jossa ei ole polkuja. Niitä ei ole Ilvesheimon reviirillä lainkaan. Metsä muuttuu sitä sankemmaksi, mitä pitemmälle he kävelevät, ja Iika epäilee, ettei osaa kävellä tänne uudelleen. Metsä tummuu, aurinko ei pääse enää sirottamaan valoaan puiden läpi. Iika on yksinäisempi kuin koskaan, aurinko ei suo hänelle tukeaan. Ja sitten Iika näkee sen. Oikealla, täysin yllättäen, on kolme kallionlohkaretta. Ne ovat valtavia ja tuntuvat olevan metsän tummin kohta, ikään kuin ne levittäisivät syvää mustaa väriä ympärilleen. 

”Mestari Ilsen asuinsija”, Rani sanoo. Iika huomaa, että nyt hän kutsuu johtajaa mestariksi, vaikka aiemmin hän käytti tästä pelkkää etunimeä. Hän ei kuitenkaan lausu havaintoaan ääneen. 

Iika tuijottaa Ilsen asuinsijaa, eikä tavoita sen näkemisestä syntyvää tunnetta. Hämmennystä, pelkoa, kunnioitusta? Ei mitään niistä. Tai kaikkia kerralla.

Iika ei pysty enää katsomaan. Hän ei tiedä, mitä sanoa. Mestari Ilse asuu metsän pimeimmässä paikassa, ja hän asuu siellä yksin.

Nälkä: luku 5

Luku 5 (Maa, 3014)

Saaliseläimiä ei näy, mutta havupuiden keskellä seisoo jotakin muuta tuttua. Ei kettua tai peuraa, vaan tyttö. Turkoosihiuksinen ja vielä eksyneemmän näköinen kuin edellisellä kerralla. Tyttö ei näe hänen taakseen astelevaa Ilseä, joka virittää jousensa äärimmilleen ja tähtää sen tytön takaraivoon. Yksi väärä liike, ja kaikki on siinä.

”Toivottavasti sinulla on mainio syy siihen, että olet rikkonut rajojamme.” Ilse aikoo sanoa ”toistamiseen”, mutta sitten hän muistaa turvattomuuden tunteen edelliseltä kerralta ja jättää sanan sisäänsä. Siellä se on turvassa, ainakin hetken.

”Kuka sinä olet?” Tytön ääni on heleä kuin lapsella. Kysymyskin on viaton soveltuakseen tilanteeseen, jossa häntä uhataan jousipyssyllä.

”Sillä ei ole merkitystä”, Ilse sanoo, ”sinä olet minun heimoni mailla.”

Tyttö nauraa. Hänen naurunsakin on lapsekas, mutta se loppuu nopeasti. Tekonauru. Ilse tunnistaa surun sen taustalla, muttei sano mitään. ”Se voisi olla minunkin heimoni”, tyttö vastaa ja uskaltautuu kääntymään. Ilse näkee hänen kasvonsa tarkemmin. Tytöllä on vaaleat, suuret silmät ja pieni nenä. Hän ei ole kaunis, mutta omalla tavallaan sievä. 

”Olen Iika”, hän esittäytyy pakottaen itsensä nielaisemaan edellisen heimonsa nimen. Hän on ollut ilman sitä auringonnousuun saakka, ja esittäytyy toiselle ihmiselle nyt ensi kertaa jonakin muuna kuin Peuraheimon Iikana. 

Iikan suuret silmät tutkivat Ilseä, eivätkä tiedä, mitä ajatella tästä. Tytöllä on verenpunaiset, pitkät hiukset, jotka ovat sidottuina palmikolle. Vahvat ja kauniit hiukset. Vahvalta ja kauniilta Ilse itsekin näyttää punaisine hiuksineen ja vahvoine käsivarsineen. Hän on laiha, mutta voimakas. Varmasti voimakkaampi kuin Iika, jonka fyysinen voima rajoittuu lähinnä toisen puremiseen tai potkimiseen. Lisäksi Ilsellä on silmät, joista ei osaa kertoa, ovatko ne tummanruskeat vai punaiset. Väri taittaa niin vahvasti punaiseen, että tuntuisi petokselta kutsua niitä ruskeiksi.

”Iika?” Ilsen ääni on kysyvä, jopa halveksuva. ”Pelkkä Iika?”

”Pelkkä Iika.” Hän nyökkää vilkuillen Ilsen jousta nenänsä edessä. Ei pelokkaasti, sillä hän ei usko tytön voivan tappaa häntä. Ilse ei näytä tappajalta, ei ainakaan sellaiselta tappajalta, joka riistäisi toisen elämän perusteetta. ”Minä jätin heimoni edellisten tähtien aikaan”, Iika selventää, vaikka tietää toisen tytön jo ymmärtäneen.

”Ja kuvittelit, että toisen reviirille harhautuminen hylkiönä on jollakin tapaa hyväksyttävämpää kuin heimolaisena?” Ilse siristää punaruskeita silmiään. ”Sinä otit melkoisen riskin, pelkkä Iika.” Äänessä on huvittuneisuutta, ja Iika tarttuu siihen, kun muuhunkaan ei voi. ”Minä ajattelin, josko voisin saada –”

”Ilvesheimo ei ole mikään turvapaikka hylkiöille”, Ilse sähähtää. Hän kuulostaa mataline äänineen enemmän eläimeltä kuin naiselta. 

Ilvesheimo. Se kuulostaa lupaavalta Iikan korvissa, hän tahtoo lausua sanan vielä monta kertaa nimensä alussa. Ilvesheimon Iika. Se hän olisi. ”Minä tiedän, enkä ole anomassa paikkaa kenenkään toisen heimosta, sillä itse tietoisesti lähdin entisestäni”, Iika vastaa. Tämä taktiikka toimisi, sen olisi pakko toimia. ”Vaan katsos, en liiemmin voi liikkua missään kävelemättä jonkun alueella.”

”Etelässä on ei-kenenkään alueita, sinne hylkiöt näinä päivinä kokoontuvat ja kenties perustavat pienempiä heimoja.” Ilsen lause on suora vihje, ja Iika tuntee pettymyksen puristavan rintaansa. Ilvesheimon Iika muuttuu sekunneissa taruhahmoksi.

Iika nyökkää. ”Etelään siis”, hän nyökkää suuntaan, josta oli Ilvesheimon reviirille kävellyt. Ilvesheimo oli siihen asti ollut hänen naapuriheimonsa ja tuntunut vaihtoehdolta. Joen vierellä asuva pieni heimo, niin hän on kuullut. Iika hymyilee yhä jousipyssyllään osoittavalle Ilselle ja kääntyy.

”Etelään?” Ilsen ääni on matalampi kuin aiemmin.

”Etsimään muita hylkiöitä”, Iika sanoo vaivautumatta kääntymään Ilseä kohti, ”kenties perustamaan omaa, pienempää heimoa.” Iika heimonjohtajana. Ei koskaan. Hän ei sano sitä ääneen, se kuulostaisi heikolta ja Ilse voisi tuntea halua tappaa hänet. Ei sitä koskaan voisi toista sielua ennalta arvata. 

”Jos olisit halunnut tehdä sen jo, olisit valinnut eri suunnan”, Ilse sanoo huvittuneemmalla äänellä. Iika tuntee poskiensa kuumenevan. ”Täältä sinä toivot paikan saavasi, etkö vain?”

Iika kääntyy. Hymy kareilee hänen huulillaan, etsii vielä muotoaan. Hän huomaa nyökkäävänsä. 

”No”, Ilse aloittaa laskien vihdoin jousensa alas. Hän ojentaa Iikalle kättään. ”Kaikkeahan sopii kokeilla. Minusta et saa ystävää etkä olkapäätä, johon nojata, mutta koeajan voin sinulle antaa.” Se kuulostaa paremmalta kuin etelään käveleminen. Tai takaisin Peuraheimoon. Se ei ole enää Iikaa varten. 

Iika ojentaa kätensä Ilselle ja huomaa tämän käden olevan karhea. Ilse tekee paljon työtä, sen paitsi tuntee hänen kädestään, myös näkee hänen punaisten silmiensä katseesta. Ilse ei näytä tytöltä, joka on tottunut elämään muiden elätettävänä. Sellaiselta kuin Iika itse on.

Pieni häpeä korventaa poskia, kun Iika ymmärtää kättelevänsä ihmistä, jollaiseksi olisi aina halunnut tulla. Seitsemässätoista vuodessakaan hän ei ollut saanut aikaan mitään muuta kuin yhden yön hätäisen päätöksen, jonka vuoksi hän nyt puristaa Ilsen kättä.

”No niin, Iika”, Ilse sanoo ja lähtee kävelemään toiseen suuntaan. Kohti leiriä. Iika näkisi heidän leirinsä. Hänen leirinsä. ”Sinä olet koeajalla, ja jos osoittaudut luotettavaksi ja heimolleni hyödylliseksi, sinä olet jäävä. Koeaika, pidä se mielessäsi.”

”Kiitos”, Iika saa sanotuksi, vaikka katsoessaan Ilseä hän tuntee enemmän pelkoa kuin kiitollisuutta. Ilse katsoo häntä hetken aivan samalla tavalla kuin isoveli oli katsonut. Sellaisin silmin, jotka olettivat Iikan tietävän enemmän kuin mitä ne kertoivat. Eikä Iika koskaan tiennyt, oletti vain.

”Ja minä olen Ilse”, kuuluu muutaman hetken kestäneen hiljaisuuden katkos. Iika on jo niin uppoutunut muistohinsa veljestään, ettei hetkeen edes kuule Ilsen puhuvan. Tämä on ensimmäinen kerta, kun hän kuulee vahvan tytön kertovan nimensä. Ilse. Hän näyttää aivan nimeltään. ”Ilvesheimon johtaja.” Lisäys on tarpeeton. Johtajuus näkyy jo Ilsen tavasta kävellä. 

Iikaa ei pelota. Uusi mahdollisuus siintää edessä kirkkaampana kuin häntä sisältä syövä pimeys, jota kulkijat nimittävät kivuksi. Ilvesheimon Iika. Melkein.

Unohdukseen

Kaikki on hyvin niin kauan, kun pidät kiinni ilmapallosta, jonka naru on puristunut liian tiukasti kätesi ympärille. Tuuli riuhtoo sitä mukanaan ja naru kiristyy hiertämään käsivarttasi, mutta sinä et päästä irti, sillä kaikki riippuu nyt siitä. Ympäristösi tahtoo viedä sinutkin mukanaan, purkaa sinut kuin olisit väärin neulottu villatakin hiha. Yksi osa kerrallaan, ensimmäisestä aistista lähtien.

Jossain vaiheessa et ole enää varma, pidätkö kiinni minuutesi rippeistä vai keltaisesta ilmapallosta. Kätesi on vain tarrannut kaikella voimallaan kiinni johonkin, johon pystyy, sillä muuten ympäristösi riisuisi sinut persoonallisuudestasi, koluaisi muistojesi varaston ja riistäisi ne yksi kerrallaan muuttaen sisimpäsi tyhjemmäksi kuin se jo on.

Pakotat päähäsi muistoja, koska ensimmäinen mieleesi palaava ajatus on, että muistot tekevät sinusta sinut. Huomaat pian olevasi väräässä, sillä muistojesi linnake on alkanut rapistua huomaamattasi. Seinissä on halkeamia, eikä niistä loista valoa mieleesi.
Koska sinulla on pakonomainen tarve selviytyä, sinä yrität kovemmin. Yrität pusertaa linnakkeesta ulos niitä väkinäisiä muistoja, jotka muokkautuneinakin kertoisivat enemmän sinusta kuin mikään muu. Todistat harhaasi todeksi pelkän tahdonvoiman avulla.

Liuta muistoja astuu jonossa ulos rapistuneesta linnakkeesta. Muistat ensimmäisen kerran, jolloin hymyilit aidosti onnellisena, muistat oksennuksen hajun lukion vessassa ja ne viimeiset kevätjuhlat, joihin jätit viime hetkellä menemättä. Viimeisenä muistojen jonossa ulos kävelee jokin sellainen, jota et enää tahdo ajatella. Et tahdo sitä määrittämään itseäsi, tahdot ulkoistaa sen mustanpuhuvana kieppuvan olemuksen sinusta.

Muistot eivät sinua auta. Niillä on tapana vääristyä ja kulua pois vuosien armottomassa kilpajuoksussa. Se viimeisenä muistojesi linnakkeesta ulos kävellyt voisi olla auttajasi, mutta sinä torjut sen, koska ajatus siitä on vielä liian kipeä. Ehkä se tulee aina olemaan.

Seisot paikallasi ja annat muistojen juosta takaisin sisälle kotiinsa. Ilmapallon naru kiertyy yhä tiukasti kätesi ympärille, niin tiukasti, että se sattuisi, jos kätesi ei olisi muuttunut tunnottomaksi  tuulen ja kylmyyden keskellä. Kipukaan ei pääse määrittelemään sinua, se on liian arvaamaton pelastaja hätäsi hetkellä.

Määrittelemättömän ajan päästä tunnet, kuinka voimasi alkavat olla lopussa jo pitkään jatkuneen taistelusi suhteen. Minuutesi ei tule määritellyksi, mikä tarkoittaa sinua ympäröivälle tuulelle sitä, että se voi napata sinut matkaansa ja viedä kaiken sinusta. ”Minä” on yhtä hauras konsepti kuin kädessäsi pitelemä ilmapallokin.

Aisti kerrallaan, jotta lopussa sinulla ei olisi enää mitään. Tuuli aloittaa kuulostasi, se puhaltaa korviisi niin kovaa, että varmasti tunnet sen kylmän läsnäolon. Korviisi takaa puhaltava tuuli kuiskaa mennessään jotakin, mutta et saa sanoja kiinni ennen kuin ne ovat jo kauempana. Lopulta se käy korviisi sellaisella voimalla, että saatat jo tuntea kapeita haavoja niiden takana. Kun yrität kuunnella tarkemmin tuulen armotonta sointia, huomaat, että se on saanut haluamansa. Haavat alkavat korvalehdeltäsi ja etenevät syvemmälle, etkä kuule enää yhtäkään sanaa, jonka tuuli korvaasi kuiskaa.

Tuntosi on miltei jo mennyt, siitä pääsemiseen ei tarvita enää paljoakaan. Kylmyyden kietoutuminen ruumiisi ympärille viimeistelee jo alkaneen prosessin ja pakottaa uloimmat ihokerroksesi täysin tunnottomiksi. Kun tuuli riepottelee ilmapalloa ja sen naru porautuu yhä vain syvemmälle ihoosi, et kykene enää tuntemaan kipua. Näet vain punaista nestettä käsivarrellesi valuneena, muttet enää ymmärrä, mitä se merkitsee.
Sama neste on löytänyt tiensä suuhusikin, muttet osaa sanoa onko se joutunut sinne sisältä vai ulkoa. Olisiko tuuli päässyt jo sisällesikin, ja jos olisi, mitä sisuskaluillesi on tapahtunut? Et tiedä vastausta, etkä tiedä enää sitäkään, miltä suussasi olevan punaisen nesteen kuuluisi maistua.

Maku, tunto, kuulo. Näkö ja haju? Yrität laskea mielessäsi jäljelle jääneitä aisteja, joista ainoastaan näön voit todentaa yhä toimivaksi. Hajusta et voi olla varma, sillä punaisen nesteen haju ruumiissasi ei pääse kurottautumaan nenääsi asti. Olet tyhjä, ainoastaan näkö suojaa sinua ja säilyttää minuutesi rippeet.

Et ole enää varma, seisotko vai istutko, kun tuuli kietoutuu lopullisesti ympärillesi tiukaksi vankilaksi. Se on jo saanut haluamansa, sinä et enää muista tai tunne mitään. Naurut, kasvot ja jopa se mustaksi sotkuksi vääntynyt viimeinen muisto ovat vielä olemassa, mutta eivät sinulle. Ne on otettu sinusta pois, nyt ne voivat kuulua jollekulle muulle, jossakin muualla.

Ja silti sinä pidät vielä kiinni ilmapallon narusta, annat sen kietoutua verille hiertyneen kätesi ympärille. Se pysyy luonasi vielä hetken, ja huomaat ajattelevasi ainoastaan sen keltaista väriä, joka piirtyy verkkokalvoillesi selkeänä ja merkitsevänä. Siinäkö se on, se ainoa sinut sinuksi määrittelevä osa?

Huomaat ajatuksen kirkastuvan samalla hetkellä, kun tuuli riuhtaisee yhdellä nopealla tempaisulla ilmapallon kädestäsi, kuroo auki sen monimutkaisen solmun, jolla olet sen kätesi ympärille kietonut. Sinulla on näkösi vielä silloin, kun pallo karkaa otteestasi lopullisesti, kunnes tuuli vie sen lopulta niin kauas, ettet erota edes sen pitkää narua edestäsi.

Ja silloin suusi avautuu äänettömään, nimettömään kauhuun. Ilmapallo on poissa.

Rakkain

Unessa hän heittäytyisi rakkaansa käsivarsille, hengittäisi häntä ja tuntisi itsensä kokonaiseksi. Sillä se oli aina se toinen, joka määritti hänet. Mutta unessa, siinä vaaleansinisen ja keltaisen taivaallisessa maailmassa ei olisi kipua alaruumiissa eikä turhilla teoilla myrkytettyjä ihohuokosia. Olisi hän, hänen rakkaansa ja se ikuinen, kaunis maailma, jota ei oikeasti koskaan ollut olemassa.

Sanoissa oli voimaa, ja joskus hän vain toisteli hiljaa mielessään kaikkea sitä, mitä olisi halunnut kuulla sen toisen suusta. Joka kerralla silmäparien kohdatessa hän toivoi romanttisen elokuvan kohtausta, pitkiä katseita ja salaisia huokauksia. Sellaisia ei ollut olemassakaan. Se, mitä hän puolestaan sai, oli pelkkää katoavaa usvaa ja violetteja suudelmia selkään.

Ja vaaleansinisessä rakkauselokuvassa oli tietysti helpompaa elää. Oli helppoa mennä kouluun, oli helppoa avata luokan ovi ja kiidättää aivot hetkessä siihen maailmaan, jossa opettajan työtilan ja hänen oman pulpettinsa välissä ei ollut valovuosia.

Heidän yhteinen maailmansa olisi kaunis ja virheetön, siellä mustelmistakin saisi kauniita eikä kukaan sanoisi enää sanaakaan ristiin, jos hän kertoisi muuttavansa kauas pois. Sitä hän halusi, muuttoa, tai sitten vain pois, joskus ne tarkoittivat aivan samaa.

Unista tuli yhä vain moniulotteisempia. Vaaleansininen ja kanariankeltainen pyyhittiin pois ja tilalle vaihdettiin syvä, intensiivinen punainen violeteilla vivahteilla. Intohimon väri, sitä se hänelle oli. Enää unissa ei vain heittäydytty sen toisen käsille, kädet olivat oppineet niin paljon muutakin. Hengityksestä tuli yhtä ja matematiikan numerot muuttuivat positiivisiksi yhtälöiksi heidän välilleen. Pulpetin ja opettajanpöydän välinen raja tehtiin olemattomaksi, hän oli hetken ihminen eikä oppilas.

Todellisuus oli kuitenkin aina unia vahvempi, olivat unet miten selkeitä tai intensiivisiä tahansa. Hän ei voinut enää vaeltaa unen ja todellisuuden rajamailla ja vaihdella hetkestä toiseen yhtä helposti kuin ennen. Ne toiset kädet olivat sittenkin liian vahvat ja keho liian painava, eikä hän enää tiennyt reittiä takaisin uneen.

Lopulta todellisuus mursi unetkin, teki niistä punaisen sijaan harmaita ja tyhjiä. Ei intohimoa, ei suloisia haaveita, ei edes pelkoa tai surua. Tyhjyyttä ei saanut pois edes ihoa raidoittamalla. Yksikään uusi viilto ei muuttanut onnellisuutta sanasta konkreettiseksi eikä värittänyt kaikkea uudelleen syvänpunaiseksi.

Se toinen voitti aina.