Vapaa ihostaan: luku 37

Luku 37: Palanut aurinko

Taivas pyörii ja kieppuu, kun palaan takaisin. Sormeni piirtävät ympyrää, ne liikkuvat edelleen. Jossakin on mennyt jotain rikki, tunnen turtumusta alaruumiissani. En tiedä, mitä on tapahtunut. Mitä kaikkea Aja ehti tuhota? Aja –

Naisen kuva iskeytyy tajuntaani, puristan silmäni tiukasti kiinni. Toivon enemmän kuin koskaan, että osaisin itkeä. En koskaan odottanut Ajan pimeyden käyvän yhä pimeämmäksi. On kuin aurinko ja tähdet olisivat sammuneet yhdessä kirkkaassa välähdyksessä, palaneet loppuun. Tiesin Ajan haluavan vapautumistani. En ajatellut hänen kykenevän vielä silmittömämpään väkivaltaan. Sen jäljet istuvat ruumiissani, en kykene liikkumaan. Kovalla kivellä maatessani tiedän, että osa minusta jää tähän. Vahvuudesta on jäljellä vain hento sävel. Löytäisinkö sen Asaelista? Ehkä. Jos vain jaksaisin nostaa ruumiini maasta.

Tiedän tämän olevan yksi niistä hetkistä, joita toistan jatkossa niinä kertoina, kun joku hakkaa minut taas maahan. Tai kun olen itse se, joka löytää jonkun verta kynsiensä alta. Tähän minä palaan. Siniseen taivaaseen vailla ainuttakaan pilveä. Korkealla lentävään lintuun, jonka huutoa en kuule. Aurinko paahtaa suoraan alas, käsi kohoaa, turtumuksestani onnistun erottamaan sen omakseni. Suljen nyrkkini. Aurinko kädessäni. Maailma pyörii edelleen.

”Kheri? Kheri!”

Huolestunut ääni. Kunpa näkisin niin kauas.

”Ss...sinut täytyy saada pois täältä. Mm…miksi kukaan ei ole siirtänyt sinua jonnekin muualle?”

Katkeilevat äänteet. Asael. Mies, joka voi vielä pelastaa minut. Vain hän. Osa minusta hänen ihollaan turvassa. En saa suutani auki, kasvot tuntuvat sotkuisilta, Aja on rikkonut osan niistäkin. En kykene kurottamaan Asaeliin. Tunnen etäisesti, kuinka hän tarttuu minuun, nostaa syliinsä, vaikka hänen oma kulkunsakin on aina katkonaista ja vaikeaa. Silti hän kuljettaa minut sylissään leiriin. Näen, kuinka ympäristö muuttuu. Kituliaat puut ja satunnaiset, ohikulkevat ihmiset, yhtä vieraita ja kärsineitä kaikki.

Leirissä ihmiset kerääntyvät ympärilleni. Aivan kuten silloin, kun Aja rikkoi minut. Tai silloin, kun kävelin leiriin ensi kertaa ja minulle tehtiin hiukseni leikkaamalla selväksi, että en kuuluisi tänne ellen ansaitsisi paikkaani. Ja minä ansaitsin. Kenties minun pitäisi tehdä se taas. Haastaa joku kaksintaisteluun ja saada jälleen yksi merkityksetön letti. Se on niiden tarkoitus täällä. Mitä enemmän niitä on, sitä vähemmän sinua on jäljellä. Uskon nauravani. Miten groteskia. Kaikki on hajalla ja minä makaan itseäni vanhemman miehen sylissä haaveilemassa toisen hengen riistämisestä.

”Kk...katsokaa, mitä te olette tehneet hänelle”, kuulen Asaelin sanovan. Turhaan. Eivät nämä ihmiset kuule eivätkä näe. He ovat ylpeitä kaikesta. Yritän löytää Asaelin ihoa, itseäni sieltä, mutta sormeni harovat pelkkää tyhjää silloinkin, kun Asael tarttuu haparoiviin käsiini eikä päästä irti. Kaikki hajoilee. Tyhjenee. Silti hän pitää minusta kiinni.

Ihmisiä kulkee ohi. Osa pysähtyy. Erotan muodon, uskon sen mieheksi. Tummatukkainen, leveäharteinen. Kehoni muistaa taistelleensa hänen kanssaan. Hän pyyhkii kasvojani, niinkö veressä ne ovatkin? Pyörryttää. Miehellä on väsyneet silmät. Muistaisinko, kuka hän on, jos pinnistäisin? Annan muistojen juosta, vaikka tajunta keinuukin. Miehen lämmin ääni. Toiset kasvot. Enna. Nainen, jonka päästin pois, annoin elää. Rami. Hän on Rami. Hän on vielä täällä.

Edes joku auttaa, vaikka tiedän olevani auttamattomissa. Tästä minä en enää löydä itseäni. Tämä on loppu.

”A...sa...el...”

Jokainen äänne polttaa kurkkua, saa minut vääntelehtimään. Minne kaikkialle Aja oikein osui? Ehkä hän halusi minun ymmärtävän. Nyt ymmärrän. Minulle ei ole enää mitään.

”Asael.”

Hänen nimensä. Miehen, jonka halusin pitää kaikkein pisimpään. Joka onnistui pitämään minut silloinkin, kun en enää ollut kukaan. Kun halusin taistella vapautumista vastaan. Kipu on rikkonut lempeyteni suonet, se ei enää hengitä. En voi tehdä sille mitään. Edes Asael ei osaa korjata sellaista. Ei, vaikka hän oli niin lähellä.

”Kheri, sinut pitää saada varjoon”, kuulen Ramin sanovan. Hän on siis siinä vielä. ”Sinun täytyy saada levätä varjossa. Minä voin katsoa haavojasi. Asael? Kannetaan hänet putoukselle.”

Uskon, että Asael nyökkää. Nämä miehet ovat tässä, ruumiini äärellä. Hautajaisissa. Kotona ruumiit haudattiin aina maahan. Puiden sekaan. Antaisivatko he täällä minut arolle, jos luovuttaisin? Olisi niin paljon helpompaa vain kuolla. Kunpa osaisin juosta päin ajatonta mustuutta. Mutta se ei ole minua varten. Elämä on arvokasta. Elämä verta yskien?

Uskon, että he kantavat minut pois. Kenties joku kääntyy katsomaan. Ei Ajaa missään. Olisipa Konai täällä. Konai on turvassa. Sinä et pystyisi samaan. Maasto vaihtuu. Asael kykenee kantamaan minut jyrkästi alas viettävää polkuakin. Entinen legenda. Minun lauluni, jonka joutuisin päästämään pian pois.

Joku pyyhkii päätäni. Tunnen veden täyttävän minut kaikkialta. Se ympäröi, mutta ei hukuta. Kehoni muistaa, miltä tuntuu miltei hukkua. Kunpa Konai olisi vielä täällä, leikillään painamassa päätäni alas. Se saisi kehoni rauhoittumaan helpommin kuin se, että minusta pidetään huolta. Ei ole lempeyttä siellä, missä on kipua. Sen kieli ei enää avaudu minulle. Ottakaa minut vain pois täältä. Minä en jaksa enää.

”Kheri? Kykenetkö puhumaan?”

Yskähdän. Sanoja ei tule. On kuin ne olisivat hetkeksi lakanneet täysin, mykistyneet Ajan antaman kivun edessä.

”Kheri… Yritä vielä. Me saamme sinut kuntoon.”

He saavat itsensä ongelmiin. Aja ei katsoisi tätä hyvällä.

”Kheri…”

Kallioiden takana porottava aurinko on jo palanut loppuun. Taivas on tulessa. Kehoni vapisee. Kouristukset saapuvat aaltoina. Uskon pitäväni kiinni Asaelista ja Ramista, kun rajat lähtevät katoamaan ja palaneen auringon palaset satavat valona ylleni. Mieleni halkeaa. Näen kaiken. Tämä on loppu. Tästä minä en enää itseäni nostaisi.

Vapaa ihostaan: ihon alla

Ihon alla

täällä ei ole enää ketään täällä on vain –

Vapaa ihostaan: luku 36

Luku 36: Alkuun

Hän seisoo jälleen edessäni. Nainen, jonka vuoksi minä olen täällä. Jolle annoin elämäni, koska kuvittelin, että se on ainoa tapa selvitä eteenpäin. Jonka luota tahdon juosta pois, tehdä itse oman vapauteni, lentää kaikkien taivaan lintujen kanssa kauas.

Ajan piirteet ovat kovat. Sen jälkeen, kun hän kertoi meidän kipumme olevan samasta puusta veistetyt, hän ei ole katsonut minua samalla tavalla. On kuin joka kerta hän näkisi minussa mahdollisuuden. Joka kerta hän on valmis iskemään minut alas. Ja minä taistelen vielä vastaan, aivan kuten Galina sanoi. En tiedä, kauanko kehoni kestää ilman, että luovutan.

Tänään Aja ei näytä siltä, että hän haluaisi keskustella. Sanat eivät kulje hänen kanssaan. Pelkkä armoton keho, joka ei päästäisi minua eteenpäin. Aurinko porottaa korkealta, olemme ylimmällä harjoitteluareenalla. Hän tuo harvemmin minut tänne. Ihmiset kulkevat tästä ohi. Kenties hän tahtoo tuoda minut valoon, antaa kaikkien nähdä, kuinka murrun itseeni.

”Sinä haiset jälleen häneltä”, Aja murahtaa.

”Mitä se saa sinut tuntemaan?”

”Väärin, poika. Mitä se saa sinut tuntemaan, kun päästät toisen itseesi aivan kuin kykenisitte parittelemaan?”

Hymähdän. Aja ei ymmärrä sitä. Hän on valinnut toisenlaisen tien. Vaikka enhän minäkään ymmärrä. En tiedä, mitä teen, kun kosken Asaeliin, mutta se tuntuu oikealta, joten jatkan, kunnes tiedän.

”Käskin sinua pysymään kaukana hänestä.”

”Et käskenyt. Ilmaisit vain kantasi. Se on eri asia.”

”Haluatko sinä todella lähteä koettelemaan minua, poika?”

Hänen ei tarvitsisi kysyä sitä. Me seisomme tässä, hän tietää, mitä haluaa. Aja astuu askeleen eteenpäin, teen samoin, en päästä häntä niskan päälle sen jälkeen, kun hän on jälleen kerran yrittänyt ottaa haltuun kaiken, mitä olen.

”Sinä et ole ajatellut, mikä pitää sinut kiinni ihossasi, ethän?”

Olen minä. En vain sillä tavalla, jolla hän haluaisi.

”Minä tiedän vastauksen. Unohda huutosi. Tässä on kyse jostakin muusta.”

Hänen silmänsä kiiltävät. Aja on aina ollut luja ja armoton, mutta ei koskaan vainoharhainen. Nyt hänen sanansa tihkuvat sitä.

”Sinä tiedät, mitä sinun pitää tehdä päästäksesi vapaaksi. Kaikki tuntemukset pitävät sinut vielä kiinni elämässä.”

”Minä en tapa Asaelia.”

”Sinä voisit haastaa hänet.”

Hänet, joka estää minua hukkumasta kaikkeen tähän. Hänet, joka on seisonut paikallani. Ymmärrän, miksi Aja inhoaa meitä yhdessä. Hänen entinen uhrinsa on löytänyt tien paeta häntä ja vie nyt hänen uusimman uhrinsa mukanaan. Mitä pitempään minä Ajaa katson, sitä enemmän näen, kuinka pelko on muovannut häntä. Jänteikkäät kädet, vahvat reidet. Mustat silmät. Kaikki pelkkää kuorta.

”Minä en haasta Asaelia taisteluun”, sanon hiljaa. ”Voit yrittää kanssani mitä tahansa. Olen sinulle se poika, jota et Konaista saanut, jos tahdot. Olen sinulle mahdollisuus nähdä todellinen vapautuminen, olen lohtu, jos se sinua miellyttää, mutta tahtoani vastaan et saa minua toimimaan.”

Potku. Kaikesta huolimatta en ehdi torjua sitä. Tajunnassani keinuu, olen lyönyt niskani.

”Vai tahtoasi”, Aja sihisee aivan lähelläni. En erota, mistä suunnasta ääni tulee. Hiukset kutittavat kasvojani. Silmissäni sumenee. Tunnen vain, kuinka Aja asettuu ylleni siten, että en pääsisi edes rimpuilemalla pois. Aikuinen nainen. Minä olen pelkkä poika häneen verrattuna. Pärjään vain, jos saan pitää otteen kehostani.

”Kerro lisää pienestä tahdostasi sitten, kun olet oppinut taas pelkäämään”, Aja sanoo äänellä, joka leikkaa minua syvältä. Se täyttää rintani, kurottaa mustilla sormillaan paikkaan, jossa Asaelin valo asuu. Ei sinne. Ei.

”Sinua ei voi ohjata millään muulla kuin pelolla, Kheri, poikani”, Aja kuiskaa. ”Jos saan sillä ajettua sinua vapautukseen, teen sen.”

Aja tulee lähemmäs. Kehoni hajoaa.

”Kuvitteletko, että olet jo kokenut kaiken sen kivun, jonka voin sinulle aiheuttaa? Väärin, Kheri pieni, äärimmäisen väärin.”

Koko ruumiini vapisee. En tiedä, mitä hän tekee minulle, kun tajuntani räjähtää. Näen pelkkää valoa. Aja on niin lähellä. Missä hän on oppinut tekemään näin? Pelkään sitä. Pelkään kauttaaltani. Hän on oikeassa. Olen pelkkää pelkoa sitten, kun sen kerran päästää valloilleen. Voimani on suojannut sitä, mutta Aja on liian lähellä, en pääse hänen kehonsa lämmöstä eteenpäin. Kuolen sille, annan itseni yhä vain uudelleen.

Mieleeni palaa kuvia. Ne tulevat jonossa. Makaan saman auringon alla kuin silloinkin. Joka kerta, kun se mies tuli minuun väkisin, teki minulle kaikkea sellaista, jolle ei ole nimeä tämän kansan kielessä. Joka kerta, kun uusi pimeä jakso tuli, tiesin, että kukaan ei enää näkisi. Joka kerta, kun halusin huutaa, mutta ääni tukahtui kurkkuuni. Vanha elämäni. Silti, päällimmäisenä iholleni kiipeää kaipuu. Soliseva joki ja korkealta porottava aurinko, joka heitti varjonsa puitten lomaan. Koti. Koti. Koti. Ottakaa minut pois täältä. Minä pyydän verta yskien, selkä maata vasten.

Olen viettänyt suurimman osan elämästäni näin. Alistettuna selälleni, pyytämässä parempaa. Peläten koko ruumiini voimasta niin lujaa, että se on tyhjentänyt kaiken turhan pois, jättänyt vain sen, jolla selvitä. Ja silti minä haluan yhä Asaelin iholleni. Ehkä Aja oli oikeassa. Ehkä minun todella pitäisi päästää irti Asaelista. Minä en jaksa enää haluta. Aja halkoo tajuntani kappaleiksi, tuhoaa toiveeni ja pyyntöni. Ei ole enää mitään. Tätä on jatkunut niin kauan, kun olen ymmärtänyt olevani ruumiillinen olento. Kipu on seurannut minua kaikkialle, pelko sen mukana. En koskaan lakkaa säpsähtämästä lyövää kättä. En näe sitä niin kuin muut. Minua se ei pelasta.

Aja ei ole kuten se mies. Hän ei tule minuun. Mutta hän ymmärtää, mitä aiheuttaa. Hänen antamansa kipu on erilaista kuin muiden. Enkä minä jaksa enää yhtään uutta iskua. En erota kaikkia kehoni laitoja, mutta tunnen, kuinka kasvoni miltei hukkuvat vereen. Yskin sitä, mutta olen väärässä asennossa, se leviää nenääni, en saa happea, paniikin aalto kasvaa juuri, kun kuvittelin, että kaikki tunteet ovat jo tulleet ja voisin vihdoin päästää ne pois.

Näen kasvoja. Jotkut ovat tulleet katsomaan. Toivoisivatkohan he olevansa paikallani? Tyhjenemässä Ajan käsittelyssä. Olen liian irti. En erota muotoja. Kaukana keinuu puu valmiina lähtemään lentoon kuten minäkin. Uskon hymyileväni. Keinuu. Kaikki keinuu. Ei ole enää kipua. Aja oli oikeassa. Nyt olen nähnyt kaiken. Nyt voin päästää itseni pois. Tekisin mitä vain päästäkseni lihani vankilasta. Keinuu, keinuu, Ajan kasvot sotkeentuvat ja sitten ei ole enää mitään.

Vapaa ihostaan: ihon alla

Ihon alla

täällä olen hukassa en tunne itseäni ääriäni mitään muutakaan mutta tunnen sinut kosketuksesi lämpösi värinäsi vihasikin ja ne kaikki kuuluvat minulle ovat osa sitä mitä minä olen nyt älä mene älä mene älä mene kuulu minulle me olemme yksi me olemme sama vain yhdessä pärjäämme sille mikä hakkaa meidät polvillemme sumentaa näön ja saa sapen maistumaan ainoalta todellisuudelta ole vielä siinä lauluni ole äläkä pelkää

Vapaa ihostaan: luku 35

Luku 35: Iho iholla

Kun en tiedä, kuka olen, löydän jättämäni palaset Asaelin iholta. Ne tervehtivät minua, muistavat tuoksuni ja tiedän taas vähän enemmän. Hän on lähellä, pitää minua itsessään, vaikka olen jälleen pakoillut sitä, mitä hänessä kohtaan.

”Asael, huutaisivatko kivet, jos niillä olisi ääni?” Sano kaikki ääneen. Jokainen teräväreunainen ajatus.

”Oletko sinä niin kuin ne? Huutaisitko, jj...jos voisit?”

Huutaisin. Mutta minun huutoni on kuollut.

”On enää vain hiljaisuutta. Pelkkää tyhjää…”

Painun vasten Asaelia, vien pään hänen olalleen ja nielen hänen tuoksuaan unohtaakseni omani. Asael pitää sylissä, mutta ote on muuttunut. Se ei ole ollut samanlainen enää sen jälkeen, kun hän hajosi itseensä ja Aja löysi meidät vain hetki sen jälkeen. Asael näki silloin jotakin, josta hän ei ole voinut puhua kertaakaan sen jälkeen.

”Kheri.” Nimeni kuuluu hänen suuhunsa. Jättäisin sen sinne, jos voisin. ”Ss...sinä olet muuttunut.”

En pidä siitä, miten hän sanoo sen. Hän voi sanoa niin vain, koska hän tietää. Kukaan muu ei.

”Oletko sinä pp...päästänyt irti?”

”Mistä?” Ääneni kaikuu luolassa. En pidä siitä, miten lujalta se kuulostaa. Se on kuin ase. Ja minä jatkan vain. ”Mistä, Asael? Mitä sellaista sinä näit minussa, mistä olen voinut irrottaa?”

En tiedä, miksi teen näin. Miksi satutan häntä. Hän ei päästä irti, vaikka sanani iskevät tarkoituksella.

Asael tarttuu minua harteista, katsoo ensimmäistä kertaa kuin joku, joka voisi olla kasvattajani, veljeni, veri veressäni. Mutta ei hän ole. Hän on eri asia. Jokin siinä, että hän kykenee katsomaan minua niin, vavisuttaa minua syvältä.

”Kheri. Kk…kuuntele… minua.”

Minähän kuuntelen. Aina. Ei ole ketään, jota kuuntelisin mieluummin.

”Pidän ss...siitä, että olet löytänyt uuden vahvuuden. Mm…muistatko? Sen, joka…” Asaelin toinen käsi kulkee alemmas kehollani. Värähdän. Kehoni ei unohda. Se hukkuu värähdyksiin yhä edelleen.

”Ss...sinä pystyit sellaiseen. Mutta sinä… olet e...rilainen. Vahvuus, jonka löysit, on julma. Etkä ss...sinä ole julma.”

Minä päästin Konain ja muutosta tahtoneet kapinalliset pois. Säästin heidät kaikki. Teen tekoja, jotka näyttävät kaikille vääriltä, julmiltakin, mutta sisimmässäni tiedän auttavani. Kun tapan, teen sen selvitäkseni. Vihani on kuollut. Se on jo poissa. Olen koonnut vihan ja pelon päälle jotakin parempaa. Nytkö Asael sanoo, että sen takaa ei enää näe minua? Sitäkö hän tarkoittaa?

”Olenko minä… kova? Sellainenko minusta on tullut?”

”Ss...sinä olet aina ollut kova. Mutta et tt...tällä tavalla.” Asaelin äänteet katkeilevat pahemmin kuin aiemmin. Tämän kertominen on hänelle vaikeaa. ”Mm...minä näen sinussa ikuisesti sen lempeyden, jj...johon minä kiinnityin. Me olemme samanlaisia.”

”Asael, minä en koskaan kykene olemaan niin puhdas kuin sinä.” Pudistan päätäni. Veri käsissäni on ja pysyy.

Asael painaa kätensä sydämelleni. Se on yhtä kylmä kuten aina. Vaikka Akvamarissa on aina niin kuuma.

”Ss...se, jonka näet puhtautena minussa, on jotain muuta. Ss…sinä vain heijastat itsesi minusta. Kheri, sinä…”

Asaelkaan ei osaa pukea sitä sanoiksi. Sisintäni kylmää, kun ymmärrän, että olemme jumissa. Loukussa. Emme pääse tästä eteenpäin. Näen sen nyt. Minun Asaelini. Kaunein lauluni. Älä päästä minua irti. En kykene elämään täällä ilman sinua.

”Ss...sinun ei tarvitse tt...tehdä kaikkea sitä, mitä teet. Selviäisit täällä ilmankin.”

Nielaisen. Hän on väärässä. Ajan katseen alla ei niin vain selviä. Kyllähän Asael sen tietää.

”Sinun ei tarvitse repiä i...tseäsi hajalle. Täällä pärjää vähemmälläkin. Ei tt...tarvitse juosta arolla ja tappaa toisia tantereella. Jj...jos et halua vapautua, selviät ilman kaikkea sitäkin.”

”Tiedätkö sinä, mitä vapautuminen on? Minä olen jo käynyt sen luona! Olen nähnyt, miltä maailma tuntuu, kun päästää kaiken pois! Ei yhtään miltään, Asael – ei yhtään miltään!”

Vetäydyn kauemmas kuin Asael olisi juuri lyönyt minua. Muurit nousevat taas, kuvittelin jo hylänneeni ne. Vahvat kiviset suojukseni. Tämän läpi te ette tule. Ette iholleni ettekä sen alle. Kipu on luonut minut tällaiseksi. Ota tai jätä. Sinä et voi saada minua ilman kaikkea sitä kovaa ja kipeää, joka on hakannut kuoreni tähän muotoon.

”Aja on iskenyt kyntensä minuun, eikä hän päästä minua koskaan. Ne kapinalliset pojat, joiden joukkoihin sulauduin, sanoivat minua Ajan leluksi. Ovatko he muka väärässä? Se minusta on tullut muiden silmissä. Ajan pieni leikkikalu, jota riepotella. Nyt minä tiedän, miksi hän on valinnut minut, eikä se auta minua lainkaan. En tahdo vapautua.”

Aja ja hänen kipunsa. Hänen tapansa purkaa se minuun. Minä olen hänelle todiste siitä, että vapautuminen on mahdollista. Hän haluaa vain nähdä minun onnistuvan.

”Aja jatkaa minun lyömistäni maahan, kunnes silmieni takana ei ole enää ketään, jota katsoa.”

Ensimmäistä kertaa koskaan näen Asaelin kurtistavan kulmiaan. Häivähdys jostakin unohdetusta käväisee hänen kasvoillaan. Samalla tiedän, etten enää koskaan näe häntä samanalaisena. Hän oli oikeassa. Puhtaus hänessä on elänyt vain minun ajatuksissani. Jos häivähdys hänen kasvoillaan on jäänne vihasta, en tahdo koskaan kohdata sitä kokonaisena.

Asael on kokonaisempi kuin aiemmin. Hänen piirteensä palautuvat yhdeksi.

”Mm...minä olin sinä, ennen kuin tt...tämä tehtiin minulle”, Asael sanoo madaltaen ääntään. Hänen kaunis, heleä puheensa saa uuden sävyn. Se saa kylmät väreet kulkemaan selässäni. ”Olin tt...tismalleen siinä, missä sinäkin. Hajoamassa. Ajan kk...kynsissä, niinkö sinä sen sanoit? Siellä minä olin. Ajan kk...katseen alla. Alituisesti. Minä olin hänelle tt...täydellinen.”

Minun on mahdotonta kuvitella Asaelia tähän, seisomaan paikalleni. Asael on niin kaunis. Hauras. Hänellä on myös niin monta lettiä, että et ole vieläkään kyennyt laskemaan niitä. Kuinka Asael on kestänyt sen, minkä minä?

”Mm...minä olisin ollut seuraava vapautuva”, Asael sanoo. ”Ss...sitten Konai tt...teki minulle tämän.”

Myrkkyä. Asaelin uusi ääni on myrkkyä suonissani. En kestä kuunnella sitä. En kestä nähdä häntä tällä tavalla hajalla. Se on minun taakkani, ei hänen. Raajojani kylmää, kun ymmärrän, että hänen on täytynyt tunnistaa itsensä minusta. Siksi hän on tässä. Hän haluaa pelastaa sinussa sen, jonka tunnistaa itsekseen.

”Jj...ja minä olen kiitollinen siitä, että hän tt...teki tämän. Konai vapautti minut. Hän eikä kk...kukaan muu.”

Tuijotan häntä mykkänä. Miestä, jonka olen ottanut ihoni alle.

”Tt...tällaisena kukaan ei vaadi minulta mitään. Minun olisi p...itänyt ymmärtää se aiemmin. Ei kukaan tässä maailmassa todella halua meiltä mitään. Me olemme yksin. Mm…me kuulumme itsellemme.”

Asaelin ääni on taas oma itsensä. Hän nojaa luolan seinään, valahtaa alas. Pää painuu polviin. Asael on jälleen siinä. Väsynyt ja lopussa. Vahvuus, kauttaaltaan kylmäävä voima on poissa. Kumarrun hänen luokseen, mutta en kosketa häntä.

”Jj...jos minulle ei olisi käynyt tätä onnettomuutta, Aja olisi jatkanut hh...hengiltä hakkaamistani. Olisin nyt tyhjä. Täydellinen näiden ihmisten silmissä. Emme olisi kk...koskaan tavanneet. Aja ei olisi ottanut sinua tt...tänne, jos hän ei olisi menettänyt minua.”

Me todella olemme samanlaisia. Sama olento. Samassa paikassa. Hetkessä tahdon vain painautua häntä vasten ja hukkua häneen. Sormemme lomittuvat, löytävät toisensa uudelleen.

”Aja tt...tarvitsee jonkun sellaisen, joka tyhjenee vv...varmasti. Hän todistelee itselleen jotakin. Mm…minä en tiedä, mitä, mutta sinä olet tainnut jo ymmärtää.”

Niin olen. Aja ja hänen kipunsa. Sama kuin minun. Silti hän ei ole kuten minä ja Asael. Aja on oma kohtalonsa. Häntä ei voi verrata meihin, hän ei kulje samaan suuntaan. Hän on valinnut pysyä kivussa. Minä taistelen vielä. Ja Asael… Hän on jo päästänyt irti. Hän on kauniimmassa paikassa. Siksi hän voi hymyillä vailla tuskaa.

Vien käteni Asaelin poskelle. Toinen käsi pysyy yhä hänen omallaan. Miten onnellinen olenkaan siitä, että ihomme yhdistyivät.

”Aja ei koskaan ymmärrä… tätä.” Kieleni koskee hänen kaulaansa, hän värähtää allani. Tunnen, kuinka varovainen naurahdus pakenee hänestä.

”Kheri. Ole kiltti ja… pp...pidä kiinni itsestäsi. Hän ei tule päästämään sinua helpolla. Mm…minä olen tässä vain Konain ansiosta. Onnettomuuteni. Ss…sinulle ei tarvitse käydä samoin.”

”Sinä olit tosiaan oikeassa. Silloin ensimmäisenä päivänä.”

Asael kohottaa kulmiaan.

”Kun sanoit, että me olemme samanlaisia. Taisin kieltää sen silloin. Mutta nyt…”

Tartun hänen molempiin käsiinsä, vien ne iholleni, annan niiden ottaa paikkansa. Haluan hänet itseeni yhä vain uudelleen. Hän täyttää kaiken ja saa minut hetkeksi unohtamaan, kuinka tämä ryhmä on käynyt kimppuumme. Me voisimme lähteä. Yhdessä. Ajattelen sitä, kun hän asettuu päälleni varoen, vie kätensä reisilleni, ohjailee ja siirtää, tietää, mitä tekee.

”Me voisimme…”

Sanat karkaavat. Hän löytää minut ja minä hänet. Annan pehmeän lämmön laskeutua yllemme ja unohdan kaiken, mitä minun on koskaan pitänyt sanoa. Ei ole enää muuta kuin iho ihoa vasten.

Vapaa ihostaan: luku 34

OSA III: IHOTON

Luku 34: Neuvo

Minä olen nähnyt kahdeksantoista pimeää jaksoa. Sen tiedän varmaksi. Kaikki muu on ehtinyt lipua ohitseni merkityksemättömänä virtana. Istun kalliolla, jonne minut laitettiin silloin, kun tulin tänne. Sisälläni on rauha. Ihmisiä kulkee alapuolellani. Vanhempia, nuorempia, kaikki täynnä jotakin, jota en enää tavoita, vaikka kurottaisin.

Vien käteni leteilleni. Niitä on tullut kaksi lisää. Kaksi äänetöntä kuolemaa. Huuto on kuollut. Se on vihdoin poissa. Se on kuollut korkeampansa edestä. Yksi leteistäni on valhe. Konai ei ole kuollut. Vaikka hänen näkemisestään on jo kulunut aikaa, muistelen yhä hänen sanojaan. Lähde pois. En lähtenyt. Hän ei olisi ymmärtänyt silloin eikä ymmärtäisi nytkään, miksi istun yhä katsomassa, kuinka elämä mataa eteenpäin ja käteni hukkuvat vereen, jota en enää kuule.

”Sinä olet jo niin lähellä”, kuulen ikiaikaisen, vanhan äänen takaani. Kaiken kuullut, paljon puhunut ääni. Galina. Vapautunut. Käännyn vanhan naisen puoleen, tuijotan hänen harmaita, vapaita hiuksiaan. Kallistan päätäni. Minunhan ei pitänyt olla lainkaan lähellä. Minun ei pitänyt koskaan vapautua.

”Sen näkee sinun silmistäsi.”

Joko kipu on saavuttanut nekin? Sisälläni juoksee kylmä aato.

Galina istuutuu viereeni kivuliaalla, vääntyneellä ruumiillaan. Sellainenko minustakin tulisi? Eläisinkö vanhaksi ja tyhjäksi, vai kuolisinko yrittäessäni estää vapautumisen taakan? Galina näkee, mitä ajattelen. Hän katsoo minua harottavien kulmiensa alta ja tietää.

”Nuorukainen, muistatko sinä, mitä kerroin sinulle aiemmin?”

Nyökkään. Hänen mukaansa minun pitäisi uskoa Ajaa.

”Olen nähnyt, mitä sinä puuhaat.” Galina vetää syvään henkeä. ”Vietät aikaa sen miehen kanssa ja luuhaat ympäriinsä näennäisesti harjoittelemassa. Et sinä mitään harjoittele, et tosissasi. Sinä jaksat yhä vastustella.”

Niin. Minä haluan olla vielä ihminen. Päätäni särkee. Haluan sekä paeta itseäni että pysyä itsessäni kaikin keinoin. En tiedä, kumpi voittaa. En tietää, kumpaa minä todella haluan. Niin kauan, kun ristiriita on sisälläni, en voi olla kumpaakaan, en suoraan.

”Tuolla tavoin et saavuta koskaan mitään. Sinä olisit jo paennut täältä, jos se olisi se, mitä haluat.”

Olisipa se niin yksinkertaista. Jalkani olisivat halunneet juosta pois jo useasti. Lähteä täältä Asaelin kanssa. Juosta sinne, missä Konai on jo oppinut elämään. Tai palata vanhaan kotiin. Mutta ei niitä ole minulle enää. Ei mitään siitä hyvästä, jonka kuvittelen muualla saavani. Tyhjyyttäni en voi paeta, se asuu ruumiissani. Se olisi olemassa missä tahansa muuallakin.

”Vapautuksessa ei ole enää mitään, muista se, lapsi”, Galina sanoo. ”Olen sanonut sen sinulle ennenkin, ja sanon sen yhä uudestaan. Siellä ei tarvitse välittää kenestäkään eikä tuntea painetta. Ei kipua eikä kolotusta.”

Mutta minä haluan vielä välittää. Haluan täyttyä Asaelin tuoksusta, kuunnella hänen lauluaan päivästä toiseen.

”Joskus minä haluan vain lähteä täältä”, huokaan. ”Joskus taas tahdon jäädä tänne, mutta taistella vapautusta vastaan. Ja joskus ajattelen, että olisi parempi vain antaa sen viedä minut mukanaan, koska en kestä enää hetkeäkään.”

Galinan kyhmyinen käsi hakeutuu kasvoilleni, sivelee ensiriitissä saamiani merkkejä silmieni alla. Hän koskee kuin jättääkseen jäljen, ei ottaakseen.

”Sinä etsit väärästä suunnasta”, Galina sanoo. Hänen äänensä on pysähtynyt, se leijuu ilmassa. ”Epätoivo ei kuljeta vapautukseen. Ei täydelliseen.”

Mitä muutakaan minä tuntisin? Minä olen pelkkää kipua. Huutoni on kuollut. En näe itseäni pitemmälle.

”Sinä olet ulospäin niin vähän, mutta sisälläsi on vielä paljon. Kuuntele sitä. Tee siitä loppu. Olen varma, että Aja on jo kehottanut sinua tekemään niin.”

On. Useastikin. En vain osaa enää mitään.

Kun näpätys osuu otsaani, hätkähdän, siirryn aivan kallion reunalle. Tuijotan Galinaa pitkään. Vanhuksen näpäytys tuntuu koko ruumiissa. Hänen tuuheat kulmansa ovat kurtussa, leukansa kohotettu. Kaikesta huolimatta hänestä huokuu yhä voimaa, jota en olisi koskaan tahtonut kohdata taistelukentällä. Millainen hänen onkaan täytynyt olla nuorena.

”Sinulla on hirvittävä asenne, nuorukainen”, Galina sihahtaa. ”Keskity! Valitse tiesi.”

”Kaikki haluavat minut vapautuvan.”

”Mutta sinä et halua vapautua.”

”En tiedä.” Nielaisen. ”En… En. En minä halua.”

”Toimi sitten sen mukaisesti, äläkä haahuile täällä miten sattuu! Sinä et voi olla osa tätä ryhmää, jos et halua vapautua.” Galina sulkee silmänsä hetkeksi. Rauhoittuu. Hänen puuskassaan on jotakin perinpohjaisen kammottavaa. ”Mutta tiedä, että sinulla on potentiaalia. Sinusta voi tulla legenda, jos valitset sen polun.”

Nielaisen uudelleen. Asaelin kuva palaa verkkokalvoilleni. Se on kipeä ja kaunis.

”Minä tunnen jo yhden legendan tarinan tietääkseni, että en halua sellaista itselleni”, sanon hiljaa. Galina ei tulkitse lausettani uhmaksi.

”Päätä itse omasta kohtalostasi, nuorukainen. Kukaan muu ei voi sitä sinulle sanella.”

Kuvittelin hänen tulevan kertomaan minulle, kuinka täydellinen mahdollisuus minulla olisi vapautua. Hän ei tee niin. Hän vain nousee vaivalloisesti ylös ja raahustaa pois. Tiedän, etten näkisi häntä pitkiin aikoihin. Galinalla on tapana vetäytyä omiin oloihinsa.

Jään hetkeksi istumaan kuumalle kalliolle. Kukaan täällä ei ole aikoihin antanut minulle mahdollisuutta todella ajatella jotakin. Ei tällä tavalla. Vanhan naisen järkkymättömyys puhuttelee minua syvältä. En voisi puhua Ajalle. Aja tahtoo minulta vain yhtä asiaa.

Tuijotan käsiäni. Verta, edelleen. Se ei koskaan lähde. Oli väärin kuvitella, että oppisin elämään sen kanssa täällä. Miten paljon olenkaan nähnyt sen jälkeen, kun saavuin tänne. Olin silloin vain neljätoista pimeää jaksoa nähnyt. Nyt opetan sen ikäisiä tyhjenemään itsestään, vaikka sen pitäisi mennä toisin päin. Minun pitäisi kertoa heille, kuinka kaunis taivas on, miten kauniin laulun puro laulaa liplattaessaan. Oikeasti minun tulisi kertoa, kuinka pysyä ruumiissaan. Mutta he ovat jo kasvaneet kiinni elämään täällä. Suljen hetkeksi silmäni. Konai olisi halunnut minun pelastavan itseni. Asaelkin tahtoo vain auttaa. Miksi minä silti osaan yhä vain heittäytyä kipua päin ja antaa sen hukuttaa itseni?

Nousen ylös. Minun olisi nähtävä Asael. Olen vältellyt häntä edellisten tyhjien aamujen ajan, en ole kyennyt kohtaamaan hänen ihoaan, kun en ole nähnyt itseänikään kunnolla. Nyt minun tarvitsee nähdä hänet, puhua hänelle, antaa kehojemme kertoa kaikki tarpeellinen. Hän on minun lauluni kaikkien näiden toisiaan vastaan käyvien äänten keskellä.

Vapaa ihostaan: ihon alla

Ihon alla

missä minä olen täällä on pimeää en näe mitään mutta en osaa pelätä ei ole enää kauhua olen juossut sen yli nähnyt kaiken pelännyt pelkoni puhki jatkanut sen yli nähnyt taivaan kuunnellut sen laulua ymmärtänyt miksi linnut lentävät aina korkeimmalle

missä minä olen kuka minä olen mitä minun tulee tehdä kun en näe itseäni pitemmälle