Beth on kääntänyt selkänsä ja asettunut ikkunan eteen. Hän on jälleen unohtanut itsensä siihen. Silkkiset, suorat hiukset valuvat pitkin selkää koristuksista vapaina. Hetken vain tuijotan hänen kapeaa siluettiaan ja yritän tulkita ilmettä, jonka taa on mahdoton nähdä.
Bethin katse kätkee taakseen maailmoja, joihin ei voi kurkistaa. Kun hän huomaa minun katsovan, hänen kasvoilleen syttyy hymy hienoisella viiveellä. Silitän häntä niskasta, ja hän taipuu kosketuksessani kuin pieni kissa. Rapsutan niskaa ja painan suupielelle nopean suukon. Se saa hänet hymyilemään niin, että hänen silmänsä sulkeutuvat. Bethissä on usein niin paljon tunnetta, ettei hänen kehonsa pysy sen perässä.
”Mietitkö jotakin?”
Beth kallistaa siroa päätään kuin lintu.
”En?”
”Selvä, pohdin vain.” Tartun häntä uudelleen niskasta ja painan kasvoni aivan häneen kiinni. Beth ei tiedä, minne laittaisi kätensä, ne jäävät harteilleni vailla sijaa. Naurahdan ja siirrän hänen kätensä hellästi harteilleni.
”Rani”, hän sanoo hellästi. ”Nyt muistan, mitä ajattelin äsken.”
”No?” Hän unohtaa usein.
”Mietin sitä, miltä tuntuu olla onnellinen.”
Beth kuljettaa kätensä alas ja tarttuu niillä tiukasti omiini. Hänen kätensä ovat kylmät. Silitän niitä hellästi.
”Joka kerta kun sinä katsot minuun, tunnen sen”, Beth sanoo ja hymyilee jälleen niin, että se valaisee hänen kasvonsa.
”Voi, kulta. Olet ihana.”
Puristan hänen kämmeniään ja nautin hänen hymystään kuin valosta.
