Kuningas ja ruusu: luku 4

Luku 4: Unen vartija

Miekanterä kiiltää kuunvalossa. Lilika seisoo keskellä tornia, kuuntelee raskasta, kakovaa hengitystä. Torni on yksinäinen, mutta ääni ei jätä häntä, se kiertelee ja pysyy. Toisen läsnäolo kaihertaa Lilikan sisintä, hän ei kykene tekemään sitä tyhjäksi, ei saa sitä pois. Teräksinen miekka kalahtaa kivilattialle, Lilika painaa päänsä.

Hengitys kutittaa jo niskaa, Lilika ei vaivaudu kohottamaan päätään, kääntymään kohdatakseen seuralaisensa. Taistelujen arpeuttamat kädet hipovat Lilikaa takaapäin, koskettavat hänen kapeita ranteitaan. Kun kuiskinta alkaa hänen niskassaan, hän sulkee silmänsä.

”Sinä tiedät, mitä minä tekisin sinulle, jos voisin”, ääni raastaa Lilikan sisintä, ”sinä tiedät, mitä tekisin, jos saisin todisteita siitä, että toimit veljeäsi vastaan. Ainoaa veljeäsi. Sitä, jonka puolesta sinut koulutettiin elämään ja kuolemaan.”

Lilika avaa silmänsä, kohottaa päänsä. Sydän hakkaa, mutta ei niin lujaa, että sen huomaisi takaa. Kaikki pysyy sisässä. Lilika on ulkoa päin täydellisen tyyni.

”Minä en miekkaillut kanssasi kaikkia niitä vuosia, jotta voisit olla hyödytön sijaishallitsija, kierrellä päivästä toiseen saleissa, jotka eivät ole sinun käveltäviksesi tarkoitetut.”

Inho äänessä voimistuu. Se ei tule enää kenenkään sisältä, se kaikuu Lilikan rinnassa, saa tytön ruumiin täyttymään siitä. On kuin urut hakkaisivat vasten rintaa, kumina leviäisi koko ruumiiseen. Lilika pitää silmänsä auki, odottaa, että ääni lakkaisi.

”Veljesi viipyy matkoillaan yläilmoissa, koska hän rakentaa sitä maailmaa, jota varten hän syntyi.”

Lilika huokaisee. Kaikki on aina niin kiillotetun merkityksellistä. Tärkeää, vahvaa, rikkoutumatonta. Silti Lilika ei erota pinnan alla muuta kuin tyhjää. Kiillotettua kuorta ei voi rikkoa näkemättä pelkkää mustaa sen alla.

”Ja mitä sinä teet? Viestittelet hänelle.” Ääni täyttyy myrkystä. Lilikan rintaa puristaa. ”Käytät kaiken aikasi vaalien sydämessäsi suurinta petosta! Käyt puutarhassa vastaanottamassa hänen viestejään samalla, kun teloitutat miehiä näyttääksesi luotettavalta. Minun olisi pitänyt tappaa sinut kehtoon vielä, kun se oli mahdollista.”

Viimein Lilika sallii itsensä kääntyä. Veljen rakentaman metallikuun takaa hohkaava todellinen, kylmä kuu valaisee äänen lähteen. Verta kukkiva rinta, harmaat huulet, kuopissaan seisovat silmät. Pelkkä harha, syyllisyyden synnyttämä aave. Lilika huitaisee kättään.

”Sitä sinä et tiedä”, Lilika hymyilee. ”Sinä et ehtinyt elää niin pitkälle, että olisit saanut tietää siitä.”

Tummuneet huulet kaartuvat hymyyn. Iho lohkeilee, Lilika värähtää aavistuksen verran.

”Sinä et ole todellinen.”

Sanat hajottavat hetken, vääristävät kuunvalon, pilkkovat tornin palasiksi. Tila hälvenee nurkistaan, kunnes Lilika herää sängystään sydän rinnassa takoen, kylmä hiki niskaa painaen.

Unta. Pelkkää unta.

”Teidän korkeutenne?”

Lilika säpsähtää, vetää veitsen tyynynsä alta ja suuntaa sen kohti ääntä. Silmät seisovat suurina päässä, hengitys on katkonaista. Silmiltä kestää tottua unenjälkeiseen hämärään. Aamu ei ole valjennut, yön kajo kiertelee huonetta. Vartija Solas seisoo huoneen nurkassa kuten useimmiten, valvoo hänen untaan. Lilikan silmät rekisteröivät tutun hahmon, mutta häneltä kestää kauan laskea veitsensä alas, tasata hengityksensä. Unen kuvat kiertelevät mieltä, Lilika vetää syvään henkeä kohdatakseen vartijansa.

”Teidän korkeutenne, näittekö te pahaa unta?” Solas kumartuu sängyn ylle. Lilika erottaa hämärässäkin aidon huolen miehen suurissa, väsyneissä silmissä.

”Me olemme kahden kesken”, Lilika kuiskaa, ”sinun ei tarvitse puhutella minua noin.”

Solas pudistaa tummaa päätään.

”Tiedät, että se on minulle luontaista. Kertoisitteko unestanne?”

Lilika sipaisee valkean suortuvan kasvoiltaan. Hän ei ole tottunut pitämään laineitaan avonaisina ja koreina. Hänen kaltaisensa hallitsija ei koskaan antaisi itsensä pitää hiuksiaan näyttävillä kampauksilla ja sipsuttaa tärkeissä tilaisuuksissa keveässä mekossa. Väliaikaisena Krielin kuningattarenakin Lilika on jotain muuta kuin häneltä odotetaan – miekasta heijastuva kuvajainen, nuori tyttö, joka ei kahdesti pysähdy kuvaansa katsomaan.

”Minä näin taas unta äidistä”, Lilika huokaisee.

”Äidistä? Voi, teidän korkeutenne –”

Lilika vie sormen Solasin suulle.

”Älä. Minähän kielsin sinua kutsumasta minua noin.”

”Olen pahoillani… Lilika.”

Varovainen hymy kiipeää Lilikan huulille.

”Noin juuri.”

Lilika kohentaa asentoaan, asettaa veitsen sängyn alle. Solas ei sano mitään. Mies on nähnyt tarpeeksi tietääkseen, milloin nuorten tyttöjen tarvitsee nukkua veitsi tyynynsä alla kyetäkseen vaipumaan unen sineen vailla huolta.

”Vieläkö äitisi painaa mieltäsi? Hänen kuolemastaan on jo…” Solasin lause katkeaa.

”Kolme vuotta”, Lilika täydentää. ”Äiti ei ollut sellainen ihminen, joka antaisi itsensä unohtua niin vain.”

Ennen kuin Solas ehtii avata suunsa, Lilika on jo noussut sängystään ja astellut yöpaitasillaan yöhön. Parveke avaa maiseman suoraan kuninkaalliseen puutarhaan. Maailma on kiedottu hentoon siniviittaan, yö on painanut suudelmansa kaiken ylle, antanut Krielin hetkeksi levähtää.

Lilikan katse kiertää puutarhan, linnan useat sisäpihat. Kauempana häämöttävä areena kerää hänen huomionsa, saa hänen katseensa pysähtymään. On kuin menneet hallitsijat, entiset valitut valkeat ja mustat taistelisivat siellä yhä. Heidän muistonsa kiertävät ikuista kehää, iskevät toisiaan yhä uudelleen ennen aamunnousua. Lilika pudistaa ajatukselle päätään. Ei, ei enää. Menneet hallitsijat ovat poissa. Enää on vain Endelion.

”Tuntuu, että se ei koskaan lepää”, Solas kuiskaa Lilikan takana kuin tavoitellen hänen ajatuksiaan. ”Veljesi ja mustan puolen valitun taistelusta on jo neljä vuotta, ja silti joka kerta, kun katson areenaa, tunnen saman jännitteen ilmassa. Ajatteleekohan kansakin niin?”

”Miltä se sinusta tuntuu?”

”Mikä, Lilika? Mikä kaikesta siitä?”

Lilika kääntyy kohtaamaan Solasin kuunvalossa kalpeat, kylmät piirteet. Karvareunuksisen kaavun, tiukan vyön, tummat, soljuvat hiukset ja väsyneet kasvot. Mies on ollut Lilikan rinnalla siitä lähtien, kun hänen veljestään tuli kuningas. Lilika osaa Solasin piirteet ulkoa, kykenisi piirtämään ne yötaivaalle.

”Se, että minun veljeni voitti.”

”Tarkoitat, että valkoinen puoli voitti.”

”Tulkitse sanani miten haluat. Miltä se sinusta tuntuu?”

”Sinun veljesi pelasti minut ja sisareni. Minä ja Lyra olisimme todennäköisesti nyt mullan alla, jos hän ei olisi noukkinut meitä mukaansa.”

”Et vieläkään vastannut kysymykseeni.”

Lilika painaa hymyillen kätensä Solasin rinnalle. Mies ei enää värähdä kosketusta kuten ennen, tämä on tottunut Lilikan tietäviin, merkitseviin otteisiin ihollaan.

”Lilika… minä… Minä en tiedä, voinko vastata kysymykseesi. Minä työskentelen veljellesi.”

”Minä tässä vain olen. Minä, ei Endelion.”

Solas nielaisee.

”Etköhän sinä tiedä, mitä jokainen mustalla merkitty ajattelee aina uuden taistelun koittaessa.”

”Toivotteko sinä ja Lyra ennen taistelua, että Remi Lorian voittaisi?”

Solas painaa päänsä alas.

”En ymmärrä, miksi puhumme tästä yllättäen. Taistelu on jo käyty. Krielin seuraavat sata vuotta ovat sinetöidyt valkoiseen valtaan.”

”Edellisetkin vuosisadat ovat olleet valkoisten hallitsijoiden vuosia”, Lilika huomauttaa.

”Kuningattareni, sinä johdattelet minua.”

Lilika virnistää.

”Oi, jäin kiinni.”

Lilikan valkeat sormet hivuttautuvat Solasin kaulalle, kuljettavat kätensä korkean kauluksen alle. Lilika vetää kankaan tieltään, paljastaa mustan merkin iholla. Lilika silittää sitä hellästi kuin haavaa, kuin jotakin, jota Solas on joutunut kantamaan henkensä kaupalla. Kahta pientä kaarta ympyrän sisässä, kuin kaksi kuuta auringossa. Niin pieni, niin huomaamaton. Kaiken määrittävä.

”Kenties johdattelen sinua siksi, että olen ehtinyt ajattelemaan enkä kestä enää kantaa ajatuksiani yksin”, Lilika lausuu irrottaen otteensa Solasista. Hän vetäytyy takaisin kaiteelle, nojaa eteenpäin katsoen yön alla lepäävää pihamaata. ”Mietitkö sinä koskaan, miksi tämä maailma on mitä se on? Miksi Kriel on antanut pienten synnynnäisten merkkien määrittää kaiken?”

Solas siirtyy huokaisten kuningattarensa vierelle.

”Se on sama kuin kysyisi, miksi me synnymme merkittyinä. Miksi osa meistä kantaa valkeaa, osa mustaa merkkiä vailla syytä.” Solas pudistaa päätään. ”Ei, Lilika, minä en ajattele sitä. En enää. En voi. Jos ajattelen sitä, palaan takaisin kaduille, aikaan, jolloin minulla ja Lyralla oli vain toisemme ja pelko, joka jäyti meidät miltei palasiksi.”

”Minun on pakko ajatella sitä. Tämä palatsi huutaa muistoja. Kaikki aiemmat hallitsijat ovat kasvaneet täällä vailla verisidettä toisiinsa. Mikä minä lopulta olen, kerro sinä minulle. En ole todellinen hallitsija, olen pelkkä lapsenvahti neljälle saarelle. Lapsi itsekin, valittujen varjoissa kasvanut. En ole todellinen kuningatar, minun kaltaisiani ei pitäisi edes olla Krielissä. On vain valittujen sadan vuoden sykli ja toistuvat taistelut. On vain –”

Suuret kädet kietoutuvat Lilikan ympärille, hiljentävät sanojen tulvan. Lilika antaa Solasin painua itseään vasten, keskittyy hengittämään tätä. Solas tuoksuu Kallasin kaduilta, kotiseutujensa suolalta ja joltakin muulta, omalta itseltään. Turvalta. Mies, jonka oli tarkoitus pitää Lilika ruodussa, on tullut Lilikan iholle pysyäkseen.

”Lilika…” Solasin pehmeä ääni miltei murtuu tämän lausuessa Lilikan nimen, tiputtaessa sen huuliltaan kuin salaisuuden. ”Älä tee tätä itsellesi. Ole kiltti.”

”Minun on pakko.” Lämpö kuolee äänestä, kun unen äidin kuolonharmaat kasvot välähtävät Lilikan verkkokalvoilla. ”Miksi me emme tiedä lopulta mitään? Miksi uusia hallitsijoita syntyy kaksi kerrallaan, miksi pitää taistella, miksi tämä maailma haluaa mustien ja valkoisten vihaavan toisiaan niin paljon?”

Epätoivo Lilikan äänessä särisee. Solas painaa Lilikaa vahvemmin itseään vasten, mutta tyttö riuhtaisee itsensä varoen irti. Kunnioitus lepää Lilikan katseessa, mutta sen takana on jotain muutakin.

”Sinä kuulostat aivan ruusulta”, Solas huokaa. Lilika on kuulevinaan pettymystä tämän äänessä. ”Juuri tuolta kapinalliset kuulostavat. Vuosisatojen ajan varjoihin jääneet mustalla merkityt kuiskivat kaduilla, kuinka systeemi pitää rikkoa, kuinka Kriel toimii väärin salliessaan taistelujen toistua yhä vain uudelleen.”

Hiljaisuus istuu raskaana Lilikan harteilla. Hän voisi sanoa paljonkin, antaa Solasin kuulla kaiken sen, jota hän kantaa sydämessään. Hän muistelee yhä saamaansa kirjettä, uusimpia uutisia, niitä, joita hän ei voi jakaa edes Solasin kanssa. Hän voi sallia miehen tulevan lähelleen, mutta sydämeen asti tämä ei pääse, sen edessä kasvavat ruusupensaat ovat kasvattaneet piikkinsä vahvoiksi.

”Minusta tuntuu, että sinun kannattaisi mennä takaisin sänkyyn”, Solas sanoo lopulta.

Yö on tyyni, miltei äänetön, tuuli ei puhalla. Lilika istuutuu parvekkeen kaiteelle katsomatta Solasia silmiin.

”Pian. Minä tarvitsen vielä palasen tästä sinisestä maailmasta, ennen kuin painan pääni tyynyyn.”

Sivusilmällään Lilika erottaa hymyn Solasin kasvoilta.

”Minä olen tyytyväinen siihen, että sinun veljesi voitti taistelun.” Vastaus. Lilika on jo miltei unohtanut kysyneensä. ”Siitäkin huolimatta, että hän on valkoinen ja minä musta. Hänen uudenmielisyytensä on sallinut minun ja Lyran kaltaisten olentojen elää hänen rinnallaan. Minä välitän veljestäsi suuresti, Lilika.”

Lilika laskeutuu kaiteelta, tarttuu Solasia tämän molemmista käsistä. Miehen sanat ovat aitoja, mutta muistojen kyllästämiä. Lyhyen elämänsä aikana Lilika on oppinut ymmärtämään, että ihmiset eivät puhu ilman muistojaan, ilman menneisyydestä kumpuavia kaikuja, jotka antavat sävyn jokaiselle sanalle. Lilika suo viimeisen silmäyksen sinessä lepäävään puutarhaan ja painuu Solasia vasten.

”Hyvä”, Lilika sanoo, ”sitten hätää ei ole. Sinun ei tarvitse enää koskaan ajatella katujen oloja tai mustia. Voit vain elää.” Lilika erottaa piikin omassa äänessään, mutta ei jaksa siivota sitä pois. Solas jättää sen huomiotta.

”Mennään takaisin sisälle, teidän korkeutenne.”

Lilika ei korjaa Solasin puhetapaa. Se on hänen tapansa iskeä takaisin.

”Vain, jos sinä nukut kanssani. Vartioi uneni loppuun. En tahdo kohdata äitiä uudelleen, hänellä ei ole minulle mitään sellaista sanottavaa, jota en jo tietäisi.”

Keveät askeleet käyvät sisälle. Solas seuraa perässä, riisuu raskaan takkinsa ja käy makaamaan Lilikan vierelle. He eivät enää kosketa toisiaan. Lilikan silmät ovat auki vielä silloinkin, kun Solasin tasainen tuhina on täyttänyt sinertävän huoneen.

Kuningas ja ruusu: luku 3

Luku 3: Piikit

Korkealla tuulee, vire sieppaa ruusun terälehden matkaansa. Endelion nojaa laivan reunan yli pidellen kukkaa valkeissa käsissään. Katse seuraa syvänpunaista terälehteä pitkään, kunnes kurssi vie laivan korkeammalle ja peittää koko Krielin pilviharsoon. Kauas jäävät meri ja saaret, Colarin runsaat joet, Valierin kesää koristavat lehtimetsät. Endelion kuulee tutun äänen viereltään ja kääntyy pitäen ruusua yhä tiukasti käsissään.

Lyra seisoo aivan Endelionin vierellä, vaivihkaa nainen on hivuttautunut siihen hymy kalvakoilla kasvoillaan. Tuuli kuljettaa valkoisia hiuksia, mutta Lyra ei tee elettäkään siirtääkseen niitä tieltään.

”Mistä kuningas täällä haaveilee yksinään?” Lyra kysyy nojaten laitaan Endelionin vierellä.

”Ajattelin vain unta, jonka näin viimeyönä”, Endelion sanoo puristaen ruusua tiukemmin kädessään. Piikki puhkaisee kämmenen pehmeän ihon, veripisara putoaa ääneti kannelle. ”Se oli erikoinen uni. Taistelusta.”

”Siitäkö taistelusta, josta kuvittelen sen kertoneen?” Lyran siniset silmät tuikkivat. ”Millainen uni se oli? Näitkö sen, mitä tapahtui, vai sen, mitä toivot, että olisi tapahtunut?”

Endelion huiskauttaa kättään, sitä, jota ruusun piikki ei ole viiltänyt auki.

”En kumpaakaan. Minä katsoin taistelua ulkopuolelta.”

”Sinua ja Remi Loriania?”

Endelion pudistaa päätään.

”Joitakuita muita. Meidän edeltäjiämme, joitakin heistä. En muista heidän nimiään, vaikka opiskelin aiempia hallitsijoita koko lapsuuteni.”

”Mitä unessa tapahtui?”

”Ei mitään”, Endelion sanoo nojaten miltei niin pitkälle, että voisi tipahtaa, tulla ilmavirtauksen viemäksi. ”Ei niin mitään. Ei vanhoissa taisteluissa koskaan mitään tapahdu. Valittuja lapsia vain syntyy. He kasvavat linnassa, oppivat vihaamaan toisiaan, tietävät jo viisivuotiaina kaiken mustasta ja valkeasta. Valitsevat puolensa sen mukaan, kummaksi syntyvät. Taistelevat täysi-ikäisinä, kunnes toinen kuolee.” Endelion pudistaa päätään. ”Niin tylsää. Minulla ja hänellä oli sentään hauskempaa.”

Lyra hymyilee vinosti. Endelion ei koskaan tiedä, mitä Lyran hymyn takan piilee. On kuin katsoisi tyyniä pilviä, jotka voisivat koska tahansa täyttyä pisaroista, räjähtää voimakkaana sateena alas. Lyra nyökkää ruusuun päin, Endelion naurahtaa. Lyra on huomannut.

”Uniko sai sinut ajattelemaan häntä jälleen?” Lyran katse on kiinnittynyt ruusuun, sen varrelle valuneeseen punaiseen vereen.

”Sekin”, Endelion hymähtää, ”ja sisareni kertomus siitä, mitä tuolla alhaalla oikein tapahtuu.”

”Onko Krielistä uutisia?”

”Kallasin saarella on saatu kapinallinen kiinni. Mies, joka on tehnyt itsensä puhumiskyvyttömäksi.” Endelionin silmät siristyvät. ”Hän on kouluttanut omansa hyvin.”

Mikään Lyran kasvoilla ei anna naisen ajatuksia ilmi. Pilvet ovat tyynet.

”Entä muuta?”

”Ei ainakaan mitään sellaista, mitä Lilika olisi kertonut minulle. Hän kysyi, milloin minä palaan takaisin. Hän tuskin teki niin sisarellisesta ikävästä.” Endelion naurahtaa.

”Lilikaan ei voi luottaa. Epäiletkö, että hänellä on jotakin meneillään?”

”En”, Endelion huiskauttaa jälleen kättään, ”minä tiedän, että hän on vain lopen kyllästynyt vastuuseensa ja… seuraansa.”

Lyran silmissä syttyy. Endelion kokeilee onneaan, herättelee myrskyä naisen sisällä.

”Sinun veljesi tekee varmasti, hmm, hyvää työtä väliaikaishallitsijan henkivartijana”, Endelion virnistää. ”Ainakin joku on järjestämässä lapselle tekemistä.”

Lyra ei avaisi suutaan puolustaakseen veljeään. Endelion näkee sen naisen katseesta.

”Solas on sentään lojaali sinulle.”

”Tietenkin hän on. Siksi juuri hän vartioi, ettei armas sisareni aja valtakuntaani kaaokseen.”

”Etkö sinä huolehdi siskosi sijaan kapinallisista? Ei ole enää epäselvää, että ruusut ovat todella olemassa. Rakas Remisi suunnittelee sinun tuhoamistasi.”

”Lyra, kultaseni, sinähän tiedät, ettei minulla ole hätää.” Endelion hellittää otettaan ruususta. Miltei päästää irti, puristaa sitten niin lujaa, että terälehdet litistyvät. Hajonneen kukan palaset tippuvat reunan yli, tanssivat alas ruususateena. ”Sinä ja veljesi tiedätte paremmin kuin ketkään muut, että minä olen varautunut.”

Lyra kohottaa leukaansa, ele kyseenalaistaa, haastaa kuningasta jatkamaan.

”Tämä on yhtä kaikki ensimmäinen kertani yläilmoissa. Kerro minulle, minne me olemme menossa seuraavaksi. Kerro, jotta tietäisin vielä enemmän.”

”Kuuhun”, Endelion sanoo hiljaa, kumartuen lähemmäs Lyraa, ”me menemme kuuhun. Kerronko sinulle, mitä me teemme siellä?”

Lyran raotetut huulet kysyvät jo.

Endelion kumartuu Lyran korvan juureen, sipaisee naisen hiukset tieltään. Kosketus on hellä kuin hyväily, Endelion tuntee Lyran värähtävän sen alla.

”Sinun veljesi tietää jo. Minä olen kertonut vain Solasille. Tämän ilmalaivan miehistö ei tiedä. Ei kukaan, ei edes Ingon kaikkine laitteineen. Minä kerron tämän täällä vain sinulle.”

Endelion suutelee Lyran niskaa, varoen, hellästi.

”Me menemme kuuhun hakemaan pommia.”

Kun Endelion vetäytyy kauemmas, hän erottaa Lyran silmien suurenevan. Nainen prosessoi kuulemaansa, painaa katseensa hetkeksi alas, vie kädet huulilleen niin kuin aina tämän ajatellessa jotakin tärkeää.

”Siksi sinä olet täällä”, Lyra sanoo riittävän hiljaa. ”Sinä aiot voittaa kapinan ilmasta käsin.”

”Yksinkertaisesti laitettuna kyllä”, Endelion nyökkää.

”Sinä olet suunnitellut kaikki vuodet yksinomaan tätä.”

Virnistys leveää Endelionin huulille. Hän sipaisee Lyran hiussuortuvan naisen korvan taa hellästi kuin rakastavin kumppani, kuin isoveli, kuin kuka tahansa, joka välittää Lyrasta.

Endelion vie sormen huulilleen ja pudistaa päätään.

”Emme puhu siitä vielä emmekä tässä”, Endelion kuiskaa.

”Luonnollisesti.” Hymy tarttuu Lyraan, joka on jo siirtynyt nojaamaan laitaan, kurottamaan aivan yhtä pitkälle kuin Endelion vain hetki aikaisemmin.

Endelion siirtyy naisen vierelle. Laivan keula osoittaa kohti kuuta, jonka metallipinta hohtaa vielä vaivoin pilvien yläpuolella pysyttelevässä auringossa. Mitä lähemmäs he lentävät, sitä suuremmaksi kuu muuttuu. Endelion tarkkailee Lyran ilmeitä, erottaa raottuvan suun, kohoavat kulmat.

”Me pysäköimme pohjoispuolelle!” Endelion ilmoittaa. Miehistö liikkuu kannella, aloittaa pysäköintitoimenpiteet oitis. Metallikuun kyljestä kohoaa kokonainen keskeneräinen kaupunki, Endelion erottaa valmistuvan linnan siluetin valoa vasten. Metallikuussa käynti antaisi hänelle yhden aseen lisää, aiempia paremman ja suuremman. Piikin vuodattama veri on kuivunut keskelle kämmentä. Endelion painaa käden kiinni ja hymyilee.

Kuningas ja ruusu: luku 2

Luku 2: Heidän vuokseen

Valo heijastuu veteen, halkoo tiensä läpi sen kerrosten. Merenalaisen salin lattioilla läikehtii, kun valo piirtää kuvioitaan veden kautta. Remi istuu pöydän päässä ja katsoo hymyillen kaikkialta ympäröivää vettä, paksua lasia, joka estää vettä täyttämästä huonetta.

”Remi!” heleä ääni herättää Remin ajatuksistaan. Hän ponnahtaa ylös kohdaten vihreät silmät ja punaisen, korkealle sidotun kiharapilven. ”Remi, sinun kirjeesi on noteerattu Valierissa.”

Remi kallistaa päätään.

”Noteerattu? Lähettikö kontaktimme kuninkaanlinnasta minkäänlaista viestiä takaisin?”

”Ei lähettänyt.”

”Selvä. Entä muut uutiset? Onko Kallasista ja Colarista kuulunut mitään?”

Hiljaisuus.

”Lune, sinun täytyy kertoa minulle, jos tiedät jotakin”, Remi sanoo hiljaa astuen lähemmäs toista nuorta miestä.

”Kallasissa yksi meistä on jäänyt kiinni.” Lunen katse kiertelee veden ja valon leikissä, välttelee Remin intensiivisiä silmiä.

”Hyvä on”, Remi huokaa syvään, ”hyvä on. Me emme voi muuta kuin odottaa.”

”Sinä tiedät, mitä kiinni jääneille käy”, Lune sanoo nielaisten. ”Lapsikuningatar teloittaa heidät sekunneissa. Hän on aivan kuten veljensä.”

Remin silmät siristyvät vain hetkeksi. Niin pieneksi, ettei Lune ehdi huomata. Lunen ei tarvitse tietää mitään siitä, mitä Remi ajattelee tämän sanoista. Kenenkään ei tarvitse. Tieto on pakko hajauttaa jopa omien kesken aikoina, jolloin mihinkään tai kehenkään ei kykene luottamaan, aikoina, joina henki on pelkkä hento kudelma.

”Kukaan ei ole kuten Endelion”, Remi sanoo onnistuen pakottamaan naurua ääneensä. ”Jos yksi meistä menehtyy, me tiedämme, että hän lähtee maailmasta kertomatta meistä sanaakaan. Niin kapina toimii.”

Lune vetää tuolin alleen sanaakaan sanomatta. Valo leikkii yhä lattiassa, huoneessa ovat vain he kaksi. Hiljaisuus laskeutuu harsoksi harteille. Remi tietää sanoneensa jotakin, johon Lune ei voi yhtyä, jotakin, jota Lune ei kykene ymmärtämään.

Remi on aikeissa avata suunsa, puhua suunnitelmiaan auki, kertoa ne Lunelle vielä miehen istuessa hänen vierellään. Lunen vihreissä silmissä kiiltää, tämä vie sormen suulleen. Muuta ei tarvita. Remi vaikenee, katsoo Lunen pohjattoman vihreitä silmiä, jotka ovat kuin linnan puutarhan puut, kuin salainen paikka, jonne hän palasi yhä vain uudelleen.

”Minä tiedän, että meidän täytyy puhua käytännön seikat läpi myöhemmin”, Lune huokaisee pyyhkien oranssin suortuvan pois kasvoiltaan. ”Voisitko hetken, aivan pienen hetken vain olla minulle tässä. Tässä vain.”

Remi vilkaisee taakseen, lasin takana vellovaan veteen. Sen takana odottavaan maailmaan, joka ei ole vielä valmis. Kello käy alituisesti, kapina ei hengitä, jos Remi ei ole antamassa sille suuntaa.

”Hetkeksi vain”, Remi heltyy. ”Mitä sinulla on sydämelläsi?”

Lune huokaisee jälleen.

”Minä olen huolissani sinusta.”

Remin silmät suurenevat, pää kallistuu kuin linnulla.

”Minusta?” Remi heilauttaa kättään. ”Meillä on suurempiakin murheita.”

”Ei, Remi, kuuntele minua nyt.” Lunen äänessä on voimakkuutta, jota Remi ei ole kuullut aikoihin. Edellisestä kerrasta on miltei kolme vuotta. Remi muistaa, kuinka Lune vakuutti tahtovansa mukaan kapinaan samaisessa veden ympäröimässä salissa.

”Sinun ja Endelionin taistelusta on neljä vuotta, ja sinä olet…” Lune nielaisee. ”Sinä olet hyvin, hyvin väsynyt. Et kenties näe sitä itse, mutta sinä et voi hyvin. Remi. Katso minua silmiin.”

Remi räpyttelee tummia ripsiään, hymyilee, pitää hymyn kasvoillaan kuin naamion.

”Aina joskus minä ajattelen, että sinun pitäisi –”

”Minä en ehdi pitää taukoa. Kaduilla odottavat mustalla merkityt rämpivät liassa ja häpeässä. Endelionin valkoinen maailma sen kuin käy mielipuolisemmaksi. Minä en voi levätä, Lune. En vain voi.”

Remi nousee ylös jättäen Lunen tuijottamaan peräänsä kuin jonkun, jolla ei olisi lainkaan sanavaltaa, lainkaan ymmärrystä.

”Remi. Minä olen tosissani.”

”Niin minäkin. Sitten, kun tiedät, millaista on elää mustalla merkittynä tuolla”, Remi nyökkää ikkunaan päin, ”voit kertoa minulle, kuinka paljon lepoa tarvitaan. Nyt, suo anteeksi, ruusut eivät odota.”

Vedestä heijastuva valo piirtää Lunen kasvoille kuvioita. Miehen silmät ovat lohduttomat, mutta vailla ymmärrystä. Remi kävelee portaat ylös yläkerran tiloihin, pitää seinästä kiinni, kun päässä alkaa jyskyttää.

Ruusut eivät odota. Ruusut, hänen lupauksensa käännettynä sen toista päätä vastaan. Kapina, jonka piikit iskisivät Endelionia tämän poimimasta ruususta. Vuosikausia odottanut oikeus. Valkean ylivallan kukistaminen sillä, mitä Remillä on ja tulisi olemaan. Toiveiden ja tavoitteiden paino on levännyt Remin harteilla jo neljä pitkää vuotta.

”Lune on oikeassa”, kuuluu ääni yläkerran ympyräikkunalta. Remi hätkähtää, käsi painuu veitselle vanhasta tottumuksesta. Nainen ikkunalla on kuitenkin hänen tuttunsa, ei kukaan, joka uhkaisi häntä ja hänen ruusujaan. Vanha nainen laskeutuu alas ikkunalaudalta kuin nuori tyttönen, lämmin hymy kasvoillaan.

Nainen painaa Remin itseään vasten, rutistaa kuin omaa lastaan.

”Meidän pitää keskustella suurista linjoista koskien Kallasissa kiinni jäänyttä miestä”, Remi sivuuttaa naisen sanat.

”Remi.” Ääni todella on kuin äidin.

”Aílis. Minä jaksan kyllä.”

”En minä siitä huolehdikaan.” Naisen ääni on syvä joki, tumma, pohjaton, silti virtaukseltaan lempeä. ”Huolehdin enemmän siitä, mitä toivomaton julkisuus tekee ruusuille. Meistä kuiskitaan jo kaduilla. Meidät on nähty.”

”Sinun täytyy kertoa minulle, miltä siellä näyttää. Mitä meistä puhutaan. Kaduilla. Ulkona. Tiedäthän, etten ole näyttänyt kasvojani missään liki vuoteen.”

Aílis irrottaa otteensa ja katsoo Remiä syvälle silmiin.

”Sinun nimesi lausutaan mustien keskuudessa toivoa äänessä”, Aílis sanoo hitaasti. ”He eivät tiedä, että kapinan takana olet sinä, mutta he uskaltavat toivoa sitä. Riittääkö se sinulle?”

”Riittääkö?” Remi kurtistaa kulmiaan. ”Minä teen tämän heidän vuokseen. Niiden, jotka kuiskivat nimeäni ajatellen, että olen heidän ainoa toivonsa.”

”Mustalla merkityt ovat varovaisia sen suhteen, kenen seurassa toistelevat nimeäsi. Kenen seurassa puhuvat ruusuista.”

”Endelion on tehnyt kaikkensa estääkseen mustien nousun. Hän pitää meitä aitona uhkana.”

”Ja silti hän jätti sinut eloon.”

Aílis sulkee hetkeksi silmänsä. Remi lukee naisen kasvoilta kaiken sen, jota ei ole vuosiin tavoittanut. Ymmärryksen, väsymyksen. Kaduilla kasvaneen naisen tiedon siitä, että jos ruusut eivät puhkea kukkaan, jos kapina ei toteudu, yhä uudet sukupolvet saavat kasvattaa itsensä kuten hänkin. Remi näkee kivun, jota Aílis on kantanut. Saman kivun ja pelon, jossa hän on kulkenut edelliset neljä vuotta. Jokaisen hetken, jonka Endelion hänelle antoi jättämällä hänet henkiin, hän on kulkenut pelossa, kylväen ruusujen siemeniä kaikkialle, jonne on peloltaan kyennyt.

”Endelion jätti sinut eloon syystä”, Aílis sanoo. ”Hänen kaltaisellaan miehellä on aina syy teoilleen.”

Remi ei katso enää Aílisin silmiin. Hän näkee ainoastaan Endelionin, tämän kädet ihollaan, tämän hymyilevän suun, kun he lupasivat toisilleen, että hajottaisivat systeemin, sallisivat ruusujen kasvaa sen tilalle.

”Toistaiseksi Endelionin syitä tärkeämpää on miettiä, kuinka me toimimme siten, että pysymme samalla riittävän salassa, mutta riittävän näkyvillä.”

Aílis siristää silmiään.

”Sinä aiot siis yhä pysyä ensimmäisessä suunnitelmassasi.”

Remi nyökkää.

”Ensimmäinen kohteemme on Kallas.”

”Eikö sinne hyökkääminen olisi hieman riskialtista nyt, kun omamme on jäänyt siellä kiinni?”

”Juuri siksi”, Remi sanoo virnistäen. ”He ovat varuillaan. Joskus iskeminen juuri sinne, mikä tuntuu liian ilmeiseltä, on paras vaihtoehto.”

”Onko taisteluyksikkömme riittävän koulutettu?”

”Siitä ei koskaan tule riittävän koulutettua”, Remi huokaa. ”Neljä vuotta on kulunut enemmän ruusujen organisointiin kuin kenenkään kouluttamiseen. Se on valitettava totuus, jonka kanssa joudumme elämään. Vaikka tavoitteemme on toimia mahdollisimman väkivallattomasti, on turhaa kuvitella, että vältymme uhreilta.”

Remi astelee takaisin portaikkoon, aikeissaan palata Lunen luo, pyytää anteeksi kovaa katsettaan, empatiasta riisuttuja sanojaan.

”Aílis, tekisitkö minulle palveluksen ja kokoisit taisteluyksikön paikalle huomisaamuun mennessä? Tarvitsen heidät kaikki tänne, mutta huomaamattomasti.”

On Aílisin vuoro nyökätä.

”Hyvä on. Toimin nopeasti. Onko muuta?”

Remi on hetken hiljaa, kohtaa vanhan naisen vakaan olemuksen, tämän sisällä kytevän palon taistella kaikkien niiden puolesta, joita on vuosisatojen ajan poljettu syvemmälle pimeään. Remi tahtoisi sanoa paljon. Kysyä kaikesta, pyytää Aílisin tukea ja neuvoja, ymmärtävää olkapäätä. Hän ei kuitenkaan tee niin. Jos hän päästää itsensä hetkeksikin irti, hän ei enää nouse ylös.

”Kerro minulle, miten he voivat”, Remi kuiskaa varovasti. ”Mustalla merkityt.”

”Voin puhua vain yhden saaren puolesta”, Aílis huokaa, ”Colarista, Kallasista ja Valierista saat kysyä niiltä ruusuilta, jotka toimivat niiden vaikutuspiirissä.”

Remi tyytyy nyökkäämään.

”Alissandran saari voi huonommin kuin minun nuoruudessani. Valkoinen valta ei enää harrasta julkisia nöyryytyksiä ja mustalla merkittyjen massateloituksia, mutta sorto elää yhä. Se on vain ottanut uusia muotoja.”

Remi nyökkää uudelleen, muistelee jokaista hetkeä, jonka on viettänyt pimeässä, yrittänyt elättää itsensä näpistelyllä ja suhteilla. Mitä tahansa, jotta kenenkään ei tarvitse tietää hänen olevan Remi Lorian, mustan puolen valittu lapsi, joka jätettiin vasten perinteitä henkiin. Mitä tahansa, jotta hän saisi pitää henkensä ja nimensä edes illan pisimmissä varjoissa.

”Sinä tiedät, että kielto merkkien etsimisestä on vain nimellinen”, Aílis sanoo tummalla äänellä. ”Valkoiset harrastavat sitä edelleen. Vetävät kauluksia alas, kiskovat hihoja, paljastavat mustat merkit ja ajavat ihmiset ikuiseen pakoiluun.”

”Minä tiedän”, Remi nielaisee. ”Kiitos, Aílis.”

Ruusujen johtajan, kapinan keulakuvan katse kertoo, ettei hän tahdo kuulla enempää. Hän tietää jo valmiiksi.

”Minun tarvitsee aina välillä kuulla se joltakin. Se, minkä takia minä teen tämän kaiken. Kestän jokaisen pimeän tunnin, jokaisen kaatuvan suunnitelman, kun muistan, millaista heidän elämänsä on. Nyt, kun en enää itse elä siellä.”

Aílis nyökkää. Hänen silmänsä ovat yhä lempeät, mutta katse ei ole kutsuva. Vanha nainen kääntyy ympäri toteuttamaan saamaansa tehtävää, jättää Remin yksin portaikkoon.

Suuren salin ikkunat heijastavat yhä valon veden läpi lattiaan. Lune istuu pitkän pöydän päässä kirjoittamassa muistiinpanoja. Remi tietää miehen pitävän kirjaa hänen puolestaan. Hän astelee Lunen vierelle, painaa päänsä tämän olalle. Ottaa takaisin sen hetken, jonka hetki sitten onnistui hajottamaan.

He eivät tarvitse sanoja. Remi tietää Lunen ymmärtävän. Hän hyväksyy Lunen huolen, ottaa sen sellaisena kuin se on. Lune jatkaa kirjoittamista, Remi vain nojaa hetken, antaa valon leikkiä lattiassa. Hetki kristallisoituu, on kuin maailma antaisi Remin hetkeksi levähtää.

Kuningas ja ruusu: luku 1

Luku 1: Naamio

Aurinko on ehtinyt jo korkealle, kun Lilika kävelee puutarhaansa. Palveluskunta on ollut hereillä jo tunteja, kiirehtinyt kaikkialle valmistelemaan Lilikalle tavallista, tylsyyttään hiertävää päivää, jossa ei ole mitään, mihin kiinnittyä. Lilika kävelee katseita vältellen, etsii tuttuja puita, pihan päättävää ruusupensasta.

Linnan takana kohoaa valoisa metsä, valkeat puut vihertävine lehtineen. Paikka, jonne kukaan ei koskaan Lilikaa seuraa, sijaitsee ruusupensaan takana. Lilika kulkee lapsuutensa jalanjäljissä, seuraa mennyttä itseään, näkee yhä kristallinkirkkaasti, kuinka hän lapsena ryömi ruusupensaitten välistä, kulki luonnon itsensä muodostamaa tunnelia paikkaan, joka ei ole vanhennut päivääkään.

Metsän sisälle jää pieni pesä, kohtaamispaikka, jonne Lilika veljineen aina ryömi. Hän, Endelion ja Remi. Linnan kasvatit, tyttö ja valitut lapset. Lilika karistaa ajatuksen veljistä harteiltaan, se on painanut häntä jo riittävästi. Pensaitten takana häntä odottaa maailma vain häntä varten. Enää se ei merkitse lepopaikkaa heille kolmelle. Enää on vain hän.

Kirje lepää paikallaan. Viestinviejä on käynyt jättämässä sen Lilikalle, tyttö vilkuilee ympärilleen sen pelossa, että joku on seurannut häntä. Paikka on täydellisen suojassa. Niin lähellä linnaa, ettei kukaan osaa epäillä mitään. Lilika avaa kirjeen, lukee sen jättäen sen samalle paikalle pienen punaisen merkin kera. Siitä hakija tietää viedä sen pois, hävittää sen kaukana kuninkaanlinnasta. Kukaan ei saisi tietää, millaiset sanat täyttävät Lilikan mielen, kuka kirjoittaa hänelle auki sydäntään.

Lilika poistuu paikalta nopeasti, ei jää ihailemaan nousevan auringon täplittämää metsää. Hän palaa takaisin linnan alueelle, pihamaalle, asemaansa, jota ei voi paeta edes lapsuuteensa piiloon. Kirjeen sanat hakkaavat hänen tajunnassaan, kun hovin mies astelee kiire askelissaan hänen luokseen.

”Teidän korkeutenne”, mies kumartaa, ”me olemme saaneet jälleen yhden kiinni. Miehen tällä kertaa. Ilmoitammeko veljellenne, vai teettekö sen itse?”

”Odotahan”, Lilika henkäisee, ”missä mies on nyt?”

”Tyrmässä, teidän korkeutenne.”

”Tuokaa hänet luokseni. Minä tahdon puhua hänelle.”

”Ikävä kyllä se ei onnistu.”

”Anteeksi kuinka?”

”Mies on katkaissut kielensä. Sitä ei voitu estää, teidän korkeutenne. Olen pahoillani.”

Lilika huiskauttaa kättään. Jälleen yksi menetetty. Yksi loppuun kulutettu ihmiselämä, jolle ei ole tehtävissä enää muuta kuin sen kurjuuden päättäminen. Lilika nyökkäilee alamaiselleen hiljaa, valmistautuu vetämään jälleen maskin kasvoilleen ja suorittamaan kuningattaren tehtävään kuuluvan vastuunsa.

”Teloittakaa hänet ennen aamunkoittoa”, Lilika sanoo niin kuuluvasti, että tietää kaikkien läsnäolevien korvien kuulevan. ”Pitäkää huolta, että tieto ei päädy kansan korviin. Jos kansa saa tietää kapinallisten kulkevan kaikkialla Krielissä, veljeni vuosien työ menee hukkaan. Miltä saarelta te löysitte miehen?”

”Kallasista, teidän korkeutenne.”

Lilika värähtää.

”Kallas on tunnettu mustalla merkityistään. Tieto ei yllätä minua.”

Lilika kääntyy jättääkseen hovinsa ja puutarhansa, palatakseen palatsin kylmien seinien sisälle. Mies keskeyttää hänen kulkunsa.

”Teidän korkeutenne… aiotteko te ilmoittaa veljellenne?”

Lilika laskee mahdollisuutensa alle sekunnissa. Hän ei selviäisi ilmoittamatta.

”Aion.”

Lilika nyökkää miehelle ja kääntyy ympäri, palaa kylmään kiveen.

Hovi antaa Lilikan kulkea rauhassa, hänet jätetään omilleen. Lilika sulkee makuukammarinsa oven ja valahtaa sen taakse painuen niin liki itseään, että hänen on vaikeaa saada happea. Hän vetää syvään henkeä, raskaasti sisään ja ulos. Kyyneleet juoksevat poskille tyhjinä ja kuumina. Ne eivät merkitse mitään. Lilika toivoisi joskus olevansa kuningattaren roolissaan huonompi. Kunpa hän olisi läpinäkyvä ja surkea, jotta kaikki ymmärtäisivät hänen elävän valheessa. Sitten hän muistaa kirjeen, salapaikan puutarhan takana ja tietää, että hänen on jaksettava vielä hetki pitää maskia, elää roolia, joka hänen on ollut pakko omaksua.

Pitäisi ilmottaa veljelle. Annettava ilmi mies, jonka Lilika on jo teloituttanut. Pahinta ei ole se, että mies kuolee. Pahinta ei ole se, että tämä on joutunut runnomaan itsensä, ettei vahingossakaan paljasta kapinasta mitään. Kaikkein eniten Lilikan ihon alla polttaa tieto siitä, että ihmiset kuvittelevat hänen olevan sellainen kuningatar, joka teloituttaa muita vailla surua rinnassaan. Ihminen, joka ei välitä kenenkään hengestä.

Lilika nostaa itsensä raskaasti lattialta ja astelee mahonkisen yöpöytänsä luo. Pöydällä lepää ruskea metallinen laite, jonka Lilika ottaa käteensä aivan kuin se ei painaisi lainkaan. Laite piippaa kolmesti. Särähdys halkoo huonetta. Sitten veljen kuva heijastuu ilmaan, sininen hologrammi heiluu.

”Lilika! Pikkusiskoni! Miten valtakuntani voi?” Endelionin kasvoilla on leveä hymy. Lilika tietää kokemuksesta, että se on harjoiteltu. Aina valtakunta, ei koskaan hän. Lilikan hyvinvointi on sivuseikka, joka voidaan sysätä sivuun Krielin valtakunnan nimissä.

”Kallasissa saatiin kiinni kapinallinen”, Lilika sanoo ajatellen olevansa joku muu, joku, joka tahtoo saada kapinalliset kiinni ja kertoa siitä veljelleen.

”He siis todella ovat yhä järjestäytyneet. Mitä tiedät tästä tapauksesta?”

”Hän katkaisi kielensä. Hänet teloitetaan ennen huomista.”

Sininen, särisevä kuva Endelionista kurtistaa kulmiaan. Hymy pyyhkiytyy hetkessä pois. Lilika tietää, että hänen isoveljensä pelkää. Pelkää enemmän kuin kukaan, kenties jopa enemmän kuin hän. Hallitsijan polku on yksinäinen istua. Vuodessa Lilika on oppinut tietämään sen.

”Onko mitään muuta?”

Lilika pudistaa päätään tietäen, että kuva välittyy veljelle korkeuksiin.

”Miten ilmatoimet edistyvät?”

”Hyvin, siskoseni. Sinä saat kuulla siitä enemmän joskus, kun olen vähemmän kiireinen.”

Lilika kuulee taustan hälyäänet, ymmärtää veljensä olevan keskellä tilannetta.

”Nämä Ingonin viestimet ovat sitten käteviä”, Endelion naurahtaa nyökäten omaa metallista laitettaan päin. Lilika tyytyy hymyilemään.

”Koska sinä palaat kotiin?” Lilika kysyy kuin lapsi, jolla olisi ikävä veljeään. Se, mitä äänensävyn taustalle kätkeytyy, ei kuulu Endelionille.

”En vielä”, Endelion sanoo hymyillen. ”Palataan asiaan. Ilmoita minulle heti, jos muita kapinallisia saadaan kiinni.”

”Teen niin, veli.”

Sininen hologrammi katoaa, Lilika lysähtää sängylleen. Kyyneliä ei enää tule, edelliset ovat kuivuneet poskille. Lilikan sisällä velloo. Endelionin äänensävy on hänelle tuttu. Veli ei tulisi maan pinnalle pitkään aikaan, ei palaisi valtaistuimelleen huolehtimaan Krielistä. Valta todella on yksinäinen kantaa. Lilika vetää peiton päälleen kuin voisi sen avulla päästä hetkeksi pois paikaltaan, olla joku muu, tyttö, jonka ei tarvitsisi elää kahta elämää vain yhdellä sydämellä. Sydämellä, joka on jo valinnut paikkansa. Kun kapinallinen teloitettaisiin, osa Lilikasta kuolisi jälleen, hän joutuisi uudestaan hyvästelemään osan itseään. Lilika painaa päänsä tyynyyn miettien, kuinka monta kapinallista hän joutuisi vielä teloittamaan ilman, että menettäisi kaiken itsestään matkalla.

Kuningas ja ruusu: prologi

Prologi: Valitut

Sinä lupasit minulle. Lupasit, että kun aika vihdoin kietoutuu köydeksi kaulallemme, tekee meistä vihollisia, sinä et niittäisi sieluani, repisi ruumistani kappaleiksi. Me lupasimme toisillemme siellä, missä ruusut kasvavat, että päivän koettaessa laskisimme aseemme. Että emme koskaan eroaisi, kohottaisimme käsiämme toisiamme vastaan.

*

Jännite rätisee ilmassa, hetki on koittanut. Areena lepää koskemattomana, sataan vuoteen se ei ole saanut todistaa ihmiselämää. Jalat eivät ole painaneet jälkiään sille, kukaan ei ole vuotanut kuiviin sen pinnalla. Kaksi poikaa seisovat vastatusten, katsovat toisiaan kuin ystävät, kuin vastavihityt viholliset, jotka eivät tiedä, kuinka piilottaa vuodet väliltään. Kuinka tappaa yhdessä aamussa terästäkin lujempi ystävyys, kääntää terä vasten veljeä.

Vanha areena kohtaa jälleen tuttavansa, iänikuisen taistelun. Eri kasvot, sama asetelma, ikuisesti muuttumaton. Jossakin natisee, on kuin areena nauraisi aseittensa takana vapiseville pojille, jotka joutuvat kohtaamaan toisensa vailla tahtoa vuodattaa toistensa verta. Siinä he seisovat, musta ja valkea, toisiaan rakastaen, tulevan taistelun jo valmiiksi uuvuttamina. Areena on nähnyt monen sortuvan, todistanut valkeiden nousua, katsellut satojen mustien tukehtuvan vereensä. Koskaan aiemmin se ei ole nähnyt kahta poikaa, jotka kävelevät toistensa luo kuin veljet, kuin ystävät, rakastavaiset. Olennot, jotka ovat täysin kiinni toisissaan, tulevassa taistossaan.

Pojista toinen, tummatukkainen, lupaus silmiensä takana kiiltäen, lähestyy toista ensin. Hän ojentaa kätensä kuin olisi jo antanut anteeksi. Pojat ovat kosketusetäisyydellä, valmiita iskemään. Valmiita täyttämään tehtävänsä valittuina.

Sinä lupasit.

Juuri, kun tummatukkainen poika on aikeissa laskea aseensa ja julistaa koko kansan odottaman taistelun perutuksi, valkea poika kohottaa aseensa ja iskee. Valkean pojan silmissä säkenöi, katse täyttyy jostakin mustahiuksiselle pojalle täysin selittämättömästä. Vasta, kun ystävän ase viiltää pojan olkaa, hän ymmärtää, mitä tapahtuu.

Sinä lu –

Lupaukset purkautuvat, ruusut jäävät puutarhaan kuihtumaan. Mitä on sanottu, tulee tyhjäksi valkean pojan iskiessä ystäväänsä. Tummatukkainen poika toimii sekuntien murto-osassa. Hän näkee toisen pojan katseesta, ettei tällä ole aikomustakaan jättää häntä henkiin. Vuosien varrella käydyt keskustelut nollautuvat, kaikki alkaa alusta. Poika pitää kaksin käsin kiinni miekastaan ja iskee takaisin. Aseet kirskuvat toisiaan vasten, katsomaan saapunut kansa vavahtaa.

Poika ei voi tehdä lupausta ehjäksi, pelastaa heitä molempia. Hän painaa hetkeksi silmänsä kiinni. Puhumalla hän ei pääsisi vapaaksi, hänen ystävänsä ei kuuntelisi kerran käytyään häntä vastaan. Poika ajattelee kaikkia niitä, jotka katsovat häntä rukoillen hänen voittoaan. Kukaan yleisössä ei odota heidän lopettavan. Se, mitä he lupasivat toisilleen, ei koskaan päädy kenenkään korvien kuultavaksi. Heistä toinen kuolee väistämättä, aivan kuten on tarkoitettu. Katkeruus korventaa pojan mieltä, petos maistuu metalliselta kielenpäällä. Hän ei voisi koskaan antaa anteeksi kohotettua asetta, mutta hän voisi saattaa tehtävänsä loppuun, tehdä maailmasta jälleen kauniin niille, jotka katsovat häntä, odottavat mustan voittoa.

Poika iskee yhä uudelleen. Hän ei ajattele ystäväänsä, hän ajattelee kadulla tapettuja mustalla merkittyjä lapsia, taloihinsa kärventyneitä vanhempia ja kaikkia niitä, jotka ovat jääneet valkoisten ylivallan alle, hukkuneet Krielin merille selittämättömistä syistä, tippuneet ilmalaivoista, päätyneet julkisesti häpäistyiksi. Poika ei iske ystäväänsä, hän iskee kaikkea sitä väärää, jota tämä edustaa ollessaan valkoisella merkitty. Hän iskee pelkkää petosta, ei ihmistä sen takana.

Taistelu on tasaväkinen, aseet kilahtelevat toisiaan vasten, ihmiset odottavat hiljaisuuden verhoon kiedottuina. Hetki on kuin varovainen kudelma, jonka yksikin väärä liike voi sortaa. Poika tietää, että hänen on voitettava. Ei itsensä, vaan jokaisen häntä katsovan vuoksi. Kun hän iskee korkealta ja lujaa, ilman täyttää ääni.

Suunnaton nuoli humahtaa maahan aivan poikien vieressä. Kummankin keskittyminen herpaantuu. He katsovat nuolen tulosuuntaan, havaitsevat korkealla linnassa tumman hahmon. Tummatukkainen poika tunnistaa muodon, hänen silmänsä suurenevat, sisimpänsä täyttyy mustasta.

”Äiti?” pojalta pääsee.

Kevyt nauru hukuttaa pojan hämmennyksen alleen. Toinen poika nauraa ja katsoo häntä kuin siipensä menettänyttä lintua.

”Ajatteliko äitisi, että sinä olet niin saamaton, ettet kykene tappamaan minua itse?” poika nauraa. ”Eikö hän tiedä, että taisteluun osallistumisesta rangaistaan kuolemalla?”

Poika pudistaa päätään. Hän ei voi katsoa tornissa odottavaan äitiinsä, naiseen, joka on ampunut kielletyn nuolen areenalle. Se ei osunut. Poika lausuu äänettömän kiitoksen siitä, että nuoli ei osunut, että se ei vienyt hänen ystävänsä henkeä. Taisteluun puuttuminen on korkeimpia rikoksia Krielin taivaan alla. Poika ei voi ajatella sitä nyt. Ei niin kauan, kun hänen miekkansa kärki ei ole kastunut hänen ystävänsä verestä.

Uusi voima täyttää pojan, kun hän ajattelee, mitä tulisi, jos hänen ystävänsä voittaisi. Mitä kävisi hänelle, hänen äidilleen, kaikille mustaa merkkiä kantaville. Hän iskee uudelleen ja uudelleen, mutta mikään ei auta. Metalli maistuu suussa, poika paiskautuu areenan valkeaa maata vasten kerta toisensa jälkeen. Kun hän ei kykene enää nousemaan, kun ystävän miekka lepää hänen kurkullaan, hän ei ajattele muuta kuin ystävän valkean hahmon takana siintävää taivasta. Linnut lentävät, niiden seassa kohoaa ilmalaiva, josta poika erottaa vain pohjan. Ilmassa on keväinen vire. Miten kaunis viimeinen kuva.

Ystävä on aivan lähellä, ase yhä tiukasti kurkulla.

”Minun pitäisi tappaa sinut”, tämän huulilta pakenee, ”minun pitäisi saattaa tämä loppuun.”

Silti sinä seisot siinä. Taivaan edessä.

Ystävä vetäytyy, poika ei enää kuule, kuinka kansa huutaa. Yleisö sekoaa, ilma tuntuu repeävän odotuksesta kappaleiksi. Pojalla on vain tykyttävä kipu ohimossa, hukkaan heitetty yritys ja ylle kohoava taivas. Petoksen maku suussa.

”Taistelu on ohi!” poika kuulee ystävän huutavan. Ei, hän ajattelee. Hänhän on yhä hengissä. Vastapuolta ei koskaan säästetä. Vastapuoli häpäistään ja tapetaan kaikkien edessä, tehdään selväksi, että mustalla puolella ei ole koskaan toivoa. Että mustalla merkityt saavat yhä niellä pölyä, jatkaa elämäänsä varjoissa. Kaunis taivas ei koskaan avautuisi heille.

”Minä, valkean Endelion, olen voittanut! Minä olen uusi hallitsijanne. Seuraava vuosisata on minun. Kumartakaa uutta kuningastanne!”

Yleisö puhkeaa huutoon. Maassa makaavan pojan on yhä hankalaa kuulla. Valkea poika kiskoo hänet ylös, vetää kauluksesta kuin ruumiin.

”Minä päihitin hänet, mustalla merkityn. Mutta minä en vie hänen henkeään.”

Huutoa. Suunnatonta. Ilma hajoaa palasiksi, sen kappaleet leijuvat ympäriinsä.

”Minä tiedän, että niin ei ole koskaan tehty”, ystävä huutaa, ”mutta minä olen hallitsija. Tämä on minun aikani. Ja minä säästän hänet.”

Ei. Älä. Vie tämä loppuun. Poika tuskin kykenee nousemaan jaloilleen. Hänen ruumiinsa huutaa päätöstä, loppua hänen häpeälleen. Hänen ystävänsä katsoo häntä täynnä sääliä, täynnä jotakin, jota hän ei ole koskaan aiemmin ystävänsä katseesta tavoittanut. Häntä kuvottaa.

”Minä karkotan sinut, Remi Lorian”, uusi hallitsija sanoo hymyillen vienosti. ”Sinut ja rikollisen äitisi, joka yritti puuttua taistelun kulkuun onnistumatta siinä.”

Poika voi vain tuijottaa. Ystävä hänen edessään ei kuulu enää hänelle. Hetkessä hän ymmärtää, että tuskin on koskaan kuulunutkaan. Hän ei ymmärrä sitä poikaa, joka päästää hänet pois, voittaa hänet vain voidakseen nöyryyttää häntä, jättää hänet eloon vastoin kaikkia odotuksia.

Kun poika viedään pois äiti mukanaan, hänen ymmärtää kaikkien katsovan ja huutavan. Hän ei osaa sanoa, huutavatko he riemusta, kauhusta vai vihasta. Onko niillä eroa, kun taivas täyttyy äänistä, kun maailma tuntuu hajoavan? Areena ei ole koskaan todistanut vastaavaa taistelua. He ovat tehneet historiaa, mutta eivät sillä tavalla, jolla he lupasivat.

Poika antaa taluttaa itsensä pois. Sydämessään hän tietää, minne hänet vietäisiin. Hänet sysättäisiin sinne, minne kaikki Krielin merkityksetön ja kielletty heitetään. Hän luo viimeisen silmäyksen linnaan, areenalla seisovaan valkeaan poikaan, jota hän ei sittenkään tuntenut. Jota hän rakasti. Joka petti hänen lupauksensa. Se on viimeinen kuva, jonka hän painaa mieleensä menneestä kodistaan. Entisestä elämästään. Kuva ystävästä, petturista, joka seisoo yhä areenalla voittajana. Vasta sitten hän sulkee silmänsä, sallii pimeän tulla.

Hiljaisia hetkiä

Luotan

Yhdessä

Iltapäivänä

Tyttö ja koira

Sanoja somesta

Minä en ole koskaan ollut se ihminen, joka ahdistuu somesta. Olen aina hieman naureskellut niille, joiden täytyy somettaa joka ikisessä tilanteessa ja jotka peilaavat arvoaan siitä, kuinka monta kommenttia he saavat. En ole koskaan voinut ymmärtää ihmisiä, joiden kuvat saavat kymmeniä sydänkommentteja ja joiden koko olemassaolo tuntuu pohjaavan tälle toiminnalle. Sitten tulin katsoneeksi peiliin ja huomanneeksi, etten ole ollut itselleni ihan rehellinen.

Kuinka suuri osa kaikesta siitä, mitä olen itselleni tolkuttanut sosiaaliseen mediaan liittyen, onkin oikeastaan toiminut pelkkänä defenssinä? Onko se, etten esimerkiksi sano juurikaan käyttäväni Snapchattia, silkkaa itseni huijaamista – sanonko niin siksi, että todellisuudessa alemmuuskompleksoin siitä, etten koskaan ole ollut se ihminen, jolle ”snäppäillään” jatkuvasti? Kun tunnistin ongelman, se alkoi hiljalleen kertoa itsestään enemmän. Lopulta ymmärsin ytimen: kyllä, some ahdistaa minua. Ja niin ahdistaa monta muutakin.

Sosiaalinen media ei ole kaunis paikka. Se ei paitsi synnytä standardeja, vaan myös vaatii ihmisiltä jatkuvaa läsnäoloa. Juuri se läsnäolevuus, alituinen sisällön tuottaminen ja itsensä jatkuva ylittäminen alkavat käydä työstä. Paineita syntyy paitsi muilta, myös toiminnasta itsestään. Monesti kriittisintä ei ole täyttää somen luomat ulkonäköpaineet tai kiinnostavan sisällön kriteerit, vaan myös kehittää omaa sisältöään ja itseään. Parempia kuvia, aina vain kiehtovampia juttuja, tuoreempia ja rohkeampia puheenaiheita. ”Sä oot niin rohkea”, ”Sulla on aina niin asiallista sanottavaa”. Kommenteista muodostuu ohjenuora, itseään toteuttava ennuste: minun on oltava kiinnostava, tai en riitä.

Minulla on pitkä historia riittämättömyyden kanssa. Olen aina kokenut oloni riittämättömäksi elämäni jokaisella osa-alueella, mikä on omalta osaltaan oireillut niin syömishäiriön, masennuksen kuin ihmissuhteidenkin tiimoilla. Olen kulkenut monta vuotta laput silmilläni, ja nyt, kun vihdoin ymmärrän koko ongelmieni vyyhtiä, hahmotan myös, kuinka salakavalasti some on kulkenut siinä mukana. Se ei missään tapauksessa ole omien ongelmieni ydin, mutta se on ikävästi onnistunut hivuttautumaan rinnalle. Se ei itsessään ole riittämättömyyteni synnyttäjä, mutta se tarjoaa sille uudenlaista tilaa liikkua – tilaa, jota sille ei olisi koskaan pitänyt tarjota.

Olen aina ollut kova vertaamaan itseäni muihin. Perfektionismini kanssa olen opinut toimimaan viimevuosina, mutta erinäisten muiden tekijöiden vuoksi se on nostanut jälleen päätään. Sosiaalisessa mediassa pystyy luomaan täydellisen pienen kuplan, jossa hakata omaa ja muiden päitä seinään. Defenssini ovat menneet hajalle, nyt näen ruman totuuden: jokainen menestyvämpi, kauniimpi ja suositumpi on minulle uhka. Siitäkin huolimatta, että arvostan rehellisyyttä somessa ja kunnioitan suuresti arkojen aiheiden esilleottoa, koen muiden vievän minulta tilaa elää. Someongelmani ydin ei todellakaan ole kaunis – kukapa haluaisi alemmuuskompleksoida ystävilleen ja tutuilleen siitä, että he saavat enemmän huomiota saman aihepiirin postauksillaan?

Riittämättömyys synnyttää itseään, sydänkommentit ja täydelliset Instagram-feedit hyppivät silmille ruokkien jotakin sairasta osaa, jolle ei koskaan saisi antaa lisää voimaa. On kuvottavaa tajuta, miten epäreilua ja järjetöntä oma ajattelu on. Some tuo esiin oman rajattomuuden ja kykenemättömyyden olla mitään sellaista, mitä niin sanotusti vaaditaan. Mutta kuka tuo ainainen vaatija on? Someko, ne niin kutsutut muut? Ei, enpä usko. Me itse olemme niitä, jotka vaadimme aina vain lisää, odotamme itseltämme jotain sellaista, joka ei ole todellista. Sillä sitähän some on: luomaamme harhakuvaa, ikkuna elämään, joka puolestaan on todellinen kaikkien filtterien ja kauniiden poseerausten takana.

Puhumattakaan siitä, mitä some voi tehdä syömishäiriölle. Anoreksiani on pitkälti riittämättömyyttä maustettuna erinäisillä muilla ongelmilla. Sairaat kauneusihanteet eivät suinkaan ole pahin syömishäiriötä ruokkiva tekijä somessa. Osaan onneksi pysyä turvallisilla raiteilla ja olla seuraamatta ihmisiä, joiden sisältö ei tee minulle hyvää. Sen sijaan profiloituminen, omasta kuvastaan kiinni pitäminen on vahingollisinta, mitä voi olla. Syömishäiriöissä olennaista on, että niistä ei haluta päästää irti, koska ne muodostavat niin suuren osan identiteetistä. Olen huomaamattani maalannut itsestäni kuvan syömishäiriöisenä myös somessa. Koska se on jo kerran tehty, siitä irti päästäminen on entistä hankalampaa. Merkitystä ei ole sillä, etten ole koskaan kaunistellut tai ihannoinut syömishäiriöitä. Merkitystä on sillä, että kuva on jo maalattu.

Nyt, kun tiedostan ongelman, minun on helpompi alkaa puuttua siihen. Olen monesti jättänyt kuvia julkaisematta, koska tyhjä kommenttikenttä saa minut tuntemaan itseni rakkaudettomaksi. Se on pelkästään surullista. En halua sitä itselleni enkä kenellekään muullekaan. Some antaa tilaa niille ongelmille, jotka ovat olemassa jo ilman sitäkin. Sen ei pitäisi olla kenellekään paikka, josta peilata itseään. Kuten jo mainitsinkin: se ei lopulta ole muuta kuin ikkuna.