Red lips

Talo on koristeltu tuoksukynttilöin, ne yrittävät ylläpitää näennäisen onnellista, lämmintä tunnelmaa. Joulupäivä on yhden yön päässä, pian hänen olisi siirryttävä vaiheesta ”ehkä” vaiheeseen ”kyllä”. Muut odottaisivat onnelliset hymyt kasvoillaan, pyjamat yllään ja kaakaomukit kädessään asunnossa, jossa olisi vielä enemmän kynttilöitä kuin täällä. Ja silti siellä olisi paljon tyhjempää.

Liikaa ihmisiä. Tärkeitä, kenties, mutta heidän hymynsä eivät peittoaisi tyhjyyttä, eivät auttaisi korjaamaan yksinäisyyden luotien aiheuttamia ruhjeita kehossa. Yksinäinen joulu on klisee kaikille paitsi niille, jotka tuntevat sen kehoissaan asti, musertuvat sen jokavuotisen paineen alle. Ja jatkavat silti elämäänsä seuraavaan, piparin- ja glögintuoksuiseen päivään. Hymy kasvoilla ei katoaisi hetkeksikään, punatut huulet päästäisivät ulos vain valikoituja totuuksia. Eihän se olisi suoraa valehtelua, ei tietenkään. Sitä ei vain päästäisi aivan kaikkea ulos, kassajono suljettaisiin liian ajoissa ja osa jäisi odottamaan vuoroaan.

Kaupungin liikkeet ja valot piirtävät kuvionsa keittiön seinälle, tanssivat siellä pieninä muistutuksina ympäröivästä elämästä. Joka kerta, kun hän näkee niiden kehittävän uusia kuvioitaan seinälle, hän ajattelee henkilökohtaista sotaansa maailman kanssa. Joka päivä täysi varustus päällä, ladatut aseet hameen alla. Mutta eivät luodit auttaisi, eivät nekään poistaisi yksinäisyyden kokemusta. Ja joka ilta valot tanssisivat hänen seinällään, nauraisivat menetetyille vuosille. Nauraisivat jokaiselle surulasilliselle ja jokaiselle pöydän ääressä valvotuille illoille. Ne jaksaisivat nauraa aina niin kauan, kunnes sotkeentuisivat laskuissa sen suhteen, montako lasillista on kumottu tai kuinka monta peräkkäistä yötä on tullut valvottua.

Hän miettii monesti, miten hänen elämästään on tullut B-luokan elokuvan kliseinen käsikirjoitus. Ei sellaista tahtoisi myöntää itselleen. On vain purtava hammasta niin kuin lapsille opetetaan, opittava hyväksymään elämän värit ympärillään ja jatkettava.

Kun hän siirtyy keittiöstään talon ainoan peilin eteen, hän huomaa, ettei osaa enää hymyillä peilikuvalleen. Aikoinaan tarkasti harjoiteltu, nykyään jo rutiininomainen hymy ei koskaan suostu tulemaan kasvoille peilin edessä. Nainen, joka tunnetaan sädehtivästä, punatusta hymystään, ei osaa vieläkään hymyillä itselleen.

-----

Tämä hahmo kuuluu ystävälleni, mutta innostuessani päädyin kirjoittamaan hänestä. 

Ouroboros

Nestettä valuu viemäriin, ensin valkoisen- ja vihreänkirjavana, sitten punaisen raidan koristelemana. Sitä on valunut jo useamman minuutin ajan, minä olen epäonnistunut. Väsymys turruttaa ruumiin, se ei ole valmis seuraaviin sormiin. Yritän hapuilla kurkkuni päätä, tunnustelen hampaita ja paistoksen jäämiä niiden välissä. Pitemmälle, en tunne enää kipua, löydänkö vatsalaukkuni ja saanko sormeni kiertämään koko fyysisen ruumiini, jos yritän riittävästi? Muuttuisin yhdeksi itseni kanssa, tulisin ouroborokseksi, joka kiertää ruumiinsa uudelleen ja uudelleen.

Sisuskaluni söisivät itse itsensä, käteni kiertyisi niiden ympärille vaikkei niitä olisi enää olemassa. Yhtä aamuisen keiton makuista ja väristä kierrettä, minä, elimistöni ja ruumiini, kaikki kierteessä, kirkkain värein maalatussa symbioosissa keskenään.

Sormeni eivät tavoita maaliaan, en pääse loppuun asti, koska unohdan matkalla, mistä aloitin. Unohdan sen aina. Edes punainen raita viemäriin valuvassa nesteessä ei muistuta minua mistään, näen vain toisiinsa sekoittuneita, rumiksi muuttuneita värejä. Lautasella ne olivat vielä kauniita, mutten muista niiden makua, vaikka ne kävivät kielelläni vielä hetki sitten. Viemärissä maulla ei ole enää väliä, se on muuttunut nopeasti imperfektiksi.

Fyysinen ruumiini tärisee, mutta en tavoita sitä enää. Suussani maistuu ainoastaan epäonnistuminen, suuri pettymys siitä, että kierre jatkuu yhä vääränlaisena. Katoavia makuja, erilaisia muotoja ja hajuja suussani nenässäni mielessäni, sitten suihkun lattia ja sitten –

Sitten ei mitään. Sitten vain viemäri, vain sappinesteet pitkin suihkun lattiaa, tajuntani rippeet värikkäänä sotkuna kaikkialla paitsi sisälläni. Ei koskaan sisälläni.

Yritän uudestaan, mutta saan ulos vain äänen, jonka häpeän tunnustaa omakseni. En saa ulos mitään muuta, vaikka laittaisin sormet kuinka syvälle, vaikka unohtaisin keiton hajun ja sen, miten ihanalta sen pitäisi tuntua viilettäessään hampaitteni ja kieleni ohitse, minuuteni toiselle puolen.

Mutta silti minä jään aina sisälle, en koskaan saa sitä tyydytystä, että näkisin itseni valumassa nesteen mukana alas viemäriin. Jään sisälle keiton kanssa, kutitan ja pistelen. Enkä minäkään maistu enää miltään.

Kosketa

Koske minuun. Ota kädestä, vie mukanasi, anna katseesi takana olla merkityksiä, kokonaisia universumeja. Ne voisivat olla kuin maatuska – jokaisen maailman jälkeen avautuisi uusi, ja jokaisessa olisi omat värinsä. Silmien kaikki eri sävyt.

Ei ole merkitystä, miten teet sen, kunhan vain kosket. Kunhan teet sen nyt. Olemassaolo rakentuu hetkille ja muistoille, ja minä tiedän, että ne lakkaavat olemasta, jos et nyt koske. Minä rukoilisin, jos osaisin, minä anelisin, jos olisin oppinut siihen. Koske.

Kosketus ei veisi pois, se maadoittaisi, juurruttaisi hetkeen. Ei se tekisi siitä merkityksellistä. Merkityksiä ei ole siellä, missä värit kieppuvat pään ympärillä sekaisena rykelmänä ja jossa imperfekti muuttuu preesensiksi. Siellä en ole enää minä, siellä olen se pieni olento, joka näki kaikki ne värit tanssimassa ympärillään eikä nähnyt merkityksiä niiden takana.

Traumaksi ne sitä tilaa kutsuvat, tai pikemminkin sen laukeamiseksi. Minä kutsun sitä hetkeksi, nykyisyydeksi, todellisuudeksi. Monia nimiä, mutta ei yhtä ainutta tarkoitusta. Se vain kadottaa kaiken, kumittaa rajat pois eikä vaivaudu piirtämään uusia tilalle. En tiedä, missä ruumiini on, sillä sillä hetkellä ruumistani ei ole, minä olen minä vain astraalitasolla, tuskin sielläkään. Konseptilta ’minä’ katkotaan jalat ennen kuin se oppii tunnistamaan ne.

Joten kosketa. Palauta minut hetkeen, muistuta minulle, miltä toisen solut tuntuvat omiani vasten. Pakota minut palaamaan värien keskeltä todelliseen, oikeiden silmieni edessä piirtyvään maailmaan.

Älä katoa

Joskus pitää vain istua alas ja kirjoittaa asioista, jotta ne tulisivat todellisiksi. Eivät ne aina siltikään muuta muotoaan, ne jäävät pään sisälle kieppumaan ja sumentamaan kokonaiskuvaa tehden kaikesta lähes mahdotonta ymmärtää.

Silloin onkin hyvä pysähtyä kysymään itseltään seuraavaa: tarvitseeko ymmärtää? Useimmiten tarvitsee. Maailma pakottaa siihen. On oletuksena, että tiedämme kokoajan, missä mennään ja mitä tapahtuu.

Mutta joskus joku vain päättää meidän puolestamme. Sanoo, että ei nyt, ei huomennakaan. Joskus sitten. Se, milloin joskus on, ei tietenkään tule määritellyksi, ei sieltä kukaan vastaa. Tuntemuksista on vaikeaa kirjoittaa, jos niitä ei pysty sanoittamaan.

Olen yrittänyt puhua menneisyydelle, tarttua sitä pientä ihmistä käteen ja kysyä siltä, miksi se antoi kaikkien muiden tallata päälleen. Ei se vastaa. Ei se koskaan vastaa. Olen kadottanut sen. Ja minä tarvitsen sen takaisin, ilman sitä minulla ei ole varmuutta, ei keinoja jatkaa eteenpäin. 

Se pikkuihminen oli muiden käsinoja, sitten suurempi tuki ja lopulta se kantoi jo kaiken muunkin niiden puolesta. Ei se ollut reilua. Ettekö te nähneet, ettei se saanut henkeä sen kaiken alla? Eikä se edes tiennyt, ettei se oikeasti kestänyt sitä kaikkea. Te muut annoitte sen murskaantua, hajota reunoista niin kuin vanha maalaus. Jos siihen päälle maalaa, voi saada aikaan paremman lopputuloksen, mutta ei samanlaista kuin alkuperäinen.

Enkä minä alkuperäiseen haluakaan palata. Jos se oli valmis rikkoutumaan, niin oli tarkoitettu. Siinähän hajosi, ei sille enää mitään voi. Jollekin muulle voi. Voin valita aamulla, tuleeko sielustani tänään keltainen vai harmaa. Voin valita myös sen, uskallanko kantaa vihaa repussani. Se ryöpsähtelee välillä ulos, tulee luvatta ulos minusta enkä ole varma, voiko sille sanoa ei. Voiko millekään sanoa ei?

Tiedän, missä ollaan. Mutta en tiedä, missä se pikkuihminen on, kuka sen vei mukanaan? Antakaa se takaisin. Se on jossain yksin ja se tarvitsee apua. Ei sitä oltu luotu olemaan yksin, vaikka sen sielu saikin kulkea koko pitkän matkan ilman ketään, johon nojata. 

Enkä minä voi sanoa, että ottakaa se syliin tai auttakaa sitä, koska minua kuvottaa ajatuskin siitä. Olemme vieraantuneet. Se on sitä samaa mätää kuvotusta, joka kuplii pinnan alla. Miksi jokin, jonka pitäisi olla empatiaa aiheuttavaa, onkin yhtäkkiä oksettavaa ja väärää?

Enkä minä sano enää, että se oli minun tai sen toisen vika. Se oli niiden muiden.

Nälkä: luku 14

Luku 14 (Maa, 3014)

Mustat puut näyttävät irvokkailta valkoista taivasta vasten. Aivan kuin maan johtajalla olisi kyky muuttaa ympäristönsä värittömäksi, jotta hänen omat piirteensä tulisivat paremmin esille. Tosin kukaan koskaan katso naisessa muuta kuin hänen oransseja silmiään.

Tällä kertaa hänen laahuksensa on samaa sävyä kuin silmätkin, ja kun Cyan katsoo laahusta tarkemmin, hän huomaa värien muuttuvan harmaasta tummansiniseen ja sinisestä oranssiin. Liukuvärjäys näyttää erikoiselta ympäristössään, se ei kuulu sinne. Ei maailmassa olla vielä keksitty, miten koristella vaatteita eri värein. On vain sitä, mitä luonto antaa.

Ja siltikään Edelweiss ei ole mitään siitä. Syntymästään asti luonnonoikku, juoksee vastatuuleen vain, koska voi tehdä niin ilman ongelmia. 

Ja nyt hänen silmänsä kiiltävät. ”Cyan, siitä onkin aikaa.” Ääni kuulostaa aidosti ilahtuneelta, mutta Cyan on kaikista ihmisistä se, joka tietää, että tunteita voi näytellä, jos niitä ei oikeasti löydy aina sopiviin tilanteisiin.

”Tervehdys, mestari Edelweiss”, Cyan sanoo kumartaen. Mikään osa hänessä ei vielä vastustele kumartamista, mutta mitä enemmän hän viettää aikaa naisen kanssa, sitä vähemmän hänen tekee mieli mielistellä tätä vain muodollisuuden vuoksi.

”Tänään minä en jaksaisi mitenkään väistellä pakollista, joten menkäämme suoraan asiaan, Cyan”, Edelweiss kertoo saaden miehen värähtämään, kun hänen nimensä lausutaan. Hän ei vieläkään pidä nimestään tämän naisen suussa.

”Pienistä heimoista on päästävä eroon, mutten tainnut mainita sinulle, miksi.” Mutten tainnut mainita. Nainen esittää edelleen yksinkertaista. ”Sinun heimosi, Peuraheimo, pääsee tappamaan jokaisen hylkiöistä muodostetun heimon. Ja nyt, Cyan, on sinun vuorosi puhua. Miksi me teemme näin? Miksi pienet heimot eliminoidaan?”

”Sanavalintasi paljasti sinut.” Cyan hymyilee toispuoleisesti, hänellä on aina ollut poikkeuksellisen vino hymy. ”Eliminoidaan... aivan. Siitähän tässä on kyse. Eliminoinnista, epämieluisuuden poistamisesta sinun valtasi tieltä.” Cyan ei pelkää olevansa liian röyhkeä. Edelweiss on kutsunut häntä pelkäksi Cyaniksi jo liian useita kertoja ja täten antanut hänellekin sananvapautta.

Naisen silmät kiiltävät entistäkin voimakkaammin, ne muistuttavat nyt enemmän eläimen silmiä. Cyan ei koe oloaan uhatuksi, hän katsoo naista samalla tavalla kuin katsoisi siskoaankin ennen iskua. Ylivertaisena. Kiiluvat silmät ilkkuvat hänelle, kertovat tietävänsä jotakin enemmän. Se tieto ei liikuta Cyania, mutta hän antaa naisen saada tyydytyksensä. Ihminen nauttii siitä, että on hetken niskan päällä. 

”Seuraa minua”, Edelweiss sanoo kääntyen. Cyan ei ole koskaan käynyt suunnassa, johon nainen lähtee astelemaan, mutta hän seuraa mutkitta. Edelweiss ei ole vielä paljastanut tuskin puoltakaan itsestään, mutta Cyan luottaa fyysiseen voimaansa ongelmatilanteissa. Johtaja kuljettaa hänet useiden tavallisten puiden ohi, kunnes harvasta metsästä paljastuu jälleen pikimustia puita. Ne ovat kehässä, mutta eivät samalla tavalla kuin se kehä, josta he ovat juuri poistuneet. Tämä muistuttaa enemmän rituaalia. Puut ovat tiettyä tarkoitusperää varten mustia. Ensi kertaa Cyan saa kylmiä väreitä.

Ja hän saa niitä lisää, kun ymmärtää katsoa puita tarkemmin. Tämä ei ole rituaalialue. Tämä on vankila. Useita, oksiin ripustettuja häkkejä täynnä erilaisia lintuja. Hämmästyksekseen koko ikänsä metsästänyt Cyan ei tunnista puoliakaan niistä, niitä on useampaa väriä. Yhdeltä nokka on vääntynyt luonnottomaan asentoon, mutta lintu on elossa. Toisen jalat ovat voimakkaan epämuodostuneet.

Risteytykset. Epätoivotut lapset. Cyan nielaisee, jottei huutaisi ääneen. Ei ihmekään, ettei hän ole nähnyt aiemmin tällaisia lintuja, sillä ne ovat Edelweissin aikaansaannosta.

Nainen itse näyttää yllättävän rauhalliselta. Hillitty, kaunis johtaja. Ei kiiluvia silmiä tai omituisia hymyjä. Hän ei näytä naiselta, joka lukitsee lintuja häkkeihin. Lintuja. Eläimiä, joita jokainen heimo arvostaa eniten.

”Epämieluisuuksien poistamista valtani tieltä, niinkö sinä sanoit?” Hänen äänensä kuulostaa sellaisen ihmisen ääneltä, joka tekee tällaista. Cyan kuulee sen nyt. ”Tässä ei ole kyse mistään niin pienestä. Eivät kaikki johtajat ole itsekkäitä.”

”Vaan mistä?” Cyan ei ole koskaan tuntenut oloaan niin heikoksi. Fyysinen voima tuntuu hetkessä pieneltä aseelta, nyrkit vain nyrkeiltä. Jokainen vääntynyt nokka ja eri tasolle asettunut silmäpari tuntuu ilkkuvan hänelle.

”Maailmasta.” Sana on pieni, mutta tuntematon. Maailma ei sovi tähän tilanteeseen, se vain on, eikä se liity epämuodostuneisiin lintuihin. ”Minä tiedän enemmän kuin kukaan muu on koskaan tietänyt, minä tiedän, mitä meidän tulee tehdä saavuttaaksemme taas sen, mitä meillä oli.”

Cyan ei enää ymmärrä sanaakaan, eikä se johdu Edelweissin korostuksesta.

”He kutsuivat sitä sivilisaatioksi.”

”He?” Ääni ei kuulosta heikolta, mutta siitä puuttuu varmuus.

”He, joita pelkäämme. Jatkeelliset, esi-isämme, edeltäjät, mitä sanaa haluatkaan käyttää. He kutsuivat sitä sivilisaatioksi. Heillä oli jotain, jonka me olemme menettäneet. Me saimme jäännökset siitä, mitä kulkijoilla on ollut. Mutta me voimme saada kaiken takaisin.”

Koska Cyan ei halua avata suutaan, Edelweiss jatkaa. Hän tietää, ettei mies avaa suutaan vielä hetkeen, ei, ennen kuin hän on lopettanut. Tehnyt jotakin selvyyttä aiheeseen, joka kuulostaa Cyanin korviin vieraalta kieleltä.

”Me kutsumme heitä jatkeellisiksi, koska emme tiedä muusta. Aina maailma ei ollut pelkkää luontoa.”

”Pelkkä luonto elättää meidät!” 

”Luontoonko sinä luotat? Entä omaan ihmisluontoosi silloin, kun perustelun aika tulee?” Nyt on jo selvää, että Edelweiss tietää. Cyanin ei tarvitse edes katsoa tai kuunnella, pelkkä tapa seisoa ja kantaa itsensä kertoo Cyanille, että nainen tietää hänestä. Tietää, mitä hän ajattelee, mitä hän on tehnyt ja tekisi edelleen, jos voisi. Cyan irvistää peittelemättä Edelweissiä kohtaan tuntemaansa raivoa.

Nainen ehtii kuitenkin ensin. ”Älä turhaan päästä sisälläsi uinuvaa karhua ulos, kun olet niin innokkaasti tuhoamassa muiden omia.” Hän astuu lähemmäs, niin lähelle, että Cyan voi haistaa hänen hengityksensä. Liian makea ollakseen luonnollinen. ”Uskotko sinä minua, Peuraheimon Cyan?” Cyan nyökkää. Edelweissin makea tuoksu korostaa vaikutelmaa jatkeellisesta. Ihmisestä, joka oli, vaan ei ole enää. Ei pitäisi olla.

”Minä olen nähnyt unia”, Edelweiss kertoo astuen taaksepäin. Ääni on yhtä tyyni kuin aiemminkin, aivan kuin Cyan ei olisi koskaan paljastanut hänelle raivostuneensa. ”Unissa on valoa. Sanoja, joita kukaan täältä ei ole kuullut. Ja kun kuulen ne, ymmärrän, mitä ne tarkoittavat. Sivilisaatio. Me voimme saavuttaa sen. Voimme erkaantua luonnosta, muodostaa jotakin voimakkaampaa, ja siihen me tarvitsemme vain vahvimmat.”

Vain vahvimmat. Alkuperäiset heimot, eivät ne, jotka ovat syntyneet hylkiöistä. Cyan ymmärtää. Kivulias tietoisuus siitä, että Iikankin aika tulisi vielä. Hänkin on hylkiö.

Cyan tietää, ettei Edelweiss kerro hänelle kaikkea, mutta se, mitä hän kertoo, riittää järkyttämään Cyania. Pahinta sanoissa on se, että toisin kuin Cyanin sanat usein, nämä sanat ovat totta. Edelweiss tietää jotakin suurempaa, johon muut eivät pääse käsiksi. Totuus on aina valhetta rumempi.

”Saanko kieltäytyä tehtävästäni nyt, kun tiedän, miksi niin tapahtuu? Kulkijoiden veri vuotaa turhaan, sillä luonto on yhtä meidän kanssamme. Me kuulumme luontoon.”

”Koska emme tiedä muusta.” Nainen pitää tauon ja silittää yhtä pahiten epämuodostuneista linnuista. Cyan on jo miltei onnistunut unohtamaan, että ne tosiaan ovat täällä edelleen. ”Oletko sinä kuullut kuningattarista ja kuninkaista?”

Cyan tuskin tietäisi, miten ne kuuluu edes sanoa. Hän pudistaa alistuvana päätään.

”Heidän johtajiaan kutsuttiin joskus niillä nimillä. Mitä me olemme sellaiseen loisteliaisuuteen verrattuna? Mestareita? Mestari Cyan... se nimi ei sovi sinulle.”

”Ja silti kutsut itseäsi johtajaksi”, Cyan sanoo jaksamatta enää välittää siitä, kuinka töykeältä kuulostaa. ”Kutsut silti itseäsi johtajaksi, vaikka tiedät edeltäjiemme olleen meitä edellä. Tietämättä edes, miksi he olivat mahtavampia kuin me.”

”Valon vuoksi”, Edelweiss sanoo oitis, ”he olivat valon ympäröimiä alinomaa. Meillä on vain tuli, ja se valo ei muistuta lainkaan tulta. He kantoivat sitä käsissään, pitivät sitä puita muistuttavissa, korkeuksiin kohoavissa rakennelmissa.”

”Sellaistako haluat maailmalle?”

”Tämä on tällä hetkellä minun maailmani.”

”Koska olet perimisjärjestyksessä seuraava. Jos katsoisimme metsästystaitoja tai kestävyyttä...”

Edelweiss toimii ennen kuin Cyan ehtii reagoida. Mies näkee vain kädet edessään. Kädet, jotka vievät jousen ja viinin nopeammin kuin yksikään eläin, tähtäävät ennen kuin silmä ehtii reagoida. Rasahdus pensaikossa kuuluu nopeammin, kuin korvat kuulevat.

Lintu tippuu taivaalta pensaikkoon, ja Cyan huomaa jousen olevan taas kädessään vasta hetken päästä. Edelweiss hymyilee. Hän astelee linnun luo katsomatta kertaakaan Cyaniin, ja jokainen osa Cyanissa tuntee olevansa juuri taivaalta tippunut, avuton lintu.

Nälkä: luku 13

Luku 13 (Maa, 3014)

Mustarastas. Sen on pakko olla. Iikan korvat eivät ole kuulleet sen miellyttävää, helisevää laulua aikoihin, mutta tunnistavat sen heti kuullessaan. Se on aamun ensimmäinen ääni. Hän on kuin onkin nukkunut, ja keho tuntee sen myös. Kehossa tuntuu rennommalta kuin yleensä, ruumiinosat eivät muistuttele kivuliaasti olemassaolostaan. Iikan kädet harovat turkoosinsinisiä hiuksia, ja silmäkulmassaan hän havaitsee liikettä. Rani. Mies herää nopeasti, hän hyppää miltei saman tien seisomaan. Iika ei ole koskaan nähnyt kenenkään heräävän samalla tavalla. Kun hän luo väsyneitä katseita Raniin, hän huomaa tämän silmien olevan täysin kirkkaat. Uni ei ole jättänyt niihin merkkiäkään.

”Sinä nukuit liikaa”, Rani toteaa selkeällä äänellä. Sitäkään uni ei ole muuttanut. Ja sitten Iika luulee ymmärtävänsä.

”Sinä et taida nukkua koskaan”, hän mutisee pakottaen jalkansa nostamaan kehon ylös. Se tuntuu kivuliaammalta kuin hän muistaakaan. Nukkumisesta on muodostunut Iikalle vitsaus – ensin hän viettää puolet yöstään löytääkseen tien uneen, ja sitten puolet aamustaan palatakseen takaisin todellisuuteen. Keho vastustelee, joten on keskityttävä mieleen. Pysyttävä terävänä.

Kestää vain muutama hetki, kunnes kaksikko on valmis jatkamaan taivallustaan. Maailma näyttää erilaiselta auringon valaisemana. Kylmän auringon. Se ei lämmitä hetkeäkään, pelkästään ilkkuu olemassaolollaan, kuin muistuttaakseen talven olevan käsillä.

Karhuheimon maat näyttävät aivan heimoltaan: maa on sammaleista ja pakoitellen kivikkoista, aluskasvillisuus on kuin pehmeää mattoa. Se on täysin erilaista metsää kuin mihin Iika on tottunut. Rani kävelee sammalilla tottunein askelin, hänen on täytynyt tulla tätä reittiä useasti aiemminkin. Iika katsoo miehen pitkää ja vahvaa ruumista, eikä voi olla miettimättä, mitä muutakin tämä on jo kokenut. Iika on kokenut tuskin puoliakaan samoista asioista, mutta silti hänen sisintään painavat sellaiset tuskat, joita Rani tuskin on joutunut koskaan kokemaan. He ovat tasavertaisia.

Heidän kävellessään Rani pistää merkille, että Iika tuijottaa häntä muutamia sekunteja liian pitkään ja alkaa väännellä hiuksiaan hermostuneena. Ele on hänelle tuttu.

”On niitä muillakin”, Rani toteaa vaivautumatta nyökkäämään Iikan hiuksiin päin. ”Näithän sinä varmasti mestari Edelweissin silmät.” Hänestä tuntuu vaaralliselta mainita maailman johtajan nimi negatiivissävytteisessä asiayhteydessä, joten hän katsoo varmuuden vuoksi jokaiseen ilmansuuntaan. 

”Eivät nämä ole suuri ongelma minulle”, Iika sanoo hiljaa, ”entisessä heimossani niihin oltiin jo niin totuttu, ettei kukaan edes vaivautunut sanomaan mitään jatkeellisista. En vain itse ole tavannut ketään... ketään luonnotonta. En ennen mestari Edelweissiä.”

Rani luo Iikaan varoittavan katseen, sillä hän on maininnut puheessaan entisen heimonsa. Siitä ei kuitenkaan keskustella, Rani on yllättävän armeliaalla tuulella nukkumattoman yön jälkeen.

”Niitä syntyy aina välillä, sellainen on luonnollista”, Rani kertoo, ”ja oletko koskaan katsonut hiustesi rajaa? Siellähän on ruskeaa.” 

Iika nyökkää. ”En vain haluaisi olla kävelevä muistutus jatkeellisista.”

”Jatkeellisia ei ole olemassa”, Rani sanoo nielaisten sanan enää. Puheenaihe on valonarka kaikissa heimoissa. Jatkeelliset olivat olleet nykyihmisten edeltäjiä; niitä, joiden maailmassa ei ollut pelkästään metsää ja jatkuvaa selviytymistä sen armoilla. Niillä oli ollut muutakin, jotakin sellaista, joista nykyihmiset eivät enää tienneet mitään. Siksi he ovat nyt jatkeellisia, myyttisiä esi-isiä, joita ei ole enää olemassa. Heistä muistuttavat ainoastaan geneettisesti poikkeavat yksilöt, kuten Iika luonnostaan turkooseine hiuksineen tai Edelweiss kirkkaanoransseine silmineen. 

Iika ei ole koskaan vihannut itseään sen vuoksi. Se ollaan aina otettu vastaan tavanomaisena asiana, harva edes lausuu ääneen sanaa jatkeellinen hänen kuultensa. Sana unohtuu heidän käveltyään useita satoja metrejä puhumatta, Iika kiinnittää enemmän huomiota heimojen rajojen ylittämiseen ja metsän muuttumiseen kuin siihen, että hän oli jälleen muistanut hiustensa värin olevan luonnoton. 

”Iika, minä aion astua ulos mukavuusalueeltani ja sanoa jotakin, joka varmasti lasketaan lain rikkomiseksi”, Rani rikkoo hiljaisuuden äänellä, joka kuulostaa Iikan korviin vierailta. Aivan kuin miehessä olisi muka vähääkään heikkoutta.

”Älä”, Iika kieltää ehtimättä ajatella, miksi. Hän muistaa, mitä on tehnyt. Hän on saman auringon katsellessa taivaalta kertonut Edelweissille, mikä hän on. Mikä on tehnyt hänestä Iikan. Hän pudistaa tahtomattaan ajatukselle päätään. ”Kertominen ei ole sen arvoista.” Iika tietää lauseensa paljastavan liikaa, mutta sanoo sen silti. Jossakin vaiheessa ihminen vain lakkaa ajattelemasta omaa parastaan.

”Sitten kierrän asiaa”, Rani sanoo kuulostaen jälleen omalta itseltään. Sellaiselta voimakkaan metsästäjän kuuluukin kuulostaa. ”Sanotaanko vaikka, että olen nähnyt muutamia sairaskohtauksia elämässäni. Se, mitä sinulle tapahtui, ei ollut sairaskohtaus.”

Iika pudistaa päätään. Hengitys tuntuu jälleen vaikealta, ja hän miettii, miten ihminen edes voi unohtaa, miten hengittää.

”Johtuiko se siitä, miten sinusta tuli heimon jäsen?” Rani jättää taitavasti mainitsematta Jaarin nimen ja sen, että kyseessä oli tappo. Jos asiaa ei sano ääneen, se ei tunnu yhtä pahalta. Muttei se myöskään lakkaa olemasta.

”Ei pelkästään”, Iika sanoo. Ennen kuin hän ehtii jatkaa, Rani sanoo: ”Se riittää minulle. En aio pakottaa sinua rikkomaan lakia kertomalla.” Iika nyökkää vastaukseksi. Niin paljon kuin hän onkin lakia vastaan, hän ymmärtää, milloin kumartaa sitä. Nyt ei ole se hetki, jolloin hän saa toimia omien ajatustensa mukaan.

”Entä heimoon liittyminen? Onko sinulla ajatuksia, joita haluaisit jakaa?” 

Iika on niin häkeltynyt Ranin yhtäkkisestä halusta keskustella, ettei hän saa mitään ulos. Hän vain tuijottaa miestä hämmentyneenä suurilla silmillään. Sitten harmaan- ja valkoisenkirjavasta tajunnasta erottuu punainen piste. ”Ilse”, Iika sanoo nimen kuin ei enää muistaisi, miten se kuuluu lausua, ”minä haluan puhua mestari Ilsestä.”

Rani kurtistaa tummia kulmiaan. ”Mestari Ilsestä?”

”Hän ei pidä minusta”, Iika tunnustaa ajatuksensa. ”Hän vain... hän vain katseli, kun minä...” Sanat pettävät hänet jälleen kerran.

”Kun sinä tapoit petturin”, Rani auttaa saaden Iikan luomaan hänelle kiitollisen katseen. Se ei kuulosta niin pahalta Ranin lausumana, ei hänen pehmeällä, mutta syvällä äänellään.

”Mestari Ilse on eristäytyvä ja ankarakin luonne, muttei koskaan julma pelkästä julmuuden ilosta”, Rani selittää kuulostaen yllättävän lempeältä lausuessaan johtajan nimen. ”Loukkaat johtajaasi lausumalla noin ajattelemattomia päätelmiä.”

Iika ei katso Rania silmiin, hän ei halua nähdä niiden syyllistävää katsetta. Syyllisyys asuu hänessä ilman muiden muistutustakin. ”Minusta vain tuntuu siltä joka kerta, kun kävelen hänen ohitseen, hän ei... hän ei ole lämmin ihminen”, Iika jatkaa tiedostaen, että uppoaa joka sanalla syvemmälle.

Ranin ilme ei paljasta mitään, hänen askeltensa tahti on yhä sama. Hänen kätensäkään eivät puristu nyrkkiin, Iika ei löydä pienintäkään merkkiä suuttumuksesta. Ei, ennen kuin mies avaa suunsa. ”Johtajan ei tarvitse olla lämmin ihminen, mikä ikinä sellainen onkaan”, Rani sanoo jokainen sana tihkuen syvää halveksuntaa, ”mestari Ilse ei olisi päästänyt sinua leiriin, jos ei olisi tahtonut. Meillä ei ole ollut kokelaita aikoihin.”

”Ei sellaisia ole välttämättä vain osunut kohdalle”, Iika jaksaa yhä väitellä.

Tytön yllätykseksi Rani alkaa nauraa. Iikan mielessään kuvittelema nauru sopii täydellisesti yhteen todellisuuden kanssa. Rani kuulostaa auringonsäteeltä, lämpimältä ja haavoittuvaiselta. Iika ei ole varma, onko kuullut hetkeen mitään yhtä aitoa, yhtä kaunista.

Tilanne on mitä ristiriitaisin.

”Ei ole osunut kohdalle? Ei ole osunut kohdalle?” Rani kuulostaa siltä, etteivät hänen korvansa ole aikoihin tavoittaneet mitään yhtä huvittavaa. Iika tuntee olevansa jälleen lapsi, joka istuu keskellä leiriä kuuntelemassa riiteleviä aikuisia. Hän tietää, mitä sanat ovat, muttei ymmärrä niiden merkitystä.

”Mestari Ilse on tappanut edelliset kahdeksan meidän reviirillemme ajautunutta kysymättä heiltä mitään. Ja sinä sanot, ettei hän pidä sinusta. Miten sinä olisit selvinyt elossa tähän asti, jos Ilse ei olisi kiinnostunut sinusta? Hän ei ole sadisti, hän ei kiduttaisi sinua.”

Iikan suu loksahtaa auki. ”Hän... minä –”

”Mestari Ilse saattaa kenties tuntua sinusta etäiseltä, mutta tunne johtuu sinusta, ei hänestä. Hän rakastaa heimoaan syvästi.”

Iika uskoo sen. Sen näkee tavasta, jolla hän kävelee telttojen ohitse ja katsoo, miten hänen leiriläisensä valmistavat ruokaansa ja keskustelevat. Elävät normaalia elämää, jonka hän on heille antanut. Iika ymmärtää kyllä, mutta hän ei ymmärrä, miksi Ilse olisi säästänyt nimenomaan hänet. Kahdeksan ennen häntä olivat kuolleet, miksei hän ollut? Ilsessä ei ollut ollut häivääkään vihaa silmissään silloin, kun he olivat tavanneet metsässä.

Ajatus tuntuu vielä liian vieraalta ajatella, joten hän tarttuu seuraavaan. ”Hän rakastaa varmasti sinuakin”, Iika sanoo tietämättä olevansa röyhkeä. Hänhän on aina sanonut, mitä ajattelee. Sanaa ’harkinta’ ei oltu koskaan kirjoitettu hänen sanavarastoonsa. ”Teistä kahdesta puhutaan heimolaisten keskuudessa, paljonkin.” Iika yrittää hymyillä, mutta se tuntuu iholla niin vieraalta, että lopettaa yrityksensä heti.

”Me välitämme toisistamme enemmän kuin kukaan voisi välittää toisesta romanttisessa mielessä”, Rani vastaa pitäen äänensä tyynenä. Hän ei anna Iikan lapsenomaisen utelun häiritä itseään. ”Ymmärrän sen herättävän keskustelua.”

”He pitävät teitä parina.”

”Koska he eivät tiedä sellaisesta rakkaudesta.”

Iika pysyy vaiti. Hän ei tiedä mitään minkäänlaisesta rakkaudesta, hän osaa vain lipua hetkestä toiseen ja vältellä kipua sisällään. Purkaa sen ulos typeriin kysymyksiin ja ylimääräiseen energiaan. 

”Mestari Ilse taitaa vaikuttaa kaikkiin sellaisella tavalla, minäkin tunnen sen välillä. Vaikka minulle tulee hänen seurassaan epätoivottu olo, tunnen silti, miten hän saisi minut taipumaan tahtoonsa pelkällä katseella”, Iika tunnustaa. Hän pitää sanojaan vieraina, tuntuu miltei väärältä sanoa sellaista suoraan toiselle ihmiselle. Tunteista puhuminen oli Peuraheimolle lähes tabu. Pidä ne sisälläsi, älä erotu.

Rani nyökkää. Iika ei ole varma, näkeekö miehen kalpeilla kasvoilla hymyn.

”Entä romanttinen puolesi, Rani? Uskotko, että niin voimakkaat tunteet mestari Ilseä kohtaan estävät sinua rakastumasta johonkuhun?”

”Kulkijoille pitäisi olla myös sellainen laki, joka kieltää tarpeettomien kysymysten esittämisen”, Rani murahtaa.

”Yksikin laki riittää, se rajoittaa kulkijoita kiitettävästi.” Kipua alavatsassa. Halu kertoa, totuus Iikan huulilla. Hän nielaisee sen kuin myrkyn, joka polttaa hänen nieluaan.

”Se on vain mielikuvitusta”, Rani sanoo, ja Iika pysähtyy. Hän ei ota askeltakaan, ennen kuin Ranikin pysähtyy ja tuijottaa tätä hetken ääneti. ”Tämä kaikki on vain mielikuvitusta, Iika! Etkö koskaan kyseenalaista heimojärjestelmää? Sitä, että me päivästä toiseen metsästämme ruokamme ja kumarramme Pääheimoa? Jänikset juoksevat pakoon, me hirttäydymme ketjuihimme, kun emme saa niitä kiinni. Auringon noustessa sama toistuu. Jos aurinko ei nouse, riudumme. Etkö ikinä ajattele, ettei se ole aina ollut niin?”

”Miten muutenkaan se voisi olla?”

Rani vaikenee kuin häntä olisi juuri loukattu. Ehkä onkin, Iika ei osaa sanoa. Hetken hän kuvitteli päässeensä lähemmäs miestä, ymmärtäneensä edes osaa hänen ajatusmaailmastaan. Ja sitten tämä vetää eteensä tuhannen puun metsän, niin sankan, ettei Iika enää tiedä, miten päästä kulkemaan sen lävitse. Hän on eksyneempi kuin aikoihin, vaikka kävelee polulla.

Hetken kävellään taas hiljaisuudessa metsän käydessä valoisemmaksi. Iikalla ei ole aavistustakaan, minkä heimon mailla on niin paljon lehtipuita ja aluskasvillisuutta. Hän näkee edessään puiden kapenevan ja harvenevan, kunnes alue muuttuu kokonaan puuttomaksi. Metsän keskellä on aukio, jonka keskeltä Iika erottaa kylmässä auringossa kylpevän, reunoilta jäätyneen lammen. Iika ei ole koskaan nähnyt aukiota, hänelle on olemassa vain metsää.

Ja sitten silmät pysähtyvät siihen, joka tahraa tummanvihreän ja valkoisen harmonisen värimaailman. Johonkin syvänpunaiseen.

Muutaman metrin päässä jäätyvästä lammesta makaa ihminen. Iika ei osaa sanoa, onko kyseessä mies vai nainen, sillä suuri, veren tahrima vaate peittää koko kehon. Kun katse siirtyy ylemmäs, se näkee entistä punaisemman pään, mutta vain puolet siitä. Toista puolta ei ole, eikä Iika mene lähemmäs varmistamaan asiaa. 

Veri on punaista. Yhtä punaista kuin Jaarin veri oli hänen käsillään. Iika avaa suunsa ja huutaa, muttei kuule omaa ääntään. Hän kuulee vaan veren sykkivän sydämestään suoniin. Veren, joka on samaa punaista sävyä kuin maassa makaavan ihmisenkin.

Nälkä: luku 12

Luku 12 (Maa, 3014)

Eteen ei näe, risut raapivat paljaita jalkoja. Ilsen kallioasumus on täysin eri päässä reviiriä kuin joki, mutta se ei estä Ilseä kävelemästä määrätietoisesti sitä kohti. Jokainen askel tuntuu merkityksettömältä, mutta hän tietää olevansa jo lähellä. Kuu ei ole täysi eikä se anna hänelle tukeaan puiden lomasta, mutta kun hänen silmänsä vihdoin erottavat pimeässä joen, hän huokaisee helpotuksesta. Ilse kylpee aina yksin. Harvemmin öisin, mutta pimeällä peseytyminen ei kuitenkaan ole hänelle täysin vierasta.

Ilse riisuu suojat käsistään ja karhuntaljan harteiltaan, ja irrottaa viimeiseksi siteet ylävartalostaan. Kun yksikään vaate ei enää suojaa kehoa, Ilse kokee olonsa niin voimakkaan epämukavaksi, että hän katsoo parhaakseen astella suoraan jokeen. Vesi on kylmää, kylmempää kuin aikoihin. Lumi ei ole vielä tullut jäädäkseen, mutta siihen ei menisi enää kauaa. Lumi toisi mukanaan jään, eikä peseytyminen joessa olisi sen jälkeen mahdollista. Ilse haukkoo henkeään, kun pistävä kylmyys saavuttaa jokaisen osan hänen ruumiistaan. Se vie kuitenkin pois ajatuksen siitä, ettei hänellä ole vaatteita. Aivoissa asti tuntuva kylmyys tuntuu lohdulliselta.

Kun hiuksetkin ovat märät, Ilse nousee joesta ja istuu sen laidalle. Ruoho on mustaa ja näivettynyttä joen reunoilla, kylmyys on ottanut veronsa. Ilseäkin paleltaa, joten hän kietoo taljan nopeasti takaisin ylleen. Ei kuitenkaan pelkästä kylmyydestä. Ajatus siitä, että hän katsoisi omaa kehoaan, tuntuu liian pelottavalta. Hän näkee vain vedessä heiluttelemiensa jalkojen syvät, juoksemisesta ja taisteluista aiheutuneet haavat. Elämän kartta hänen ihollaan. Se tuntuu kauniilta ja todelliselta, sen hän voi hyväksyä. Ainoa osa hänen kehostaan, joka ei saa häntä tuntemaan oloaan vääräksi. 

Ilse nousee ylös. Hän toteaa miettineensä liikaa itseään, ja alkaa palauttaa mieleensä seuraavan päivän tehtäviä. Juoksijat olisi lähetettävä Pääheimoon illan tullen, ja pakollinen vartiokierros pitää suunnitella aamun tullen. Onneksi jokainen metsästää oman ruokansa, toisin kuin heimossa, josta hän lähti. Se oli ollut vain yksi epäkohta monien joukossa, jonka Ilse oli päättänyt korjata omaa heimoa perustaessaan.

Ajatus entisestä heimosta tuntuu liian kaukaiselta, mutta silti vaaralliselta. Ilse on kenties tullut vahvemmaksi ja kestävemmäksi, mutta mikään menneisyyteen kuuluva ei vieläkään tunnu käsiteltävältä. Laki on hänen puolellaan, se suojelee häntä myrkyllisiltä muistoilta. Hän ei lain vuoksi saa koskaan puhua menneisyydestään. Ja ajan kanssa Ilse tietää pystyvänsä valehtelemaan myös itselleen; joskus hän ei muista enää aikaansa Korppiheimossa, hän pitää siellä ollutta ihmistä täysin toisena henkilönä. 

Kun hän ohittaa leirin, myös ajatukset menneisyydestä väistyvät. Hän muistaa, että seuraavan auringonnousun jälkeen Rani ja Iika ovat oletettavasti palaamassa takaisin. Oli tietoinen valinta päästää Rani ulos leiristä uuden heimolaisen kanssa. Vaikka eihän Iika ole mikään uusi, ei enää. Ilse tunsi Iikan sydämen jo silloin, kun näki tämän ensimmäistä kertaa, vaikkei Iika häntä havainnutkaan. Tyttö, joka olisi voinut nähdä hänet paljaana silloin metsässä vaellellessaan. Tyttö, joka pystyisi siihen vieläkin. Ilse saa väreitä. Hän ei tiedä, mitä osaa ajatuksistaan uskoa. Sitä, joka näkee Iikan uhkana, vai sitä, joka tuntee vetoa. Mitä vetoa? Mitä se hänen maailmassaan enää tarkoittaa, kun sen merkitystä on muutettu jo niin monesti? Ilse pudistaa päätään ajatuksilleen. On luonnollista olla kiinnostunut omista heimolaisistaan, aivan kuin he olisivat hänen jatkettua perhettään. Ja hehän ovatkin.

Ja sitten on Rani. Miehen vahvat, mutta hoikat käsivarret hänen ympärillään. Muuri, joka estää häntä sortumasta lopullisesti. Ilse rakastaa Rania. Ei siten, miten kaikki heimossa olettavat hänen rakastavan. Hän on vain tottunut siihen, että Ranin vahva hahmo on aina hänen oikealla puolellaan ja tarjoaa käsivartensa tueksi silloin, kun se Ilselle parhaiten sopii. Miehen pyyteetön rakkaus on salvaa hänen haavoihinsa. Hän itse ei osaa aiheuttaa Ranille muuta kuin lisää haavoja ilman parannuskeinoa, mutta mies hyväksyy sen. Ja Ilse nielee sen, jota usein kutsutaan itsekkyydeksi. Hänen maailmassaan sellaista sanaa ei juuri ole totuttu käyttämään.

Leiri näyttää levolliselta. Ilse kuulee tasaista kuorsausta ja muutaman levottoman kääntyilijän. Joku ei saa unta. Ilse hymyilee hieman. Hän tietää kyllä. Ei mikään toimi, miten pitäisi. Heimolaisen unettomuus tuskin aiheutuu samasta syystä kuin Ilsen, mutta hän tietää silti. Ilse tahtoisi raottaa telttaa ja pysähtyä rupattelemaan, ihan vain osottaakseen olevansa muutakin kuin vahva johtaja. Empaattinen, kaunis Ilse, joka välittää leiristään. Niinhän?

Ja sitten tajuntaa viiltää oksien lailla sanat, joiden kuulemisesta ei ole kauaakaan.

”Ilse, minä pidän sinusta enemmän, kun sinä et yritä leikkiä tuntevasi mitään.”

Ranin sanat kaikuvat hänen päässään, ja hetken päästä hänestä tuntuu, kuin mies seisoisi yhä hänen takanaan ja kumartuisi kuiskaamaan sen hänen korvaansa. Hän on väärä, virheellinen. Ilse tietää sen kyllä. Hän tahtoo välittää, haluaa rakastaa pienen sydämensä pohjasta, mutta pohjimmiltaan hän osaa vain omistaa. Pitää pienen heimonsa tiukasti lieassaan, mutta ei suoda sille aitoa rakkautta.

 Ilse ei vihaa itseään niin paljon, kuin oli ennen vihannut. Heimon johtaminen on kohottanut hänen itsetuntoaan, mutta Rani rakastaa aina muistuttaa varjoista. Silloinkin, kun hän on Ilsen lähellä, eikä hänen pitäisi pahentaa haavoja joita korjaa kosketuksellaan.

Ilse juoksee. Ei piittaa siitä, herättääkö ääni hänen heimonsa unestaan, ei, vaikka uni on pyhää. Ei se hänelle ole koskaan mitään merkinnyt, eivät unet kerro hänelle mitään mitä hän ei jo tiedä. Metsä muuttuu pimeämmäksi, ja hän tietää olevansa lähellä kallioitaan. Koskaan ei ole niin pimeää, etteikö hän osaisi suunnistaa, oli kyse sitten mielestä tai öisestä metsästä.