(Iltan ja Kajon ihmis-AU)
Mies on koetellut rajoja jo monesti. Nojaillut eteenpäin, tarjonnut Kajolle drinkkejä, antanut pitkiä katseita. Ei mitään, mikä satuttaisi. Pieniä, joskus suuriakin mustasukkaisuuden pistoja. Sen kaltaisista olemme puhuneet terapiassa paljon. Kajo on hyvännäköinen ja tyylikäs, hän kerää huomiota minne meneekin. Se on täysin luonnollista. Minun ei tarvitse hermostua joka kerta, kun joku lähestyy häntä.
Hänen työkaverinsa on kuitenkin eri asia. Mies on ollut läheinen hänen seurassaan, naurattanut, tehnyt itseään tykö. Kertaakaan mies ei kuitenkaan ole koskettanut Kajoa. Se raja on nyt ylittymässä, kun mies nojaa baaritiskiä vasten ja tuijottelee Kajoa niin kiinteästi, että minussa kipinöi.
Olen puhunut miehestä terapeutilleni. Hänen ensimmäinen kysymyksensä oli se, miksi koen juuri tämän miehen suuremmaksi uhaksi kuin muut. Olen saanut vuosien varrella mustasukkaisuuteni kasaan, tiedän, että Kajo rakastaa minua. Siitä ei ole epäilystäkään. Silti hänen työkaverinsa, mies, joka näyttää siltä, mitä tulee ensimmäisenä mieleen sanasta ”mies”, tuntuu piikiltä ihossani.
Niin. Kenties se on juuri siinä. Hän näyttää miehekkäältä. Tumma, siistitty tukka, pienellä nutturalla. Jykevät kasvot ja trimmattu parta. Voimakkaat, treenatut kädet ja kookas vartalo. Tuollaisista miehistä pitävät kaikki sukupuoleen katsomatta.
En vihaa sitä, miltä näytän, en ole koskaan vihannut. Tiedostan silti, miten kapealta ja huonovointiselta näytän tuon miehen rinnalla. Mutta ei se ole pelkästään sitä, että olen nykyiselläni niin pieni, se on myös sitä, että tuo mies näkee Kajon lähes joka päivä. Hän on ilmiselvästi ihastunut. Ei minua haittaa enää, jos satunnaiset ihmiset iskevät silmänsä häneen baarissa. Mutta tuo mies on saanut tietää, miten uskomaton ja säkenöivä persoona veljeni on. Tietysti hän kuvittelee Kajon olevan vapaa. Ei Kajo voi vain mennä ja kertoa, että hän on ikuisesti minun.
Miehen eleistä näkee kauas, että hän on kiinnostunut Kajosta. Kenties jopa ihastunut. Katsellut häntä pitkään, kenties haaveillut omiaan. Minussa kihisee, kun ajattelen toista miestä haaveilemassa siitä, mitä hän Kajolle tekisi. Hetken näen pelkkää punaista, kun ajattelen vahvan miehen kädet Kajon kapealle vyötärölle. Kenties hän on ajatellut mielessään, kuinka Kajo henkäilisi ja ja kutsuisi häntä daddykseen.
Ilta, sinulla on todella kivulias mielikuvitus. Satutat itseäsi tuollaisella.
Terapeutti sanoo minulle siitä usein. Kuvittelen liikaa asioita, jotka ovat täysin mielikuvitukseni tuotetta ja sivallan niillä itseäni. Ei ole syytä paniikkiin, lietson itseni siihen monesti täysin itse. Vedän syvään henkeä. Kun seuraavan kerran käännän katseeni Kajoon ja mieheen, miehen käsi on Kajon vyötäisillä. Silmissä sumenee. Päässä suhisee. Mitä?
Mies painautuu vasten Kajoa käsi tämän vyötäisillä. Toinen käsi tapailee Kajon poskea. Näen kauas, miten jäykkänä Kajo seisoo, hän on täysin lamaantunut. Tiedän, ettei Kajo pysty torjumaan tuttua ihmistä, hän ei ole vielä riittävän terve sellaiseen. Päässäni suhisee. Voisin antaa kaiken tapahtua. Kajo panisi miestä kiltteyttään. Näen, kuinka jäykkä ja ahdistunut pikkuveljeni on. Hän ei näytä koskaan tuolta, kun silitän hänen poskeaan ja vedän hänet minua vasten.
Toimin ennen kuin ehdin ajatella, mitä toimintani oikeastaan voisi saada aikaan. Sillä ei ole mitään merkitystä. Kajo ei tahdo tätä. Hän ei osaa puolustautua. Ja minä olen sittenkin vielä liian mustasukkainen.
”Hei, mitä vittua täällä tapahtuu?”
Tiedostan, että Kajo saa kuulla tästä vielä. Voin kuvitella, millaisena minua pidetään hänen työpaikallaan tämän jälkeen. Päässäni suhisee. Ohimoita tykyttää. Minun pieni pikkuveljeni. Älä koske häneen.
Mies irrottaa otteensa Kajosta, Kajo kääntää katseensa minuun kuin satutettu peura. Näen, kuinka hän haluaisi juosta syliini, mutta hillitsee itsensä viime hetkellä.
”Siis, mitä sä teet?”
”Hei mikä sun ongelma on? Ootko sä se Kajon veli?”
”Joo, olen Kajon veli ja arvostaisin, jos jättäisit mun veljeni rauhaan.”
”Mikä holhoaja sä sun aikuiselle veljelles olet?”
Näen, kuinka vaikeaksi tilanne käy Kajolle. Hänen huulensa värisee.
”Kajo, onko kaikki ok?”
”O-on, ei mitään hätää, Ilta.”
”Ei ole. Nään kauas, että ei ole. Hei sä, tuutko vähän tonne.”
”Mikä vittu sun ongelmas on? Tässä ei kirjaimellisesti ole tapahtumassa mitään hämärää. Voitko nyt ystävällisesti mennä ja antaa meidän jatkaa?”
”Mä en ole menossa mihinkään. Tää ei ole okei.”
”Mitä sä nyt selität, mikä tää ongelma tässä on?”
”I-Ilta, ei sun tarvitse –”
”Tässä ei ole mitään ongelmaa. Voitko nyt hyvä mies jättää sun veljen rauhaan? Tapaatko sä päättää kaikesta muustakin Kajon puolesta?”
”Tuutko tonne niin puhutaan.”
”Ja tässäkö ei voida?”
”No vittu okei. Tiedätkö sä, miten perseestä veljenä on todistaa tätä samaa joka kerta? Kajo ei pysty sanomaan ei. Se ei ikinä, koskaan pysty sanomaan ei. Mä oon nähnyt niin liian monta äijää, jotka satuttaa sitä. Antakaa sen olla, se ei osaa puolustaa itseään, siksi oon vitun hullu veli roikkumassa sen perässä ja vahtimassa sitä.”
Miehen otsa on kurtussa. Hän on vanhempi kuin minä näin läheltä katsottuna. Ehkä kolmekymmentäviisi. Perheenperustamis-iässä. Mitä hän oikein haluaa Kajosta?
”Siis, eikö Kajo ole puhunut musta? En mä oo mikään limanen baariäijä, vaikka siltä näyttäisin.”
”En mä siis sitä, kyllä mä sut tiiän. Moi vaan ja anteeks tällanen sisääntulo, mutta ihan oikeasti, Kajo ei ole ok.”
”Sä puhut kuin omistaisit sen. Tää on nyt vitun outoa. Kajo? Kajo, mitä tää nyt on? Voitko puhua sun hämärälle veljelle, että mä en oo mikään ahdistelija? Tää ei ole nyt sellainen juttu.”
Kun käännymme molemmat Kajon puoleen, erotan kasvojen nykimisestä, että paniikkikohtaus on jo alkanut.
”Kajo.”
Kajo painautuu aivan kiinni minuun. Tunnen nyyhkäykset ja vavahdukset ja pitelen häntä kuin olisimme kahden kotona. Kunpa voisin vain sanoa miehelle, että Kajo on minun, sinä sörkit minun miestäni. Sen sijaan tyydyn kontrolloivan isoveljen rooliin ja hyssyttelen rakastani siinä miehen tuijottamassa tätä kummallista näytelmää.
Itkevä Kajo on minun heikoin kohtani. Tahtoisin suukotella häntä joka paikkaan, mutta hillitsen itseni ja vain silitän hänen selkäänsä.
”Ilta… Ilta…”
”Ei hätää. Kaikki on hyvin. Mitään pahaa ei tapahtunut.”
”Iltaaa…”
Kajo kokoaa itsensä häikäisevän nopeasti. Miten paljon rakas veljeni onkaan kehittynyt. Hän pyyhkii kyyneliä kauniilta kasvoiltaan ja kääntyy mieheen päin.
”Mikä sulle tuli?”
”K-kaikki okei, anteeksi.”
”Siis mitä tässä nyt tapahtui? Ja voitko sä nyt oikeasti mennä pois?”
Mies katsoo suoraan minuun. Haaste. Nostan leukaani. Käteni jännittyvät. Onko tämä haaste? Tämä mies ei tiedä mitään. Vain Kajon vuoksi hillitsen itseni enkä tartu miestä saman tien kauluksista.
”Mä ihan tosi luulin, että meillä oli juttu menossa”, mies sanoo kääntäen itsensä niin, että hänen vahva ruumiinsa jättää minut syrjään. Hän koskettaa jälleen Kajoa. Näen punaista. Nyt vittu irti. Irti irti IRTI.
”Se hetki siellä risteilyllä silloin, siis mä luulin… että…”
Hetki risteilyllä. Hetki risteilyllä?
”Mikä? Siis anteeksi mikä vittu?”
”Mikä sua ihan oikeasti vaivaa, toi ei ole ihan tervettä enää.”
”Mikä VITUN hetki risteilyllä!”
En pysty enää pidättelemään itseäni, lyön molemmat nyrkkini pöytään. Ei tunnu tarpeeksi, lyön uudestaan niin, että rystysistä vuotaa verta. Kajo alkaa uudelleen itkeä.
”Vitun saatanan vittu!” Suljen hetkeksi silmäni, voin jo hyvin kuvitella, mitä risteilyllä on tapahtunut. Siitä on jo yli puoli vuotta. Olin iloinen, että Kajo meni sinne, se osoitti valtavaa itsenäistymistä ja viihtymistä muidenkin seurassa. Ja nyt. Ei jumalauta. Ei saatana. Lyön pöytää vielä kerran niin, että juomat läikkyvät pöydille. Kajo yrittää tulla lähelleni, mutta kaikki minussa on liian arkaa ja vaarallista, että päästäisin.
”Pysty kaukana mun veljestä. Okei? Älä vittu KOSKE mun veljeen enää ikinä”, sanon miehelle. Pysyttelen aivan lähellä häntä, niin lähellä, että tunnen hänen hengityksensä vasten kasvojani. Tärisen kauttaaltani, mutta katseeni on kova, annan sen polttaa häntä. Sitten käännyn kannoillani ja ravaan suoraan vessaan.
Painan pääni suoraan lavuaariin ja annan kylmän veden valua niskaani. Minua ei haittaa sotkea. Minua ei kiinnosta vähääkään, että ihmiset näkevät. Jumalauta. Ei ei ei. Ei enää. Itkuni ei ole surua, se on jotakin suurempaa, olen raivoissani ja minuun sattuu, tunnen oloni eläimeksi, johon on isketty nuoli.
”Ilta… Ilta rakas…”
”Oletko sä ollut sen miehen kanssa?”
”Me suudeltiin.”
Suutelivat.
”Ja… ja se halus mun ottavan…”
Kajo painuu kaksin kerroin. Kaikki muut tajuavat lähteä miesten WC-tiloista.
”Otitko sä siltä suihin?”
Kajo on polvillaan likaisella lattialla ja itkee. Kumarrun.
”Rakas… otitko sä suihin siltä mieheltä?”
”Anteeksi anteeksi anteeksi… lyö mua rakas, lyö mua, anteeksi, mä olen niin pahoillani, mä en ansaitse elää… rakas en ansaitse elää. Haluan kuolla.”
Mietin miehen painamassa vahvalla kädellään rakkaani pään suurelle kyrvälleen. Kyyneleet eivät ole vuosiin kirvelleet näin. Istun likaiselle lattialle Kajon viereen, yritän koskea häntä, mutta hän räpiköi ja vääntelehtii.
”Anteeksi anteeksi…”
Tajuan, että jos en saa omaa reaktiotani laantumaan, Kajokaan ei koskaan rauhoitu. Joudun vetämään syvään henkeä. Kajo tärisee hallitsemattomasti.
”Äääää anteeksi rakas…”
Hän on pettänyt minua. Tuon miehen kanssa. Tuo mies on tuntenut hänen huulensa kalullaan. Hän on suudellut veljeä, jota rakastan enemmän kuin koko maailmaa. On kuin minua olisi ammuttu jokaiseen raajaan, en jaksa nostaa itseäni, en pysty.
Silti tartun Kajoa harteista, otan hänet syliin ja hyssyttelen. Suukotan hänen päätään. Hän näyttää itkiessään pieneltä lapselta. Silitän poskea ja suutelen nenänpäätä. Sivuutan sen, että koko ruumiini huutaa kipuaan.
”Kulta. Mitä tapahtui? Kerro mulle.”
”Mä… mä olin tosi humalassa. Anteeks.”
”Ssh, ei hätää. Kerro vain ihan rauhassa. Isoveli on tässä.” Suukotan häntä uudelleen nenänpäähän. ”En jätä sua. Olen tässä.”
Tiedän, mitä hänelle pitää sanoa, että hän rauhoittuu. Sattuu. Sattuu niin paljon.
”Se eristi mut muista ja me… ja me juotiin paljon. En laskenut yhtään. Ja sitten yhtäkkiä oltiin sen hotellihuoneessa ja se… Se oli mun vika. En kieltäytynyt. Ei se ollut raiskaus.”
”Sanoitko sä sille ei? Rakas, ei ole hätää. En suutu. Sano vaan rehellisesti.”
”E-… Anteeksi.”
”Ei hätää.” Sattuu.
”En sanonut. Tai… siis. En muista. En kai. Se suuteli mua jo siellä baarin puolella ja mä lamaannuin tosi pahasti ja olin ihan sekaisin ja ajattelin vaan että ei ei en halua ei tätä, mutta sä tiedät mut ja…”
Eli tilanne on ollut se tavallisin. Silti koko kehoni on kuin se oltaisiin hakattu. Silittelen Kajoa, vaikka oikeasti minä tahtoisin olla se, joka käpertyy huutoitkemään hänen syliinsä. Haluan hajota, tunnen koko kehossani, etten jaksa enää kauaa. Mutta minä jaksaisin. Koska rakkauteni häneen on suurempi kuin tämä kipu.
”Rakas. Puhutaan tästä kotona. Kaikki on hyvin.”
”Mä olen yrittänyt kertoa. Ihan koko tämän ajan. Mä lupaan, että tää ei ollut mikään tietoinen päätös tai edes tilanne, jossa oisin täysin hallinnut itseäni. Se ei silti oikeuta mitään. Mä tiedän kyllä…”
”Rakastan sua.” Painan pääni ja itken. ”Rakastan sua…”
”Ilta… Sä olet mun kaikkeni. Olen torjunut ton miehen töissä, en ole antanut sille selvin päin ikinä vihreää valoa. Mä en… mä en enää mee noihin työjuttuihin.”
Me molemmat tiedämme, että ei se auta. Välttely ei ikinä auta. En minä epäile sitä, etteikö Kajo olisi pahoillaan tai etteikö tilanne olisi ollut ahdistava ja epämääräinen. En myöskään usko, että Kajoa kiinnostaa tämä mies vähääkään. Osaan kyllä tunnistaa tilanteen.
Ja silti minuun sattuu.
”Ilta…”
”Saanko hetken vain olla tässä?”
Valun hänen syliinsä. Kehoni on hervoton. Kajon kyyneleet putoilevat kasvoilleni kuin pisarat. Suljen silmäni. Annan kaiken lipua hetkeksi pois. Hengitän syvään.
Minä rakastan tätä miestä. Se ylittää kaiken. Silti minuun saa sattua. Silitän omaa olkaani, annan kyynelten putoilla.
